Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Elossa

Ihanaa! Kävin eilen sairaalassa gynen polilla ultrassa ja kuulemassa maanantaina otetun hCG-hormonin tuloksen. Hormoniarvo oli alle 1, eli vihdoin raskaushormoni on lopullisesti poistunut elimistöstäni. Myös kohtu oli tyhjä, joten tyhjennys oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ultraaminen jännitti hullun lailla, lähinnä pelkäsin, että miltä se munasarja näyttää. Helpotus olikin suuri, kun lääkäri aikansa tutkailtuaan totesi, että tämähän näyttää ihan normaalilta munasarjalta, jossa on ovulaation jälkitila. Milloinhan minun munasarjaani olisi viimeksi kuvailtu normaaliksi. Tulipa jotenkin mukava olo tuosta lausunnosta. Lääkäri ei ollut fertipuolen asiantuntija, mutta eiköhän ihan perusgynetkin osaa arvioida kierron vaihetta ja munasarjan ulkonäköä ihan samalla tavalla. Lääkäri kyllä käänsi monitorin myös minun nähtäväkseni. Sanoi, että saat itsekin katsoa kun varmasti tuolla kokemuksella asiasta jotain itsekin ymmärrät. :D

Minullahan oli siis vielä silloin 27.2. ultrassa neljä rakkulaa/kystaa, kullakin kokoa yli 2 cm. Itse asiassa muutama päivä Cytotecien jälkeen minulla oli ihan järkyttävät oikean puolen kivut. Se oli sellaista samantyyppistä kuin endokipujen aikaan vasurissa. Tai punktion jälkeen. Luultavasti ne rakkulat/kystat ovat siis puhjenneet silloin. Nyt oli enää yksi siellä näkyvissä ja tämä lääkäri arvioi, että se olisi puhjennut munarakkula. Eli minulla olisi ollut ihan oikeasti ovulaatio vastikään!!! Itse asiassa viitteitä siihen on ollutkin muutama päivä sitten. Ja mikä parasta, sain todistetuksi sen, että endo ei ole iskenyt oikeaan munasarjaankin. Se olikin se pahin pelko tässä vaiheessa. Kohdun limakalvo ei sitten ollutkaan mikään paras mahdollinen. Mutta ihmekös tuo, kun yhteensä vuosin yli kuusi viikkoa ja jonkinmoinen myllerryshän siellä on käynyt.

Me ollaan nyt päätetty, että ei lähdetä siihen viimeiseen yritykseen ihan heti. Muutama kuukausi ainakin taukoa. Menee varmaan loppukesään tai jopa syksylle asti. Mitään aikatauluja ei päätetä etukäteen, vaan sitten kun tuntuu siltä, että jaksetaan. Eihän tässä nyt kiire ole, ei se blasto sieltä pakkasesta mihinkään karkaa. Itselläni on ihan sellainen olo, että voisin säilyttää sitä siellä ikuisesti. Niin kauan kuin ei mitään tehdä, myös toivo pysyy. Sitten kun se on tehty, on kaikki ohi. Tämä alkuvuosi on ollut meille niin rankkaa aikaa, että henkiseen toipumiseen menee tovi. Vaikka nyt fyysisesti on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi, niin henkinen puoli ei ole todellakaan reilassa. En tiedä, tuleeko se ikinä olemaankaan. Parempaan suuntaan on silti jo menty. Minulla on auttanut se, kun olen päässyt taas treenaamaan. Kiloja minulle on kertynytkin tämän kevään aikana reippaasti. Paino on nyt korkeammalla kuin vuosiin. Nyt onkin hyvää aikaa pudotella niitä liikakilojakin, kun ei tarvitse stressata siitä PASsista.

Jotain kuitenkin meinataan tehdä asian eteen tässä tauollakin. Soitin tänään klinikalle eilisen ultran takia ja kerroin tästä paussista. Hoitaja oli ehdottomasti myös sitä mieltä, että ei missään tapauksessa kannata siihen PASsiin lähteä ennen kuin molemmilla on henkinen valmius siihen. Kysyin kuitenkin, että voisinko käyttää tauon aikana minulle PASsia varten määrättyä Letrozolia buustaamaan ovulaatiota. Kun siinä pakkauksessa on kuitenkin 100kpl niitä lääkkeitä ja PASsiin menee vain 10. Hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa asiasta ja kuulemma voin käyttää. Aloitan seuraavassa kierrossa ja otan yhden tabletin 2 x pv kiertopäivinä 2-6. Ehtona on, että seuraan lääkkeen tehoa, eli käyn joko ultrassa tai testaan itse kotona ovistesteillä. Eli vuosien jälkeen: ovistestit, täältä tullaan taas! Lääkeaineenahan tuo ei ole minulle uusi. Neljä vuotta (!!) sitten minulla käytettiin Femaria inssin yhteydessä ja sitten käytin sitä polin kesätauon aikana parissa kierrossa. Femarissa on siis sama vaikuttava aine, letrotsoli, mutta tämä minulle nyt määrätty Letrozol on paljon edullisempi. Siksi siis haluan kokeilla tätä, kun jos tämä minun typerä kroppani olisi vihdoin jotain tajunnut siitä, miten tullaan raskaaksi. Jos tuolla lääkkeellä sitten saataisiin aikaan ovulaatio ja hyvä munasolu, niin pienesti toivon jotain tapahtuvaksi. En siis todellakaan usko, että tästä mitään raskautta alkaisi, mutta ehkä ihan pienenpieni toivo. Ja ainakin voin seurata, tuleeko sitä ovulaatiota. Mitään haittaakaan tästä ei ole, joten miksi ei kokeiltaisi. Endometrioosikaan ei villiinny tästä lääkkeestä, sehän minulla oli ehto lääkkeen aloittamiselle. Tästä puheenollen, nythän on menossa endometrioosiviikko. Eli terveisiä vaan kaikille endosiskoille! <3

Tämmöisiä suunnitelmia siis täällä. Suht ok olo siis nyt. Silloin kun ei tarvitse ajatella lapsettomuutta. Kyllähän sitä joka päivä jossain vaiheessa ajattelee. Lapsiperheet eivät ole lempparilistalla ykkösenä juuri nyt, eivätkä raskausmahaiset. Molempia näen töissä päivittäin, se on vaan kestettävä... Olen kyllä oppinut jo aika lahjakkaasti katsomaan "ohi" raskausmahan, kun sellainen tulee vastaan.

Kamala viikonloppu

Huh, nyt on tyhjennys takana. Sanonpa vaan, että oli sellainen kokemus, jota en halua enää ikinä uudelleen. Ja kun minulla siellä kohdussa ei edes ollut kuin vähän istukkakudosta, niin mitenhän kamalaa se on heille, jotka ovat jo pitkällä raskaudessa ja tyhjennyksen mukana tulee sikiö.

Perjantaina sain siis jo sen Mifegynen sairaalassa. Aika pian minulle tuli huono olo ja sitä jatkui lauantainakin. Myös jossain tuolla alakerrassa alkoi tuntua sellaisia avautumis(?)tuntemuksia. En ihan tavallisiksi menkkakivuiksi niitä sanoisi, mutta eivät ne kovin voimakkaita vielä olleet. Edelleen tuli ruskeaa vuotoa, mutta ei sen kummempaa.

Eilen sunnuntaina sitten laitoin ne neljä kpl Cytotec-tabletteja vähän vaille klo 7 aamulla. Kuulostelin oloa sängyssä vähän aikaa ja mietin, että näinköhän ne edes auttaa kun ei tunnu missään. Jossain vaiheessa olin nukahtanut (yön nukuin tosi huonosti kun pelkäsin sitä tyhjennystä), ja sitten heräsinkin kamalaan kipuun. Kello oli 10, eli reilu 3 tuntia oli mennyt tabujen laittamisesta. Olin ottanut silloin 7 maissa ohjeen mukaan kipulääkkeeksi 1000mg Panadolia ja 600mg Buranaa. No ei ne tuntuneet missään. Minulla on Panacodiakin, joten vetäisin sellaisen äkkiä huiviin. Köpötin sohvalle sykkyrään. No, eihän se Panacodin vaikutus ala kuin vasta n. tunnin päästä lääkkeen ottamisesta ja mies toi vielä toisen Buranan. Ei niistä kyllä juuri apua ollut. Ei mistään kipulääkkeestä. Tosin olisi se varmaan ollut vielä pahempaa ilman lääkkeitä. En voinut muuta kuin maata sohvalla sykkyrässä ja inistä. Välillä kävin vessanpöntöllä "hulauttelemassa" sinne verinoroja. Se aina hetkeksi helpotti, mutta sitten se kipu tuli taas. Aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös, iski se järkyttävä supistus. Ja maatessakin. Sen aina kuitenkin tiesi, milloin se huippu tulee, että kohta helpottaa hetkeksi. Jossain vaiheessa mietin jo, että pitääkö lähteä sairaalaan, että kestänkö tätä. Mutta sitten ajatuskin siitä, että tästä pitäisi selvitä autoon kävellen ja autossa matka sairaalaan, niin ajattelin että kärsin mieluummin paikallani sohvalla. Mies avuttomana vieressä katsoi, kun ei oikein mitään voinut tehdä. Lämmitti mikrossa kaurapussia, jota pidin välillä vatsan päällä ja hieroi alaselkää.

Katsottiin me yksi elokuva, josta ei ole nyt kummoisia muistikuvia. Halusin, että koko ajan oli jotain katsottavaa. Lukemaan en kyennyt, elokuvan ja sarjojen katselu vei kuitenkin vähän ajatuksia pois kivuista silloin, kun ne laantuivat. Ihan pahin vaihe kesti noin kaksi tuntia, jolloin en voinut kyllä mihinkään keskittyä. Yhteensä kipuja kesti noin viisi tuntia. Iltapäivällä kolmen maissa alkoi helpottaa ja joskus vähän ennen neljää pystyin syömään ensimmäisen kerran. Kyllä niitä kipuiluja tuli vielä koko illan, mutta se oli jo sellaista normaalia menkkakivun tunnetta.

*Ällöwarning* Mitään kamalan isoja hyytymiä ei tullut. Minultahan suurin osa siitä raskausmateriaalista tuli silloin 6.2., kun heräsin aamulla tuollaiseen samaan kipuun mikä Cytotecistä tuli. Silloin vaan se meni heti ohi, kun se möykky tuli ulos. Parina päivänä sen jälkeen tuli myös niitä hyytymiä. Nyt kivut jatkuivat sen viisi tuntia. Pari vähän isompaa klönttiä, mutta ei sen kummempaa. Vuotoa tuli kyllä ihan reippaasti. Olen lukenut ihmisten kuvauksia näistä ja jotkut kirjoittavat, kuinka veri oikein lorisee pönttöön. Olin ajatellut, että tuo on varmasti liioittelua. Mutta ei se ollut. Kyllä minullakin parilla vessakäynnillä kävi niin. Jotenkin pelottava tunne, että kerralla valuu niin paljon verta. Mies sanoi, että olen valkoinen kuin lakana ja kyllä minua välillä huimasikin.

Tänä aamuna oli jo ihan ok-olo. Olin menossa iltavuoroon töihin. Aamupäivällä kun olin muutaman tunnin ollut ylhäällä, tuli vähän hutera olo. Luulin, että se menee kyllä itsestään ohi. Otin vielä aamulla kipulääkettä (Buranan), mutta ei ole enää kummoisia kipuja ollut. Bussissa sitten tulikin yllättäen tosi paha olo. En ehtinyt olla työpaikalla kovin kauaa, kun piti rynnätä vessaan oksentamaan. Ja sitten takaisin kotiin lepäämään. En siis ollutkaan vielä tänään ihan työkunnossa. Vähän on vieläkin heikko olo, mutta kyllä tämä tästä. Tänään ei ole tullut enää paljon vuotoa, tuskin edes sen verran kuin menkkojen vuotopäivinä. Tissit on vielä kipeät, mutta ei kai se hormoni hetkessä nollaan laske. Toivottavasti tämä on nyt vihdoinkin tässä.

Kolmen viikon päästä pitää mennä hCG-mittaukseen ja ultraan gynen polille. Vähän mietityttää ne kystat/follit siellä munasarjassa. Entä jos ne onkin folleja ja jos ne puhkeaa yhtä aikaa? Miltä mahtaa tuntua... Tai jos kystiä, niin lähteekö ne itsestään pois? Voidaanko PASsia tehdä, ennen kuin ne kystat ovat poistuneet... Tosin tällä hetkellä kauhistuttaa ajatuskin siitä PASsista. En jaksa jos käy taas näin.

Let's get it started...

Sairaalasta kotiuduttu. Minä kun olin ihan varma, että tämä nyt hoidetaan pelkällä Cytotecillä ja saadaan homma hoidettua jo tämän päivän aikana. Mutta ei. Ei sitten mennytkään niin mutkattomasti. Sain sairaalassa suun kautta Mifegynen, jonka pitäisi alkaa pehmittää ja avata kohdunkaulaa. Cytotecit (4 tablettia) sain mukaan ja ne laitan kotona vasta sunnuntaina heti aamulla. Tiesin kyllä, että usein lääkkeellinen tyhjennys tehdään tällä yhdistelmällä, mutta jotenkin luulin, että silloin raskauden tulisi olla ollut pidemmällä ja/tai alkion tai sikiön vielä kohdussa. Lääkäri sanoi, että saattaa olla että se vuoto alkaa jo ennen Cytoteciä, ja jos se on jo runsasta, niin sitten ne täytyy ottaa suun kautta. Sain kyllä vielä mukaan hyvät kirjalliset ohjeet. Nyt sitten vaan odotellaan. Onneksi kotoa löytyy kunnon kipulääkkeitä!

Sairaslomaa sain sunnuntaihin asti. Se luultavasti riittää, mutta saan lisää jos tarve vaatii. Lääkäri (oli sama kuin yksityisellä tiistaina, tuttu siis jo fertipoliltakin) tutkaili vielä samalla sitä munasarjaa. Hän ihmetteli sitä, miten siellä on nyt ne neljä rakkulaa tai kystaa. Tiistaina siis puhui rakkuloista, nyt sanoi, että näyttäisivät kystiltä. Minun täytyy mennä kontrolliultraan maaliskuun lopulla, jotta nähdään, ovatko kystat / mitkä lie kadonneet itsestään. Yksi selittävä tekijä kuulemma voi olla, että raskaushormoni on ne aiheuttanut. Pääasia kuitenkin, ettei hän epäillyt, että ne olisivat endometrioomia.

Eipä tässä voi nyt kuin odottaa, milloin alkaa tapahtua.Kohta tai vasta sunnuntaina tai sillä välillä. Ei ainakaan uskalla kotoa mihinkään lähteä ja sunnuntaina ei saa edes yksin olla. Olispa tämä jo ohi!

Loppu häämöttää?

En uskonut, että tähän asti joudutaan. Mutta niin siinä vaan kävi, että olen huomenna menossa sairaalaan gynen polille aloittamaan kohduntyhjennystä. Tiistaina kun kävin ultrassa, siellä oli näkyvissä istukkakudosta kohdussa ja kohdun limakalvo oli 12 mm (eli jopa paksumpi kuin siirtopäivänä). Raskauspussia ei näkynyt. Lääkäri mietti ensin, että olisiko vielä katsottu viikon päästä uudelleen. Sitten hän laski, että olisi meneillään rv 7+6, joten tuo on ollut siellä jo aika kauan. Tulehdusriski siis kasvaa, joten hänen mielestään lääkkeellinen tyhjennys olisi paras jo tehdä. Minunhan piti varmistuttaa asia vielä hoitavalta lääkäriltä, joka oli eilen samaa mieltä. Mutkien kautta sain nyt viimein ajan sinne polille huomiseksi. Pääasia nyt, että saadaan homma hoidettua ennen viikonloppua. Tyhjennys on tarkoitus hoitaa Cytotecillä.

Oli siellä ultrassa myös jotain muutakin. Munasarjassani näkyi 4 kpl 17mm rakkulaa! Siis mitä ihmettä? Minulla, jolla ei stimulaatiollakaan tuollaista määrää taidettu saada, niin nyt on tehnyt ihan yksinään. Vissiin hormonit heittäneet nyt ihan häränpyllyä. Yksi niistä oli vähän sameampi, mutta ei kuulemma pitäisi olla endometriooma. Sehän tästä vielä puuttuisi, että endo hyökkäisi toiseenkin munasarjaan.

Todella stressaava viikko on ollut. Tissit ovat taas olleet kipeämmät enkä kestä pahaa hajua. Bussissa meinasin maanantaina oksentaa, kun meni pahanhajuinen (anteeksi) ihminen ohi. Kammottavaa tuntea raskausoireita tietäen, että kaikki on vaan valheellista enkä oikeasti ole raskaana. Nyt on hieman menkkakipuja ja tulee vähän ruskeaa vuotoa. Meinaan mennä sinne silti huomenna vaikka kunnon vuoto alkaisikin. Nyt en jätä mitään puolitiehen. Tätä on kestetty jo niin monta viikkoa, että nyt täytyy saada viimeinkin piste.

Eilisen ja tämän päivän olen poissa töistä. Menin eilen kyllä aamulla normaalisti töihin. Kuitenkin koko ajan oli sellainen olo, että ei ole romahdus kaukana. Nieleskelin kyyneleitä ensimmäiset puoli tuntia. Sitten soitin klinikalle niistä ultratuloksista. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hoitaja kysyi "kuinka voit?". Padot aukesivat eikä siitä tullut loppua. Sain luvan lähteä kotiin. Sitä itkunsekaista se eilinen päivä sitten olikin. Ja nukkumista. Ja hirveää stressaamista taas kun en vielä saanut sitä lähetettä polille hoidetuksi. Onneksi sain tällekin päivälle pomolta luvan olla poissa. En minä voisi olla töissä. Koko ajan itkettää ja ihan hirveästi väsyttää. Vaikka onneksi nyt vähän helpotti, kun sain viimein sen ajan.

Huomiseksi sain ohjeet syödä aamupalaa normaalisti, mutta sen jälkeen ei saa syödä. Ja pitää olla pissaamatta vähintään tunti ennen sinne menoa, kun ottaavat virtsanäytteen. Se ei minulla nyt selvinnyt, että saanko ekan Cytotecin jo sairaalassa vai kaikki kotona. Siinähän se selviää sitten.

Taas vaan odotetaan. Voi kuinka toivon, että viikonlopun jälkeen tämä piina olisi vihdoin ohi!

Mikä on tarpeeksi?

Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, sinä olet vahva. Tässä taas yksi niistä "viisauksista", joita minulle on sanottu lohduksi hyvää tarkoittaen tällä viikolla. (Jos tuo olisi totta, ei tapahtuisi itsemurhia tai perhesurmia) Ja se klassinen maailmassa olisi niin paljon lapsia. jotka tarvitsevat isän ja äidin. Oikeasti, jos ei ole muuta sanottavaa, niin voisitte olla hiljaa.

Eilen mietin todella sitä, että mikä on tarpeeksi? Tällä viikolla olen mennyt kuitenkin askeleen eteenpäin. Olen käynyt vyöhyketerapiassa ja body balancessa. Olen pystynyt katsomaan jo eteenpäin siinä mielessä, että nyt täytyy alkaa pitää itsestä hyvää huolta. Valmistautua ja yrittää elää niin hyvää elämää kuin nyt vaan on mahdollista. Vuotokin loppui torstaina, joten kaksi viikkoa vuodettuani ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja vihdoin voin alkaa mennä eteenpäin. Kunnes sitten eilen kuulin torstaina otetun hCG:n tuloksen: 61. Ensin tuli tunne, että ei, en jaksa enää. Olin töissä ja harkitsin oikeasti kotiinlähtöä kesken päivän. Työkaverit ovat kyselleet jatkuvasti vointia ja osa jopa ihmetellyt, miten jaksan käydä edes töissä tässä tilanteessa. Lähtöäni ei siis varmaan kukaan olisi ihmetellyt. Sitten tuli turtumus. Tunne, että mikään ei enää yllätä. Kaikki paska vaan tänne, ei tunnu enää missään. Niin että milloin se raja tulee vastaan, että ei enää anneta sitä kuormaa kestettäväksi? Välillä vähän löysättiin, valheellinen tunne, että ehkä tästä selvitään. Ja sitten taas märällä rätillä päin naamaa, että äläpä luulekaan, että helpottaa. Kokeillaan vielä vähän, milloin napsahtaa. Tuollainen olo minulle tuli.

Eli siis raskaushormoni oli taas noussut hieman. Jotenkin olin luottavaisin mielin, että kun se oli viime viikolla laskenut jo sinne 40:een, niin se tippuu kyllä. Lääkärikin arveli silloin niin. Kun tällä viikolla vuotokin alkoi hiipua eikä torstaiaamun jälkeen sitä enää tullut, ajattelin tämän olevan vihdoin ohi. Mutta ei. Nyt olen menossa tiistaina yksityiselle ultraan täällä kotikaupungissani. Kun soitin eilen klinikalle, oli lääkäri jättänyt ohjeistuksen mennä ultraan, jos hormoni ei ole laskenut. Tästä olikin puhetta myös puhelimessa viime viikolla. Hoitajakin ihmetteli, että on kuitenkin jo kohta kuukausi mennyt, niin outoa että vielä nousee. Kyse kuitenkin niin alkuvaiheen keskenmenosta ja matalilla arvoilla. No, toivottavasti siellä ultrassa nyt sitten jotain selviää.

Mistä tämä johtuu? Haluaako kehoni ja kohtuni niin paljon tulla raskaaksi, että kun sinne on kerran jotain kiinnittynyt, niin se haluaa pitää kynsin hampain siitä kiinni? Kaikella on joku tarkoitus, sen vain tajuaa myöhemmin ja tämän ei vaan ollut tarkoitus mennä niin. Siinäpä vielä viime aikoina kuulemiani "totuuksia". Kertokaapa nyt viisaat, mikä on tämänkin tilanteen tarkoitus? Minulla ei nimittäin ymmärrys riitä. Vaikka mitä elämässäni tapahtuisi tulevaisuudessa, en voi koskaan ymmärtää. Joten edelleen, mieluiten voisitte olla sanomatta mitään. Latteuksia, jotka eivät edes ole totta, en enää jaksa kuulla. Niistä tulee vain pahempi olo.

...ja jatkuu

Torstaina kävin taas hCG:n mittauksessa ja sain perjantaina tuloksen. Ei olla nollilla vieläkään, nyt tulos oli 40. Jotenkin ei kyllä ollut yllätys. Tokihan se on nyt laskenut, mutta on aika outoa se, kun arvot ovat olleet koko ajan niin matalalla (viikoittain 31 - 85 - 40), että tuo lasku menee niin hitaasti. Joillakin se vaan laskee hitaasti, mutta luulisi että silloin kyse on jo alun perin paljon isommista lukemista, sadoista tai tuhansista. Itse olin jo vähän peloissani siitä vaihtoehdosta, että jospa kyseessä onkin kohdunulkoinen, kun minulla on pitkin viikkoa ollut kipuja oikealla puolella vatsaa, selkeästi munasarjan tietämillä. Arvelin kyllä, että kyse voi olla ennemminkin keltarauhasesta, jos se on kasvanut kovin suureksi, mutta kyllä se kohdunulkoinenkin on kummitellut mielessä.

Perjantaina kun olin ilmoittanut tuloksen klinikalle, soitti lääkärimme minulle vielä takaisin. Onneksi hän pystyi heti sanomaan, ettei noin alhaisilla lukemilla voi olla kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Tai ainakaan niin, ettei se itsestään sieltä liukenisi pois. Kyllä hän oli sitä mieltä, että se alkio on ollut kiinnittynyt ihan kohtuun. Jostain syystä arvo nyt vaan laskee tosi hitaasti, vaikka alhaisilla lukemilla ollaankin oltu. Voi olla, että sinne on vielä jäänyt joku palanen, joka pitää raskaushormonia haamuilemassa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti se ihan itsestään tulee alas, mutta kyllä se arvo pitää vielä kontrolloida ensi torstaina. Jos sitten lukema ei ole vähintään alle 10, täytyy varmaan miettiä ultrassa käymistä. Mieluiten lukeman tulisi olla alle 5. Oikean puolen kivut voivat johtua kuulemma siitäkin, että joskus vuoto menee "väärään suuntaan", eli munanjohtimeen, ja se aiheuttaa kipua. Minulla suuremmat kipukohtaukset tulevat tässä yleensä juuri silloin, kun alkaa taas tulla enemmän ja kirkkaampaa vuotoa, niin olisikohan kyse nyt sitten siitä. En tiedä. Jotenkin vaan niin omituinen tämä koko tilanne.

Nyt on jo 11. vuotopäivä. Välillä viikon aikana oli jo pari sellaista päivää, jolloin ajattelin vuodon olevan loppumaisillaan. Mutta sitten se on taas runsastunut. Tänä aamuna on ollut taas sen näköistä ja oloista, että ihan kuin menkat olisivat alkaneet uudestaan. Jospa ne loputkin roippeet nyt sieltä sitten tulevat ulos ja se hCG nollaantuu. Toivottavasti. Jotenkin niin nurinkurista, kun kohta kuusi vuotta olen toivonut niin kovasti sitä, että kehossani alkaisi erittyä raskaushormonia. Ja nyt toivotaan, että se tulisi alas. Tasan eivät taas mene nallekarkit...

Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan -elämää. Välillä on jo valoisampiakin hetkiä, välillä taas tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Lapsettomuuden kaikki haavat ovat taas niin auki. Ne olivat jo arpeutuneet jotenkuten kun hoidot eivät olleet ajankohtaisia ja toiveet lahjamunasoluhoidon onnistumisesta korkealla. Nyt taas ollaan ihan vereslihalla. Olen ollut hirveän väsynyt. Työpäivistä olen selvinnyt, mutta enpä sitten oikein muuta ole jaksanut vieläkään. Pää mielisi kovasti salille, mutta kroppa ei jaksa. Tällä viikolla minulla on ollut myös päivittäin päänsärkyä ja heikotusta. Mietinkin, että joko tämä vuotaminen on vaikuttanut hemoglobiiniin. Torstaiksi oli sovittu kävelytreffit ystävän kanssa, mutta nekin piti perua vatsakipujen vuoksi. Silloin vielä pelkäsin sitä kohdunulkoistakin. Muutenkin on ollut sellainen olo, etten oikein jaksa olla kovin sosiaalinen. Töissä kun joutuu kuitenkin esittämään pirteää ja ystävällistä, niin sekin vie voimia ja loppupäivän haluan vain olla (Netflix on ollut kovassa käytössä). Tällä viikolla piti varata aika psykologille, mutta sekin on jäänyt.

Huomaan, että tässä joka viikko olen loppuviikosta ajatellut, että jospa jo ensi viikolla jaksan paremmin. Jos jaksan jo nähdä enemmän ihmisiä ja mennä salille. Nyt en oikeasti ajattele kuin päivän kerrallaan eteenpäin. Parempi niin kaikille. Lääkäri kyllä perjantaina puhelimessa sanoi, että kyllä tämä kaikesta huolimatta antaa toivoa ja lupauksia siitä seuraavan siirron onnistumisesta. Minä en vaan nyt vielä jaksa sitä ajatella. Tiedän, että se kierros tulee olemaan hermojaraastava. Pahin kaikista. Jos nyt alkio sulatuksesta ensin selviää. Todennäköistä se selviäminen on, kun vitrifioiduista blastokysteistä n. 90% selviää sulatuksesta. Meillä vaan on kyllä ollut niin paljon huonoa onnea ja ollaan koettu tässä nyt jo melkein kaikki mahdollinen negatiivinen mitä voi kokea, niin nuo prosentit ei silti kamalasti mieltä huojenna. Nyt kuitenkin lääkärinkin mielestä se parin kierron tauko tulee tarpeeseen. Katsotaan sitten keväämmällä.

Viime yönä näin unta, että minulla oli sylissäni kahden päivän ikäinen poikavauva. Ja se vauva oli minun. Yleensä vauvaunissa selviää, että se vauva onkin jonkun muun. Tai että olen raskaana, mutta sitten en olekaan. Nyt se vauva oli minun. Me mietimme hänelle nimeä. Ja ihmettelimme, että miten kahden päivän ikäinen vauva osaa puhua? ;D Vauva nimittäin halusi, että hänelle lauletaan koko ajan. Kun lopetin laulamisen, hän sanoi: Äiti, laula! Ensimmäisen kerran unessakaan minua kukaan sanoi äidiksi. Voi miltä se tuntuikaan.

Ei vieläkään ohi

Uskomattoman rankka viikko. Maanantaista asti, kun sain tiedon hCG-arvosta, päivät ovat vaan menneet yksi kerrallaan selviytyen. Olen ollut koko ajan varma siitä, että se arvo ei ole laskenut. Se tunne raskaudesta on säilynyt ja rinnat kipeytyivät yhä enemmän. Niin surullista, kun oireita on ollut, mutta koko ajan olen tiennyt ja odottanut, että pikkuinen Hippu tulee sieltä pois.

*Horror-ällövaroitus* Torstaina alkoikin jo tulla veristä vuotoa ja mahakipuja. Sitten eilen aamulla puoli viiden aikaan heräsin siihen, kun alamaha oli kuin tulessa. Kipu oli jotain sellaista, mitä en ole koskaan kokenut. Ihan kuin kohtua olisi revitty irti. Verta oli tullut aika reippaasti ja kävin ottamassa kipulääkettä. Kun kuuden aikaan nousin ylös sängystä, tunsin kuinka jotain valahti. Vessassa "se jokin" putosi lattialle ja tottakai tiesin heti mitä siinä oli. Enpä ole enne sellaista nähnyt enkä halunnut sen kummemmin jäädä tarkastelemaan nytkään. Ihan kuin kohdun limakalvo olisi kokonaisena mätkähtänyt lattialle. Verenvuoto oli aika kovaa. Kipu kuitenkin hellitti, kun "tavara" oli tullut ulos. Onneksi minulla oli vapaapäivä, en olisi kyllä töihin voinut varmasti mennäkään. Sain aamulla käytyä kampaajalla <3 ja ripsihuollossa. Aamu olikin ihan mukava ja kerroin kampaajallenikin (josta on tullut myös minulle ystävä), että ensimmäistä kertaa tällä viikolla minä nauran! Olin jo sopinut, että menen vanhempieni luo päiväksi, kun oli sellainen olo etten halua olla yksin. Hyvä että menin!

Aamupäivästä kipuilu alkoi uudestaan, mutta ei onneksi niin pahana kuin silloin aamuyöllä. Sitten olikin aika soittaa labraan eiliset hCG-uusintatulokset. Ja se arvo oli 85! Eli ei todellakaan laskenut, vaan lähes triplaantunut viime viikosta. Tämä ei siis ollut mitenkään hyvä uutinen. Soitin klinikalle, ja kerroin tuloksen sekä aamuiset oireilut. Hoitaja sanoi, että tämä nyt kertoo siitä, että alkio on kuitenkin ollut ihan kiinnittynyt. Kyse siis varhaisesta keskenmenosta. Jälleen omat tuntemukseni olivat oikeassa. Iltapäivällä hoitaja soitti uudelleen, kun oli keskustellut lääkärin kanssa. HCG-testi pitää vielä uusia 7-10 päivän kuluttua. Luultavasti se nyt kuitenkin lähtee laskuun, kun vuoto on kunnolla alkanut ja jotain materiaaliakin sieltä pois tullut. Tilannetta ei voi kuitenkaan jättää tsekkaamatta, että varmistutaan, että kaikki raskauskudos kohdusta poistuu. Pari päivää pitää levätä. Olen tosin huomenna menossa töihin, mutta se on sellainen lyhyt ja kevyehkö työpäivä. Nyt sitä seuraavaa siirtoa pitääkin lääkärin mukaan lykätä ja pitää vähintään yhden kierron tauko, kun täytyy antaa keholle aikaa toipua tästä. Mehän emme olisi sitä muutenkaan olleet aloittamassa vielä pariin kuukauteen.

Että sellainen perjantai! En tiedä, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Miksi tämän tilanteen pitää vielä pitkittyä? Haluaisin jo palata normaaliin elämään. Mitä se sitten tässä meidän tilanteessamme onkin... Tällä hetkellä olen ihan tajuttoman uupunut. Kipulääkettä joudun edelleenkin ottamaan. Hormonimylläkkä on melkoinen eikä minulla ole koskaan ollut tällaista oloa. Nyt olen kiitollinen siitä, että ne kotitestit näyttivät silloin testipäivänä negaa. Ja onneksi en testannut enää uudelleen silloin viikonloppuna, jos se olisi silloin jo positiivisen antanut! Armollisempaa näin, kun emme ehtineet iloita plussatuloksesta, kun kuitenkin lopputulos oli tämä.

Jos tästä jotain positiivista haluaa etsiä, niin lääkärin mukaan tämä oli heille hyvä uutinen. Siis se, ettei ollut negatiivinen tulos, vaan alkio oli kuitenkin oikeasti kiinnittynyt. Se antaa hyvät lähtökohdat seuraavaan siirtoon, koska nyt tiedetään, että kohdun olosuhteet ovat olleet kuitenkin ihanteelliset ja keskenmenon syy alkioperäinen. Kun nyt se viimeinen murunen siellä olisi se, joka tarttuu ja jaksaa pitääkin kiinni... Vielä en jaksa oikein ajatella edes tuonne asti. Nyt selvitään ensin tästä. Tänään lepoa ja ajatusten keräilyä. Sitten tästä vaan pitää päästää irti ja jatkaa eteenpäin.