Minua ei kiinnosta! Ensin hehkutus naapurin Victorian raskaudesta. Ja nyt tänä aamuna kun vilkaisin Iltalehden nettisivuja, lävähti naamalle uutinen, että Beyoncékin. Joo onnea vaan heille, mutta minua ei yksinkertaisesti kiinnosta, ei sitten pätkääkään.
Kateus ja katkeruus. Ikäviä sanoja ja vielä ikävämpiä tunteita. Kateellisista ja katkerista ihmisistä ei ajatella hyvää. He ovat epäonnistujia, jotka eivät kestä muiden onnistumista. Ja minä kuulun heihin. Inhoan sitä, kun olen kateellinen julkkiksille, jotka paistattelevat mahat pystyssä lehtien palstoilla tai kenelle tahansa raskaanaolevalle vastaantulijalle. Olen kateellinen vauvanvaunujen kanssa kulkeville hymyileville pariskunnille. Olen kateellinen lapsistaan valittaville "on tämä niin rankkaa...". Meinasin räjähtää tänä kesänä eräissä juhlissa tilanteessa, kun kanssamme samassa pöydässä istuvat lapseton pariskunta ja pienen lapsen vanhemmat keskustelivat. Lapseton nuori nainen sanoi, ettei heillä vielä ole aikomusta tehdä lapsia (joka on muuten sanonta, jota nykyään vihaan yli kaiken). Nuori isä vastasi siihen, että "tässä yhdessäkin on jo liikaa". Ymmärrättekö te, kuinka onnellisessa tilanteessa te olette?? Ja kyllä minä sen tiedän, ettei se raskaus ja vauva-arki mitään ruusuilla tanssimista ole. Luulenpa, että ymmärrän etukäteen enemmän kuin sellaiset onnekkaat, jotka raskautuvat normaalin ajan puitteissa. Kyllä tässä kahden vuoden aikana on ehtinyt käydä noita asioita läpi sen miljoonaan kertaan. Ja siltikin ymmärrän, että en minä todellakaan voi tietää mitä se on ennekuin jos se joskus omalle kohdalle osuu. Jos olen joskus raskaana ja saamme lapsen, ihan varmasti osaan valittaa hankalasta olosta, riittämättömästä ajasta ja kaikesta mahdollisesta minäkin. Mutta veikkaan, että muisto tahattomasta lapsettomuudesta haalistaa raskauden ja vanhemmuuden varjopuolia.
Kesällä oli helpompaa. Nyt kun hoidot ovat taas ajankohtaisia, huomaan itsessäni alkavan muutoksen negatiivisempaan suuntaan. Lähipiirissäni on muutama vauvaikäinen lapsi ja he ovat minulle todella tärkeitä ja rakkaita. Siitä tässä ei ole kysymys. Minusta on ihanaa seurata heidän kasvuaan ja pitää sylissä. Mutta minulla onkin heihin olemassa tunneside, he eivät ole minulle mitä tahansa tai kenen tahansa lapsia vaan ihmisiä, jotka ovat ja tulevat olemaan osa elämääni toivottavasti aina. Toki heidänkin kanssaan ollessaan mielessä käy usein, että miksi ei meilläkin ole tällaista ja tunnen surua ja sellaista äidiksi pääsemisen kaipuuta pidellessäni vauvaa sylissä, ja monesti jälkeenpäin on tyhjä olo. Mutta en osaa olla katkera rakkaille ystävilleni. Kateellinen varmasti hieman, mutta en katkera. Minua kuitenkin pelottaa, mitä syksy tuo tullessaan. Miten hormonit vaikuttavat mieleen? Miten jaksan? Entä jos me epäonnistumme? Voinko olla varma, että pystyn noissakin tilanteissa olemaan onnellinen rakkaitteni puolesta ja tekemisissä heidän lastensa kanssa? Jos se käy liian raskaaksi? Polin terapeutin kanssa juttelin tästäkin viime keväänä ja hän sanoi, että itseä suojellakseen on oikeus ottaa välillä etäisyyttä, jos tuntuu liian kipeältä. Mutta kun en minä halua eristäytyä ystävistäni ja heidän lapsistaan, jotka oikeasti ovat minulle niin rakkaita.
Tiedän murehtivani taas etukäteen asioita, joille en voi mitään. Pääpointti tässä oli kuitenkin se katkeruus ja vihakin, jota tunnen tätä tilannettamme kohtaan. En halua tuntea näin enkä halua olla kateellinen muille. Kuulemma nämä tunteet ovat oikeutettuja, mutta minulle silti tulee välillä niin huono omatunto.
Hei Rowan!
VastaaPoistaKaunis blogi sulla!
Mä oon miettinyt tota lasten vanhempien jatkuvaa valitusta kuinka raskasta lastenkasvatus on enkä oikein jaksa uskoa siihen. Oon tullut siihen tulokseen, että erityisesti ensimmäisen lapsensa saaneet valittaa vain saadakseen huomiota muilta. Tähän sopii loistavasti termi humble brag. (http://twistedsifter.com/2011/05/funniest-humble-brags-on-twitter/)
Oikeasti kehutaan ja kiinnitetään huomio tähän suureen saavutukseen, omaan vauvaan, sanomalla lapsiperhe-elämästä negatiivisia asioita, joita ei aidosti tarkoiteta. Eri asia on monilapsiset perheet ja vanhemmat, joista oikeasti näkee uupumisen merkkejä. Veikkaisin, että itsekin tulen sortumaan humble bragiin kun (!) sen oman vauvani saan, on siihen niin pitkällinen työ tehty.
Tällä hetkellä tapani reagoida kun tunnistan tämän puhetavan on ignorata puhuja lähtemällä pois mitään sanomatta tai vaihtaa puheenaihetta täysin eri asiaan tai jos on ärsyttävä ihminen saatan alkaa selittää jostain toisesta lapsiperheestä kenet näen sillä hetkellä juhlissa tai tunnen, jossa on enemmän lapsia ja kuinka hyvin niillä menee eli käytännössä nolaan tämän yksilapsisen osoittamalla, että ei lapsiperheen arki ole raskasta vaan sä vaan olet heikko kestämään. Jostain pitää saada omat ilonsa.
Voimia sulle jaksaa noidenkin ajatusten kanssa!
Moi!
VastaaPoistaEnsiksi myöhästyneet synttärionnittelut! (vaikka ei se oo kivaa saada vuosia lisää kun tuntuu että muuten vuodet pysyy paikoillaan.)
Minulla oli aamulla kans ihan sama tilanne/tunne kun Iltalehden sivuille eksyin, siis voi raivo! Hyvinhyvinhyvin ärsyttäviä otsikoita..
Minä olen miettinyt paljon tuota suhteita kavereihin, ja olen juuri ottanutkin etäisyyttä pariin ihmiseen. Toisen kanssa on jo lähes vuosi siitä kun olen ollut kunnolla tekemisissä/väleissä, en ole käynyt edes katsomassa hänen reilu kk sitten syntynyttä vauvaa. En vaan pysty, se vaan sattuu niin p*******sti ajatellakin ja vaikka tämäkin välien meno/yhteydettömyys tuntuu pahalta, mutta se on pienempi kipu.. Ja juurikin niinkuin sanoit, en haluaisi että näin on :( Mutta onko tälle aikarajaa?
Sinulla on kyllä hyviä aiheita ja jännä miten hyvin samankaltaisia ajatuksia! Hienoa että olet kuitenkin pystynyt pitämään suhteet yllä lapsellisiin ystäviisi kaikesta huolimatta, se on jo paljon :) Ja puolivoittoa!
Häntä pystyyn!
Terveisin: Melargia
Kiitos, Kerttu! :) Mielenkiintoinen juttu ja termi tuo humble brag! ;D Ensimmäistä kertaa törmään tuohon. Varmasti ainakin osittain pitääkin paikkansa. Esikoisen kohdalla tosin kaikki on aina uutta ja varsinkin pikkuvauvavaiheessa varmasti on ihan oikeasti rankkaa, kun opettelee elämään vauvan kanssa ja rytmit ovat sekaisin. Mutta sitten kun vauva kasvaa, niin kyllä todellakin ihmetyttää valittajat yhden lapsen kanssa, kuten tuo minunkin mainitsemani esimerkki. Heidän lapsensa oli 2-vuotias ja heistä oli niiiiin rankkaa, kun koko ajan pitää olla vahtimassa. Monilapsiset perheet ovatkin sitten erikseen, kuten sinäkin kirjoitit.
VastaaPoistaPaljon jaksamista siihenkin suuntaan! :)
Moi Melargia! :) Kiitos onnitteluista anyway! Tekstissäni mainitsemani lapselliset ystävät ovat sellaisia ystäviä, jotka ovat olleet minun ja meidän tukena koko ajan tässä rumbassa. He ovat ystäviä, joihin luotan 100-prosenttisesti ja on hyvin vaikeaa edes kuvitella, että tämän takia en pitäisi yhteyttä. He ovat niin tärkeä osa elämääni ja heidän kauttaan tottakai heidän lapsensa myös. Mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että välillä tekee hirmuisen kipeää olla siinä! Kun koko ajan muistuttaa, mitä meiltä puuttuu. Aika näyttää, kuinka syksyllä käy. Nämä ystävät ovat kumminkin niitä, joille olen voinut kaikki huoleni jakaa ja tuskin se tulee muuttumaan. Ja tottakai minä haluan olla vastavuoroisesti hyvä ystävä heillekin. Tiedän, että ystäväni toivovat meille onnistumista varmasti ihan yhtä paljon kuin mekin. :D Ja olen itse asiassa antanut tärkeimmille ystävilleni tämän bloginkin osoitteet, niin saavat käydä lukemassa synkimmätkin mietteeni. Toivon vain, että en loukkaa heitä, koska olen ottanut sen linjan, että kirjoitan ihan suoraan miltä minusta tuntuu.