Kipuja

Tänään alkionsiirrosta on kulunut 10 päivää ja huomenna on lääkärin määräämä testipäivä. Olen varannut ajan huomiseksi verikokeeseen, mutta tuloksen saan vasta maanantaina. Sain onneksi töissä sovittua maanantain lomapäiväksi. Pitää se kotitesti kuitenkin tehdä viikonloppuna, koska mies on kuitenkin maanantaina töissä. En halua olla yksin kun teen testin. En haluaisi tehdä koko testiä. Elämäni viimeinen raskaustesti.

Mikään, ei yhtikäs mikään viittaa siihen, että olisin raskaana. Päinvastoin, kaikki merkit viittaavat siihen, että menkat tulee kunhan vain Luget lopetetaan. Minulla Luget aina pitävät vuodon poissa. Rinnat ovat ihan normaalit lösöt. Viimeksi ne olivat kipeät siihen asti kun tyhjennys oli ohi ja hCG 0, eli kun kohdussa ei ollut enää mitään. Tosin tällä kertaa rinnat eivät turvonneet ja kipeytyneet Lugeistakaan, vaikka ennen on käynyt niin. Minulla ei ole "sitä tunnetta", ei pienintäkään, että entäs jos kuitenkin. Ei vaikka yrittäisin sitä vähän houkutella. Viimeksi se tunne pysyi, vaikka olinkin testannut negan.

Ja mikä pahinta: menkkakivut. Maanantai-iltana töissä oli jo aika jomotukset. Kotimatkalla autossa pääsi itku. Tunne siitä, että nega tulee oli niin kokonaisvaltainen. Kotona oli illalla pakko ottaa Panadolia. Seuraavana yönä heräsin yhden jälkeen aivan järkyttäviin polttoihin. Tuntui kuin koko alavatsa olisi tulessa. Se muistutti samanlaista kipua, mitä oli lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Järkyttävä aaltomainen poltto, kuitenkin onneksi meni ohi. Otin vielä toisen Panadolin ja valvoin pari tuntia paniikissa. Seuraavana yönä heräsin taas puolen yön aikaan siihen polttavaan kipuun. Nukahdin kuitenkin. Kunnes vähän ennen neljää kipu tuli taas. Nyt se oli enemmän viiltelevää ja pakotti oikealle puolelle enemmän. Nousin sohvalle enkä nukkunut enää koko yönä. Kipu meni onneksi itsestään ohi.

Näistä kivuista siis viimeistään olen varma negasta. Kun se kipu on ollut niin samantyyppistä kuin tyhjennyksessä tai pahoissa menkoissa. Googletin kyllä epätoivoisesti näitä oireita ja osalla on ollut voimakkaita kipuja ennen plussaamista tai alkuraskaudessa plussan jälkeen. Mutta en todellakaan voi uskoa, että minulla olisi siitä kyse. Kyllä se vaan on sitä, että kohdun limakalvo olisi voimakkaasti tulossa ulos, mutta Luget estävät sen. Jos olisi edes sitä tissikipua tai pieninkään olo, että voisin olla raskaana, voisin edes pikkuriikkisen vielä toivoa. Nyt ei kyllä toivoa ole.

Hirvittää ajatellakin viikonloppua ja sitä testintekoa. Pakko se on kuitenkin tehdä.

Onnesta ahdistukseen

Järkyttävän kammottavat piinapäivät. Onhan se karua, että tämä on meidän hoitotaipaleella vasta neljäs kerta, kun eletään piinapäiviä. Tai no, olihan ne kolme inssiä silloin keväällä 2011, mutta jotenkin en kyllä pysty millään tasolla vertaamaan niitä näihin alkionsiirtoja seuraaviin piinapäiviin. Tällä hetkellä koen oikeasti katkeruutta siitä, että meillä on takana oikeasti 4 punktioon asti vietyä ICSI:ä (+ yksi keskeytetty) omilla soluilla, ja sitten tämä yksi lahjamunasoluhoito. Joista yhteensä siis vain neljä siirtoa! Normaalistihan kun suunnilleen yhdessä hoidossa on saman verran siirtoja... Meillä siis viidessä.

Ymmärrän kyllä, että ne jatkuvat siirrot ja negat ovat turhauttavia. Mutta jokainen siirto on kuitenkin aina mahdollisuus. Kun siirtoa ei tule, ei tule myöskään mahdollisuutta. Tiedän, että kuulostaa kamalalta, mutta tällä hetkellä olen kyllä kateellinen jopa niille, jotka ovat hoidoissa ja joilla niitä alkioita vaan tulee ja pakkasessa on vaikka kuinka monta. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta. Ehkä hyväksyisin tämän tilanteen vähän helpommin, jos se viime tammikuinen alkiokaan ei edes olisi yrittänyt kiinnittyä. Mutta kun se yritti, todennäköisesti kiinnittyikin, mutta sitten kuitenkin irtosi. Jos näistä siirretyistä alkioista mikään ei olisi edes yrittänyt kiinnittyä, olisi tappio ehkä hiukan helpompi kestää. Nyt tiedetään, että mahdollisuuksia on, mutta kun ei ole alkioita. Harmittaa niin vietävästi!

Mehän päätimme etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa vain yhden kerran ja that's it. Nyt on kuitenkin niin sellainen katkera olo tästäkin, että kun niitä munasoluja tuli niin vähän. Että jos olisi tästä noin vaan laittaa se 7000-8000 €, niin kokeilisiko vielä kerran toisella luovuttajalla. Mutta kun ei ole tuollaisia summia. Ei ole mitään. Juuri sain maksettua viimeisen osan edellisen hoidon lainasta ja se on helpotus. Emme joutuneet lainaa siihen ottamaankaan kuin pari tonnia, kun saatiin säästettyä. Mutta nyt on säästötili tyhjä. Huomautuksena vielä, ettei kukaan käsitä väärin: tottakai olen silti kiitollinen luovuttajalle, kävi miten kävi. Hän on tehnyt niin epäitsekkään ja hyvän teon, joka kertoo lähimmäisenrakkaudesta tuntemattomia kohtaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei niitä soluja tullut kuin muutama.

Jaa, miksi mietin tällaisia kun piinikset vielä meneillään? No, nyt eletään piinapäivää nro 7 ja mikään, ei mikään kerro mitään muuta, kuin että tämä hoito ei onnistunut. Siirrosta on tasan viikko. Voi kun olinkin viime maanantaina niin onnellinen! Harmi, että sekin onni muuttui aika äkkiä taas tähän ahdistukseen. Aika samalla lailla menee oireilut kuin aiemminkin. Paitsi ettei nyt ole edes sitä tissikipua ja -turvotusta. Viikonloppuna oli lievää tissiarkuutta, mutta se oli ihan samanlaista kuin minulla on lähes aina kierron loppuvaiheessa ennen menkkojen alkua. Viikonlopun aikana myös Luget on alkaneet tulla vauhdilla ulos nesteisenä mössönä. Muutama päivä oli, ettei ollut pahoja menkkamaisia kipuja. Kunnes eilen illalla. Ja viime yönä. Heräsin sellaisiin poltteluihin ja viiltelyihin, mitä minulla on normaalistikin ennen menkkoja ja menkkojen aikaan. Mietinkin, että kiva, nyt ei kuitenkaan uskalla mitään kipulääkkeitäkään kuitenkaan vielä syödä. Kärsitäänpä tässä sitten endomenkkakivuista ihan ilman lääkitystä. Olen satavarma, että vuoto alkaisi, jos Lugeja ei olisi. Nyt on menossa kp 25 ja normaalistikin tässä vaiheessa olen kipuinen ja vuoto alkaa näinä päivinä. Viimeksi tässä vaiheessa minulla toivo alkoi vähän nostaa päätään, tuli jotenkin sellainen tunne, että josko sittenkin? Ja se tunnehan olikin osittain oikeassa. Nyt sellaista tunnetta ei ole. Eilen illalla oli viimeisen Ovitrelle-pistoksen aika. Oikeasti mietin, että onko tässäkään enää mitään järkeä edes pistää!

Kaikki vaan sanoo, että älä usko mihinkään oireisiin. Ne voi olla kumpaa vaan. Mutta kyllä se vaan on niin helppo sanoa... Kun itse olen aina ollut niin oikeassa ennenkin näiden tuntemusten kanssa. Kyllä tässä vuosien aikana on niin herkäksi muuttunut ja tietää ja tuntee olonsa. Minä haluaisin vaan nyt olla jossain koomassa siihen asti, kunnes lopputulos on selvä. Minä en haluaisi testata itse ollenkaan, vaan odottaa pelkästään veritestin tulosta. Mutta eihän se onnistu, koska veritestin tulos tulee työpäivänä. Pakko olla edes jotenkin varautunut siihen. Voi kun olisin jotenkin pystynyt ajattelemaan tätä etukäteen ja sopimaan sen päivän vapaaksi...  Töihinmeno muutenkin tuntuu nyt täydelliseltä pakkopullalta. Vaikka yrittäisi, ei niitä ajatuksia saa muualle ja kaikki muu tuntuu niin yhdentekevältä. Kun vielä koko ajan jomottaa mahaan ja tunne on, että menkat alkaa just. Yritäpä siinä sitten olla reipas!

Testikammo

Jotenkin uskomatonta, että siitä on vasta kolme päivää, kun olimme Helsingissä vastaanottamassa pikkuista alkiota. Tuntuu, että siitä olisi jo ainakin viikko! Aika kuluu taas niin hitaasti. Toisaalta toivonkin, että se kuluisi toooosi hitaasti. En halua tehdä raskaustestiä, minulla on oikea testikammo. En halua nähdä sitä lopullista tuomiota.

Tiistain ja eilisen olen ollut vapaalla, tänään menen iltavuoroon. Vapaapäivät tulivat kyllä tarpeeseen. Tiistaina olin tosi huonovointinen. Olisin halunnut pestä ikkunoita, mutta jo aloittaessani huomasin, ettei siitä tule mitään. Tuli tosi huono olo siitä ylös-alas -liikkeestä ja pesuaineen hajusta. Niinpä luovutin sen yhden ikkunan jälkeen ja lepäilin loppupäivän. Eilen oli parempi olo ja sain siivottua. Tänään tuntuu taas vähän heikommalta. Voi olla, että kun pistän Ovitrelleä joka toinen ilta, siitä tulee se huonompi olo sitten seuraavaksi päiväksi. Niillä pistoksilla mennään sunnuntai-iltaan saakka.

Muuten, eipä tässä vielä voi varmaan sanoa oikein mitään mihinkään suuntaan. Rinnat ovat edelleen ihan normaalitilassa. Sitähän olen ihmetellyt, että yleensä Luget ovat aina tehneet ne kipeiksi ja turvonneiksi. Viime kerrallakin ne siis kipeytyivät jo ennen siirtoa. Nyt ei mitään. Eilen iltapäivästä lähtien oli lieviä menkkamaisia jomotuksia alamahassa. Ja sekös alkoi ahdistaa! Tiedän kyllä, että se voi viitata ihan kumpaan lopputulokseen vain, mutta tottakai pelkään sitä pahinta. Illalla Ovitrellen jälkeen vihlonta oli toispuoleista (oikealla) ja se jatkui nivuseen saakka. Mietinkin, että se voi johtua siitä, kun se lääke piiskaa munasarjaa tuottamaan keltarauhashormonia tehokkaammin. Saattaa siis keltarauhasella olla kokoa!

Tälläkään kertaa en aio pitää mitään kiirettä testaamisen kanssa. Minua ahdistaa ajatuskin sen tuloksen näkemisestä. Menen veritestiin todennäköisesti ensi viikon perjantaina, jolloin siirrosta on se 10 päivää. Hoitokartassa se onkin virallinen testipäivä. Siitä tulos tosin tulee vasta maanantaina. Testaan varmasti kotona itsekin, mutta en ole päättänyt ollenkaan, että milloin. Aika näyttää. Meillä on lauantaina 31.10. edessä tätini 70-vuotisjuhlatkin. Ajattelin, etten pysty testaamaan ainakaan ennen niitä. Tietysti jos alkaa vahvasti näyttää siltä, että negaa pukkaa, niin en sitten tiedä...

Ihan hyvä mennä tänään töihin, saa muuta ajateltavaa. Tuntuu vaan, että en ole ehkä mikään kuukauden työntekijä siellä! Ajatukset karkaavat kuitenkin koko ajan kehon tuntemuksiin ja yritä siinä sitten keskittyä johonkin. Toivottavasti fyysinen olo ei äidy kovin huonoksi. Minulla on tällä viikolla lauantaivuorokin. Sen jälkeen menenkin vanhempieni luokse viikonlopuksi, kun siskoni on tulossa myös. Vietetään aikaa yhdessä ja jospa sitä saisi vähän rentouduttua(???) Miehellekin tekee varmasti hyvää olla vähän aikaa itsekseen ja ilman minua täällä kotona seinille hyppimässä :D

Kotimatkalla

Yritän kirjoittaa tätä kännykällä heiluvassa autossa :D Kotimatkalla ollaan ja pikkuinen on matkassa mukana. ❤

Meidän pikku sisupussi oli sulatuksen jälkeen kuulemma ihan samanlainen kuin pakkaseen mennessäänkin eli kaikki on just tällä hetkellä niin hyvin kuin nyt vaan olla voi. Kohdun limakalvokin oli juuri sopiva 10 mm. Taas niitä mutkia kyllä siellä manailtiin, mutta loppujen lopuksi siirto meni hyvin samanlaisella erityisellä katetrilla kuin viimeksi. Nähtiin taas ultrassa pikku ilmakupla, joka sinne kohtuun jäi. Ilmakuplan sisällä meidän pikku sisupussi.

Luget, Progynova, Dexametason ja Ovitrelle-pistokset jatkuu. Heti huomenna ostamaan lisää Lugeja. En uskaltanut ostaa etukäteen kuin tähän asti, ettei olisi mennyt hukkaan. Ovitrelle piiskaa omaa keltarauhastuotantoa ja Luget menee isolla annoksella kuulemma endon takia. On ollut viitteitä, että endopotilaat tarvitsee enemmän tukea keltarauhashormonin tuotantoon.

Puhhuh. Nyt olen niin väsynyt, mutta niin onnellinen! Edes vähän aikaa voin olla onnellinen siitä, että sisälläni on pieni elämänalku. Saimme vielä kerran tämän yhden mahdollisuuden. Nyt olo on kuin lottovoittajalla. Kunpa tämä nyt kestäisi.

Tämän viimeisen kerran

On kyllä ollut jotenkin hermoja raastava viikko. Tiistaina siis se ovulaatio tuli, koska keskiviikkona ne kivut olivat poissa. Soitin torstaina huolipuhelun klinikalle, kun ajattelin, että se ovis tuli väärään aikaan. Mutta klinikan ihana hoitaja (taas) rauhoitteli minua ja vakuutteli, että ihan oikeassa aikataulussa mennään. Tuota hoitajaa on kyllä paljosta kiittäminen parin viime viikon aikana... Ei kukaan muu ole pystynyt minua rauhoittamaan (edes hetkeksi) samalla tavalla.

Torstaina sitten alkoi Luget. Annostus on tällä kertaa 2x400 mg / vrk. Siis ihan jättiannos, yhteensä 800 mg. Eka satsi pistikin pään kunnolla pyörälle. Kyllähän tuo edelleenkin vähän huippaa aina kun olen laittanut menemään, mutta ei onneksi enää niin voimakkaasti. Sitä ihmettelen, ettei ole mitään tissituntemuksia. Viimeksi minulla meni heti parin päivän päästä aloituksesta rinnat tosi kipeiksi. Nesteturvotus on kyllä ihan kamala. Ovitrelleä pistin myös eilen illalla taas yhden naksauksen (260 IU) muutaman päivän tauon jälkeen.  Tämä jatkuu huomisesta vielä viikon ajan joka toinen ilta. Jos siis siirto tapahtuu.

Ajettiin jo eilen tänne Helsinkiin, että saa yhden välipäivän huilia ennen siirtoa. Ihan hyvä, kun kyllä menin tosi turvoksiin siitä autossa istumisesta ja illalla oli tosi tukala olla. Nyt pitäisi saada tämä päivä kulumaan. Mies tekee etänä töitä ja minä lepäilen. Ehkä lähdetään jossain vaiheessa käymään vähän ostoksilla ja illalla kyläilemään siskon luo jos palaavat reissusta ajoissa.

Kyllä minä niin pelkään sitä huomista! Pelkään niin sitä, että kun me mennään klinikalle, niin meidän pieni ei olekaan enää hengissä ja me lähdetään pois tyhjin käsin. Minun kohdussani nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti, että sieltä puuttuu jotain. Siellä olisi paikka pienelle. Voi kunpa me saisimme huomenna pikkuisen mukaan paluumatkalle kotiin. Tämän viimeisen kerran.

Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Rauhoittava puhelu

Vietin osittain unettoman yön, kun mietin sitä, että jos se ovis tulee liian aikaisin. Äsken juuri soitin klinikalle ja onneksi sain rauhoittua. Hoitaja sanoi, että nämä lääkkeet (Ovitrelle ja Progynova) pitävät huolen siitä, että sillä ei ole merkitystä, vaikka ovulaatio tulisikin vähän aiemmin. Lisäksi kun ne follit ovat jo perjantaina olleet melko muhkeita, ei ole ihme, että ne siellä polttelee kun kasvavat koko ajan. Itse asiassa tänään illalla Ovitrellea täytyy pistää "15 naksausta", joka boostaa siis munasarjaa vielä lisää. Sitten pistän vasta lauantai-iltana seuraavan kerran, jälleen yhden naksauksen. Ja sitä jatketaan joka toinen ilta viikon ajan. Melkoinen suunnitelma! Onneksi hoitaja laittoi hoitokartan sähköpostiin, jotta tulee otettua kaikki lääkkeet oikein.

Dexametason olisikin pitänyt aloittaa jo tänään. No, mulla ei sitä ole kun luulin, että alkaa vasta keskiviikkona. Onneksi ei haittaa, vaikka ottaisin sen vasta puolen päivän aikaan nyt ekana päivänä. Luget alkavat sitten torstaina annoksella 400 mg 2xvrk.

Hoitaja tosiaan vakuutteli, että kyllä siellä on lääkäri tarkkaan miettinyt, miten toimitaan. Sitä ovista siis ei tarvitse testata kun ei ilmeisesti ole niin väliä tällä cocktaililla, milloin se tulee. Testaamisesta ei siis minulle ole mainittu sanallakaan koko aikana. Nyt vaan pitää luottaa siihen, että siellä tosiaan tiedetään mitä ollaan tekemässä. Siirtoaikakin on nyt kellonaikaa myöten varmistettu. Huh, viikon päästä!

Surua, pelkoa ja stressinlievitystä

Takana on aika rankka viikko. Meidän perheen viimeinenkin kissa jouduttiin lopettamaan, ja suru on ollut sen vuoksi suuri. Kissa oli jo 18-vuotias ja kyllä täyden ja onnellisen kissanelämän viettänyt, varmasti rämäpäisellä luonteella ne kaikki ykdeksän henkeäkin jo käytetty ;D Sinänsä siis myös helpottavaa, että rakas perheenjäsen pääsi pois, kun elämänlaatu ei enää ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Mutta ikävä on!

Ja sitten tietysti tämä hoitokuvio. Maanantaina soitin klinikalle ja sovittiin, että menen kiertopäivänä 8 ultraan täällä kotikaupungissani. Kp 8 oli perjantai, ja onneksi sain ajan juuri sille päivälle yksityiselle gynekologikeskukselle. Ja samalle tutulle läääkärille, joka meitä on täällä hoitanut polilla alusta asti. Ultrassa näkyi munasarjassa kaksi follia, keskimitoiltaan 17 ja 15 mm. Kohdun limakalvo oli vasta hentoinen 6 mm. Sinänsä en ole kamalan huolissani tuosta limakalvosta, kun oli vasta kp 8 ja tukilääkkeet vasta alkamassa. Vaikka toki vähän mietityttää, että pettääkö nyt minun lisääntymiselimistössäni sekin viimeinen osio, joka on aina ennen ollut se, mistä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Mutta enemmän huolehdin noista folleista, kun olivat jo noin isoja limikseen nähden. Lääkärikin vähän sitä mietiskeli, että miten mahtaa käydä, kun follit ovat "etuajassa". Hirmu ihanasti hän kuitenkin tsemppasi ja toivoi, että nyt tämä meidän viimeinen kerta viimeinkin onnistuisi.

Laitoin ultran tiedot tekstarilla Helsinkiin omalle lääkärillemme ja hän soitti takaisin minulle. Olin juuri ostoskeskuksessa, joten puhuminen oli hiukan vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan tilanteesta. Onneksi olin käynyt jo Ovitrellen tilaamassa alkuviikosta apteekkiin ja hakenutkin sen, koska lääkäri käski aloittaa pistokset jo samana iltana. En olisi edes tajunnut käydä jo etukäteen, ellei klinikan hoitaja olisi minua alkuviikosta kehottanut, koska Ovitrelleä ei välttämättä ole apteekeissa valmiina. Huhhuh! Lääkäri vähän arpoi, että aloitetaanko Progynova vai ei. Se kuitenkin päätettiin aloittaa, jotta se tukisi limiksen kasvua. Sitä olen ottanut eilisestä lähtien kaksi kertaa vuorokaudessa. Sovittiin, että soitan maanantaina klinikalle tarkemmat ohjeet, koska olin silloin siellä ostoskeskuksessa enkä voinut millään muistaa kaikkea. Kunhan oli selvät sävelet viikonlopun yli. Muistaakseni kuitenkin nyt menee niin, että aloitan keskiviikkona Dexametasonin ja torstaina Luget. Ja THE siirtopäivä on määrätty maanantaille 19.10. Eli siihen on enää viikko.

Progynova ja Ovitrelle-kynä.

Nyt minua kuitenkin huolettaa se, että entäs jos se ovulaatio tulee liian aikaisin? Munasarjaa polttelee ja vihloo siihen malliin, että ovis tulisi hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri laski siirtopäivän sen perusteella, että "munasolujen keräys", eli ovulaatio, olisi keskiviikkona. Jotenkin kyllä tuntuu, että se tulee jo aiemmin. Pitää huomenna kysyä, että miten menetellään, jos luulen sen tulevan jo huomenna tai tiistaina. Mitään testejä en kyllä ala tehdä, se vain lisäisi stressiä. Toisaalta yritän ajatella niin, että jos olisi vaarana, että ovis tulee liian aikaisin, niin miksi enää tuota Ovitrelleä pitää pistää, kun se vielä buustaa munasarjaa? Ovitrellehän on siis koriongonadotropiinia ja normaalisti sitä käytetään Pregnylin tavoin irroituspiikkinä. Omilla soluilla minulla olikin yhdessä hoidossa Ovitrelle Pregnylin sijaan. Pregnyl vaan oli ja on yleisemmin käytössä, koska se on niin paljon halvempi. Ovitrelle on esitäytetty kynä, ja siksi sitä voidaan pistää pienissä annoksissa. Minä siis pistän nyt joka ilta "yhden naksauksen verran", eli annos todellakin minimini. Huomenna saan ohjeet, minä iltana pistän loput kynästä sitten kerralla.

Stressiä olen lieventänyt nyt viikonloppuna pihahommilla. Onkin ollut aivan mahtava ulkoilusää, ja nyt on pihakin valmiina talveen. Lisäksi kävin tänään vyöhyketerapiassa. Luulin meneväni akupunktioon, mutta tällä kertaa tehtiinkin vyöhyketerapiaa, ettei enää liikaa vaikuteta kehoon, kun on jo lääkkeellinen hoito käynnissä. Kyllä se taas onneksi rentoutti. Nyt on kyllä sitten kaikki tehty silläkin saralla, että hoito onnistusi. Eli siis kaksi kertaa akupunktiota ja nyt kerran vyöhyketerapiaa. Olo on kyllä tajuttoman väsynyt. Myös lievää pahoinvointia on taas havaittavissa, kuten viimeksikin Progynovan alettua. Pitää varmistaa, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Heti jos tulee pienikin näläntunne, alkaa kuvotuskin samantien. Myös päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla (Letrot ainakin syypäänä!) ja naama on täynnä läiskää ja näppylää. Nyt kun jaksaa vielä ensi viikon painaa töissä, niin hyvä on. Siellä onneksi saa ajatukset ainakin hetkellisesti välillä pois näistä kuvioista.

Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.