What's the Question?

Tämmöinen aamu taas. Ahdistaa! Pakko tulla purkamaan ajatuksia...

En ole tänne vielä juurikaan kirjoitellut ajauksistani lahjamunasoluhoidosta. Vielä viime keväänä olin ajatusta hieman vastaan, mutta asennoituminen on siis muuttunut. Minulle olisi tärkeintä saada kasvattaa lapsi omassa kohdussani ja kokea synnytys, biologialla ei ole niinkään väliä. Vaikka toki olen pohtinut noitakin ajauksia. Esimerkiksi, miten tapana on verrata lapsen ulkonäköä vanhempiinsa. Jos lapsi olisi tyttö, niin varsinkin silloin voisi olla vaikeaa, kun kuulisi kommenttia, ettei ole kyllä äidin näköä. Ei se lasta huononna, ei todellakaan, se on vaan näitä omia itsekkäitä ajatuksia. Minä haluan sen lapsen hänen itsensä vuoksi enkä siksi, että haluaisin siirtää välttämättä omia geenejäni eteenpäin.

Miksi tämä ei voi olla todellisuutta myös meille???

Eikä tämä tällä märehtimisellä miksikään muutu. Nyt kuitenkin mies on alkanut vähän puhua siihen suuntaan, ettei ole sittenkään varma, haluaako lähteä lahjasoluhoitoon. Ja minä en nyt ollenkaan tiedä, miten tähän nyt pitäisi suhtautua! Toisaalta olen kamalan vihainen, toisaalta ei minulla ole oikeutta olla vihainen. Koska tämä on yhteinen asia ja todellakin molempien pitää olla yhtä lailla mukana tässä. Ei sitä hoitoa edes tehdä, jos psykologi epäilee, etteivät molemmat ole hommassa mukana. Enkä tietenkään minäkään halua tähän ryhtyä, jos mies on oikeasti sitä vastaan. Miehen kanssa on vaan niin kauhean vaikea puhua tästä asiasta! Hän ei oikein haluaisi keskustella, aina on jotenkin huono aika. Tai jos jostain on saatu jo aloitettua, niin kohta tulee, että "eiköhän tää riitä jo tältä erää". Siis miten pitkään minun pitää roikkua löysässä hirressä miettimässä, mennäänkö me jonoon vai ei? Aiemmin mies on siis ollut enemmäm lahjasoluhoitomyönteinen, mutta nyt kuulemma ei olekaan oikein varma asiasta. Eihän tämä selviä kuin keskustelemalla, mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa.

Voitte arvata, miten minua nyt ahdistaa tämä tilanne!

Feeniks kirjoittelikin siitä, miten nykyään tuntuu katkeralta jo heitäkin kohtaan, jotka ovat hoitojen avulla lapsen saaneet tai raskautuneet. Kun itse tuntuu, että jää ihan jokaisella asemalla junasta. Minusta kun tuntuu, ettei kunnon mahdollisuutta edes ole ollut, vaikka takana on niinkin monta ICSIä. Mutta vain kaksi siirtoa. Eihän se yleensäkään riitä raskautumieen, vaan siirtoja tarvitaan useampi. Ja aika monella hoidoissa epäonnistuneilla on kuitenkin sitten vielä ajatuksena se adoptio. Eli todennäköisesti heistä kaikista tulee äitejä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Minusta vaan ei tule, jos sitä raskautta ei millään saada alkamaan. Meillä kun se adoptio on ollut poissuljettu juttu alusta asti.

Minä en vain tiedä, miten kestän ajatusta, jos se lahjasoluhoito jää kokeilematta. Miten voin elää itseni kanssa loppuelämän miettien, että sitä viimeistä oljenkortta ei sitten edes kokeiltu? Miten se tulisi vaikuttamaan avioliittoomme, voisinko katkeroitua vuosien varrella miehelleni tästä? Kun kuitenkin jatkuvasti lähipiirissäkin lapsia syntyy ja kasvaa ja me saamme olla vain sivustaseuraajia. Ja kun taas toisaalta tämä on asia, missä ei todellakaan voi toista painostaa päätöksentekoon. On kyse niin isoista asioista. Ja sitten se kello samalla tikittää eikä me tästä enää nuorruta.

That's the Question!

Jotta tällaisin miettein kohti viikonloppua.

Kuulisin mielelläni kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ja muutenkin mietteitä lahjamunasoluhoitoa harkitsevilta, jonossa olevilta ja hoidon läpikäyneiltä!

(postauksen kuvat Googlen kuvahausta)

Kurkistus lääkekaappiin

Kiertopäivä 1. Tämä on nykyään päivä muiden joukossa. Tietysti aina sama menkkaketutus, mahakivut sun muut, mitkä on olleet mukana jo viimeiset 23 vuotta. Tunnenpa itseni vanhaksi. Jo 23 vuoden ajan tätä on ollut, kuukautiseni kun alkoivat jo samana vuonna kun täytin 11 vuotta. Mutta siis ei mitään itkupotkuraivareita siksi, että ei taaskaan onnistunut. Eihän meillä ole edes yritetty. Ja vaikka olisikin (luomusti), niin ei tämä enää tunnu missään. Paitsi mahassa.

Day one.

Eräänä päivänä siivotessani lääkekaappia, löysin vanhan Femar-pakettini reilun kahden vuoden takaisten inseminaatioiden ja ensimmäisen ICSI:n ajoilta. Siinä on vielä viisi tablettia jäljellä. Eli yhden kierron kuurin verran. Ajattelinkin, että miksipäs en huitaisisi niitä huiviini, kun kerran päiväystäkin on reilusti jäljellä. Viimeisen kerran siis munasarjoja stimuloivaa hormonia minulle. En minä tosissani usko, että siitä mitään hyötyä on, mutta syödään nyt pois kuljeksimasta. Okei, tiedossa siis, jos vanhat merkit pitävät paikkansa: lähipäivinä väsymystä ja mahdollisen ovulaation aikaan kunnon kipuja, mutta menköön. Eli huomenna aloitan ja syön tabletin päivässä ensi keskiviikkoon asti. Uskallan tehdä tämän omin päin ilman lääkäriltä kysymistä, koska minulla ei ole todellakaan sitä vaaraa, että munasarjani villiintyisivät niin, että hyperiä pukkaisi, tai että huomaisin jouluna odottavani kolmosia.

Lääkekaapista löytyi hoitojen jäljiltä myös neljä avaamatonta pakettia Lugesteroneja, avattu Primolut Nor -paketti, avatut purkit Prednisolonia (kortisoni) ja Disperiniä sekä pari esitäytettyä ruiskua Orgalutrania. Jääkaapista löytyy lisäksi avaamaton paketti Menopuria 600 IU. Kyllähän siinä olisi vielä lääkkeitä yhden kierroksen alkajaisiksi. Luget, kortisonin ja disperinit ainakin pidän itselläni, koska niitä voin tarvita vielä tulevaisuudessa, ehkä myös Primolutia. Mutta Orgalutranilla ja Menopurilla teen tuskin enää mitään. Puregon-kyniäkin nurkissa pyörii pari kappaletta.

Ylijäämät.

Kun latasin nuo paketit ja purkit pöydälle pinoon, iski vähän huono olo. Noiden näkeminenkin, vaikkakin monen kuukauden jälkeen, tekee siis ilmeisesti vielä pahaa. Toisaalta tunnen valtavaa helpotusta siitä, että tuo rumba on osaltani ohi. Lopullisesti. Tuleehan siinä lahjamunasoluhoidossakin lääkitystä, mutta se on aika pientä verrattuna siihen, mitä olen käynyt läpi. Lääkityspuoli onkin asia, jota siinä hoidossa ei tarvitse minun pelätä.

Tämä ei siis vielä ollut se lahjamunasoluhoitopostaus, vaan jonkinlainen välitilinpäätös. Nyt viimeistään päättyy yksi merkittävä ja vaikea aikakausi elämässäni, kun vielä heitän kitusiini viimeiset Femarit. Sen kummempia toivomatta ja varsinkaan piinailematta.

Lapsettomuusväsymys

Minä olen nyt niin väsynyt tähän lapsettomuuteen. Muutama kuukausi, ja tulee täyteen 3 vuoden rajapyykki yrityksen aloittamisesta. Hassua, kun ajattelee, että eikös ne lapselliset ole yleensä niitä väsyneitä? Vauvojen ja pikkulasten vanhemmat oravanpyörissään, vähillä yöunilla ja vailla omaa aikaa. Minä, lapseton, olen väsynyt siihen, että en ole onnistunut lasta saamaan. Tokihan tähän liittyy myös rankat hedelmöityshoidot, jotka ovat verottaneet sekä kehoani että mieltäni. Kuinka ihanaa ollakaan pitkästä aikaa ilman minkäänlaista oman kehoni ulkopuolelta tulevaa hormonia! Onko minulla oikeutta olla väsynyt siksi, että olen lapseton? Luulisi, että tässä tilanteessa olevahan saa levätä silloin kun haluaa, kukaan ei sotke yöunia, saa tehdä kaikkea, mitä haluaa silloin kun haluaa, ei tarvitse olla koko ajan jakamassa huomiotaan muille ja elää vain itseään (ja ehkä puolisoaan) varten. No, eihän se ihan niin mene. Pahimpina aikoina lapsettomuus sekä hormonit sotkevat minun yöuneni, minua ei huvita enkä jaksa edes miettiä mitään, mitä haluaisin tehdä. Hoitojen aikana kaikki ylimääräinen on pois laskuista jo siksikin, että oloni on silloin niin huono isojen lääkeannosten vuoksi. Lapsettomuusahdistuksen takia keskittymiskykyni on surkea ja opiskelu kärsii. Sitten tunnen kamalaa huonoa omaatuntoa, kun mikään ei onnistu. Kiukkuilen puolisolleni. Enkä todellakaan halua elää vain itseäni varten.

Viha omaa, mahoa kroppaa kohtaan lisääntyy. Se ei tee hyvää, sillä olen jo muutenkin aina vihannut kroppaani. Lapsesta asti. Nyt, kun se on pettänyt minut vielä tässä maailman luonnollisimmassakin (ja minulle tärkeimmässä) asiassa, en voi tuntea mitään muuta kuin vihaa. Miksi minä? Inhoan peilissä näkyvää ulkoista kuvaa ja vihaan sisälläni olevaa toimimattomuutta. Minusta tuntuu, että naiseudestani on riistetty valtava osa pois. Mikä nainen tämä tämmöinen on? Jos olisin kymmenen vuotta vanhempi, tilanne olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta että tässä iässä! Joojoo, tiedän, ettei naiseus ole äitiyden synonyymi, mutta tällä hetkellä minusta vaan tuntuu niin pahalta, etten toimi niinkuin normaalit naiset. En edes, vaikka mentäisiin niinkin pitkälle, että valmis alkio viedään kohtuuni. Joojoo, tiedän, että yleensä siinä vaiheessa se on siitä alkiosta kiinni eikä minusta. Mutta silti. Konkreettisestikin yksi osa naiseudestani viedään sitten laparoskopiassa, kun munatorvi poistetaan. Onneksi tuota voin pitää kuitenkin positiivisena asiana.

Yleensä ottaen olo on ollut parempi viime aikoina verrattuna tähän kevääseen muuten. Tieto laparoskopiasta helpotti. Ja tieto siitä, että nyt on muutaman kuukauden tauko. En olisi millään jaksanut jatkaa taas uuteen hoitoon. Onnellisia te, jotka pääsette PASseihin! Minä kun näköjään joudun joka kerta aloittamaan hoidon alusta. Mutta tästä lapsettomuudesta tosiaan sitä lomaa ei saa. Siitä tunteesta, että se tärkein puuttuu, katkeruudesta kadulla vastaantulevia pallomahoja ja vauvanvaunuja työntäviä kohtaan. Pienet perheet pyöräretkellä reitin varrella, missä minä hölkkään ja yritän saada kelvottomasta kehostani edes sen irti, että se laihtuisi. Kuvotus, mikä valtaa mielen, kun näkee kaksi emäntää työntävän vauvanvaunujaan röökit huulessa. Idiootit!!

Ehkä tästä tekstistä ei uskoisi, että oloni on vähän parempi. Minä nyt vain suollan tänne blogiin ne negatiivisuudet, että edes osaksi helpottaisi ja se auttaisi minua edes hieman nauttimaan kesästä ja keskittymään muihin asioihin. Kyllähän se on nyt onnistunutkin hetkittäin. On päiviä, jolloin olen hyvällä mielellä ja opiskelukin onnistuu. Sitten taas on päiviä, kun lapsettomuuden tuska tuntuu taas niin valtavana kipuna sielussa ja kehossa, että olen lamaantunut. Hoitotauosta olen helpottunut, mutta samalla siihen liittyy se ristiriita, että seuraava kerta, kun meillä on edes pientä toivoa raskautumisesta, on vasta loppuvuodesta. Aika tuntuu niin kamalan pitkältä. Voi kunpa tuona aikana ei tarvitsisi kuulla yhtään raskausuutista. Olen ilkeä, mutta näin toivon. Ehkä tästä ilkeästä toiveesta seuraa se, että itse en koskaan tee positiivista raskaustestiä?

32 ja muita numeroita

Päivän luku. Vuosia tänään tuli täyteen tuon verran. Jo 32! Mihin nämä vuodet ovat vierineet? Vieläkin jos ikää kysytään spontaanisti, minulta meinaa lipsahtaa kakskytjotain. En minä osaa olla kolmekymppinen, vaikka onhan tässä jo pari vuotta harjoiteltu.

Tuskin minulla edes mitään ikäkriisiä olisi, jos olisin jo äiti. Jos olisi edes se yksi lapsi. Voisin olla jopa ihan tyytyväinen tähän ikään. Vielä kaksvitosena minulla oli erittäin huono itsetunto. Ei se ole mitään huippuluokkaa vieläkään ja tuskinpa tulee koskaan olemaankaan, mutta kehitystä on tapahtunut. Noihin aikoihin painoindeksini oli pahimmillaan 41. Se oli kamalaa, vaikka olevinaan olin ihan tyytyväinen niin. Mutta nyt kun ajattelen niitä aikoja ja katson kuvia, niin muistan ja näen onnettoman tytön, joka ei oikeasti edes uskaltanut elää ja olla oma itsensä. Oleminen ihmisten ilmoilla oli ahdistavaa. Nyt minulla on rohkeutta pukeutua ja laittautua niinkuin itse haluan, muiden mielipiteistä viis. En väitä, etteikö minkä kokoinen tahansa voisi pukeutua niinkuin haluaa, mutta minusta ei ollut siihen. Nyt painoindeksi on kesäkilojen kerryttyä 28.5. En ole todellakaan tyytyväinen vallitsevaankaan tilanteeseen, mutta pahan itseinhon iskiessä katson vanhoja kuvia ja voin edes hetken olla himpun verran tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Mutta vielä on matkaa ihannepainoon. Voi kun joskus BMI olisi alle 25. Minulle riittäisi 24.9 mainiosti.

Lihoin 19-20 -vuotiaana kymmeniä kiloja sairastuttuani vaikeaan masennukseen. Sairauden voitin ajan myötä, mutta kilot jäivät. Vasta nyt noin 3 vuoden aikana olen saanut pudotettua reilusti pois. Jojoiluakin on ollut. Mutta minua harmittaa, kun elämästäni meni lähes 10 vuotta puolivaloilla eläen. Näennäisesti tietysti elin ja viiletin, mutta lähteminen oli aina kamalan vaikeaa ja joka paikassa häpesin itseäni. Minulla on onneksi aina ollut ihania ystäviä, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samoin mieheni. Mutta itseinho on sellainen tunne, jota ei muiden sanomiset juurikaan voi muuttaa. Se täytyy lähteä omasta itsestä. Olen vuosien varrella tehnyt siis kovasti töitä sekä mieleni että kehoni kanssa, niiden hallitseminen on vieläkin välillä todella vaikeaa ja varmasti aina tulee olemaankin. Mutta minä olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, kuinka minun tulee käsitellä elämän ongelmatilanteita. Voisin sanoa, että tänään tunnen itseni todella hyvin, vaikka itsetunto saisikin olla parempi. Se itsetuntemus (joka on siis eri asia kuin itsetunto) tuleekin todella tarpeeseen tässä elämäntilanteessa. Lapsettomuuspolin terapeuttikin on sanonut minulle, että on vain etu, että olen tottunut työskentelemään oman mieleni kanssa ja tiedän mikä minua voi auttaa vaikeissa tilanteissa. Mutta ei se silti tätä asiaa helpoksi tee.

Tästä tuli nyt melkoinen sillisalaatti, juttu pomppii asiasta toiseen. Mutta tällainen minä olen, ja tällainen tämä blogini tulee olemaan. Asioiden ja tunteiden kaatopaikka, jonne kirjoitan mielen päältä asioita pois. Nyt se lähti tuosta ikäkriisistä ja jatkui paino-ongelmiin ja itsensä tuntemiseen. :D

Mutta se 32. Hartain toiveeni syntymäpäivänäni on, että tämä olisi viimein se ikävuosi, kun minustakin tulisi äiti.