Lapsettomien lauantaina

Hengissä ollaan, vaikka en ole viime kuukausina tänne kirjoitellut. En ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin. En enää pysty olemaan itse vertaistukena kenellekään lapsettomuushoidoissa olevalle, tai varsinkaan niitä vasta aloittelevalle. En ainakaan nyt. Kun oma tilanne on se, että toivo on mennyt, ei ainakaan nyt pysty toivomaan toistenkaan puolesta ja tsemppaamaan. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa hoidot aloittavista sen lapsen syliinsä saa. Vähemmistössä sitten olemme me, joille jää tyhjä syli pysyvästi.

Tällä hetkellä Lapsettomien lauantai on minulle konkreettisempi kuin koskaan. Tänä vuonna tiedän, että tämä tilanne on pysyvä. Aikaisempina vuosina oli vielä toivoa, että pääsisin vielä jonain päivänä viettämään myös äitienpäivää. Tänä vuonna tiedän, ettei niin koskaan tapahdu. Minun pitää opetella elämään sen kanssa, että en ole koskaan kenenkään äiti. Minua ei kukaan ikinä sano äidiksi. Mieheni ei saa olla koskaan kenellekään isi. Meistä ei myöskään tule koskaan isovanhempia. Me emme mieti lapsilisiä, ensimmäisiä tarhapäiviä, koulunalkuja. Emme todista ensimmäistä hymyä, askelta, sanaa... En saa koskaan tietää, miltä tuntuu kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran "äiti". Tämä kaikki tuntuu niin hirveän surulliselta. Ei se suru ikinä katoa, ei kokonaan koskaan.

Pienille, jotka eivät koskaan syntyneet

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olemme edelleen mieheni kanssa yhdessä. Me emme saaneet pitää niitäkään kahta pientä, jotka viime vuonna kuitenkin edes yrittivät aloittaa kasvua kohdussani. Meillä on kuitenkin toisemme. Minulla on minun elämäni tärkein ihminen edelleen rinnallani. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Muistaakseni noin puolet tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät parit eroavat. Meilläkin on ollut välillä vaikeaa, todella vaikeaa. Joskus on tuntunut, että emme ole enää aviopari, vaan elämme kuin kämppikset. Viime aikoina olemme päässeet taas lähemmäksi toisiamme. Olemmekin jutelleet, että näiden vuosien ja kokemusten jälkeen saisi tapahtua aika paljon, että me eroaisimme. Mieheni on minun kallioni, kumppanini, ystäväni, rakastettuni. Me olemme tässä yhdessä, ja se on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Olen todella surullinen siitä, ettemme saa kokea yhdessä vanhemmuutta. Mutta toivon, että jonain päivänä pystyn vielä iloitsemaan siitä, että saamme jakaa yhdessä koko loppuelämän. Vielä sen ajatteleminen tuntuu tuskalliselta. Loppuelämän ajatteleminen lapsettomana.

#yksiviidestä

Neljä vuotta sitten...

Blogitekstini 22.8.2011:

*******************************************************************

Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin? 

Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla? 

Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. 

Yksi asia kerrallaan. Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä. 

Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega. 

Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää. 

Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?

************************************************************************

Tuo teksti on siis postauksestani, jonka kirjoitin ensimmäisenä päivänä, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia. Postauksen otsikko oli: Tuleeko meidän vuoro koskaan? Luin äsken tuon läpi ja purskahdin itkuun. Nyt tuo kysymys on todellakin tapetilla ihan eri tavalla kuin vielä ikinä aiemmin. Tuosta kirjoituksesta on aikaa neljä pitkää vuotta. Tuohon mennessä yritystä tulla raskaaksi oli takana kaksi vuotta, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Takana olivat kevään inseminaatiot ja edessä ensimmäinen ICSI. Ikää vasta 32, nyt nuokin numerot ovat jo 36... Miten paljon mahtuukaan tuon ja tämän postauksen väliin, ja silti tilanne on edelleen sama. Se kaikki onkin tässä blogissa. 

Diagnoositkin ovat heittäneet häränpyllyä male factor onlystä female factor onlyyn. Nykyiselläänhän mieheni tilanne on aivan normaali. Minä olen se, josta tämä kaikki johtuu. Ei tiennyt tyttöparka vielä mistään mitään tuota tekstiä kirjoittaessaan. Hyvä ettei tiennyt. 

Kaikki ne hormonimäärät, toiveet ja pettymykset. Pakastuskoneen hajoaminen silloin, kun meidän ainoat pakastukseen asti päätyneet pikkuiset oli siellä. Kaksi leikkausta. Masennuskaudet. Kivut toimenpiteissä ja lääkkeiden vaikutuksesta. Ainainen pelko ja ahdistus. Kaiken kaikkiaan vain kaksi alkionsiirtoa 5:stä aloitetusta ICSI:stä. Hyväksyminen, etten tule koskaan saamaan lasta, jolla olisi minun geeniperimääni hiukkastakaan. Lahjamunasoluhoidostakin pettymys, koska suurista odotuksista huolimatta vain kaksi alkiota. Ja sitten se viimekeväinen, kuin pisteeksi i:n päälle, huonosti päättynyt tuoresiirto, joka viikkojen raskaushormonin seuraamisen jälkeen johti lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Hyvä, ettei tyttöparka tiennyt tästä mitään vielä neljä vuotta sitten.

Nyt 27.9.2015. Tuleeko meidän vuoro koskaan? Se selviää muutamien viikkojen päästä. Minä en ole pelännyt elämässäni vielä mitään koskaan niin paljon kuin nyt tätä. Minä en tiedä, miten selviän tästä. Töissäkin olen sanonut, että jos selviän tästä syksystä ilman pään hajoamista, niin hyvä on.

Minusta tuntuu, että olen kamalan yksin. Kukaan ei osaa sanoa mitään. Kukaan ei osaa tehdä mitään. Ei osaa eikä voi. Ja  minusta tuntuu, että kaikki ovatkin saaneet jo tarpeekseen tästä aiheesta vuosien aikana. Tiedän, että on niin paljon ihmisiä, jotka toivovat nyt yhdessä meidän kanssamme. Toivovat ja osa heistä rukoileekin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta tuesta, mitä olemme saaneet näiden vuosien aikana. ja en voi kuin vaan toivoa, että he/te jaksaisivat/jaksaisitte kulkea rinnallamme edelleen sitten kun tämä on ohi. Oli tulos mikä tahansa. 

Kaikkein kiitollisin olen miehelleni. Vaikka hän ei ole aina osannut asettua tässä minun asemaani eikä hän aina osaa suhtautua minun suruuni toivomallani tavalla, silti hän on ollut se suurin tuki. Hän on ollut paikalla joka kerta, kun olen ollut punktiossa. En koskaan, koskaan unohda mieheni ilmettä viimeisessä punktiossa, kun selvisi, ettei löydetty yhtään munasolua. Hän on ollut paikalla jokaisella kolmella siirtokerralla. Hän piti minusta kiinni viime keväänä kun ensin (väärä) nega romahdutti minut ja oli tukenani kun kärsin kivuista tyhjennyksen aikana. Me olemme kulkeneet tämän tien yhdessä. On ihme, että olemme edelleen yhdessä. Tässä olisi voinut käydä toisinkin. Mieheni on sanonut, että joskus oli ajatuksia siitäkin, että onko tässä enää mitään järkeä kun elämä on mennyt tällaiseksi. Toivottavasti tämä side kestää senkin, jos viimeinenkin oljenkorsi pettää meidät.

Pelonsekaisin ajatuksin, kp 25. Menkkakipuja on ollut jo pitkin viikkoa. Se on any day now, kun viimeisen kerran tähän vuoristorataan hypätään.

Ei tämä ole ihanaa

Vuosi 2015 on jo startannut ja tämä vuosi on sitten meille se vuosi, joka näyttää koko loppuelämän suunnan elämän suurimmassa asiassa. Tai no, eihän lapset tai lapsettomuus kaikille ole elämän suurin asia, mutta minulle on.

Viime viikolla soittelin klinikalle ja silloin sain tiedon, että luovuttajamme menee ultraan vasta tällä viikolla. Pikkuisen sitä olen miettinyt, että miten niin myöhään vasta. Olisiko se vuoto sitten alkanut vähän myöhemmin kuin oli ennakoitu. En ole jaksanut asiasta tarkemmin kysellä. Yritän nyt vaan luottaa siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään eikä minun kerrankin tarvitse tietää ihan kaikkea. Kun en kuitenkaan mihinkään voi itse vaikuttaa. Voin vaan tehdä oman osuuteni ottamalla omat lääkkeet säännöllisen tarkasti. Ja niinpä se kello hälyttää joka päivä klo 6, 14 ja 22. Pillerit aina mukana.

Tällä hetkellä en voi sanoa hihkuvani riemusta. Itse asiassa viime aikoina on alkanut jopa ärsyttää se, miten ihmiset ovat niin innoissaan tästä. Ymmärrän kyllä, että kaikki tarkoittavat hyvää ja ovat onnellisia siitä, että me nyt pääsemme yrittämään vielä. Mutta kun tämä ei todellakaan ole ihanaa ja mahtavaa. Tämä koko vuosia kestänyt prosessi... Tämä on ollut niin hirvittävän raskasta, että minä vaan odotan, että tämä päättyy. Tämänhetkiseen alakuloon vaikuttaa tottakai nuo hormonit. Minulla on hermot koko ajan ihan älyttömän kireällä ja meinaan räjähtää pienistäkin asioista. Mies sanoi minulle uuden vuoden aattona, että hänen varmaan pitää lähteä jonnekin muualle viettämään uutta vuotta kun ei pysty olemaan kotona. Ja se oli oikeasti totta. Olin ihan hirveä ollut jo pari päivää. Onneksi kuitenkin pystyin tsemppaamaan illaksi sen verran, ettei miehen tarvinnut lähteä evakkoon. Nyt olen pystynyt hillitsemään itseäni onneksi vähän paremmin, mutta vaikeaa on ollut. Päässä tuntuu koko ajan siltä kuin siellä olisi sellainen ruuvi, jota koko ajan kiristetään, välillä hetkeksi löysytetään ja sitten taas kiristetään. En ole yhtään oma itseni ja olo on siis tosi inhottava. Lisäksi turvotus on taas aika järkyttävää. Onhan tässä tietysti vielä joulumässyturvotuksetkin, mutta tunnistan kyllä, että hormonit ja kortisonikin on taas nostanut painoa ja kerännyt kroppaan nestettä. Myös väsymys on taas täällä ja viime öinä olen nukkunut tosi huonosti. Herään yöllä panikoimaan, että mitä jos me ei nyt onnistuta! Sen verran rankalta tuntuu, että varasin ajan terapeutille keskiviikoksi.

Keskiviikko onkin sitten se päivä, jolloin saamme kuulla miten homma etenee. Eli luovuttajan ultra on ylihuomenna. Sen varmistin vielä tänään kun soitin klinikalle kysyäkseni viimeviikkoisesta vuodosta. Joo mitään ei pitäisi tässä vaiheessa vuotaa kun on Progynova käytössä, mutta mulla tuli viime viikolla kolmena päivänä ruskeaa tuhrua. Hoitaja sanoi, että kysyy lääkäriltä tästä, mutta kun ei sieltä soiteltu takaisin, niin ei ilmeisesti syytä huoleen. Se vuoto kuitenkin meni ohi eikä toivottavasti palaa. Mutta siis luovuttajan ultran jälkeen minulle soitetaan ja kerrotaan uutiset. Me tietysti toivomme, että uutiset olisivat sellaisia, että siellä on tulossa monta hyvää follikkelia. Keräyspäivä on mitä todennäköisimmin joko tämän viikon perjantai tai ensi viikon maanantai. Eli aika viime tipassa saadaan tietää. Jos keräys on jo perjantaina, niin meidän pitää jo torstaina lähteä Helsinkiin. Mutta asiat on järjestelty siihen kuntoon töissä ja muutenkin, että äkkilähtö onnistuu, jos niin käy.

Tänään kävin apteekista hakemassa lisää Progynovaa ja samalla otin jo kaksi pakettia Lugeja. Nyt minulle on määrätty 200mg -vahvuisia ja niitä pitää laittaa yksi kapseli kolmesti vuorokaudessa. Ne kaksi kertaa kun siirtoon on päästy, menivät 100mg -vahvuisilla, mutta niitä piti laittaa kolme kapselia kahdesti päivässä. Ilmeisesti tämä tulevan hoidon annostus sitten pitää keltarauhashormonin tasaisempana elimistössä. Onhan se vaan inhottavaa käydä sitten kesken työpäivänkin laittamassa, mutta toisaalta ihan sama. Minulle on melkeinpä lottovoitto, jos niin pitkälle tällä kertaa edes päästään, että "saan" laittaa niitä Lugeja. Tai no, kyllähän minä ne joka tapauksessa varmaan ehdin aloittaa päästiin siirtoon tai ei, koska ne pitää aloittaa jo keräyspäivänä. Jos siellä siis on munasoluja.

Olen siis edelleen hyvin skeptinen siirtoonpääsystä. Ei tällä historialla oikeastaan voi muuta ollakaan. Vaikka kuinka ajattelee, että nyt siellä on jonkun muun solut, niin en vaan osaa puhua siirrosta edelleenkään kun, vaan se on jos. Mitähän muuta tässä voi vielä tulla? No ainakin minulla on ollut kurkku orastavan kipeä pari päivää. Toivottavasti tässä nyt en ainakaan sairastu juuri kriittisillä hetkillä! Olisi kyllä niin minun tuuria!

Mutta nyt... jaksaajaksaa! Vaikka sitten päällä seisten! Maalisuora häämöttää... tavalla tai toisella.

Psykologinen neuvonta - check

Phuh. Nyt olisi sitten taas yksi etappi takana ja ollaan askel lähempänä lahjamunasoluhoitoa. Hirmuisen stressinaiheenhan minä tästä(kin) asiasta itselleni etukäteen kehitin ja sain (jälleen) huomata, että ihan turhaa se oli. Ja olisihan se minun pitänyt kaiken järjen mukaan tietää, kun olimme kuitenkin menossa tutulle psykoterapeutille, josta ei ole kuin positiivista sanottavaa. Niin on nytkin.

Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.

Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.

Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.

Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.

Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.

Back on the roller coaster?

Nyt on taas vähän palauduttu maanpinnalle viikon takaisesta hehkutusolosta. Pieni pelko mielessä: tästäkö se taas alkaa? Se tunteiden vuoristorata, jossa välillä leijaillaan pää pilvissä ja sitten kohta taas realiteetit iskee päin naamaa ja tullaan ryminällä alas. Been there done that, too many times!

Olen viimeisen parin vuoden aikana, kun tämä blogi on ollut olemassa, kirjoittanut aika monta kertaa toivon ja pelon vuorottelusta lapsettomuushoitojen keskellä. Nyt se toivo on korkeammalla kuin koskaan sitten ensimmäisen ICSIn, josta alamäki alkoi. Mutta nyt on taas se pelkokin hiippailemassa pikku hiljaa estradille. Mitä minä pelkään?

1. Minulla on puhelinaika varattuna tk-lääkärille ensi torstaiksi. Tarkoituksenani on keskustella Sepram-lääkitykseni purkamisesta. Aloitin lääkityksen kesäkuussa 2012, kun hoitojen epäonnistumisten ja varsinkin sen pakastuskatastrofin jälkeen en vaan enää jaksanut, ja tarvitsin apua mielialan kohottamiseen. Nyt olen jo jonkin aikaa miettinyt, että haluaisin eroon tuosta lääkityksestä. Minusta tuntuu, että siitä alkaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Ehkä suurin syy on se, että seksihaluni ovat kadonneet lähes täydellisesti. Joskus saattaa tietyssä kuukauden vaiheessa (ovulaatiopa tietty) vähän tehdä mieli, mutta muuten ei. Ja silloin harvoin kun mistään innostun, ei se tunnu läheskään yhtä hyvältä kuin joskus ennen. Nämän libido-vaikutukset ovat hyvin yleisiä sivuvaikutuksia tuon lääkkeen kanssa. Toinen tärkeä syy on se, että en pysty itkemään. Kesän 2012 jälkeen olen itkenyt kunnolla alle viisi kertaa. Viimeksi viime toukokuussa viimeisen punktion jälkeen. Sen jälkeen vaan sellaisia puolivillaisia yrityksiä, jotka eivät tuo helpotusta. Kaipaan kunnon puhdistavaa itkua. Pelkään kuitenkin, että pärjäänkö ilman lääkettä? Entä jos vajoan taas pohjalle?

2. Vasemmassa munasarjassani oleva endometriooma. Pelkään, että se kasvaa ja että joudun taas laparoskopiaan. Toisaalta taas tuntuu, että kunpa se leikattaisiin pois joka tapauksessa. Kunpa veisivät koko munasarjan, koska minähän en sitä tarvitse. Eipähän olisi enää kasvualustana millekään kystille, endometrioomille tai kasvaimille. Pärjäisin luultavasti yhdelläkin munasarjalla estrogeenin tuotannon kannalta ja sitten taas lisääntymisen näkökulmasta vasen munasarjanihan on täysi turhake. Tätä nyt joudun pallottelemaan mielessäni jonnekin tuonne syksyyn asti.

3. Epäonnistuminen. Vaikka kuinka mielessäni on nyt toivoa onnistumisesta enemmän kuin koskaan, niin kyllä se epäonnistumisen pelkokin siellä vaanii edelleen. Nyt keskustelupalstat pannaan! En ole aikoihin lapsettomuuspalstoilla pyörinytkään, mutta nyt olen vähän käynyt lukemassa nimenomaan lahjamunasoluhoitokeskusteluja. Kyllähän siellä on monta onnistumistarinaa, jotka tuovat toivoa, mutta sitten myös niitä epäonnistujia. Kuinka lahjoittajankaan soluista ei saada kunnon alkioita tai sitten jos saadaankin, ne eivät vaan kiinnity. Ja meillähän on sovittu, että vain yksi lahjoituskerta käydään ja se on sitten siinä, jos ei onnistu. Niin, mitä sitten jos ei onnistu? Miten siitäkin sitten selviää? Tätä epäonnistumisaspektia en suostunut aiemmin ajattelemaan, mutta nyt kun olen lukenut, että niinkin voi todellakin lahjasoluillakin käydä, on pelko siitä taas tullut. Eli nyt täytyy vahvistaa positiivista ajattelua ja pysyä poissa niiltä palstoilta!

Tänään on ollut vähän vaikea päivä, mutta onneksi mies on jaksanut kuunnella. Kyllä hän nyt on jotenkin tainnut ymmärtää joitain asioita, mitä ei aiemmin hoitojen aikana oikein tajunnut. Ihanaa, kun hän nyt antaa minun puhua vapaasti tunteistani eikä heti ahdistu itse, vaan on ottanut enemmän tukevan roolin. Myös eilinen pitkä puhelu kohtalotoveri-ystävän kanssa teki hyvää. On se vaan taas todettava, että on aivan eri asia puhua näistä sellaiselle, joka itse pyörii samojen ajatusten keskellä kuin sellaisten, joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta. Vaikka kaikkien rakkaiden tuki on tietystikin yhtä tärkeää! <3



Piristystä kauppareissulta :)

Jonossa!

Noniin, reissusta kotiuduttu ja heti piti päästä kirjoittamaan kokemuksista! Meillä oli siis torstaina ensikäynti siellä Dextrassa, ja samalla vietimme koko viikonlopun pääkaupunkiseudulla ensin siskoni luona, sitten serkkuni häissä ja vielä ystäväperheenkin luona.

Alku ei ollut kovin lupaava, kun me juututtiin Helsingin ruuhkaan ja myöhästyttiin vartti! Soitin kyllä jo sitten matkalta, että "joo me ollaan kyllä 2 km:n päässä, mutta sellasessa ruuhkassa, että myöhästytään". Onneksi siellä eivät olleet moksiskaan tilanteesta, vaan ihan rauhassa saatiin tulla. Meillä oli onneksi päivän viimeinen aika, joten ei sitten muiden ajat myöhästyneet enää meidän takia. Meille oli varattu tunnin aika, mutta loppujen lopuksi aikaa taisi mennä 1,5 tuntia. Todella positiivinen kokemus se koko käynti oli. Klinikka oli sisustettu miellyttävän "kotoisaksi" odotustiloista (tosin mehän emme siis aikaa siellä sitten kuluttaneetkaan sattuneesta syystä ;D) ja aika pian suurin jännityskin kaikkosi, kun siellä tuli jotenkin turvallinen olo.

Lääkärimme oli kyllä loistotyyppi! Tosi rento ja mukava, huumorintajuakin löytyi just sopivasti. Paljon hän kyseli meiltä suoraan ja samalla tutki paperinivaskaa, joka meillä oli mukana. Itse en voinut ulkoa muistaa kaikkia icsejä mitä milloinkin tehtiin ja monta solua milloinkin tuli ja millä lääkeyhdistelmällä, joten hyvä kun oli paperit mukana. Muutaman kerran hän totesi, että kyllä me ollaan jo jouduttu kokemaan aika paljon ja sellaisia asioita, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.

Ultrassa selvisi, että minulla todellakin on todennäköisesti endometriooma tai joku verenvuoto vasemmassa munasarjassa (paperissa lukee vas:lla 25x28 hemorrh, ota tuosta sitten taas selvää!). Heti kun tutkimus alkoi, lääkäri totesi, että kyllä täällä selvästi jotain ylimääräistä on. Voi kyllä minua niin suututtaa, kun minulle ei viime keväänä tuosta mitään mainittu! Onneksi nyt tiedetään. Menin tietysti vähän paniikkiin, kun pelkäsin, että jos se leviää sieltä kohtuun. Lääkäri sanoi kuitenkin, että se on koteloitunut eikä leviä siitä mihinkään. Jos se alkaa aiheuttaa minulle kipuja tai kasvaa, niin sitten se pitää leikata pois. Myöhemmin miehen kanssa juteltiin, että onhan minulla ollutkin sellaisia outoja kipuja vasemmalla alavatsalla, joista olen välillä valitellut. En vaan sitä edes tuossa tilanteessa muistanut lääkärille mainita. Minun pitää käydä syksyllä kontrolliultrassa kotikaupungissani, jossa sitten katsotaan, onko se kasvanut, hävinnyt tai muuttanut muotoaan. Sitä varten sain ultrakuvan mukaani. Munasarjoista lääkäri oli sitä mieltä, että ne todellakin ovat siinä kunnossa, että ei ole kovin todennäköistä raskautua omilla soluilla. Minulla oli kuulemma molemmissa munasarjoissa kolme alkavaa pienenpientä munarakkulan alkua (oli kp 6), kun minun ikäiselläni niitä pitäisi olla molemmin puolin vähintän 10. Lääkäri kyllä mietiskeli sitäkin, että jos asuisimme lähempänä, voisiko yhtä hoitoa vielä omilla kokeilla, mutta sitten kun todellakin meillä on jo takana viisi aloitettua hoitoa, joista vain kaksi siirtoa, niin ei ole oikein järkeä enää omilla tehdä. Minäkin sanoin suoraan, että en todellakaan jaksa enää yhtään kertaa sitä rääkkiä käydä läpi.

Päädyimme sitten siihen lopputulokseen, että liitymme lahjamunasoluhoitojonoon. Odotusaika on noin vuosi. Koska Dextra on ollut vasta muutaman kuukauden toiminnassa, ei heillä ole vielä montaa luovuttajaa tiedossa, mutta kevään mittaan he kuulemma alkavat tehostetummin etsiä heitä. Lääkäri kertoi myös rehellisesti, että jollain muulla klinikalla pääsisimme hoitoon varmasti paljon nopeammin. Me kuitenkin haluamme hoitoon tuolla, koska se vaan tuntuu meille oikealta paikalta. Siellä on kuitenkin käytössä uusin tekniikka ja henkilökuntakin on huippuluokkaa. Jos kerran meillä on vain tämä yksi keino enää jäljellä, niin tehdään se sitten parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka se sitten vaatisi vielä hieman odottelua. Lisäksi tässä on aikaa vielä kypsytellä ajatusta. Jonostahan voi toki jättäytyä pois ihan milloin vaan, jos siltä alkaa tuntua. Myös se, että meidän ei tarvitse kuitenkaan Helsingissä asti ravata alvariinsa, on tosi hyvä juttu. Eli minä voin käydä ultrat kotikaupungissani. Periaatteessa minun ei siis tarvitse mennä tuonne klinikalle kuin siirtoon. Miehen pitää tietysti luovuttajan punktiopäivänä käydä oma osuutensa suorittamassa.

Seuraava askel on psykologikäynti. Hoitoon pääsy edellyttää meiltä lahjasoluneuvontakäynnin asiaan perehtyneen psykologin luona. Minä en vielä tiedä, onko kotikaupungissani sellaista psykologia, jolla on kokemusta tästä. Jos ei, niin se käynti sitten täytyy tehdä jossain muualla. Psykologin kanssa on siis tarkoitus keskustella kaikesta, mitä tähän hoitoon liittyy hoidon aikana sekä siitä mahdollisesti syntyvän lapsen kannalta. Siellä voimme kysyä kaikki mahdolliset mieltä askarruttavat asiat. Saimme klinikalta mukaan kirjasen, joka täytyy molempien lukea ajatuksella läpi ennen psykologikäyntiä. Täytyykin heti huomenna alkaa selvittää, mistä tällainen psykologi meille löytyisi. Klinikalla nimittäin  painotettiin, että tämä tulisi mieluusti hoitaa melko pian, sillä he tarvitsevat psykologilta lausunnon ennen kuin prosessi pääsee kunnolla eteenpäin.

Tällä hetkellä olen todella positiivisella mielellä! Tänään kotimatkalla sanoin miehellenikin, että nyt olen tosi onnellinen. Ja siskolle papatin torstai-iltana, että ihanaa kun minusta tuntuu nyt ensi kertaa moneen vuoteen, että minusta oikeasti voi vielä tulla äiti! Koeputkihoitojen aikana kun ennuste oli koko ajan niin huono, ei toivoa juuri onnistumisesta ollut. Nyt ensi kertaa tuntuu siltä, että voisimme oikeasti onnistua. Aika kummallinen tunne jopa! Minulla on jotenkin vahva tunne tästä. Ja mieskin on nyt jotenkin ihan erilaisella asenteella kuin aiemmin. Ehkäpä se ammattilaisen kanssa näiden asioiden läpikäynti sitten tuli todellakin tarpeeseen ja hälvensi miehen epäilyksiä. Mies ihan itse sanoi, että hän kiinnostui siitä alkioiden viiden päivän viljelystä, kun siitä oli lääkärin kanssa puhe. Minä sitten siihen totesin, että kyllähän minä olen sinulle tuosta blastokysti-aiheesta aiemminkin selittänyt, mutta silloin ei ole kiinnostanut. Mutta se on kuulemma eri asia kun asiantuntija kertoo :D :D Nyt on sellainen tunne, että parisuhteemmekin vahvistui ja että yhdessä me selviämme mistä vain! <3

Toki meillä on siis mahdollisuus tästä vetäytyä milloin vain, mutta kyllä tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että hoitoon lähdetään :). Psykologi voi tietysti vielä laittaa kapuloita rattaisiin, jos hänen mielestään meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Hänen lausunnostaanhan sitten riippuu, eteneekö asia vai ei.

Toivo on palannut ja se tuntuu oikein hyvältä :)

What's the Question?

Tämmöinen aamu taas. Ahdistaa! Pakko tulla purkamaan ajatuksia...

En ole tänne vielä juurikaan kirjoitellut ajauksistani lahjamunasoluhoidosta. Vielä viime keväänä olin ajatusta hieman vastaan, mutta asennoituminen on siis muuttunut. Minulle olisi tärkeintä saada kasvattaa lapsi omassa kohdussani ja kokea synnytys, biologialla ei ole niinkään väliä. Vaikka toki olen pohtinut noitakin ajauksia. Esimerkiksi, miten tapana on verrata lapsen ulkonäköä vanhempiinsa. Jos lapsi olisi tyttö, niin varsinkin silloin voisi olla vaikeaa, kun kuulisi kommenttia, ettei ole kyllä äidin näköä. Ei se lasta huononna, ei todellakaan, se on vaan näitä omia itsekkäitä ajatuksia. Minä haluan sen lapsen hänen itsensä vuoksi enkä siksi, että haluaisin siirtää välttämättä omia geenejäni eteenpäin.

Miksi tämä ei voi olla todellisuutta myös meille???

Eikä tämä tällä märehtimisellä miksikään muutu. Nyt kuitenkin mies on alkanut vähän puhua siihen suuntaan, ettei ole sittenkään varma, haluaako lähteä lahjasoluhoitoon. Ja minä en nyt ollenkaan tiedä, miten tähän nyt pitäisi suhtautua! Toisaalta olen kamalan vihainen, toisaalta ei minulla ole oikeutta olla vihainen. Koska tämä on yhteinen asia ja todellakin molempien pitää olla yhtä lailla mukana tässä. Ei sitä hoitoa edes tehdä, jos psykologi epäilee, etteivät molemmat ole hommassa mukana. Enkä tietenkään minäkään halua tähän ryhtyä, jos mies on oikeasti sitä vastaan. Miehen kanssa on vaan niin kauhean vaikea puhua tästä asiasta! Hän ei oikein haluaisi keskustella, aina on jotenkin huono aika. Tai jos jostain on saatu jo aloitettua, niin kohta tulee, että "eiköhän tää riitä jo tältä erää". Siis miten pitkään minun pitää roikkua löysässä hirressä miettimässä, mennäänkö me jonoon vai ei? Aiemmin mies on siis ollut enemmäm lahjasoluhoitomyönteinen, mutta nyt kuulemma ei olekaan oikein varma asiasta. Eihän tämä selviä kuin keskustelemalla, mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa.

Voitte arvata, miten minua nyt ahdistaa tämä tilanne!

Feeniks kirjoittelikin siitä, miten nykyään tuntuu katkeralta jo heitäkin kohtaan, jotka ovat hoitojen avulla lapsen saaneet tai raskautuneet. Kun itse tuntuu, että jää ihan jokaisella asemalla junasta. Minusta kun tuntuu, ettei kunnon mahdollisuutta edes ole ollut, vaikka takana on niinkin monta ICSIä. Mutta vain kaksi siirtoa. Eihän se yleensäkään riitä raskautumieen, vaan siirtoja tarvitaan useampi. Ja aika monella hoidoissa epäonnistuneilla on kuitenkin sitten vielä ajatuksena se adoptio. Eli todennäköisesti heistä kaikista tulee äitejä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Minusta vaan ei tule, jos sitä raskautta ei millään saada alkamaan. Meillä kun se adoptio on ollut poissuljettu juttu alusta asti.

Minä en vain tiedä, miten kestän ajatusta, jos se lahjasoluhoito jää kokeilematta. Miten voin elää itseni kanssa loppuelämän miettien, että sitä viimeistä oljenkortta ei sitten edes kokeiltu? Miten se tulisi vaikuttamaan avioliittoomme, voisinko katkeroitua vuosien varrella miehelleni tästä? Kun kuitenkin jatkuvasti lähipiirissäkin lapsia syntyy ja kasvaa ja me saamme olla vain sivustaseuraajia. Ja kun taas toisaalta tämä on asia, missä ei todellakaan voi toista painostaa päätöksentekoon. On kyse niin isoista asioista. Ja sitten se kello samalla tikittää eikä me tästä enää nuorruta.

That's the Question!

Jotta tällaisin miettein kohti viikonloppua.

Kuulisin mielelläni kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ja muutenkin mietteitä lahjamunasoluhoitoa harkitsevilta, jonossa olevilta ja hoidon läpikäyneiltä!

(postauksen kuvat Googlen kuvahausta)

Ikuisesti kahdestaan?

Eipä näihin sanoihin juuri lisättävää...

With Love

Isänpäivä. Toinen niistä vuoden päivistä, jolloin olemme ulkopuolella. Onhan meillä omat isät, tietysti, ja heitä juhlimme. Tänään teemme kotonamme isänpäiväpäivällisen isälle ja appiukolle. Tulevat syömään huolella leivinuunissa haudutettua lihapataa. Kakku odottaa jo valmiina jääkaapissa. Tein sen eilen. Mukavaa. Kohta alan leipoa sydänpikkuleipiä, rakkaudella isukeille.

Mutta vielä mukavampaa olisi, jos saisin tehdä tämän kaiken omalle rakkaalle miehelleni, omien lasteni isälle. Tai edes sen yhden lapsen. Minua harmittaa tänään erityisesti oman mieheni puolesta, vaikkei hän tätä asiaa niin syvällisesti koekaan kuin minä äitienpäivänä. Tai ei ainakaan myönnä sitä. Minulla on taas pala kurkussa... En enää ajattele ja sano toiveikkaana miehelleni, että ehkä jo ensi vuonna on sinun vuorosi.

Askel uutta yritystä kohti on tasan kuukauden päästä. Seuraavan koeputkihoidon suunnittelukäynti on varattu 11.12. Tammikuussa olisi sitten tarkoitus astua taas siihen vuoristorataan... Mutta ennen sitä yritän vielä elää niinkuin haluan, tehdä mitä haluan ja nauttia elämästä. Kunhan suren nyt tämän pienen surun pois tästä päivästä, joka taas kipeästi muistuttaa, mitä me olemme vailla.

Fear, despair and... hope?

Tämä viikko on mennyt kyllä ihan hukkaan. En ole saanut mitään aikaiseksi. Onneksi opinnoissa on just nyt sellainen viikko, ettei ole pakko saada mitään valmiiksi. Vasta ensi viikon sunnuntai-iltaan mennessä, joten ensi viikolla pitää pystyä parempaan. Päässäni on pyörinyt vaan, että mikä minussa on vikana? Itseviha on ollut suurta. Miksi, miksi kehoni ei toimi niinkuin pitäisi? Miksi se joka kuukausi kyllä tuottaa munarakkulan ihan itsestään, mutta ei reagoi lääkkeisiin? Ovatkohan munasarjani hiipumassa? Pahinta on, että melkeinpä tiedän, ettei noihin kysymyksiini ole selvää vastausta. Ehkä AMH-testi (Anti-Mullerian Hormone) voisi selkeyttää sitä, ovatko munasarjani todellakin kalkkiviivoilla, mutta en tiedä, tehdäänkö meidän polilla kyseistä testiä. Se on kuulemma tosi kallis. Itse ajattelin käydä ostamassa ubikinonia, sillä väitetään olevan korjaavaa vaikutusta munasoluihin ja se voi auttaa lapsettomuuden hoidossa. Epätoivoista? Joo, alan pikkuhiljaa olla. Oikea puoli vatsasta vähän jomottaa vieläkin. En tiedä, mistä se johtuu. Ei siihen suoranaisesti koske, mutta tuntuu hieman painetta ja sellainen "siellä on jotain" -tunne. Eilen tuntui tosi alhaalla, jossain kohdun pohjalla vissiin, sellaista pistelyä myös ja sitten se tunne meni sinne oikealle. Onkohan tuossa minun oikeassa munasarjassani sittenkin jotain häikkää.

Mieheni on ollut aivan ihana, olen saanut osakseni paljon hellyyttä. Eilen hän kuitenkin sanoi, että häntäkin jo väsyttää tämä minun jatkuva alakulo. Eniten hänestä tuntuu pahalta tämä itseni vihaaminen. Hän on myös saanut puheistani sellaisen kuvan, että minä olen jo luovuttanut. Sen kuuleminen ravisteli minua, ja sanoinkin, että en todellakaan ole. Vaikka minusta nyt on tuntunut pahalta ja tottakai se masentaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan, minä en silti luovuta. En minä todellakaan itseäni näillä hoidoilla kiusaisi, jos olisin varma, ettei meille sitä lasta tule vaikka mitä tekisi. Vaikka välillä toki tuntuu siltä. Minä en vaan uskalla ajatella sitä positiivista vaihtoehtoa, jotain itsesuojelua siinä on. Nyt olen päättänyt yrittää positiivisempaa otetta mieheni vuoksi. Yritän ainakin kovasti! Jos se ei onnistu, on asialle tehtävä jotain. Mieleni kyllä tuntuu nyt vähän hauraalta ja pelkään, miten seuraava vastoinkäyminen siihen vaikuttaa.

Tänään menen salille, ja joo, olen varovainen! Äiti lähtee mukaan, joten on siellä vahtimassa, että aloitan varovasti. En ota edes sykemittaria tänään mukaan, että en vahtaa kaloreita, vaan teen niinkuin omassa kehossa hyvältä tuntuu. Jos alkaa tulla ikäviä tuntemuksia taas tuonne vatsaan, niin sitten lopetan. Menemme äidin kanssa syömään salin jälkeen, mukavaa! Tänä aamuna henkinen vointini on itse asiassa ollut ensimmäistä kertaa kohtalainen sitten viime perjantain. Pakko minun on täältä nousta, emme me voi mennä seuraavaan hoitoon, ennenkuin mieleni on positiivisempi. Kahden edellisen hoidon epäonni kyllä silti kummittelee mielen taustalla koko ajan ja minua kyllä pelottaa.

Vuoristorata

Ihan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania, jotka kävitte kirjoittamassa lohdullisia sanoja edelliseen postaukseeni. Luin kyllä niitä eilen ja perjantaina, mutta en jaksanut vielä vastailla. Todella uskomatonta, miten mahtavia ihmisiä täällä on ja kuinka jaksatte tsempata ja olla tukena, vaikka osalla teistä on itselläkin vaikeaa.

Tunteet ovat menneet viikonlopun aikana ylös-alas. Onhan tässä vielä hormonimylläkkäkin päällä, Pregnyl perjantaina pistetty. Lääkäri sanoi perjantaina, että ensi viikon aikana pitäisi tasaantua nuo reilun kuukauden ajan käytetyt hormonit ja palautua oma toiminta. Eilen en jaksanut muuta kuin maata sängyssä tai sohvalla, syödä (suklaata ja sipsejä!) ja nukkua. Perjantai meni samalla tavalla. Välillä itku tulee, välillä jaksan ajatella positiivisesti. Koen valtavaa turhautumista, kun kuukauden hormonihoidot vaikeuksineen menivät ihan hukkaan. Mies on ollut mahtava tukipilari, paljon on ollut halailua ja lohdullisia sanoja. Ja toivoa. Miehellä toivo onnistumiseen on korkeampi kuin minulla. Johtuukohan se siitä, ettei hän tunne näitä hoitoja ja kaikkia tuntemuksia omassa kehossaan niinkuin minä? Aivan kuten nytkin pian pistosten alkamisen jälkeen minä vaan tiesin, että kaikki ei nyt mene niinkuin pitäisi. Huomasin punktiostakin puhuessani käyttäväni sanaa jos. Näin ei ollut ensimmäisellä kerralla. Silloin käytin siirrosta sanaa jos. Nyt jo punktiosta. Aiemmin miehen suhtautumisessa on ollut toivomisen varaa ja pari viikkoa sitten meillä oli aiheesta isompi keskustelu. Nyt tilanne on tosiaan muuttunut ja olen kiitollinen siitä tuesta, mitä mieheltäni olen saanut. Sanoinkin sen eilen hänelle ja vastaus oli, että yhdessähän me tässä ollaan. Ja se on niin totta.

Olemme keskustelleet jo tulevasta hoidosta ja päätimme, että lähdemme siihen niin pian kuin mahdollista. Eli jos polilta saamme luvan, pidämme vain yhden välikierron. Tässä tilanteessa odottaminen on kaikkein tuskallisinta. Ja pelko tulevasta. Turha pitkittää sitä useampaa kuukautta kuin on pakko. Välillä ajattelen, että jospa se antagonistihoito olisi sitten meille sopiva, jotkut yksityiset klinikathan käyttävät pääosin vain sitä kaavaa. Sitten koen kauhun tunteita pelätessäni, että entäs jos sekään ei toimi. Mitä sitten? Tämä on ihan hirveän raastavaa. Pitäisi vaan yrittää nyt tauon ajaksi saada ajatukset muualle, mutta miten se onnistuu? Tässä on kuitenkin koko loppuelämästä kysymys. Minulla on aika varattuna polin terapeutille 23.2., mutta yritän saada sitä vähän aikaisemmaksi.

Aion soittaa muutenkin polille heti alkuviikosta. Haluan kysyä, että pitäisikö minusta ottaa uudelleen joitain hormonikokeita ja/tai olisko joitain sellaisia kokeita vielä ottamatta, joista voisi selvitä jotain. Siitä on kuitenkin aikaa jo 1,5 vuotta, kun hormonimääritykset tehtiin. Ja vuosi sitten keväällä ovulointini toimi moitteettomasti. Ja nyt käy näin. Voisiko olla mahdollista, että tässä ajassa nyt olisi tapahtunut jotain? Minua jäi myös askarruttamaan se perjantaisen lääkärin kommentti oikeasta munasarjastani, kun hän epäili, ettei siitä edes munasolujen keräys onnistuisi. Nyt minua hirvittää, että jos me vielä punktiossa ollaan, niin siellä on lääkäri, joka ei saa sitä oikeaa puolta kerättyä. Minä haluan, että mahdollisen punktion tulevaisuudessa suorittaa tämä minun tutuin lääkärini. Hän on siinä ainakin onnistunut, en oikein osaa enää luottaa muihin. Nyt epäilen Pregnylinkin toimivuutta. Pistin sen 35 tuntia sitten eikä oikealta ole irtoamista tapahtunut vielä. En ole sitä ainakaan tuntenut, elleivät ne sitten ole tippuneet ihan pikkuisina vielä. Oppikirjojen mukaanhan ovis tapahtuu 36 h pistoksesta, mutta minä olenkin kaukana oppikirjoista. Ja jotta murehdittava ei loppuisi kesken, on juuri tuo ovulointinikin nyt yksi murheenkryyni. Miten ihmeessä antagonistihoidossakaan saadaan varmistettua, etteivät follini poksahtele itsestään ennen aikojaan, kun jarrusta huolimatta pitkällä kaavallakin kävi niin? Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä, eikä ollenkaan vastauksia. Ahdistavaa.

Surullinen lohtushoppailija

Tänään minulla on ollut aika huono olo koko päivän. Pikkuisen etoo koko ajan ja väsyttää. Syömisen jälkeen maha turpoaa ja tuntuu, että kehossa olisi hieman nestettä. Lugejen tekosia ainakin tuo turvotus ilmeisesti. Tuikkasin aamulla viimeiset menemään ja nyt pitkin päivää onkin vuoto pikkuisen ilmoitellut alkamisestaan. Huonon olon ja väsymyksen luulen johtuvan surullisesta mielestä ja univajeesta. Koko työpäivän oikeastaan vain odotin, että pääsisin pois. Tarkoituksenani oli lähteä lohtushoppailemaan töiden jälkeen. Tunnin shoppailun jälkeen väsähdin niin totaalisesti, että oli pakko lähteä kotiin. Ei jaksanut mieli eikä keho enää. Sain minä kuitenkin viimeinkin käytettyä alusasuliikkeen lahjakorttini, jonka mieheni osti minulle synttärilahjaksi. En ole ikinä ostanut niin kalliita tissiliivejä! Mutta nätit ne ovat! Ostin myös meille liput viikon päästä olevalle Insomniumin keikalle. Ja huomisillaksi punaviiniä, saanpahan ainakin siitä sitten nauttia ihan rauhassa.

Miehen kanssa eilen puhuimme, ja hän on tosiaan tyytyväinen hoitotauosta. Hänelle tässä kuulemma on rankinta juuri hoidon alkuvaihe, kun pitää kaikki aikataulut järjestää ja minun hormonihoitoni alkavat. Kuulemma hänestä loppuaika on ollut helpompaa. Vähän sitä ihmettelin, koska nimenomaan loppuvaiheessahan siellä polilla pitää juosta, alussa vaan odotetaan ja kärvistellään. Minulle taas rankinta on tämä odotus, kun ei tapahdu mitään. Vaikka en minä todellakaan olisi nyt ollut valmis lähtemään heti suoraan siihen rumbaan, onneksi tulee se parin kuukauden tauko ainakin. PASsit olisivat tietenkin olleet asia erikseen... Laskeskelin, että nyt minulle tulee ensimmäinen täysin hormoniton kierto sitten huhtikuun, koska kesätauollakin minä käytin itsekseni Femareita (lääkärin luvalla tietenkin). Ei tämä hormonihuili kropalle ja mielelle varmasti ainakaan pahaa tee.

Vielä mielentila tuntuu kovin hauraalta, mutta kyllä minä osaan jo katsoa hieman tulevaankin. Me emme ainakaan luovuta! Olkoon tämä ensimmäinen hoito sitten se testierä, ja seuraava sitten se oikea. Minä olen kestänyt elämäni aikana jo aiemminkin karikkoja enkä minä mene rikki näin helposti, vaikka välillä todella tuntuu, etten jaksa enää enkä kestä enää. Minä kyllä tiedän, että kestän vaikka kuinka monta hoitorumbaa, halu äidiksi on niin suuri. Ainoa, mitä minä tuskin kestän on se, jos me emme saa lasta hoidoista huolimatta. Kun ajattelenkin tuota vaihtoehtoa, ahdistun niin paljon, etten voi sitä edes ajatella. Minulle on turha sanoa, että on elämässä muutakin. Kyllä minä sen tiedän, mutta itselleni on aina ollut tärkeintä perheenperustaminen. Ikinä en ole haaveillut mistään uralla etenemisestä, äitiys on ollut minulle aina se juttu, jota kohti olen ollut menossa. 

Huomenna on edessä varmasti ihana ilta, kunhan työpäivästä ensin selviän. Mies aikoo tehdä intialaista ruokaa ja vietämme rauhallisen koti-illan ihan kahdestaan. Ja juomme sitä punaviiniä. Huomenna tulee kuluneeksi 12 vuotta Halloween-bileistä, joista meidän yhteinen taipaleemme alkoi. :)

Mars ja Venus

Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä lapsettomuuskriisissä olen huomannut, miten eri tavalla me miehen kanssa suhtaudumme tunnepuolen asioihin. Osa tästä on varmasti ihan sukupuolisidonnainen juttu, mutta myös persoonallisuus varmasti vaikuttaa. Minä olen melko herkkä ja tunteellinen, ja olen aina ollut sellainen haaveilija-idealisti, mutta kuitenkin melkoinen pessimisti. Elämän kolhut ovat tuoneet mukaan myös tiettyä kyynisyyttä. Mies taas on hyvin realisti, joka uskoo järjen ja tieteen voimaan. Herkkyyttäkin hänessä on, ja kyllä hän osaa tunteensa minulle osoittaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikeita asioita hän monesti käsittelee huumorin avulla. Kyllä minäkin joskus vitsailen tästä lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta se vaatii oikean ajan ja paikan. Joskus minua ärsyttää suunnattomasti, kun mies ei puhu asiasta vakavasti, vaan viljelee mustaa huumoriaan. Olen aina niinä hetkinä sanonutkin asiasta, että nyt en jaksa tuollaista, vaan voisit ottaa vakavasti. Välillä se taas on ihan ok, ja lähden mukaankin juttuun. Riippuu aivan tilanteesta, päivästä ja mielialasta. Varsinkin nyt kun lääkityksen aikana mielialani on heitellyt rajustikin, on miehellä varmasti vaikeuksia tunnustella, että millähän mielellä se nyt on.

Väärinkäsityshän meille sattui viimeksi maanantaina, siitä voi lukea edellisestä postauksestani. Loppujen lopuksi minä olin siis ymmärtänyt miehen sanat väärin, vaikka minusta edelleen ne oli sanottu aika kovaan äänensävyyn, ja mielsin ne siis niin, että ei tämän jälkeen hoitoja ainakaan pian. Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että mies oli tarkoittanut tuolla aikamääreellään kuukausia, ei vuosia niinkuin minä kuvittelin. Ja PAS-hoidot kuulemma toki tehdään heti kun lääkärin lupa niihin saadaan, jos tuoresiirto ei onnistu ja jos pakkaseen saamme huuruneniä. Minä en vaan välillä oikeasti ota selvää, mitä miehen mielessä liikkuu. Ehkä sen polikäynnin jälkeen mies oli vain niin myrtynyt siitä diagnoosista, vaikka väitti ettei kyse ole siitä. Mutta minun sydämeeni sattui, kun hän sanoi, että on paljon miettinyt, mitä olisi voinut tehdä elämässään toisin, ettei olisi jouduttu tähän. Nyt mietin, että minä en ole ottanut tarpeeksi huomioon miehen tunteita enkä sitä, että tämä tilanne sattuu myös häneen. Vaikka minä olen meistä aina ollut se (ja edelleenkin), joka niitä lapsia enemmän haluaa, tottakai miehellekin tämä on iso asia. Tosin hänelle vaikeinta tässä tuntuu olevan se, että minä voin huonosti ja koko elämä tuntuu olevan yhtä lapsettomuushoitoa. Mies on kyllä sanonut, että hän voi kuvitella elävänsä ilman lapsiakin. Minä taas olen odottanut aina sitä aikaa kun minusta tulee äiti, ja se on siis ollut aina se juttu elämässäni, jota eniten haluan. Siksi tämä tilanne ottaakin niin koville, kun en voi edes ajatella sitä, etteikö meille ikinä sitä vauvaa tulisi. En todellakaan tiedä miten minulle käy, jos niin käy. En uskalla ajatella sitä vaihtoehtoa.

Olen kyllä toisaalta myös sitä mieltä, että erilaisuus on myös positiivinen asia. Missähän jamassa parisuhteemme olisi, jos me molemmat olisimme samanlaisia hermoheikkoja tässä kuin minä nyt ja kaikki olisi vain yhtä suurta tunnetta. Ehkä se on vain hyvä asia, että edes toisella meistä myös järki pelaa. Olisi vaan vapauttavaa välillä itkeä ilman, että mies siitä heti ahdistuu. Hänelle minun itkemiseni on todella rankkaa, mutta minulle taas ei tee hyvää pidätellä tunteita. Olen monta kertaa sanonut, että itku tekee hyvää ja ettei siitä pidä huolestua, mutta mies hermostuu melkein aina, kun minulla alkavat kyyneleet valumaan. Yllättävän vähän olen edes itkenyt, maanantai taisi olla ensimmäinen kerta tämän hoidon aloittamisen jälkeen.

Eilen illalla muuten meni ensimmäinen 150 IU Puregonia. Mies sääti kynän toimintavalmiiksi ja itse hoidin vain pistämisen. Tuo neula oli kuin unelma verrattuna aiempiin neuloihin (Menopur ja Pregnyl sekä Procren), joilla olen pistänyt. Meni jotenkin helpommin ihosta läpi. Vähän nipisteli pistoksen jälkeen, mutta ei pahasti. Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran kahteen viikkoon kunnolliset yöunet ilman hikoilu-paleluja ja paniikkiheräilyjä. En tiedä, voiko tuo lääke vielä tuohon vaikuttaa, vai olinko vain niin poikki, että uni vei voiton. Eilinen oli kyllä hyvin hankala päivä, koin yhden päivän aikana varmaan melkein kaikki oireet, mitä minulle on Procrenin aikana tullut viimeisen 3 viikon aikana: pahoinvointia, hirveä päänsärky, henkisesti hyvin paha olla, hiki-palelu, nivelkivut. Koko työpäivän vain odotin, että pääsen kotiin sohvalle lepäämään. Lisäksi Procrenista on tullut vaikutus, jonka takia en ole vielä uskaltanut käyttää mieheltä synttärilahjaksi saamaani lahjakorttia alusvaateliikkeeseen. Nimittäin mielestäni rintani ovat pienentyneet! Tai ainakin tyhjentyneet. Semmoiset tyhjät lapaset ne nyt ovat. Toivottavasti ne siitä elpyvät, kun hormonitoiminta taas pyörähtää käyntiin.