Se on ensimmäinen sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaani. En oikein tiedä mitä ajatella, mitä tuntea.
Melko menestyksekkäästi onnistuin taas toukokuuksi unohtaa nämä lapsettomuusasiat ja elää muuta elämää. Tällä viikolla ahdistus kuitenkin alkoi kalvaa, kun perjantaina oli tiedossa polilla The Keskustelu. Tiesin kyllä, että todennäköisesti se on viimeinen käyntimme tuolla, mutta jotenkin sitä yritti pikkuisen toivoa, että jospa ne kumminkin vielä yrittäisivät, kun nämä hoidot nyt ovat menneet niin kuin ovat. Meille on tehty jo yhteensä 5 hoitoa julkisella (joista tosin yksi keskeytynyt, jota ei lasketa), ja kuulemma kenellekään ei ole tämän enempää tehty. Ymmärrän se kyllä täysin, varsinkin kun meidän ennuste on niin huono. Se iski päin naamaa aika rankasti: alle 10% . Siis minulla on alle 10% mahdollisuus saada biologinen lapsi omilla soluilla koeputkihoidoilla. Yli 90% varmuudella siis näin ei tule koskaan käymään. Tämä tieto järkytti kyllä kovasti. Munasarjojeni kapasiteetti on siis todellakin dramaattisesti alentunut eikä sille voi tehdä mitään. En minä eivätkä lääkäritkään.
Kysyimme sitten lääkärimme rehellistä mielipidettä siitä, kannattaako meidän enää yksityistä sitten harkitakaan tällä ennusteella. Lääkäri sanoi, että hänen mielipiteensä on, että ehkä yhtä hoitoa omilla soluilla voisi kokeilla, koska yksityisellä on kuitenkin vähän erilaiset resurssit käytettävissä ja hoito voidaan kuitenkin suunnitella vielä yksilöllisemmin. Tätä mieltä hän on lähinnä siksi, kun olen kuitenkin suhteellisen nuori ja kohtuni tilanne on kuitenkin ollut koko ajan erinomainen. Tuskin kuulemma enempää ainakaan kannattaa yrittää, vaan alkaa miettiä sitten, olisiko luovutettu munasolu meille vaihtoehto. Siinä onnistumismahdollisuus olisi kuitenkin 50% luokkaa. Tuo tieto kyllä läsähti tajuntaani aika kovaa, 50? Alle 10% versus 50% on kyllä aika paljon!
Aiemmin olen ollut sitä mieltä, etteivät luovutetut solut ole meidän juttu. Mies on ollut samoilla linjoilla. Mutta kummallisesti se vaan on niin, että kun vaihtoehdot alkavat käydä vähiin, myös ajatukset alkavat muuttua. Lääkärikin sanoi, että hän näkee kuinka tärkeä tämä asia meille on ja minulle olisi tärkeä kokemus raskaudesta ja synnytyksestä. Vaikka lapsen geenit tulisivatkin luovuttajalta, se olisin minä, joka sen lapsen kohdussani kasvattaisin ja hänet synnyttäisin ja sillä tavalla hän olisi yhtä lailla osa minua kuin miestänikin. Kyllä hän olisi kaikin tavoin minun lapseni, kuten siskonikin sanoi juteltuani asiasta hänen kanssaan puhelimessa (ja oikeustieteiden opiskelijana latoi vielä kaikki lakifaktatkin tiskiin ;D). Hinta on tietysti tosi iso ongelma. Hedelmöityshoito luovutetuilla munasoluilla maksaa jopa 7000 euroa. Ei meillä ole tuollaisia rahoja. Lainaa siis tarvittaisiin, ja entäs jos silti jäätäisiin tyhjon käsin? Tosin lainaa me tarvitaan silloinkin, jos lähdetään omilla soluilla yhtä hoitoa vielä kokeilemaan, mutta summa jäisi kuitenkin paljon pienemmäksi. Jos lapsen saisimme, silloin tuolla rahalla ei tietenkään olisi mitään merkitystä. Silloin maksaisimme lainaa pois onnellisina vanhempina. Mutta jos emme saisi, niin olisi kyllä kammottavaa maksaa sitä takaisin ikuisesti lapsettomina...
On tässä meillä isoja asioita mietittävänä. Nyt täytyy ehkä pikkuisen aikaa kuitenkin ensin hengähtää. Onneksi tätä nyt ei yhdessä yössä tarvitse päättää. Ja onneksi on kesä aluillaan. En ole ihan varma, tajuanko vielä tätä asiaa oikeastaan kunnolla. Pelottaa se hetki kun se tulee täysillä päälle. Että ihan oikeasti tilanne on nyt se, että on todennäköistä, että jäämme lapsettomiksi ikuisesti.
Huh. Miten minä jaksan tällaisia ajatuksia?
 |
| Lapsellemme. |
