Adoptio-kortti ja muuta "mukavaa"

Nyt pitää avautua. Monet lapsettomat käyttävät termiä "adoptio-kortti" tilanteista, jolloin ihmiset ottavat puheeksi adoption mahdollisuuden. Tätä termiä ei yleensä käytetä kovin positiivisessa merkityksessä. Yleensä tilanteessa on keskusteltu lapsettomuudesta jonkun toisen osapuolen kanssa ja sitten sieltä toiselta osapuolelta "vedetään se adoptio-kortti". Tästä asiasta olen vaahdonnut ennenkin tässä postauksessa.

Tänään se taas tuli. Palasin siis töihin maanantaina sairauslomalta, ja työkavereiden kanssa sitten on jonkin verran juteltu näistä syistä, miksi olin poissa. Tänään sitten oli taas yksi tällainen keskustelu, joka meni aiiiiivan liian pitkälle. Minulle tuli niin paha mieli (okei, mielentilani muutenkin tuntuu olevan vielä vähän hauraalla pohjalla...), että kävin vessassa tirauttamassa itkut. Työkaverini siis kysyi, että onko meillä nyt hoitoja meneillään, kun olin sairauslomalla. Vastasin, että ei ole, vasta ensi vuoden puolella jotain. Mutta osasyy sairauslomaan oli tämä lapsettomuuden aiheuttama henkinen kuormitus. Tämä henkilö on ollut tietoinen hoidoista alusta asti ja tietää, miten vaikea asia tämä minulle on. Nyt sitten (taas) hän kuitenkin laukaisi: "mutta kyllähän se adoptiokin olisi hyvä vaihtoehto". Siihen sitten vastasin, että ei se meille ole. Aina, aina, kun vastaa kenelle tahansa näin, sieltä tulee sellainen ilme, että nyt vaaditaan selitystä. Miksi? Miksi minä olisin velvollinen selittämään yhtään kenellekään, miksi adoptio ei ole meille vaihtoehto? Ja jatkoa seurasi "kyllä se mieli kuule voi vielä muuttua ja haluattekin joskus vielä adoptoida". EI, EI ja EI! Tämä on taas tätä. Onhan se adoptio niin helppoa, että naps vaan, kun päätät adoptoida lapsen, niin se on kohta sylissä. Selitin, että ei se kyllä ihan niin mene, meilläkin ikää alkaa olla ja se adoptioprosessi voi olla todella monen vuoden mittainen ja nykyään muutenkin aika vaikeaksi tehty janiinedelleen. Ja sitten vielä: "kuule kun maailmassa on niin paljon lapsia, joilla ei ole äitiä ja isää. Jotka tarvitsisivat hyvän kodin". ....... AIJAAAAA?!!!???? Enpä tiennytkään! Tässä vaiheessa näin punaista ja itku oli jo lähellä. Siis ihan kuin meillä olisi velvollisuus nyt sitten adoptoida, kun emme voi omaa saada? Minä loukkaannuin tästä todella. Minä olen sitä mieltä, että jos näin ajatellaan, niin kenenkään ei pitäisi "tehdä" omia lapsia, vaan ensin pitää adoptoida kaikki orvot lapset. Ei sillä ole mitään merkitystä, millä tavalla se lapsi on saanut alkunsa. Hoidoilla tai ilman.

Tilanne vielä jatkui, kun henkilö yritti ilmeisesti lohduttaa minua. "Sinullehan sopisi vaikka joku vapaaehtoistyö, jossa saisit olla lasten kanssa tekemisissä, kun ei niitä omia ole". Oikeasti, mitä v****a? Sanoin suoraan, että no ei todellakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Minua sattuu olla pienten lasten kanssa. Siis muiden kuin itselleni oikeasti tärkeiden lasten. Ei minusta ole sellaiseen. Ei nyt, en tiedä onko koskaan. Töissä olen jonkin verran lasten(kin) kanssa tekemisissä, mutta en voisi koskaan olla työssä, jossa ollaan läheisessä kanssakäymisessä lasten kanssa. Ja vielä "ja muistathan, että ei se ole mikään maailmanloppu, jos niitä lapsia ei tule. Täytyy vaan keksiä elämään jotain muuta sisältöä". Sanoo ihminen, joka ei ole koskaan joutunut miettimään tällaisia asioita. Jolla on omia lapsia. Tässä vaiheessa en kestänyt enää, vaan painuin sinne vessaan. Mistä kukaan voi tietää, onko se minulle maailmanloppu vai ei? Kukaan ei saa tulla minulle sanomaan, mitä minä saan tuntea ja mitä en. Enhän minä itsekään tiedä, miten minun käy, jos jäämme lopullisesti lapsettomiksi. Mutta sen voin varmasti sanoa, että tietyltä osalta se on minun maailmani loppu, jos niin käy. Ja näitä on pohdittu jo pari vuotta sitten tässä postauksessa.

Minulle aina toitotetaan, että hyväähän ne ihmiset vaan tarkoittaa. Joo, tiedän kyllä sen. Mutta kun oikeasti minä en jaksa enää. En jaksa kuunnella "neuvoja" ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miltä tämä minusta tuntuu. Me olemme toivoneet lasta kohta viisi vuotta. Me aloitimme hoidot 3,5 vuotta sitten. Arvata saattaa, että näiden vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinmoista neuvoa. "Oletteko ajatelleet..?" Nyt newsflash: KYLLÄ, olemme ajatelleet! Ihan satavarmasti olemme ajatelleet juuri sitäkin, mitä sieltä on tulossa. Näiden vuosien aikana, me olemme kyllä ajatelleet ympäri ja ämpäri kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja. Ihan kaikkia. Tuskinpa kenelläkään on meille todellakaan mitään uljasta ratkaisua tähän ongelmaamme. Ellei sitten satu olemaan lapsettomuuteen erikoistunut tutkija, joka on keksinyt lopullisen ratkaisun tuomioon, joka minun sairauskertomuksessanikin lukee: infertilitas feminae. Naisen steriliteetti. Naisen hedelmättömyys. Naisen lapsettomuus. Naisen infertiliteetti. Tuliko selväksi? Kotona paasasin tästä miehelleni. Onneksi täällä on siis yksi, joka ymmärtää. Joka oikeasti tietää. Vaikka ei yhtä vahvasti näitä asioita otakaan, niin silti ymmärtää.

Töiden jälkeen marssin kaupungille ja ostin uuden laukun ja kesämekon. Ja onneksi minulla oli suklaata! On vielä niin kipeät menkatkin menossa, että ei paljon naurata.

P.S. Minulla ei siis ole mitään adoptiota vastaan, ei todellakaan. Todella kunnioitan heitä, jotka jaksavat siihen prosessiin lähteä, oli sitten biologisia lapsia tai ei. Se ei vaan sovi kaikille eikä kenenkään tulisi todellakaan olettaa, että se on automaattisesti vaihtoehto tahattomasti lapsettomille.

Vaatepostaus :D

Tästä tulee hyvin erilainen postaus kuin yleensä. En ole kauheasti kirjoitellut elämäni muista osa-alueista lapsettomuuden lisäksi, mutta nyt ajattelin vähän keventää. Ei tästä silti ole tulossa mitään muotiblogia tai muuta vastaavaa, mutta ehkä tekee ihan hyvää kirjoittaa välillä jostain muustakin kuin lapsettomuudesta ja kaikesta mikä siihen liittyy. Joten: here it comes:

Mikään ei piristä niin hyvin kuin uudet vaatteet! :D Hain postista paketin, tein hieman joululahjaostoksia itselleni Kate's Clothingilta. Tuo on ehdottomasti suosikkinettikauppani, vaikka postimaksut joutuukin itse maksamaan. Yllättäen taas tuli tilattua Necessary Eviliä, se vaan tuntuu olevan minunoloiseni merkki. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tilasin topin, puseron ja hameen. Linkeistä pääsee kurkkaamaan kuvia. Hui, samalla paljastuu, millaisesta tyylistä minä pidän. Laihtumisessa yksi parhaista puolista on ollut ehdottomasti se, että voin pukeutua jo melko paljolti sellaisiin vaatteisiin kuin haluan. En tosin jokapäiväisesti esim. töissä pidä tuollaisia vaatteita, mutta välillä tykkään laittautua kunnolla. Tuo toppi on kyllä aivan ihana! Ja pusero käy topin alle varsin mainiosti näin talviaikana. Esittelin miehelle uudet vaatteet (laitoin siis nuo kaikki päälle) ja olin kuulemma vähän punk :D. No, se ei ihan ole tarkoitukseni, mutta ehkä tuo hame on vähän sellainen. Ja se on niin lyhyt, että minulla menee vielä tovi, että uskallan pitää sitä missään julkisella paikalla. Jos uskallan. Vaihdoin sitten hameen jo pari vuotta vanhaan hameeseeni, joka on myös tuolta tilattu. Ihan hyvä yhdistelmä, vaikka itse sanonkin. Nauratti vaan, että näytän kävelevältä Necessary Evilin mainokselta. Muttamutta, enää ei tarvitse miettiä, mitä laitan huomenna päälle! Olemme menossa huomenna keikalle, jossa soittaa kolme bändiä. Eniten odotan Ensiferumia, jonka olen jo pitkään halunnut nähdä livenä, mutta ei ole vielä tullut nähtyä. Huomenna korjaantuu sekin :).

Loppuun vielä vähäsen tuosta blogini varsinaisesta aiheesta. Soitin aamulla polin terapeutille ja sain vielä ajan varattua ensi viikon perjantaiksi. Hän oli myös sitä mieltä, että tulisin juttelemaan vielä ennen joulua. No aatonaatollehan se menee. Jospa sitten saisin joulun viettää rennommin mielin, kn käyn ensin vähän purkamassa tätä tilannetta.

Pelkokerroin sata

Kävimme eilen joululahjaostoksilla. Kummilastemme lahjoja silmälläpitäen kävimme myös lastentarvikeliikkeessä leluja katselemassa (tosin lahjat löytyivät lopulta muualta). Mies innostui siellä kaupassa, kun näki kaikki kauko-ohjattavat ja koottavat pienoismallit. Hän oli ihan innoissaan, että "onko näitä vielä??" ja haaveili että voisipa ostaa. Minusta se oli niin herttaista, mutta samalla niin surullista. Voi kun meillä olisikin pikkuinen, joka voisi isin kanssa rakentaa pienoismalleja! Itsekin suu auki ihmettelin niitä kaikenlaisia leluja ja vimpaimia. Olen ihan pihalla nykyisistä leluista ja muista lastenjutuista. Jos minusta joskus vielä äiti tulee, siinä on kyllä yksi kokonainen uusi maailma, joka vaatii perehtymistä. Kaupassa oli myös vauvanvaunuvalikoimaa ja vilkaisimme myös niitä pikaisesti. Yhdet sellaiset siellä oli, jotka olivat ihan "meidän näköisemme". Lapsettomuusdiagnoosin jälkeen (eli noin vuoteen) en ole sallinut itseni katsella mitään vauvajuttuja sillä silmällä, että sopisi meille. Tai no, ehkä joskus joitain vaatteita, mutta en mitään muuta. Vaunujen katselu ei nytkään pitkään kestänyt, kun minulle tuli vaan paha mieli. Siihen tuli sitten pariskunta, joka selvästi odotti vauvaa, joten he niitä vaunuja tarvitsevat. Emme me. Minun piti päästä pois sieltä kaupasta. Ja voi että minä olin kateellinen sille pariskunnalle!

Nyt tämä lapsettomuus taas on jotenkin koko ajan pinnalla. Sitten, kun tulee vielä syntymä- ja raskausuutisia tähän samaan syssyyn, niin eihän se pääsekään unohtumaan. Miksimiksimiksi? Nyt on taas niin vaikeaa tämän kanssa. Tänä aamuna heräsin taas viideltä pyörimään sängyssä ajatuksineni, vaikka olisin voinut nukkua pidempään. Ylihuominen suunnittelukäynti polilla jännittää. Siitä tämä lapsettomuuden kova tuskakin varmaan nyt osittain johtuu. Se yhdistyy siihen pelkoon, että taas käy samalla tavalla kuin viimeksi. Ennen ensimmäistä ICSI-hoidon alkua olin enemmänkin positiivisen jännittynyt. Jee, nyt meilläkin on ensimmäistä kertaa oikeasti mahdollisuus onnistua! Voi sitä optimismia! Vaikka pessimistinen luonteeni toki jarrutteli silloinkin, silti pohjimmaisena oli se toivo. Nyt sitä ei ole. Nyt uskallan toivoa vasta sitten, jos folliultrissa näyttää siltä, että kannattaa toivoa. Voi että minä oikeasti pelkään tulevaa, miten ihmeessä pää kestää kasassa, jos taas käy samalla tavalla. Jaksanko minä sitten nähdä ketään ystäviä, joilla on lapsia? Murehdin jo tuota asiaa etukäteen, koska ystäväni ovat minulle tärkeitä. Tuleva hoito on kuitenkin se melko pätevä suunnannäyttäjä, että onnistummeko me (ikinä) vai emme. Jos lääkeannoksen suurentamisesta huolimatta munasoluja tulee vähän, mitä siinä muka sitten on enää tehtävissä toisin..? Meillä loppuvat hoidot kyllä aika lyhyeen, jos ei saada ikinä alkioita pakkaseen, ja joudutaan taas aloittamaan hoito alusta. Syvä huokaus.

Surullinen lohtushoppailija

Tänään minulla on ollut aika huono olo koko päivän. Pikkuisen etoo koko ajan ja väsyttää. Syömisen jälkeen maha turpoaa ja tuntuu, että kehossa olisi hieman nestettä. Lugejen tekosia ainakin tuo turvotus ilmeisesti. Tuikkasin aamulla viimeiset menemään ja nyt pitkin päivää onkin vuoto pikkuisen ilmoitellut alkamisestaan. Huonon olon ja väsymyksen luulen johtuvan surullisesta mielestä ja univajeesta. Koko työpäivän oikeastaan vain odotin, että pääsisin pois. Tarkoituksenani oli lähteä lohtushoppailemaan töiden jälkeen. Tunnin shoppailun jälkeen väsähdin niin totaalisesti, että oli pakko lähteä kotiin. Ei jaksanut mieli eikä keho enää. Sain minä kuitenkin viimeinkin käytettyä alusasuliikkeen lahjakorttini, jonka mieheni osti minulle synttärilahjaksi. En ole ikinä ostanut niin kalliita tissiliivejä! Mutta nätit ne ovat! Ostin myös meille liput viikon päästä olevalle Insomniumin keikalle. Ja huomisillaksi punaviiniä, saanpahan ainakin siitä sitten nauttia ihan rauhassa.

Miehen kanssa eilen puhuimme, ja hän on tosiaan tyytyväinen hoitotauosta. Hänelle tässä kuulemma on rankinta juuri hoidon alkuvaihe, kun pitää kaikki aikataulut järjestää ja minun hormonihoitoni alkavat. Kuulemma hänestä loppuaika on ollut helpompaa. Vähän sitä ihmettelin, koska nimenomaan loppuvaiheessahan siellä polilla pitää juosta, alussa vaan odotetaan ja kärvistellään. Minulle taas rankinta on tämä odotus, kun ei tapahdu mitään. Vaikka en minä todellakaan olisi nyt ollut valmis lähtemään heti suoraan siihen rumbaan, onneksi tulee se parin kuukauden tauko ainakin. PASsit olisivat tietenkin olleet asia erikseen... Laskeskelin, että nyt minulle tulee ensimmäinen täysin hormoniton kierto sitten huhtikuun, koska kesätauollakin minä käytin itsekseni Femareita (lääkärin luvalla tietenkin). Ei tämä hormonihuili kropalle ja mielelle varmasti ainakaan pahaa tee.

Vielä mielentila tuntuu kovin hauraalta, mutta kyllä minä osaan jo katsoa hieman tulevaankin. Me emme ainakaan luovuta! Olkoon tämä ensimmäinen hoito sitten se testierä, ja seuraava sitten se oikea. Minä olen kestänyt elämäni aikana jo aiemminkin karikkoja enkä minä mene rikki näin helposti, vaikka välillä todella tuntuu, etten jaksa enää enkä kestä enää. Minä kyllä tiedän, että kestän vaikka kuinka monta hoitorumbaa, halu äidiksi on niin suuri. Ainoa, mitä minä tuskin kestän on se, jos me emme saa lasta hoidoista huolimatta. Kun ajattelenkin tuota vaihtoehtoa, ahdistun niin paljon, etten voi sitä edes ajatella. Minulle on turha sanoa, että on elämässä muutakin. Kyllä minä sen tiedän, mutta itselleni on aina ollut tärkeintä perheenperustaminen. Ikinä en ole haaveillut mistään uralla etenemisestä, äitiys on ollut minulle aina se juttu, jota kohti olen ollut menossa. 

Huomenna on edessä varmasti ihana ilta, kunhan työpäivästä ensin selviän. Mies aikoo tehdä intialaista ruokaa ja vietämme rauhallisen koti-illan ihan kahdestaan. Ja juomme sitä punaviiniä. Huomenna tulee kuluneeksi 12 vuotta Halloween-bileistä, joista meidän yhteinen taipaleemme alkoi. :)

Rahanmenoa ei voi estää

Kävin tänään shoppailemassa ja en halvalla päässyt! Apteekkiin meni 100 €, ostoksena Procren depot. Yksi ainokainen lääkeannos ruiskussa ja piikki mukana. Arvokasta tavaraa. Ja tuohon sataseen tulee jo se Kelan 42% korvaus, kokonaisuudessaan lääkkeen hinta oli jotain reilut 170 €. Yleensä ihmiset tuskastelevat rahanmenoa, kun vauvaa odotetaan tai se on syntynyt. Me joudumme tuskastelemaan rahanmenoa, vaikka mistään vauvasta ei ole tietoakaan. Eikä varmuutta ole, meneekö kaikki raha hukkaan. Tietenkin ajattelemme niin, että kaikki on vaivan ja rahan arvoista, jos se odotettu vauva meille joskus tulee. Mutta eihän kukaan voi sitä meille luvata.

Apteekintäti sanoi reseptistä, että "tämä on syöpälääke". Mutta katsoi sitten koko reseptinivaskaa (lääkäri oli niitannut kaikki yhteen) ja totesi, että "sinulle tämä tosin taitaa tulla ihan muuhun tarkoitukseen". Joo, niin tulee. Ollako sitten onnellinen, että minulla ei ole syöpää, johon tuo lääke on alunperin tarkoitettu vaan vaivani on ihan toinen. Niin kai sitten. Se onkin outoa, että näihin hoitoihin käytetään syöpälääkkeitä. Keväällä ja kesällä käyttämäni Femar oli myös sellainen eikä sen, eikä tämän Procreninkaan pakkausselosteessa mainita sanallakaan lapsettomuushoitoja. Tavallisia lääkkeitä nämä kuitenkin lapsettomuushoidoissa ovat, joten en siinä mielessä ole huolissani. Kävin tänään myös labrassa antamassa veri- ja virtsanäytteet. Lapsettomuushoidoissa olevat joutuvat vuosittain uusimaan infektiotautitestinsä (otetaan ainakin HIV, hepatiitti ja klamydia). Kun polilla tästä viimeksi mainittiin ja meille laitettiin lähetteet labraan yllätyin ihan, että joko siitä on vuosi?

MUTTA tein minä jotain kivojakin shoppauksia tänään! Ostin uudet maiharit, halusin oikeat ja kunnolliset ja maksoinkin niistä 125 €. Ne ovat ihanat! Mustaa ja punaista. Kun näin ne, olin varma että ostan ne maksoi mitä maksoi. En ole ikinä maksanut kengistä noin paljon. Saavat luvan olla nyt kestävät, kun niin kalliitkin olivat. Ostin myös uudet mustat farkut. Ne ovat vyötäröltä kamalan tiukat, mutta kun tässä yritetään saada painoa taas alaspäin, en halunnut ostaa isompia. Sitäpaitsi farkut aina venyvät käytössä. Että kyllä sain ihan mukavasti rahaa palamaan tänään... Maihareista olen kyllä niin onnellinen! Voisinkin ottaa testikäyttöön lauantaina, kun olemme menossa Amorphiksen keikalle. Mitähän minä laittaisin päälleni? Noiden maihareiden kanssa sopii hame tai housut. Hih, täytyy asukokonaisuus miettiä jo valmiiksi, kun lauantaina olen päivällä töissä. :D

Huomenna on vapaapäivä töistä. Ohjelmassa on opiskelua ja salitreeni. Lihakset ovat vielä kipeinä eilisestä pumpista, toivottavasti huomenna jo kunto on sellainen, että salille pääsen. Tänään ei olisi ollut puhettakaan. Mutta kyllähän se kaupungilla hummailukin polttaa kaloreita!