Peili ja minä emme ole olleet ystäviä viime aikoina. Vaakakin on ollut suuri viholliseni viime viikkojen aikana. Tänä aamuna se näytti taas hyvin epämiellyttäviä lukemia. Miksi se nyt vain nousee? Ärsyttää suunnattomasti, kun viime kevään 10 kg:n pudotuksesta on kohta puolet takaisin. Minulla on ihan kamala stressi tästä(kin) asiasta. Viime yönäkin heräsin aamuyöstä kesken unien ja en meinannut saada unta, kun ajattelin lihomista. Ja vihasin itseäni. Eilen ja toissapäivänä kalorivaje oli kuitenkin reilut -600 kcal. Tiedän, tiedän. Viikonlopun syömiset siinä painaa. Viime keväänä paino tippui ihan silläkin, että yhdessä vaiheessa minulla ei ollut juurikaan ruokahalua. Ja luulen, että myös alkoholittomalla linjalla oli vaikutusta. Enhän minä mikään suurkuluttaja ole muutenkaan, mutta kyllä niistä muutamistakin oluista ja muista juomista kertyy aika paljon turhia kaloreita. Nyt ajattelinkin, että ensi lauantain jälkeen alkaa taas alkoton kausi. Lauantaina on siis se Amorphiksen keikka ja ajattelin siellä vielä nautiskella muutaman oluen. Kun alkaa taas hormonien syytäminen kroppaan, ei paljon tee mieli mitään ylimääräisiä myrkkyjä lykätä.
Kesällä sain ohjeeksi pitää kalorivajetta -200-300 kcal/pvä. En minä vielä siihen pysty. Sitten, kun/jos saan painon samaan lukemaan kuin se oli keväällä, voin löysätä. Nyt pyrin pitämään sen -500-700 kcal. Kun kerran on mistä polttaa. Syömiset tässä ovat olleet viime viikkoina hunningolla ja ruotuun palaaminen on ollut ihmeen vaikeaa. Kesä teki mielelle hyvää, mutta keholle ei. Salilla pyrin käymään vähintään 4 kertaa viikossa. Ja turhaudun, jos en siihen pääse muiden kiireiden takia. Laihtumisesta alkaa taas tulla pakkopullaa ja se kiristää hermoja. Mutta oma vika, mitäs menin repsahtamaan kesäaikana. Itseäni vain saan syyttää.
Tänään aion mennä salille, vaikka reidet ovat vielä kipeinä maanantain pumpista. Meillä vaihtuu pumppiohjelma kahden kuukauden välein ja tämä nyt käytössä oleva on melkoisen rankka. Ainakin verrattuna edelliseen. Salilla viuhuu kyllä tänään henkinen ruoska, no mercy! Tästäkin on tosin ollut puhetta polin terapeutin kanssa. Että rankaisen itseäni salilla tekemällä liian rankan treenin ja se ei ole hyvä asia. Ei niin, mutta se helpottaa päänsisäistä oloa edes hetkeksi. Minua pelottaa, miten käy jos hoitojen takia joudun pitämään taukoa salilta. Ja varsinkin, jos paino sitten vaan jatkaa nousuaan.
Kamalan negatiivisia nämä minun juttuni täällä, mutta oikeastaan tätä varten minä aloinkin tänne kirjoittaa. Että saan purkaa mieltä ja tunteita. Haluaisin vaan jaksaa taas ottaa vähän positiivisemman asenteen niinkuin kesällä, mutta hankalaa tuntuu olevan.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
tiistai 30. elokuuta 2011
Rahanmenoa ei voi estää
Kävin tänään shoppailemassa ja en halvalla päässyt! Apteekkiin meni 100 €, ostoksena Procren depot. Yksi ainokainen lääkeannos ruiskussa ja piikki mukana. Arvokasta tavaraa. Ja tuohon sataseen tulee jo se Kelan 42% korvaus, kokonaisuudessaan lääkkeen hinta oli jotain reilut 170 €. Yleensä ihmiset tuskastelevat rahanmenoa, kun vauvaa odotetaan tai se on syntynyt. Me joudumme tuskastelemaan rahanmenoa, vaikka mistään vauvasta ei ole tietoakaan. Eikä varmuutta ole, meneekö kaikki raha hukkaan. Tietenkin ajattelemme niin, että kaikki on vaivan ja rahan arvoista, jos se odotettu vauva meille joskus tulee. Mutta eihän kukaan voi sitä meille luvata.
Apteekintäti sanoi reseptistä, että "tämä on syöpälääke". Mutta katsoi sitten koko reseptinivaskaa (lääkäri oli niitannut kaikki yhteen) ja totesi, että "sinulle tämä tosin taitaa tulla ihan muuhun tarkoitukseen". Joo, niin tulee. Ollako sitten onnellinen, että minulla ei ole syöpää, johon tuo lääke on alunperin tarkoitettu vaan vaivani on ihan toinen. Niin kai sitten. Se onkin outoa, että näihin hoitoihin käytetään syöpälääkkeitä. Keväällä ja kesällä käyttämäni Femar oli myös sellainen eikä sen, eikä tämän Procreninkaan pakkausselosteessa mainita sanallakaan lapsettomuushoitoja. Tavallisia lääkkeitä nämä kuitenkin lapsettomuushoidoissa ovat, joten en siinä mielessä ole huolissani. Kävin tänään myös labrassa antamassa veri- ja virtsanäytteet. Lapsettomuushoidoissa olevat joutuvat vuosittain uusimaan infektiotautitestinsä (otetaan ainakin HIV, hepatiitti ja klamydia). Kun polilla tästä viimeksi mainittiin ja meille laitettiin lähetteet labraan yllätyin ihan, että joko siitä on vuosi?
MUTTA tein minä jotain kivojakin shoppauksia tänään! Ostin uudet maiharit, halusin oikeat ja kunnolliset ja maksoinkin niistä 125 €. Ne ovat ihanat! Mustaa ja punaista. Kun näin ne, olin varma että ostan ne maksoi mitä maksoi. En ole ikinä maksanut kengistä noin paljon. Saavat luvan olla nyt kestävät, kun niin kalliitkin olivat. Ostin myös uudet mustat farkut. Ne ovat vyötäröltä kamalan tiukat, mutta kun tässä yritetään saada painoa taas alaspäin, en halunnut ostaa isompia. Sitäpaitsi farkut aina venyvät käytössä. Että kyllä sain ihan mukavasti rahaa palamaan tänään... Maihareista olen kyllä niin onnellinen! Voisinkin ottaa testikäyttöön lauantaina, kun olemme menossa Amorphiksen keikalle. Mitähän minä laittaisin päälleni? Noiden maihareiden kanssa sopii hame tai housut. Hih, täytyy asukokonaisuus miettiä jo valmiiksi, kun lauantaina olen päivällä töissä. :D
Huomenna on vapaapäivä töistä. Ohjelmassa on opiskelua ja salitreeni. Lihakset ovat vielä kipeinä eilisestä pumpista, toivottavasti huomenna jo kunto on sellainen, että salille pääsen. Tänään ei olisi ollut puhettakaan. Mutta kyllähän se kaupungilla hummailukin polttaa kaloreita!
Apteekintäti sanoi reseptistä, että "tämä on syöpälääke". Mutta katsoi sitten koko reseptinivaskaa (lääkäri oli niitannut kaikki yhteen) ja totesi, että "sinulle tämä tosin taitaa tulla ihan muuhun tarkoitukseen". Joo, niin tulee. Ollako sitten onnellinen, että minulla ei ole syöpää, johon tuo lääke on alunperin tarkoitettu vaan vaivani on ihan toinen. Niin kai sitten. Se onkin outoa, että näihin hoitoihin käytetään syöpälääkkeitä. Keväällä ja kesällä käyttämäni Femar oli myös sellainen eikä sen, eikä tämän Procreninkaan pakkausselosteessa mainita sanallakaan lapsettomuushoitoja. Tavallisia lääkkeitä nämä kuitenkin lapsettomuushoidoissa ovat, joten en siinä mielessä ole huolissani. Kävin tänään myös labrassa antamassa veri- ja virtsanäytteet. Lapsettomuushoidoissa olevat joutuvat vuosittain uusimaan infektiotautitestinsä (otetaan ainakin HIV, hepatiitti ja klamydia). Kun polilla tästä viimeksi mainittiin ja meille laitettiin lähetteet labraan yllätyin ihan, että joko siitä on vuosi?
MUTTA tein minä jotain kivojakin shoppauksia tänään! Ostin uudet maiharit, halusin oikeat ja kunnolliset ja maksoinkin niistä 125 €. Ne ovat ihanat! Mustaa ja punaista. Kun näin ne, olin varma että ostan ne maksoi mitä maksoi. En ole ikinä maksanut kengistä noin paljon. Saavat luvan olla nyt kestävät, kun niin kalliitkin olivat. Ostin myös uudet mustat farkut. Ne ovat vyötäröltä kamalan tiukat, mutta kun tässä yritetään saada painoa taas alaspäin, en halunnut ostaa isompia. Sitäpaitsi farkut aina venyvät käytössä. Että kyllä sain ihan mukavasti rahaa palamaan tänään... Maihareista olen kyllä niin onnellinen! Voisinkin ottaa testikäyttöön lauantaina, kun olemme menossa Amorphiksen keikalle. Mitähän minä laittaisin päälleni? Noiden maihareiden kanssa sopii hame tai housut. Hih, täytyy asukokonaisuus miettiä jo valmiiksi, kun lauantaina olen päivällä töissä. :D
Huomenna on vapaapäivä töistä. Ohjelmassa on opiskelua ja salitreeni. Lihakset ovat vielä kipeinä eilisestä pumpista, toivottavasti huomenna jo kunto on sellainen, että salille pääsen. Tänään ei olisi ollut puhettakaan. Mutta kyllähän se kaupungilla hummailukin polttaa kaloreita!
maanantai 29. elokuuta 2011
Katkeraa tilitystä
Minua ei kiinnosta! Ensin hehkutus naapurin Victorian raskaudesta. Ja nyt tänä aamuna kun vilkaisin Iltalehden nettisivuja, lävähti naamalle uutinen, että Beyoncékin. Joo onnea vaan heille, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta, ei sitten pätkääkään.
Kateus ja katkeruus. Ikäviä sanoja ja vielä ikävämpiä tunteita. Kateellisista ja katkerista ihmisistä ei ajatella hyvää. He ovat epäonnistujia, jotka eivät kestä muiden onnistumista. Ja minä kuulun heihin. Inhoan sitä, kun olen kateellinen julkkiksille, jotka paistattelevat mahat pystyssä lehtien palstoilla tai kenelle tahansa raskaanaolevalle vastaantulijalle. Olen kateellinen vauvanvaunujen kanssa kulkeville hymyileville pariskunnille. Olen kateellinen lapsistaan valittaville "on tämä niin rankkaa...". Meinasin räjähtää tänä kesänä eräissä juhlissa tilanteessa, kun kanssamme samassa pöydässä istuvat lapseton pariskunta ja pienen lapsen vanhemmat keskustelivat. Lapseton nuori nainen sanoi, ettei heillä vielä ole aikomusta tehdä lapsia (joka on muuten sanonta, jota nykyään vihaan yli kaiken). Nuori isä vastasi siihen, että "tässä yhdessäkin on jo liikaa". Ymmärrättekö te, kuinka onnellisessa tilanteessa te olette?? Ja kyllä minä sen tiedän, ettei se raskaus ja vauva-arki mitään ruusuilla tanssimista ole. Luulenpa, että ymmärrän etukäteen enemmän kuin sellaiset onnekkaat, jotka raskautuvat normaalin ajan puitteissa. Kyllä tässä kahden vuoden aikana on ehtinyt käydä noita asioita läpi sen miljoonaan kertaan. Ja siltikin ymmärrän, että en minä todellakaan voi tietää mitä se on ennekuin jos se joskus omalle kohdalle osuu. Jos olen joskus raskaana ja saamme lapsen, ihan varmasti osaan valittaa hankalasta olosta, riittämättömästä ajasta ja kaikesta mahdollisesta minäkin. Mutta veikkaan, että muisto tahattomasta lapsettomuudesta haalistaa raskauden ja vanhemmuuden varjopuolia.
Kesällä oli helpompaa. Nyt kun hoidot ovat taas ajankohtaisia, huomaan itsessäni alkavan muutoksen negatiivisempaan suuntaan. Lähipiirissäni on muutama vauvaikäinen lapsi ja he ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Siitä tässä ei ole kysymys. Minusta on ihanaa seurata heidän kasvuaan ja pitää sylissä. Mutta minulla onkin heihin olemassa tunneside, he eivät ole minulle mitä tahansa tai kenen tahansa lapsia vaan ihmisiä, jotka ovat ja tulevat olemaan osa elämääni toivottavasti aina. Toki heidänkin kanssaan ollessaan mielessä käy usein, että miksi ei meilläkin ole tällaista ja tunnen surua ja sellaista äidiksi pääsemisen kaipuuta pidellessäni vauvaa sylissä, ja monesti jälkeenpäin on tyhjä olo. Mutta en osaa olla katkera rakkaille ystävilleni. Kateellinen varmasti hieman, mutta en katkera. Minua kuitenkin pelottaa, mitä syksy tuo tullessaan. Miten hormonit vaikuttavat mieleen? Miten jaksan? Entä jos me epäonnistumme? Voinko olla varma, että pystyn noissakin tilanteissa olemaan onnellinen rakkaitteni puolesta ja tekemisissä heidän lastensa kanssa? Jos se käy liian raskaaksi? Polin terapeutin kanssa juttelin tästäkin viime keväänä ja hän sanoi, että itseä suojellakseen on oikeus ottaa välillä etäisyyttä, jos tuntuu liian kipeältä. Mutta kun en minä halua eristäytyä ystävistäni ja heidän lapsistaan, jotka oikeasti ovat minulle niin rakkaita.
Tiedän murehtivani taas etukäteen asioita, joille en voi mitään. Pääpointti tässä oli kuitenkin se katkeruus ja vihakin, jota tunnen tätä tilannettamme kohtaan. En halua tuntea näin enkä halua olla kateellinen muille. Kuulemma nämä tunteet ovat oikeutettuja, mutta minulle silti tulee välillä niin huono omatunto.
Kateus ja katkeruus. Ikäviä sanoja ja vielä ikävämpiä tunteita. Kateellisista ja katkerista ihmisistä ei ajatella hyvää. He ovat epäonnistujia, jotka eivät kestä muiden onnistumista. Ja minä kuulun heihin. Inhoan sitä, kun olen kateellinen julkkiksille, jotka paistattelevat mahat pystyssä lehtien palstoilla tai kenelle tahansa raskaanaolevalle vastaantulijalle. Olen kateellinen vauvanvaunujen kanssa kulkeville hymyileville pariskunnille. Olen kateellinen lapsistaan valittaville "on tämä niin rankkaa...". Meinasin räjähtää tänä kesänä eräissä juhlissa tilanteessa, kun kanssamme samassa pöydässä istuvat lapseton pariskunta ja pienen lapsen vanhemmat keskustelivat. Lapseton nuori nainen sanoi, ettei heillä vielä ole aikomusta tehdä lapsia (joka on muuten sanonta, jota nykyään vihaan yli kaiken). Nuori isä vastasi siihen, että "tässä yhdessäkin on jo liikaa". Ymmärrättekö te, kuinka onnellisessa tilanteessa te olette?? Ja kyllä minä sen tiedän, ettei se raskaus ja vauva-arki mitään ruusuilla tanssimista ole. Luulenpa, että ymmärrän etukäteen enemmän kuin sellaiset onnekkaat, jotka raskautuvat normaalin ajan puitteissa. Kyllä tässä kahden vuoden aikana on ehtinyt käydä noita asioita läpi sen miljoonaan kertaan. Ja siltikin ymmärrän, että en minä todellakaan voi tietää mitä se on ennekuin jos se joskus omalle kohdalle osuu. Jos olen joskus raskaana ja saamme lapsen, ihan varmasti osaan valittaa hankalasta olosta, riittämättömästä ajasta ja kaikesta mahdollisesta minäkin. Mutta veikkaan, että muisto tahattomasta lapsettomuudesta haalistaa raskauden ja vanhemmuuden varjopuolia.
Kesällä oli helpompaa. Nyt kun hoidot ovat taas ajankohtaisia, huomaan itsessäni alkavan muutoksen negatiivisempaan suuntaan. Lähipiirissäni on muutama vauvaikäinen lapsi ja he ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Siitä tässä ei ole kysymys. Minusta on ihanaa seurata heidän kasvuaan ja pitää sylissä. Mutta minulla onkin heihin olemassa tunneside, he eivät ole minulle mitä tahansa tai kenen tahansa lapsia vaan ihmisiä, jotka ovat ja tulevat olemaan osa elämääni toivottavasti aina. Toki heidänkin kanssaan ollessaan mielessä käy usein, että miksi ei meilläkin ole tällaista ja tunnen surua ja sellaista äidiksi pääsemisen kaipuuta pidellessäni vauvaa sylissä, ja monesti jälkeenpäin on tyhjä olo. Mutta en osaa olla katkera rakkaille ystävilleni. Kateellinen varmasti hieman, mutta en katkera. Minua kuitenkin pelottaa, mitä syksy tuo tullessaan. Miten hormonit vaikuttavat mieleen? Miten jaksan? Entä jos me epäonnistumme? Voinko olla varma, että pystyn noissakin tilanteissa olemaan onnellinen rakkaitteni puolesta ja tekemisissä heidän lastensa kanssa? Jos se käy liian raskaaksi? Polin terapeutin kanssa juttelin tästäkin viime keväänä ja hän sanoi, että itseä suojellakseen on oikeus ottaa välillä etäisyyttä, jos tuntuu liian kipeältä. Mutta kun en minä halua eristäytyä ystävistäni ja heidän lapsistaan, jotka oikeasti ovat minulle niin rakkaita.
Tiedän murehtivani taas etukäteen asioita, joille en voi mitään. Pääpointti tässä oli kuitenkin se katkeruus ja vihakin, jota tunnen tätä tilannettamme kohtaan. En halua tuntea näin enkä halua olla kateellinen muille. Kuulemma nämä tunteet ovat oikeutettuja, mutta minulle silti tulee välillä niin huono omatunto.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
32 ja muita numeroita
Päivän luku. Vuosia tänään tuli täyteen tuon verran. Jo 32! Mihin nämä vuodet ovat vierineet? Vieläkin jos ikää kysytään spontaanisti, minulta meinaa lipsahtaa kakskytjotain. En minä osaa olla kolmekymppinen, vaikka onhan tässä jo pari vuotta harjoiteltu.
Tuskin minulla edes mitään ikäkriisiä olisi, jos olisin jo äiti. Jos olisi edes se yksi lapsi. Voisin olla jopa ihan tyytyväinen tähän ikään. Vielä kaksvitosena minulla oli erittäin huono itsetunto. Ei se ole mitään huippuluokkaa vieläkään ja tuskinpa tulee koskaan olemaankaan, mutta kehitystä on tapahtunut. Noihin aikoihin painoindeksini oli pahimmillaan 41. Se oli kamalaa, vaikka olevinaan olin ihan tyytyväinen niin. Mutta nyt kun ajattelen niitä aikoja ja katson kuvia, niin muistan ja näen onnettoman tytön, joka ei oikeasti edes uskaltanut elää ja olla oma itsensä. Oleminen ihmisten ilmoilla oli ahdistavaa. Nyt minulla on rohkeutta pukeutua ja laittautua niinkuin itse haluan, muiden mielipiteistä viis. En väitä, etteikö minkä kokoinen tahansa voisi pukeutua niinkuin haluaa, mutta minusta ei ollut siihen. Nyt painoindeksi on kesäkilojen kerryttyä 28.5. En ole todellakaan tyytyväinen vallitsevaankaan tilanteeseen, mutta pahan itseinhon iskiessä katson vanhoja kuvia ja voin edes hetken olla himpun verran tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Mutta vielä on matkaa ihannepainoon. Voi kun joskus BMI olisi alle 25. Minulle riittäisi 24.9 mainiosti.
Lihoin 19-20 -vuotiaana kymmeniä kiloja sairastuttuani vaikeaan masennukseen. Sairauden voitin ajan myötä, mutta kilot jäivät. Vasta nyt noin 3 vuoden aikana olen saanut pudotettua reilusti pois. Jojoiluakin on ollut. Mutta minua harmittaa, kun elämästäni meni lähes 10 vuotta puolivaloilla eläen. Näennäisesti tietysti elin ja viiletin, mutta lähteminen oli aina kamalan vaikeaa ja joka paikassa häpesin itseäni. Minulla on onneksi aina ollut ihania ystäviä, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samoin mieheni. Mutta itseinho on sellainen tunne, jota ei muiden sanomiset juurikaan voi muuttaa. Se täytyy lähteä omasta itsestä. Olen vuosien varrella tehnyt siis kovasti töitä sekä mieleni että kehoni kanssa, niiden hallitseminen on vieläkin välillä todella vaikeaa ja varmasti aina tulee olemaankin. Mutta minä olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, kuinka minun tulee käsitellä elämän ongelmatilanteita. Voisin sanoa, että tänään tunnen itseni todella hyvin, vaikka itsetunto saisikin olla parempi. Se itsetuntemus (joka on siis eri asia kuin itsetunto) tuleekin todella tarpeeseen tässä elämäntilanteessa. Lapsettomuuspolin terapeuttikin on sanonut minulle, että on vain etu, että olen tottunut työskentelemään oman mieleni kanssa ja tiedän mikä minua voi auttaa vaikeissa tilanteissa. Mutta ei se silti tätä asiaa helpoksi tee.
Tästä tuli nyt melkoinen sillisalaatti, juttu pomppii asiasta toiseen. Mutta tällainen minä olen, ja tällainen tämä blogini tulee olemaan. Asioiden ja tunteiden kaatopaikka, jonne kirjoitan mielen päältä asioita pois. Nyt se lähti tuosta ikäkriisistä ja jatkui paino-ongelmiin ja itsensä tuntemiseen. :D
Mutta se 32. Hartain toiveeni syntymäpäivänäni on, että tämä olisi viimein se ikävuosi, kun minustakin tulisi äiti.
Tuskin minulla edes mitään ikäkriisiä olisi, jos olisin jo äiti. Jos olisi edes se yksi lapsi. Voisin olla jopa ihan tyytyväinen tähän ikään. Vielä kaksvitosena minulla oli erittäin huono itsetunto. Ei se ole mitään huippuluokkaa vieläkään ja tuskinpa tulee koskaan olemaankaan, mutta kehitystä on tapahtunut. Noihin aikoihin painoindeksini oli pahimmillaan 41. Se oli kamalaa, vaikka olevinaan olin ihan tyytyväinen niin. Mutta nyt kun ajattelen niitä aikoja ja katson kuvia, niin muistan ja näen onnettoman tytön, joka ei oikeasti edes uskaltanut elää ja olla oma itsensä. Oleminen ihmisten ilmoilla oli ahdistavaa. Nyt minulla on rohkeutta pukeutua ja laittautua niinkuin itse haluan, muiden mielipiteistä viis. En väitä, etteikö minkä kokoinen tahansa voisi pukeutua niinkuin haluaa, mutta minusta ei ollut siihen. Nyt painoindeksi on kesäkilojen kerryttyä 28.5. En ole todellakaan tyytyväinen vallitsevaankaan tilanteeseen, mutta pahan itseinhon iskiessä katson vanhoja kuvia ja voin edes hetken olla himpun verran tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Mutta vielä on matkaa ihannepainoon. Voi kun joskus BMI olisi alle 25. Minulle riittäisi 24.9 mainiosti.
Lihoin 19-20 -vuotiaana kymmeniä kiloja sairastuttuani vaikeaan masennukseen. Sairauden voitin ajan myötä, mutta kilot jäivät. Vasta nyt noin 3 vuoden aikana olen saanut pudotettua reilusti pois. Jojoiluakin on ollut. Mutta minua harmittaa, kun elämästäni meni lähes 10 vuotta puolivaloilla eläen. Näennäisesti tietysti elin ja viiletin, mutta lähteminen oli aina kamalan vaikeaa ja joka paikassa häpesin itseäni. Minulla on onneksi aina ollut ihania ystäviä, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samoin mieheni. Mutta itseinho on sellainen tunne, jota ei muiden sanomiset juurikaan voi muuttaa. Se täytyy lähteä omasta itsestä. Olen vuosien varrella tehnyt siis kovasti töitä sekä mieleni että kehoni kanssa, niiden hallitseminen on vieläkin välillä todella vaikeaa ja varmasti aina tulee olemaankin. Mutta minä olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, kuinka minun tulee käsitellä elämän ongelmatilanteita. Voisin sanoa, että tänään tunnen itseni todella hyvin, vaikka itsetunto saisikin olla parempi. Se itsetuntemus (joka on siis eri asia kuin itsetunto) tuleekin todella tarpeeseen tässä elämäntilanteessa. Lapsettomuuspolin terapeuttikin on sanonut minulle, että on vain etu, että olen tottunut työskentelemään oman mieleni kanssa ja tiedän mikä minua voi auttaa vaikeissa tilanteissa. Mutta ei se silti tätä asiaa helpoksi tee.
Tästä tuli nyt melkoinen sillisalaatti, juttu pomppii asiasta toiseen. Mutta tällainen minä olen, ja tällainen tämä blogini tulee olemaan. Asioiden ja tunteiden kaatopaikka, jonne kirjoitan mielen päältä asioita pois. Nyt se lähti tuosta ikäkriisistä ja jatkui paino-ongelmiin ja itsensä tuntemiseen. :D
Mutta se 32. Hartain toiveeni syntymäpäivänäni on, että tämä olisi viimein se ikävuosi, kun minustakin tulisi äiti.
perjantai 26. elokuuta 2011
Töitä ja treeniä
Väsyttää. Ensimmäinen työviikko takana muutaman kuukauden tauon jälkeen ja kyllä tuntuu. Lisäksi olen käynyt salilla neljänä päivänä tällä viikolla, joten sekin väsyttää. Töissä oli jo puhetta, että jos en saa palkallista sairauslomaa hoitoviikolla, otan sitten vuosilomapäiviä siihen. Tuohon mennessä niitä kuitenkin kertyy jo muutama. Ei sitten tarvitse miettiä ansionmenetyksiä tai puolikuntoisena töihin menemistä.
Ärsyttää suunnattomasti, kun kesällä on kertynyt 4 lisäkiloa. Viime keväänä sain 10 kg pois, mutta nyt kesällä siis tullut takapakkia. Minulla oli tarkoitus pudottaa kesän aikana vielä 8 kg, mutta hah! Nyt sitten yritetään syksyllä pudotella. Toivottavasti aika riittää, kun on työt ja opiskellakin pitäisi. Myös hormonihoitojen vaikutuksia mietin. En tiedä, miten minun pääni kestää kasassa, jos joudun olemaan poissa salilta niiden takia. Tai jos paino nousee. Mutta niinkuin hoitajakin minulle sanoi, tärkeintä on kuunnella omaa kehoa ja mieltä ja mennä niiden mukaan kaikessa tänä syksynä. Täytyy osata olla itsekäs ja toisaalta itselleen armollinen. Okkei. Mites se onnistuu? :D No minä kyllä kesällä olin liiankin armollinen, kun noita kiloja pääsi kertymään. Ja nyt olen siitä tosi vihainen itselleni. Mutta se lisää vain potkua treeneihin!
Viikon treenit:
Ma: cross trainer 10 min. + kuntosali 1 h 22 min.
Ti: cross trainer 26 min. + kuntosalicircuit (ohjattu ryhmätunti) ja pitkät venyttelyt 1 h
To: cross trainer 20 min. + kuntosali 1 h 11 min. kiertoharjoittelu
Pe: cross trainer 1 h intervalli 3 x 20 min.
Ärsyttää suunnattomasti, kun kesällä on kertynyt 4 lisäkiloa. Viime keväänä sain 10 kg pois, mutta nyt kesällä siis tullut takapakkia. Minulla oli tarkoitus pudottaa kesän aikana vielä 8 kg, mutta hah! Nyt sitten yritetään syksyllä pudotella. Toivottavasti aika riittää, kun on työt ja opiskellakin pitäisi. Myös hormonihoitojen vaikutuksia mietin. En tiedä, miten minun pääni kestää kasassa, jos joudun olemaan poissa salilta niiden takia. Tai jos paino nousee. Mutta niinkuin hoitajakin minulle sanoi, tärkeintä on kuunnella omaa kehoa ja mieltä ja mennä niiden mukaan kaikessa tänä syksynä. Täytyy osata olla itsekäs ja toisaalta itselleen armollinen. Okkei. Mites se onnistuu? :D No minä kyllä kesällä olin liiankin armollinen, kun noita kiloja pääsi kertymään. Ja nyt olen siitä tosi vihainen itselleni. Mutta se lisää vain potkua treeneihin!
Viikon treenit:
Ma: cross trainer 10 min. + kuntosali 1 h 22 min.
Ti: cross trainer 26 min. + kuntosalicircuit (ohjattu ryhmätunti) ja pitkät venyttelyt 1 h
To: cross trainer 20 min. + kuntosali 1 h 11 min. kiertoharjoittelu
Pe: cross trainer 1 h intervalli 3 x 20 min.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Polikuulumisia
Polilta kotiuduttu ja ihan hyvällä mielellä. :) Kiva, kun oli tänäänkin samat tutut lääkäri ja hoitaja, jotka olivat keväänkin käynneillä suurimmaksi osaksi minun aikanani siellä. Lääkäri sanoi, että hyvältä näyttää ja voidaan aloittaa tässä kierrossa. Minulle ei tulekaan Synarelaa (nenäsumute), vaan Procren. Eli se on piikki, jonka pistän vain yhtenä päivänä ja se alkaa vaikuttaa pikkuhiljaa niin, että kohtu ja munasarjat menevät lepotilaan. Piikki täytyy pistää kiertopäivänä 21, eli minulla se tulee olemaan 5.9. Sitten nähdään, alkaako tulla sivuoireita, joita voivat olla kuumat aallot, pahoinvointi, väsymys, mielialan muutokset ja muuta "kivaa". Mutta jospa niitä ei minulle tulisikaan... Samalla varatiin aika 0-ultraan, joka on 26.9. Silloin tarkistetaan, että Procren on toiminut ja kohtu ja munasarjat nukkuvat. Sitten alkaakin se pidemmän ajan pistely, johon minulle määrättiin lääkkeeksi Puregon. Sen avulla pyritään siis saamaan mahdollisimman monta munasolua kerättäväksi varsinaista hoitoa varten. Ja se varsinainen hoito (punktio ja toivottavasti alkionsiirto) osuu viikolle 41. Ennen sitä toki tarkistetaan pari kertaa ultrassa, miten munasolut kypsyvät. Samalla sain jo Pregnylin (irrotuspiikki) ja Lugesteronin reseptit. Onhan tuossa.
Kyllähän tuonne viikkoon 41 on vielä kamalan pitkä aika! Täytyy vain olla kärsivällinen ja yrittää jaksaa odotella. Ihan kiva, että niitä sumuja ei minulle tullut, niin pääsee vähemmällä muistamisella.
Kyllähän tuonne viikkoon 41 on vielä kamalan pitkä aika! Täytyy vain olla kärsivällinen ja yrittää jaksaa odotella. Ihan kiva, että niitä sumuja ei minulle tullut, niin pääsee vähemmällä muistamisella.
tiistai 23. elokuuta 2011
Huomista odotellessa
Eilen oli ensimmäinen työpäivä sitten huhtikuun. Tämä työsopimus on vuoden loppuun saakka. Onneksi, ehdin jo kesällä panikoida, että mitä siitä tulee, jos syksyn vain kotona möllötän ja vatvon hoitoasioita päivät pitkät. Onhan minulla opiskeltavaakin, mutta se ei ole niin kokopäiväistä. No, nyt ainakin syksyyn riittää puuhaa kun on työt, opiskelut ja lapsettomuushoidot. Ja pitäisi jaksaa ja ehtiä salillakin käydä.
Jännitti mennä eilen töihin, sillä tiesin joutuvani heti esimiehen (naisen) juttusille kertomaan, että joudun todennäköisesti hyppäämään kesken päivän polilla pitkin syksyä. Itse asiassa jo huomenna joudun lähtemään töistä puolta tuntia ennen vuoron loppumista. Onneksi siellä ymmärrettiin tilanteeni ja sovittiin, että korvaan aina sitten sen ajan, mitä polikäynteihin menee. Keväällähän oli sama tilanne inseminaatioiden takia, mutta silloin kävi niin hyvä tuuri poliaikojen ja työvuorojen suhteen, että jouduin vain kerran kesken päivän töistä lähtemään. Se jäi vielä vähän epäselväksi, että onko väistämättä edessä olevasta punktiopäivästä aiheutuva sairausloma palkallinen vai palkaton. Meidän polilla siis automaattisesti kirjoitetaan sairausloma punktiopäiväksi ja jos tilanne vaatii, saa sitä lisääkin. Joillakin klinikoilla kuulemma tulee automaattisesti kolme päivää. No, oli palkaton tai palkallinen, niin eipä sille mitään voi. Minun elämäni tärkein asia on tällä hetkellä se, että hoito lähtee käyntiin ja tulostakin tulisi.
Huomenna on siis ensimmäinen lääkärikäynti tulevaa IVF-hoitoa koskien. Jos kaikki menee niinkuin IVF-hoitajan kanssa puheltiin, alkaisi minulla "jarrulääke" sitten parin viikon päästä. Se on joko kertaluontoinen piikki tai sitten nenäsumutteella sumutellaan pari(?) viikkoa. Tavoitteena on saattaa kohtu ja munasarjat lepotilaan, eli keinotekoiset vaihdevuodet. Odotettavissa siis kuumia aaltoja ja känkkäränkkää? No, sitä ei voi tietää etukäteen, tuleeko noista oireita vai ei. Jotenkin vain pelkään, että minulle tulee kun kevään hormonitkin toivat sivuoireita. Ja sitten se raha! Noihin lääkkeisiin uppoaa satoja euroja. Vaikka olemmekin julkisella puolella hoidossa, ei se silti mitenkään halvaksi tule. Toki monta kertaa halvemmaksi kuin yksityisellä, kun meillä ei itse hoidoista mene kuin polimaksut. Joista kyllä niistäkin jokunen satanen kertyy syksyn mittaan, kun polimaksu on 24,70 €. Kun harmittelin rahanmenoa IVF-hoitajan luona, aviomies sanoi ihanasti, että "älä sinä siitä rahasta enää stressaa, kyllä me selvitään". Mies tietää ja näkee, että minä stressaan ihan kaikesta ja tuolla tietysti yritti huojentaa edes yhtä stressauksen aihetta. Ja osoitti sen, että toive meidän omasta pikkuisesta on tärkeämpi kuin raha.
Nyt pitäisi alkaa valmistautua salille ja sitä kautta sitten töihin iltavuoroon. Huominen on jo ihan kohta ja sitten olen taas hieman viisaampi jatkosta. Jännittää! Voi kunpa me nyt pääsisimme jo aloittamaan eikä tutkimuksessa ilmaantuisi mitään ikäviä yllätyksiä.
Jännitti mennä eilen töihin, sillä tiesin joutuvani heti esimiehen (naisen) juttusille kertomaan, että joudun todennäköisesti hyppäämään kesken päivän polilla pitkin syksyä. Itse asiassa jo huomenna joudun lähtemään töistä puolta tuntia ennen vuoron loppumista. Onneksi siellä ymmärrettiin tilanteeni ja sovittiin, että korvaan aina sitten sen ajan, mitä polikäynteihin menee. Keväällähän oli sama tilanne inseminaatioiden takia, mutta silloin kävi niin hyvä tuuri poliaikojen ja työvuorojen suhteen, että jouduin vain kerran kesken päivän töistä lähtemään. Se jäi vielä vähän epäselväksi, että onko väistämättä edessä olevasta punktiopäivästä aiheutuva sairausloma palkallinen vai palkaton. Meidän polilla siis automaattisesti kirjoitetaan sairausloma punktiopäiväksi ja jos tilanne vaatii, saa sitä lisääkin. Joillakin klinikoilla kuulemma tulee automaattisesti kolme päivää. No, oli palkaton tai palkallinen, niin eipä sille mitään voi. Minun elämäni tärkein asia on tällä hetkellä se, että hoito lähtee käyntiin ja tulostakin tulisi.
Huomenna on siis ensimmäinen lääkärikäynti tulevaa IVF-hoitoa koskien. Jos kaikki menee niinkuin IVF-hoitajan kanssa puheltiin, alkaisi minulla "jarrulääke" sitten parin viikon päästä. Se on joko kertaluontoinen piikki tai sitten nenäsumutteella sumutellaan pari(?) viikkoa. Tavoitteena on saattaa kohtu ja munasarjat lepotilaan, eli keinotekoiset vaihdevuodet. Odotettavissa siis kuumia aaltoja ja känkkäränkkää? No, sitä ei voi tietää etukäteen, tuleeko noista oireita vai ei. Jotenkin vain pelkään, että minulle tulee kun kevään hormonitkin toivat sivuoireita. Ja sitten se raha! Noihin lääkkeisiin uppoaa satoja euroja. Vaikka olemmekin julkisella puolella hoidossa, ei se silti mitenkään halvaksi tule. Toki monta kertaa halvemmaksi kuin yksityisellä, kun meillä ei itse hoidoista mene kuin polimaksut. Joista kyllä niistäkin jokunen satanen kertyy syksyn mittaan, kun polimaksu on 24,70 €. Kun harmittelin rahanmenoa IVF-hoitajan luona, aviomies sanoi ihanasti, että "älä sinä siitä rahasta enää stressaa, kyllä me selvitään". Mies tietää ja näkee, että minä stressaan ihan kaikesta ja tuolla tietysti yritti huojentaa edes yhtä stressauksen aihetta. Ja osoitti sen, että toive meidän omasta pikkuisesta on tärkeämpi kuin raha.
Nyt pitäisi alkaa valmistautua salille ja sitä kautta sitten töihin iltavuoroon. Huominen on jo ihan kohta ja sitten olen taas hieman viisaampi jatkosta. Jännittää! Voi kunpa me nyt pääsisimme jo aloittamaan eikä tutkimuksessa ilmaantuisi mitään ikäviä yllätyksiä.
maanantai 22. elokuuta 2011
Tuleeko meidän vuoro koskaan?
Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin?
Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla?
Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. Yksi asia kerrallaan.
Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä.
Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega.
Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää.
Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?
Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla?
Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. Yksi asia kerrallaan.
Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä.
Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega.
Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää.
Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?
Aloitus
Olen kirjoittanut aiemminkin blogeja eri nimillä, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt ajattelin aloittaa uudelleen, kun tekee taas mieli kirjoittaa. Tulen tänne varmaan kirjoittelemaan aiheesta kuin aiheesta, mitä elämässäni on, mutta pääpaino jutuissa koskee varmastikin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja. Kirjoitan varmasti myös painonpudottamisesta ja siihen liittyen saliharrastuksestani. Myös lukemiani kirjoja saatan kommentoida. Ja kaikkea muutakin, mistä milloinkin haluan kirjoittaa. Mutta ehkäpä eniten kaadan tänne ajatuksiani ja kokemuksiani lapsettomuushoidoista, jotka ovat tällä hetkellä kuitenkin elämässäni se tärkein asia. Käyn myös töissä ja opiskelen, joten syksy tule olemaan melkoista pyöritystä ihan varmasti, joten hyvä on olla joku paikka, mihin saa kaataa kaikki ajatuksensa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)