Syksy saapui pihlajapuun katveeseen

Ajattelin vähän muuttaa blogini ulkoasua vuodenaikaan sopivampaan, pimeä syksy on jo aluillaan ja takapihamme pihlajapuun iloisen punaiset marjatkin ovat jo tummuneet. Toivottavasti tummalta taustalta ei ole liian hankalaa lukea vaaleaa tekstiä. Blogipohja ja banneri ovat Itkupillin upeista mallistoista.

Mars ja Venus

Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä lapsettomuuskriisissä olen huomannut, miten eri tavalla me miehen kanssa suhtaudumme tunnepuolen asioihin. Osa tästä on varmasti ihan sukupuolisidonnainen juttu, mutta myös persoonallisuus varmasti vaikuttaa. Minä olen melko herkkä ja tunteellinen, ja olen aina ollut sellainen haaveilija-idealisti, mutta kuitenkin melkoinen pessimisti. Elämän kolhut ovat tuoneet mukaan myös tiettyä kyynisyyttä. Mies taas on hyvin realisti, joka uskoo järjen ja tieteen voimaan. Herkkyyttäkin hänessä on, ja kyllä hän osaa tunteensa minulle osoittaa. Olen kuitenkin huomannut, että vaikeita asioita hän monesti käsittelee huumorin avulla. Kyllä minäkin joskus vitsailen tästä lapsettomuudesta ja hoidoista, mutta se vaatii oikean ajan ja paikan. Joskus minua ärsyttää suunnattomasti, kun mies ei puhu asiasta vakavasti, vaan viljelee mustaa huumoriaan. Olen aina niinä hetkinä sanonutkin asiasta, että nyt en jaksa tuollaista, vaan voisit ottaa vakavasti. Välillä se taas on ihan ok, ja lähden mukaankin juttuun. Riippuu aivan tilanteesta, päivästä ja mielialasta. Varsinkin nyt kun lääkityksen aikana mielialani on heitellyt rajustikin, on miehellä varmasti vaikeuksia tunnustella, että millähän mielellä se nyt on.

Väärinkäsityshän meille sattui viimeksi maanantaina, siitä voi lukea edellisestä postauksestani. Loppujen lopuksi minä olin siis ymmärtänyt miehen sanat väärin, vaikka minusta edelleen ne oli sanottu aika kovaan äänensävyyn, ja mielsin ne siis niin, että ei tämän jälkeen hoitoja ainakaan pian. Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että mies oli tarkoittanut tuolla aikamääreellään kuukausia, ei vuosia niinkuin minä kuvittelin. Ja PAS-hoidot kuulemma toki tehdään heti kun lääkärin lupa niihin saadaan, jos tuoresiirto ei onnistu ja jos pakkaseen saamme huuruneniä. Minä en vaan välillä oikeasti ota selvää, mitä miehen mielessä liikkuu. Ehkä sen polikäynnin jälkeen mies oli vain niin myrtynyt siitä diagnoosista, vaikka väitti ettei kyse ole siitä. Mutta minun sydämeeni sattui, kun hän sanoi, että on paljon miettinyt, mitä olisi voinut tehdä elämässään toisin, ettei olisi jouduttu tähän. Nyt mietin, että minä en ole ottanut tarpeeksi huomioon miehen tunteita enkä sitä, että tämä tilanne sattuu myös häneen. Vaikka minä olen meistä aina ollut se (ja edelleenkin), joka niitä lapsia enemmän haluaa, tottakai miehellekin tämä on iso asia. Tosin hänelle vaikeinta tässä tuntuu olevan se, että minä voin huonosti ja koko elämä tuntuu olevan yhtä lapsettomuushoitoa. Mies on kyllä sanonut, että hän voi kuvitella elävänsä ilman lapsiakin. Minä taas olen odottanut aina sitä aikaa kun minusta tulee äiti, ja se on siis ollut aina se juttu elämässäni, jota eniten haluan. Siksi tämä tilanne ottaakin niin koville, kun en voi edes ajatella sitä, etteikö meille ikinä sitä vauvaa tulisi. En todellakaan tiedä miten minulle käy, jos niin käy. En uskalla ajatella sitä vaihtoehtoa.

Olen kyllä toisaalta myös sitä mieltä, että erilaisuus on myös positiivinen asia. Missähän jamassa parisuhteemme olisi, jos me molemmat olisimme samanlaisia hermoheikkoja tässä kuin minä nyt ja kaikki olisi vain yhtä suurta tunnetta. Ehkä se on vain hyvä asia, että edes toisella meistä myös järki pelaa. Olisi vaan vapauttavaa välillä itkeä ilman, että mies siitä heti ahdistuu. Hänelle minun itkemiseni on todella rankkaa, mutta minulle taas ei tee hyvää pidätellä tunteita. Olen monta kertaa sanonut, että itku tekee hyvää ja ettei siitä pidä huolestua, mutta mies hermostuu melkein aina, kun minulla alkavat kyyneleet valumaan. Yllättävän vähän olen edes itkenyt, maanantai taisi olla ensimmäinen kerta tämän hoidon aloittamisen jälkeen.

Eilen illalla muuten meni ensimmäinen 150 IU Puregonia. Mies sääti kynän toimintavalmiiksi ja itse hoidin vain pistämisen. Tuo neula oli kuin unelma verrattuna aiempiin neuloihin (Menopur ja Pregnyl sekä Procren), joilla olen pistänyt. Meni jotenkin helpommin ihosta läpi. Vähän nipisteli pistoksen jälkeen, mutta ei pahasti. Viime yönä nukuin ensimmäisen kerran kahteen viikkoon kunnolliset yöunet ilman hikoilu-paleluja ja paniikkiheräilyjä. En tiedä, voiko tuo lääke vielä tuohon vaikuttaa, vai olinko vain niin poikki, että uni vei voiton. Eilinen oli kyllä hyvin hankala päivä, koin yhden päivän aikana varmaan melkein kaikki oireet, mitä minulle on Procrenin aikana tullut viimeisen 3 viikon aikana: pahoinvointia, hirveä päänsärky, henkisesti hyvin paha olla, hiki-palelu, nivelkivut. Koko työpäivän vain odotin, että pääsen kotiin sohvalle lepäämään. Lisäksi Procrenista on tullut vaikutus, jonka takia en ole vielä uskaltanut käyttää mieheltä synttärilahjaksi saamaani lahjakorttia alusvaateliikkeeseen. Nimittäin mielestäni rintani ovat pienentyneet! Tai ainakin tyhjentyneet. Semmoiset tyhjät lapaset ne nyt ovat. Toivottavasti ne siitä elpyvät, kun hormonitoiminta taas pyörähtää käyntiin.

Kohti ICSIä

Aamusella kävimme polilla 0-ultrassa. Hyvältä näytti, eli munasarjat olivat lepotilassa ja kohdun limakalvo ohut 6 mm. Puregonin pistelyn aloitan ylihuomenna ja ensin pistän joka ilta annostuksella 150 IU sunnuntai-iltaan asti. Maanantaina 3.10. on sitten seurantaultra, jolloin katsotaan, miten follikkelit ovat alkaneet kehittyä ja täytyykö lääkeannostusta muuttaa. Torstaina 6.10. on toinen seurantaultra, jossa kehitystä seurataan ja päätetään punktiopäivä viikolle 41. Se kuulemma tehdään maanantaina, tiistaina tai keskiviikkona. Nyt meidän hoitokortissa lukee selvä diagnoosikin: male factor only. Hoitomuodon kohdassa lukee ICSI, joten voi olla, etteivät ne IVF:ää lähde sitten edes yrittämään..? Ellei sitten jostain syystä punktiopäivänä miehen tulos olisi parantunut keväisistä.

Voisi kuvitella, että nyt olisin innoissani, kun vihdoin homma taas etenee. Mutta ei. Mies toi minut kotiin ennenkuin lähti töihin ja siitä asti olen vain itkenyt. Ja itsekin pitäisi tuossa vajaan tunnin päästä alkaa töihin lähteä. Mies nimittäin paukautti autossa kotimatkalla, että hän ei kyllä sitten enää tähän rumbaan lähde, ainakaan ihan heti. Olin aika yllättynyt, koska mielestäni hän on jaksanut tosi hyvin tämän ajan enkä ajatellut, että hänellä moisia ajatuksia on. Tai sitten se on nyt vain ohimenevää ketutusta. Kuulemma on niin rankkaa, kun on tämä vaikuttaa koko elämään ja minulla on paha olla ja se vaikuttaa sitten häneenkin. Täytyypä nyt sitten entistä enemmän toivoa ja stressata, että nyt tämän ensimmäisen hoidon pitäisi tuoda tulosta, jos kerran mietteet ovat tuollaiset. Voihan se olla, että se mieli vielä muuttuu ja tämä oli vain väliaikainen kiukunpuuska. Toivottavasti ainakin. Kipeäkin vielä olen, kurkku kipeytyi yöllä uudelleen ja imusolmukkeet kaulalla arkoina. Kävin sairaalalla samalla otattamassa labrassa tulehdusarvot verestä sekä nielunviljelyn. Töihin meinaan silti tänään mennä, vaikka sekä psyykkinen että fyysinen kunto ovat nyt aika heikoissa kantimissa. Toivottavasti en ala töissä vollottaa. Ja toivottavasti se Puregon auttaisi kohottamaan mielialaa!

Sohvaperunan kitinää

Melkein 2 viikkoa sitten kirjoitin, että olen huolissani painonpudotukseen liittyvästä pakkomielteestä enkä ottanut ehkä ihan tosissani aikomustani mennä salille nyt tässä(kään) elämäntilanteessa vain oman hyvinvointini eikä niinkään laihdutuksen vuoksi. No, tuon päivän jälkeen en ole käynyt kertaakaan salilla. Se ei ole todellakaan hyvä asia eikä oma valintani. Ensin tulivat järkyttävät menkat, parina ensimmäisenä päivänä ei yksinkertaisesti ollut mitään mahdollisuutta ajatellakaan liikuntaa. Ja sitten viime viikonloppuna iski tämä flunssa. Ylihuomenna tulee kaksi viikkoa ilman liikuntaa! Ja se alkaa tuntua kropassa. Ja varsinkin päässä. Eilen olisin halunnut käydä pienellä kävelylenkillä, mutta mies ei päästänyt. Piti minulle saarnan, että nyt pitää hoitaa ensin itseni täysin terveeksi ennen mitään liikuntaa, kun "tiedät itsekin mitä edessä on". Noniin, tiedänhän minä, nyt täytyy todellakin priorisoida niin, että ihan ensimmäisellä sijalla on alkava hoitokierros ja sen takia siis oma hyvinvointi.

Itsekseni eilen vähän kuitenkin venyttelin, tein muutamia punnerruksia, vatsarutistuksia ja kyykkyjä ennen saunaa. Ja voi järkytys, miten jäykkänä ja tukossa koko kroppa on! Uskomatonta, miten parissa viikossa jo tullaan alaspäin. Varsinkin, kun tämä kuluva viikko on mennyt melkeinpä maaten ja istuen. Ei tämä tämmöinenkään voi hyvää tehdä. Samaten tämä liikkumattomuus alkaa vaikuttaa jo muutenkin tiukilla oleviin hermoihin. Eilen oli ihan kamala kiukkupäivä. Masensi ja kiukutti vuorotellen ja meinasin räjähtää, kun sitä ei oikein voinut purkaa mitenkään. Lisäksi olin (ja olen edelleen) tosi väsynyt ja olo on kauhean voimaton. Huonosti on nukuttanut tällä viikolla, kun olen ollut kipeä, ja väittäisin myös liikunnan puutteen vaikuttavan siihen.

Suuri ihmetykseni aihe onkin, että paino ei ole noussut kuluneen kahden viikon aikana. En ole edes jaksanut juuri kaloreitakaan laskeskella, koska ajattelin, että huono omatunto ja kiukku vain pahenevat, kun liikkumattomuuden takia tavoitevaje jää joinakin päivinä varmasti saavuttamatta. Itse asiassa tällä viikolla paino on vähän laskenutkin viime viikon lukemista. Minä en nyt oikein ymmärrä tätä, mutta parempi tietysti näinpäin. Kyllä minä toivon, että ensi viikon aikana jo olisin sen verran hyvässä kunnossa, että pääsisin taas salille. Puregon-pistoksetkin alkavat tulevalla viikolla, ja niiden vaikutuksesta ei sitten taas tiedä. Joillakin saattaa mennä maha jo muutaman pistospäivän jälkeen niin kipeäksi, ettei voi liikuntaa harrastaa. Mutta kaikille ei käy niin.

Huomenna olisi sitten se kauan (3 viikkoa) odotettu 0-ultra. Onneksi mies lähtee mukaan aivoiksi ja korviksi. Minun pääni on nyt sen verran puuroa, että on hyvä kun mukana on joku, joka myös kuuntelee mitä lääkäri sanoo ja ehkä muistaakin polikäynnin jälkeen jotain.

Akuutti

Katsoin Ylen Areenasta Akuutin jakson, jossa oli lyhyt juttu lapsettomuushoidoista. Itku tuli. Siinä pariskunta oli onnistunut kolmannella yrityskerralla. Meillä on vasta ensimmäinen edessä. Mutta että oli onnellinen pariskunta! Voi kunpa mekin pääsisimme kokemaan saman onnen... Jutussa oli myös kerrottu uudesta kaapista, jossa alkioita viljellään ja niiden kehitystä pystytään seuraamaan tarkemmin. Mielenkiintoista, mutta ei taida meidän polilla moista ihmettä olla.  HUOM! Jos jotakuta kiinnostaa tuo Akuutin juttu, kannattaa piakkoin käydä katsomassa, sillä se poistuu 27.9.

Killer headache

Heräsin järkyttävään päänsärkyyn klo 5 aamulla. Kävin ottamassa yhden Ibumaxin (400 mg) ja sain vielä pari tuntia nukuttua. Pitkin aamua ja aamupäivää päänsärky on jatkunut ja n. tunti sitten otin Panadol 1000 mg + Ibumax 400 mg. Kyllä se helpotti jonkin verran, mutta jomottaa edelleen. Kuuluukohan tällainen tähän flunssaan? Myös Procrenin sivuoireissa mainitaan päänsärky, mutta voiko se näin pahaksi äityä..? Huoh. Vähän huimaustakin tuntuu olevan, parempi olla vain vaakatasossa. Kyllä nyt ei helpolla päästetä taas. Takaisin sohvalle vaan lepäilemään ja toivomaan, että särky helpottaisi. Ei ainakaan helpota tätä näyttöruutua tuijottamalla.

Lepopotilas

Eilen menin töihin ihan normaalisti. Vähän tuntui rinnassa painontunnetta, mutta ajattelin sen menevän ohi. Pitkin päivää olo kuitenkin huononi ja poskiontelotkin kipeytyivät. Viime yönä oli hankaluuksia nukkua, kun henki ei oikein kulkenut. Kävin tänä aamuna lääkärissä (tk) ja minut määrättiin täyslepoon. Akuutti ylähengitystieinfektio lukee sairaslomalapussa. Jos ei mene ohi viikonlopun aikana, täytyy sitten mennä ottamaan verikokeet ja katsoa aloitetaanko antibiootit. Lääkäri oli nyt sitä mieltä, että ei vielä aloiteta vaan katsotaan, meneekö levolla ohi. Ei halunnut ottaa mitään riskiä siitä, että lääkehoito voisi sekoittaa tulevan viikon munasolunkasvatteluhoitoa. Olen samaa mieltä, en halua kehooni mitään ylimääräisiä myrkkyjä tällä hetkellä, jos suinkin mahdollista välttää. Ja minullahan on maanantaina joka tapauksessa polilla se 0-ultra, niin kysyn sitten siellä heidän mielipidettään jatkohoidosta, jos tämä nyt ei mene ohi ennen maanantaita. Minulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään tällaisia infektioita ja kyllä suututtaa, että just nyt sitten piti iskeä!

Myös poissaolot töistä ottavat hermoon. Siellä ei ole muutenkaan mitenkään hyvä tilanne henkilökunnan riittävyyden suhteen, joten poissaolot vaikuttavat kaikkien jaksamiseen. Tällä viikolla olen siis ollut töissä vain eilisen. Työkaverit kyllä sanoivat, että näytän sairaalta ja tottakai he ymmärtävät poissaolot, mutta itsellä on huono omatunto. Kun tiedän, että tulen taas olemaan poissa sitten parin viikon päästä punktion takia. Mutta ei kai se auta, nyt on ihan pakko asettaa oma terveys kaiken muun edelle, tässä vaiheessa olisi ihan hyvä saada keho kuntoon. Minua joskus ärsyttää, kun olen sellainen turhankin tunnollinen kiltti tyttö ja poden huonoa omaatuntoa asioista, joista ei edes pitäisi. En todellakaan ole sellainen kyynärpäätaktikko, jollaiset tuntuvat pärjäävän parhaiten nykymaailmassa. Tosin en kyllä edes arvosta sellaisia ihmisiä. Mutta enemmän jämäkkyyttä minulla pitäisi olla kuitenkin. Tuleekohan sitä sen mukana, jos lapsi(a) tulee? Silloin täytyy aina ajatella oman lapsensa parasta ja eikös hyvät vanhemmat ole valmiita vaikka menemään läpi harmaan kiven heitä puolustaessaan? Jospa siinä samalla sitten oppisi puolustamaan myös omaa itseään.

Outsider

Nyt kun olen sairaana maannut kotona, minulla on ollut aikaa lukea pinkka kirjastosta lainaamiani Fit-lehtiä. Pidän kyseisestä lehdestä, mielestäni siinä on hyviä liikunta- ja ravintovinkkejä sekä myös muita hyvinvointiin ja yleisestikin elämän eri osa-alueisiin liittyviä juttuja. Kuitenkin, kun olen nyt lukenut useita lehtiä parilta eri vuodelta, alkaa huomata että samat jutut ne pyörivät siellä, otsikot ehkä muuttuvat. Aina kun on kyse esimerkiksi painonhallinnasta ja laihduttamisesta, päädytään jutussa lopulta johtopäätökseen, että "tärkeintä on riittävän monipuolinen ja terveellinen ruokavalio sekä säännöllinen liikunta". Tottahan se on ja jokainen sen tietää.

Erityisesti nyt kiinnitin huomiota juttuihin, joissa kohteena olivat eri ikäiset naiset. Yleensä ikäryhmät olivat 20 +, 30 + ja 40+ -ikäiset, ilmeisesti siis lehden suurimmat lukijaryhmät. Juttuja oli tietylle ikäryhmälle sopivista ruokavalioista, kuntoilusta, eri liikuntamuodoista ja kauneudenhoidosta. Syy, miksi tähän nyt tartun, on se kuinka rankasti tajuntaani iskostui, että minä en ole tyypillinen 30+-vuotias, sillä olen lapseton. Kaikista eniten tähän ikäryhmään liitettiin aina se perhe ja lastenkasvatusrumba. Joka asiassa tuli vastaan ohjeistuksia alkaen tyyliin "lasten, työn ja vapaa-ajan välillä...", "muistathan raskausaikana ja synnytyksen jälkeen...". En millään tavalla kritisoi näitä lähestymistapoja, sillä tottahan se on, että ikäiseni ovat yleensä jo vähintään sen yhden lapsen saaneet ja lisääkin tulossa. Ja siinä sitten yhdistellään työ- ja perhe-elämän kiemuroita. Aloin vain tuntea suunnatonta ulkopuolisuuden tunnetta. Minä en kuulu siihen joukkoon, joka miettii lastenhoitokuvioita, välipaloja, vaippaostoksia ja päiväunirytmejä. Minä en voi osallistua keskusteluun lastenkasvatusmetodeista tietäväisesti nyökytellen ja omia kokemuksia jakaen. En voi kertoa, että "meidän Maija se lähti kävelemään jo x kuukauden ikäisenä". En voi jakaa kokemuksiani huonosti nukutuista öistä vauvan kanssa "tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta kyllä se siitä helpottaa". En voi ottaa valokuvia pienistä tonttulakkisista palleroista, joiden kuvista saa niin söpöjä joulukortteja, joista kaikki varmasti ilahtuvat! Tällä hetkellä painajaismaisia ovat tilanteet, jossa joutuu olemaan kahden tai useamman pikkulapsen äidin seurassa. Siis että niitä äitejä on kaksi tai useampi. Näitä tilanteita on onneksi harvoin. Mutta silloin se suru ja ulkopuolisuus korostuu, koska pikkulasten äidithän puhuvat yleensä vain niistä pikkulapsistaan. Tietenkin, ihminenhän puhuu siitä, mikä elämässä on tärkeintä ja jos siinä on vielä toinen samassa tilanteessa oleva, niin juttua riittää. Kerropa siinä sitten väliin, että joo, kyllä minunkin munasoluni oli viime polikäynnillä jo 15 mm, ja kohdun limakalvokin näytti oikein hyvin kehittyneeltä!

Tiedän, että minua ei ole vielä loppuelämäkseni tuomittu jäämään tuon äitien piirin ulkopuolelle, mutta pahalta se silti tuntuu nyt. Olenhan siinä iässä.

Sairaspäivä

Kuin kurjuuden maksimoinniksi joku tauti sitten tuli ja iski. Toissa yönä nousi kuume ja lihas- ja nivelsäryt ovat olleet kamalia, lisäksi kurkku tosi kipeä. Eilen kävin muutaman tunnin työpäivän silti tekemässä Buranan voimin. Viime yönä kuume taas nousi ja laski vuorotellen eikä nukkumisesta tullut oikein mitään, kun kropan kipujen vuoksi ei oikein hyvää asentoa löytynyt. Kummallista, että koko vartalo on niin kipeä, että makaaminenkin sattuu. Olenkin miettinyt, että onkohan tuo Procren voimistanut näitä flunssan oireita, kun sen pitkässä sivuoire-luettelossa mainitaan myös lihas- ja nivelsäryt. En muista, että koskaan flunssassa olisi kroppa ollut näin hellänä. Nyt joka tapauksessa lepään ainakin tämän päivän ja soitin jo töihin, että sairastan kotona ja katsotaan tilanne huomenaamulla uusiksi.

Sairastaminen on ikävää, mutta olen ihan tyytyväinen, että jos kerran piti sairastua, niin se tuli nyt eikä viikon päästä. Silloin nimittäin minulla on se 0-ultra ja katsotaan hoidon jatko. Nyt pitää saada keho kuntoon ennen sitä, ettei ainakaan mitkään pöpöt ole sotkemassa tulevaa hoitoa. Mutta kyllä todellakin toivon, että viikko menee nopeasti. Tämä pitkän kaavan hoito on kyllä aika inhottava, kun lamautusvaiheessa on ollut niin ikäviä oireita. Enpä olisi uskonut, että jo oikein odotan Puregon-pistosten alkamista! Viimeksi polikäynnillä kun lääkärille mainitsin, että jännittää Procrenin sivuoireet, hän sanoi, että ne voivat olla ikäviä, mutta niiden pitäisi helpottaa aika pian Puregonin aloituksen jälkeen kun hormonitaso alkaa taas nousta. Pikkuisen alkaa jo mietityttää tosiaan se ensi maanantai. Mitähän siellä ultrassa näkyy? Toivottavasti ainakin lääke on tehonnut toivotusti. Ainakin oireiden puolesta luulisi niin käyneen. Kuumien aaltojen puuttumista tosin ihmettelen, kun eikös niiden pitäisi olla aika tyypillisiä oireita. Niitä ei ole kyllä juurikaan ollut.

Nyt taidan mennä keittämään teetä ja pujahdan takaisin peiton alle potemaan.

Lääkekatto lähenee

Oli ihan mukava ilta loppujen lopuksi eilen, vaikka ei oikein olisi huvittanut lähteä mihinkään. Tosin tänään korvat ovat suhisseet ja vinkuneet. Tiedän, että livekeikoilla pitäisi käyttää korvatulppia, mutta minä en ole vielä löytänyt sellaisia, jotka pysyisivät paikoillaan. Ne pulpahtavat aina pois korvista. Sama juttu on nappikuulokkeissa, en voi sellaisia käyttää iPodin kanssa, vaan pitää olla sellaiset vanhanmalliset kuulokkeet. Lienevätkö korvakäytäväni ahtaat tai jotain. Lisäksi olen saanut pitkin päivää vähän migreeninkaltaisia oireita, sillä eilinen valomies ei ollut kovin yleisöystävällinen. Keikkojen aikana tuli tosi paljon kirkkaita valonvälähdyksiä suoraan yleisöön niin, että oli pakko peittää silmät valolta. Tänään on sitten näkynyt näkökentässä vihreitä pallosia ja kirkkaita valojuovia. Ei kiva. Ja kaiken kukkuraksi on vähän sellainen olo, että olisin tulossa kipeäksi. Kylmää ja kurkku tuntuu karhealta. Lämpöä ei tosin ainakaan vielä ollut. Huomenna olen yksin töissä, joten ei auta sairastua. Mies on onneksi virittelemässä takkaan tulta, ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kuulemma minun pitää sitten mennä takkahuoneen sohvalle lämmittelemään. :)

Kävimme tänään Puregon-ostoksilla. Apteekin täti sanoi, että reseptissä on kaksi ampullia. Minä luulin, että vain yksi, joka riittää tähän ensimmäiseen hoitoon. Sanoinkin, että otan vain yhden, sillä yhdenkin hinnaksi jäi Kela-korvauksen jälkeen reilut 260 €. Injektionesteen määrä on 900 IU. En vielä tiedä, millä annostuksella minä pistelyn aloitan, mutta eri keskustelupalstojen perusteella aika monella taitaa aloitusannostus olla 150 IU. Eli tuolla määrällä yhdestä paketista riittäisi kuudeksi vuorokaudeksi, joka on aivan liian lyhyt aika. Puhumattakaan, jos annostusta vielä hoidon edetessä suurennetaan. Eli kyllä se toinenkin paketti on vielä käytävä apteekista hakemassa. Siinä vaiheessa onneksi kuitenkin tämänvuotinen lääkekatto täyttyy, ja tulen saamaan Kelalta osan toisen paketin hinnasta takaisin. Ja sitten saankin loppuvuoden lääkkeet ostettua 1,5 € /ostos. Se on kyllä todella harmillista, kun Lugesteronit eivät kuulu lääkekorvauksen piiriin. Mistähän sekin johtuu.

Minulla on ollut tällä viikolla pohjaton ruokahalu, ja varsinkin makeanhimo on ollut aivan kamala. No, pidänhän minä muutenkin herkuista, varsinkin suklaasta, mutta nyt se himo on ollut jotain ihan överiä. Voinenko senkin laittaa hormonien piikkiin? Tänään onkin ollut herkkupäivä, kävimme kaupunkireissun jälkeen kotiin Hesen ateriat ja illaksi ostimme saunan jälkeen nautittavaksi juustoja ja keksejä. Ja tämä yhdistettynä siihen, että olen käynyt tällä viikolla salilla vain kerran. Ahdistaa. En tiedä, milloin uskallan astua vaa'alle seuraavan kerran. Mutta just nyt en jaksa edes välittää.

Mistä tunnet sä ystävän?

Vapaapäivä. Pullataikina kohoamassa. Tunnin maraton-puhelu ystävän kanssa. Hyviä asioita juuri tässä päivässä. Ystävä-parka soitti minulle pahaa-aavistamatta ja nyt hänelle koitui tietysti jättilasku, kun oli niin paljon purppaistavaa. Mutta oli sitä onneksi puolin ja toisin. :) Ystävät. Mitä minä tekisin ilman heitä? Pakko sanoa, että olisin vielä paaaljon huonommassa jamassa henkisesti, jos minulla ei olisi heidän tukeaan. Kun on ystäviä, joiden tukeen voi luottaa tapahtuipa sitten mitä tahansa, on saanut lottovoiton. Se on paljon arvokkaampaa kuin mikään raha maailmassa. Kun sitä tukea ja ymmärrystä eniten kaipaa, kyllä silloin oikea ystävyys punnitaan.

Tärkeimmät ystäväni ovat astuneet elämääni eri vaiheissa. Pitkäaikaisimpaan ystävääni tutustuin jo 3-vuotiaana, toisen kanssa aloitettiin koulutie yhdessä, kolmanteen tutustuin ala-asteaikoina ja kahteen lukioaikana. Yksi tärkeä ystävyys on solmittu myös aikuisiällä. Nämä ihmiset ovat oikeastaan heitä, joita voin kutsua aidosti sanalla Ystävä. On kavereita enemmänkin, mutta tosiystävyys on ihan jotain muuta. Joskus on ollut aikoja, jolloin on pidetty vähemmän yhteyttä tai elämäntilanteet ovat vieneet kauemmaksi. Nytkin ystävistäni neljä asuu muualla emmekä näe niin usein kuin haluaisimme, mutta he ovat silti todella tärkeitä minulle ja usein ajatuksissa. Ja onneksi on puhelin ja Facebook. Elämässäni on joskus ollut myös muutama ihminen, joita olen luullut tosiystäviksi, mutta niin ei ollutkaan. Se on aina surullista, kun ystävyys päättyy (eikä siihen aina välttämättä ole edes syytä), mutta niin käy joskus. Oikea ystävyys on mielestäni myös sitä, että vaikka aina ei oltaisi samaa mieltä asioista, voidaan silti olla samalla puolella. Aina ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää toisen ajatuksia ja tekoja, mutta oikea ystävä ei koskaan hylkää. Minä olenkin todella onnellinen, että huolimatta siitä, että en ole ollut mikään helppo ystävä, ovat rakkaat minua jaksaneet ja kestäneet ja aina valmiina tukemaan. Samanlainen haluan olla heillekin. Ja nyt poden huonoa omaatuntoa, kun tuntuu että en välttämättä jaksa tällä hetkellä olla heille niin hyvä ystävä kuin he ansaitsisivat. Olen huomannut, että lapsettomuus tekee ihmisestä itsekkäämmän. Ajatukset ja elämä pyörivät vain oman navan (kirjaimellisesti) ympärillä ja nämä omat surut tuntuvat sata kertaa pahemmilta kuin muiden. Se on väärin ystäviä kohtaan, ja olen siitä kovin pahoillani. Toivon, että ystävyytemme kantaa tämän vaiheen yli, oli lopputulos mikä tahansa. Sillä se on liioittelematta selvää, että minulle tämä kokemus on elämäni pahin kriisi, joka on muuttanut minua ihmisenä enkä koskaan enää tule siksi samaksi ihmiseksi kuin ennen.

Noniin. Olisikohan se pullataikina jo kohonnut? Mies saa kerrankin tulla pullantuoksuiseen kotiin työpäivän jälkeen. :) Illalla menemme kuuntelemaan kahta bändiä. Yhtään en jaksaisi, ei ole olo vieläkään kovin kummoinen ja kamalan myöhään ne keikat alkavat. Mutta kun on jo liput ostettu, niin pitää mennä. Ja jospa se piristäisi mieltä?

Varo, mitä toivot!

Eilen marmatin pitkät pätkät menkkojen poissaolosta. Ehkäpä se kannatti, sillä yöllä ne sitten lopulta alkoivat. Kierron pituudeksi tuli siis 30 pv, joka on minulle 5 päivää enemmän kuin keskimäärin. No nyt kun kerran alkoivat, niin tekevätkin sen sitten kunnolla. Ihan järkyttävä päivä on ollut. Töissä jouduin käymään tunnin välein vessassa ja ajattelinkin, että työkaverit kohta epäilevät minulla jotain mahatautia. Maha onkin kyllä ollut kamalan kipeä ja turvoksissa. Menkkakipujen lisäksi pahoinvointiaallot (Procrenista) jatkuvat edelleen ja seurana vielä neverending päänsärky. Ja aivan infernaalinen väsymys. Mielikin on ollut mustana koko päivän. Minun oli tarkoitus mennä salille töistä, mutta kerrankin päätin, että nyt on parempi mennä suorinta tietä kotiin ja levätä loppupäivä. Enpä muista, milloin viimeksi olen päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Siis jos olen ollut menossa salille, ja sitten ei olisi jaksanutkaan ja jättänyt menemättä sen vuoksi. Yleensä olen aina silti mennyt. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että siitä ei ainakaan mitään hyvää seuraisi. Mutta pääasia on, että ne menkat nyt ainakin alkoivat. Nyt ne seuraavat saisivatkin tulla vasta joskus ensi syksynä.

Nyt aion mennä sohvalle viltin alle katsomaan digiboksilta jotain hömppää.

Huolia ja pakkomielteitä

Blogistani uhkaa tulla yksi pitkä valitusvirsi. Mutta minkäs teet, kun elämä on tämmöistä. Mielenpurkupaikaksihan minä tämän aioinkin. On se kumma, kun kaksi viimeistä vuotta on joka kuukausi toivonut, että menkat eivät alakaan, niin kyllähän ne sieltä alkoivat. Joka ikinen kuukausi. Kuukausi kerrallaan pettymyksestä toiseen tässä on eletty jo enemmän kuin tarpeeksi. Minulla on luonnostaan lyhyt kierto ja minulle sanottiin aina, että olen onnekas, sillä myös uuteen yritykseen pääsemme useammin. En vain jostain kumman syystä todellakaan tunne itseäni onnekkaaksi, niitä pettymyksiäkin on sitten kertynyt saman verran. Olen lakannut laskemasta yrityskiertoja jo ajat sitten, mutta kyllähän niitä on kertynyt sellaiset 25-28. Ja nyt, kun kerrankin oikein odotan, että ne menkat alkaisivat, niin eihän niitä pirulaisia näy ei kuulu missään! Kp 30 mennään ja ei tuhrun tuhrua. Ja sen tyhjennysvuodon pitää tulla ennen hoidon alkua, ainakin siinä luulossa olen. Ärsyttävää, kun oireet ovat kestäneet jo viikon, mutta ilman vuotoa. Itse asiassa tänään ei ole edes mahaakaan enää juilinut niinkuin vielä esimerkiksi eilen. Googletin kyllä, että Procren voi myöhästyttää menkkoja, mutta mitenhän pitkään lie? Onneksi se 0-ultra on vasta 26.9., että ehtiväthän ne vielä alkaa, mutta kuitenkin jo huolestuttaa. Minulla kun on tapana huolestua aina ja kaikesta.

Lisäksi olen hiukan huolissani ajatuksistani laihdutuksen suhteen ja olen itsekseni mietiskellyt, että minulla taitaa olla vähän ongelmaa sen kanssa. Siis henkisellä puolella. Ikinä mikään ei ole tarpeeksi hyvä ja tavoitteeni ovat tämän elämäntilanteen huomioonottaen turhan tiukat. Laihtumisesta on tullut ehkä lievästi pakkomielle. Mutta kun minun pitää laihtua! Kerroin itse asiassa näistä ajatuksistani tänään myös rakkaalle ystävälleni shoppailun lomassa. Hän oli kyllä samoilla linjoilla ajatusteni kanssa, joten en ehkä ihan väärässä ole. Miehellekin puhuin tänään siitä ja hän sanoi, että turha hänen on edes sanoa mitään, kun on jo kauan yrittänyt, mutta en usko häntä. Se masensi minua lisää, ja jostain minun nyt täytyisi löytää voimaa kääntää kurssi toiseen suuntaan. Siis laihtua toki haluan edelleenkin, mutta en henkisen terveyteni kustannuksella. Enkä myöskään halua vaarantaa tulevaa hoitoa liiallisella kehon stressaamisella. Lasken siis suosiolla kalorivajetta alemmas ja käyn salilla vain oman hyvinvointini vuoksi, en niinkään sen laihtumistavoitteen. Hitsit, ja kun tuon päästin näppiksestä, heti tuli ajatus, että uskonkohan tuohon itsekään..? Paino junnaa taas kalorivajeista huolimatta, se voi toki nyt johtua siitäkin, kun kroppa on aika sekaisin tuosta hormonimyllerryksestä. Mutta se junnaaminen stressaa mieltä ihan älyttömästi ja siitä seuraa taas liian kova treeni ja liian suuret kalorivajeet. Tuota nyt siis yritän välttää. Olen nyt ihan tajuttoman väsynyt ja tunnen, että keho taitaa käydä vähän ylikierroksilla. Herkutellut olen kyllä viime aikoina mielestäni liikaa, mutta sitten on niitä päiviä, jolloin kalorivaje on epäterveellinen. Se syö voimia. No, nyt kirjoitin nämä ajatukseni tänne, joten kai minun pitäisi yrittää tehdä asialle jotain. Treeneistä en silti luovu eikä minun mielestäni pidäkään niin kauan kun se ei tunnu pahalta.

Hirveän masentavaa tekstiä, mutta vähän sellainen on nyt mielikin.

Muukalainen olohuoneessani

Onpahan ollut viikonloppu. Vissiin on alkanut Procren tosiaan vaikuttaa, sen verran on omituista elämä ollut. Eilinen työpäivä oli aika karsea. Ihan vain siksi, että minulla oli pinna niin tiukalla koko ajan. En millään olisi jaksanut hymyillä asiakkaille ja olla ystävällinen. Enkä muillekaan. Olinkin mahdollisimman paljon sellaisissa hommissa, joissa ei tarvitse olla asiakkaiden kanssa tekemisissä. Viimeisen tunnin aikana aloin kärsiä myös pahoinvoinnista. Minun piti kerran rynnätä vessaankin, sillä olin aivan varma, että nyt lentää laatta. Ei kuitenkaan lentänyt. Ja se paha olokin helpotti onneksi. Miehen piti eilen tulla hakemaan minua töistä, mutta laittoikin viestin, ettei tulekaan. Silloin meinasi keittää ja pahasti. Olin pyörällä kuitenkin mennyt töihin ja pyöräilin sitten takaisin kotiinkin. Se olikin ihan hyvä, niin sain pahimpia höyryjä jo purkaa matkalla. Silti olin kotiin tullessani kuin myrskynmerkki. Mies sanoikin, että taitaa yksin lähteä kauppaan, että saan rauhoittua sillä aikaa. Mieli kyllä parani muutaman asteen, kun hän palasi kaupasta Geisha-levyn kanssa. :) Lisäksi nyt viikonloppuna on ilmennyt huimausta, varsinkin kun nousen ylös istuma- tai makuuasennosta. Tämä sama oire minulla on ollut aiemminkin kaikkien hormonien kanssa. Kaikkein inhottavinta on kuitenkin se, että en tunne yhtään olevani oma itseni. Meille on muuttanut muukalainen. Ihan kuin minut olisi vallannut joku ihan vieras känkkäränkkä, joka ei tarvitse edes mitään syytä sille, että alkaa raivostuttaa. Eilen sain myös hyvin ilkeän ajatuksen, jota ihan säikähdin. Ajattelin, että miksi ihmeessä minun täytyy kestää tällaista piinaa vain siksi, että pääsisimme vaihtamaan kakkavaippoja? Ja heti perään ajattelin, että nyt meille ei varmasti ikinä vauvaa tule, kun ajattelin noin pahasti. Kyllä, edelleen olen valmis kestämään ihan mitä tahansa fyysistä tai psyykkistä, että vauvan saisimme. Välillä vaan ottaa niin koville, että väkisinkin tulee tuollaiset inhottavat ajatukset mieleen. Eilinen oli tosiaan niin kamala. Mutta täytyy sanoa, että kyllä sitä lasta täytyy kaivata aika paljon, että tällaista jaksaa. Toivottavasti jaksamme... Mies on kyllä ollut tosi ymmärtäväinen ja kärsivällinen minun kanssani. Kiitos hänelle. Mutta yhdessähän me sitä lasta haluamme, joten eikös se ole ihan reiluakin, että hänkin saa oman osansa piinasta..? ;)

Tänään on onneksi ollut henkisesti helpompi päivä. Mukava oli jutella päivällä ystävän kanssa puhelimessa pitkästä aikaa. Huimausta on ollut sekä välillä lievää pahoinvointia. Ja väsymystä. Olinkin kahden vaiheilla, uskallanko lähteä pumppiin, mutta ajattelin, että se tekee mielelle hyvää. Ja kyllä tekikin! Lisäsin vielä vielä vähän painoa kyykkyihin sekä selkä-, rinta- ja hauissarjoihin. Järkyttävää, miten paljon hikoilin! Ja pulssi nousi aika korkealle, paljon ylemmäs kuin normaalisti. Jaksoin silti vääntää sarjat kunnolla ja olen siitä hitusen ylpeäkin. Ilme on varmaan ollut kyllä melkoinen. Onneksi oli protskujauheet matkassa mukana, olisi muuten ollut pyörämatka kotiin aika mahdoton tehtävä. Kotona odotti ruoka valmiina ja nyt on väsynyt, mutta hyvä olo. Vaikka vähän päästä heittääkin. Vähän jännittää, miten tuleva viikko menee. Tuleeko lisää oireita vai helpottaako? Ja milloin ne menkat alkaa? Nyt on kp 27 ja minulla keskimääräinen kierron pituus on 25 päivää. Se on ainakin selvää, että huomenna on varmasti kroppa kipeänä tämän päivän treenistä.

Viikon treenit:
Ma: BodyPump 1 h
To: Cross training 20 min., kuntosali 1 h
Pe: Cross training 20 min., hölkkä juoksumatolla 31 min.
Su: Cross training 10 min., BodyPump 1 h.
Lisäksi pyöräilyä yhteensä 55 km viikon aikana.

Kiukunpurkaus

Ärrinpurrinmörrin. Minä olen kamalan kiukkuinen. Minulla on ollut aika rankka viikko töissä ja huominen olisi vielä jäljellä tästä viikosta. Pidän kyllä työstäni, mutta erinäiset tilanteet ovat tehneet työviikosta raskaan. Lisäksi äidiltä oli tullut tekstiviesti, että isä on joutunut sairaalaan. Töiden jälkeen soitin äidille ja isä on otettu osastolle. Viime keväänä isä oli sairaalassa noin kuukauden. Silloin tutkittiin ja hoidettiin ja leikattiin. Nyt piti olla yksi iso ongelma selätetty, niin eikös vaan se taas ole uusiutunut. On tutkittu jo vuositolkulla. Mikseivät ne lääkärit siellä voi konsultoida vaikka jonkun yliopistollisen sairaalan dosenttia kyseiseltä alalta, jos omat taidot tai kokemus eivät riitä? Eikun vaan eri alojen lääkärit määräävät hirveitä lääkecocktaileja, ja lopuksi kukaan ei enää tiedä, mikä oire johtuu sairaudesta ja mikä minkäkin lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Jo viime keväänä olin todella vihainen tästä, ja omien hoitojen lisäksi isän tilanne tuntui todella raskaalta. Miehelle totesinkin, että ei kai taas? Juuri, kun meillä hoidot alkavat, niin taasko me joudumme stressaamaan vielä isänkin terveyden puolesta. Suoraan sanottuna vitutuskäyrä on nyt aika korkealla. Ja kp 1 lähellä, siltä on tuntunut koko päivän. Siksi kai tämä kiukkutasokin on niin kova nyt. Äidillekin kun paasasin, että "anteeksi kun tälleen kiukkuan, menkat tulossa", niin hän mietti kyllä myös Procrenin vaikutusta. Itse olin jo tuon unohtanut, mutta voihan sekin vaikuttaa. Nyt kun on jotenkin sellainen olo, että räjähdän millä hetkellä hyvänsä. Mies otti kainaloon ja silitti hiuksia ja lupasi lämmittää huomenna saunan valmiiksi. Että kun hän tulee hakemaan minua töistä ja olemme käyneet kaupassa, pääsemme suoraan saunaan. Ja saan kaupasta suklaata. Aika ihana! Tämän illan saankin viettää yksin, kun mies lähti keikkaa kuuntelemaan. Minä menen huomenna siis töihin, joten pysyn kiltisti kotona. Toisaalta ihan hyvä olla nyt yksin, en jaksaisi puhua kenellekään. Tällä hetkellä en pysty keskustelemaan sivistyneesti. Se onkin outoa, yleensä osaan hillitä kiukkuni melko hyvin (kai??), nyt tekisi mieli raivota täysillä.

Lähestyvä kp 1 ei tällä kertaa tietenkään harmita, sillä en edes saa olla nyt raskaana Procrenin takia. Piti olla varovainen viime ovulaation aikoihin, ettei vaan raskaaksi tulisi. Hah, no sitä pelkoa meillä tuskin on. Noilla sanoilla taisin asiaa polillakin kommentoida. Procren voi myöhästyttääkin menkkojen alkua, toivottavasti ei kuitenkaan kovin paljon, ettei tämä PMS kestä ikuisuutta. Ja jos tämä kiukku johtuu ainakin osittain Procrenista, niin toivottavasti se ei ole tällaista siihen asti, kun Puregon alkaa. Ei tällaista jaksaisi paria viikkoa. Verisuonethan tässä poksuu ja rakkaat ihmiset joutuvat kärsimään. Voi kunpa he minua kestäisivät. Yritän olla kiltti.

Vauvahaaveita, oh really?

Eilen koitti kauan odotettu päivä. Kävin rakkaan ystäväni luona katsomassa heidän esikoistaan. Ihana, ihana vauva! Ja minullekin niin tärkeä pieni kullannuppu. Kyllä siinä silmät kyyneltyivät, kun katselin pientä, viatonta nyyttiä. Miten ihmeellinen onkaan pieni ihmistaimi... Koko elämä edessä ja kaikki alkaa puhtaalta pöydältä.

Välillä muistelen kaiholla aikoja, kun oma yritys oli vasta aluillaan. Se oli kutkuttavan jännittävää aikaa ruusunpunaiset lasit silmillä. Siltikin, vaikka minulla oli jo valmiiksi vähän sellainen olo, että ei se vauva meille niin helposti tulekaan. Mutta silloin haaveilu oli sallittua ja kaikki oli mahdollista. Josko tämä olisi SE kierto! Kyllä, ensi kesänä meitä on jo kolme! Ihanaa, joko ensi jouluksi saamme ostaa pikkuisen tonttulakin? Tai vähintään: ensi jouluna minulta jää jouluviinit juomatta! Aikoinaan lueskelin myös netin vauvahaave-palstoja, nyt pysyn niistä kaukana. Jotenkin ärsyttävät viestit, joissa marmatetaan, että kun on yk 3 eikä vieläkään onnista. Ja sitten toinen lohduttaa, että meni meilläkin jopa puoli vuotta raskautumiseen. Katkeraa ja typerää tämä ärsyyntymiseni, tiedän. Siksi onkin parempi pysyä niistä poissa. Onneksi on olemassa myös kohtalotovereita. Tai no, onneksi ja onneksi, eihän tätä oikeasti kenellekään toivo. Mutta olen löytänyt oikein mahtavaa vertaistukea, mm. blogimaailmasta. Kiitos teille! <3 Ilman teitä ja tietoa siitä, että joku oikeasti tietää, miltä minusta tuntuu, olisi tämä varmaan vieläkin raskaampaa.

Step one

Nyt on jarruttelu alkanut. Eilen illalla siis pistin Procrenin ja nyt sitten vaan odotellaan 3 viikkoa 0-ultraa. Ja toivotellaan kohdulle ja munasarjoille hyviä unia! Minusta on vaan hyvin kummallinen ajatus, että niin pieni annos liuosta nahkaan tuikattuna voi vaikuttaa noinkin voimakkaasti ja vieläpä monta viikkoa! Mutta kyllähän ne rokotuksetkin tietysti ovat voimassa parhaimmillaan vuosikymmeniä. Ihmeellistä tämä nykyajan lääketiede. Procren-piikki oli aivan erilainen kuin Pregnyl tai Menopur. Itse ei tarvinnut ampulleja rikkoa ja aineita sekoitella, vaan tässä oli kaikki jo valmiina samassa ruiskussa. Joku kammioruisku sen nimi kai oli. Toki nytkin piti kuiva-aine ja liuotin yhdistää, mutta olivat jo ruiskussa valmiina. Se vähän yllätti, ettei liuos ollutkaan kirkasta niinkuin aiemmissa käyttämissäni ja mietinkin, että onko se nyt varmasti sekoittunut kunnolla. Se oli nimittäin sellaista vaaleaa, mutta ei siinä ainakaan hiukkasia näkynyt. Pistäminen ei mennyt niin hyvin kuin olisin halunnut. Kun otin neulan pois, tuli perässä aika isosti verta ja minähän säikähdin, että nyt meni joku väärin. Paniikissa soitin äidille, joka on sairaanhoitaja, joka kyllä lohdutteli, että olet vain verisuoneen osunut. Jäin vaan miettimään, että mitenhän paljon siinä pisarassa oli itse sitä lääkeainetta mukana. Toisaalta toivon, että jotain sivuoireita tulisi, että tietäisin aineen ainakin vaikuttavan. Toisaalta taas tietenkin toivon, että kuulun heihin, joille ei tule sivuoireita. No toivottavasti ei tule ainakaan mitenkään voimakkaita.

Ihan hyvä, että minulle ei määrätty sitä Synarelaa, jota olisi pitänyt käyttää joka päivä aamuin illoin. Nyt pääsen paljon helpommalla tässä vaiheessa. Ristiriitaista, toisaalta tuntuu, että on se 3 viikkoa vielä niin kamalan pitkä aika. Sitten vasta nähdään miten lääke on toiminut ja toivottavasti päästään eteenpäin. Toisaalta taas tässä vaiheessa joku muutama viikko on kärpäsenkakan kokoinen, on tässä jo kaksi vuotta kuitenkin vaan odotettu ja odotettu. Nyt vihdoin tapahtuu jotain, josta ehkä jopa meille olisi apua. Ainakin on kaikki peukut ja varpaat pystyssä, että tämä nyt olisi viimein se keino, jolla meille se pikkuinen tulisi. Nyt on ainakin ensimmäinen askel sitä kohti otettu!

Helpotus

Jatkanpa vielä painonhallinta-asiasta. Keskiviikkona angstasin oikein sydämen kyllyydestä laihdutuksen tuskasta ja epäystävällisistä peilistä ja vaa'asta. Nyt se vaaka on ollut ystävällisempi ja eilen aamulla lukema oli 1,4 kg vähemmän kuin keskiviikkona! Iso helpotus! Tänään en uskaltanut käydä, kun saattaa eiliset oluset vaikuttaa. Saa nähdä huomenaamulla, miten on takapakkia tullut tästä viikonlopusta. Tällä viikolla vedin kyllä liian isoilla vajeilla, tiedän sen väsymyksestä ja olosta muutenkin. Haluan vain muutaman kilon nyt saada vauhdilla alas ennen viikkoa 41, sitten täytyy ottaa iisimmin. Tuskin on kovin hyvä, jos kroppa on stressitilassa hoidon aikana, kun muutenkin joutuu siinä rumbassa koville.

Viikon treenit:

Ma: BodyPump 1 h
Ke: Cross training 20 min., kuntosali 1 h 8 min.
To: Cross training 35 min., juoksumatolla hölkkää 25 min.
Pe: Cross training 20 min., kuntosali 1 h 11 min (kiertoharjoittelu 3 kierrosta)

Lisäksi pyöräilyä salille/töihin muutamana päivänä (matka n. 6 km/suunta), mutta niitä en tähän erikseen listaile.

Lepopäivä

Uhhuh, tämä päivä on mennyt lepäillessä. Pikkuisen tuo eilinen keikka painaa, oltiin siis Amorphista katsomassa. Hyvä keikka oli, päästiin tosi eteen. Hyvin heiluu herra Joutsenen pitkät rastat edelleenkin! :D Ja minun uudet maiharitkin pääsivät käyttöön ja tosi hyvät olivat jalassa. Keikan jälkeen käytiin vielä toisessakin baarissa ja kotona oltiin kahden maissa. Tänään olen viettänyt suurimman osan päivästä siis vaaka-asennossa, aika huono olo ollut... No, tulipahan ainakin levättyä kunnolla pitkästä aikaa.

Tänään luin loppuun Judith Uyterlinden kirjan Rakkaustesti. Kirjoittaja kertoo siinä omista kokemuksistaan lapsettomuudesta ja sen aiheuttamista tunteista ja muutoksista. Uskomatonta, miten paljon pystyin samaistumaan hänen tuntemuksiinsa ja ajatuksiinsa! Voin kyllä suositella kirjaa kaikille tätä polkua tallaaville vertaistueksi sekä myös lapsettomuudesta kärsivien läheisille. Kirjan avulla ehkä pääsee hiukan sisälle siihen, mitä tämä oikeasti on ja mitä kaikkea tähän liittyy ja mielessä liikkuu. Toki kaikki ovat yksilöitä eivätkä kaikki koe asioita samalla tavalla, mutta ainakin itselleni oli helpotus lukea, että en ole ainoa ajatusteni ja tunteideni kanssa. Sitä vain jäin ihmettelemään, että eikö Hollannissa (kirjoittaja siis on hollantilainen) tehdä ollenkaan PAS-hoitoja? Ainakaan kirjassa ei mainittu yhtään PAS:ia, vain IVF-hoidot. Ja järkytyin kun kerrottiin, että punktiossa ei käytetty mitään puudutusta kuin vasta viimeisellä kerralla. Huh, vaikka itsellä ei ole vielä kokemusta punktiosta, pelkään sitä kipua vaikka tiedän, että täällä sentään saa puudutuksen ja rauhoittavaa ja kipulääkettä. Mutta että ilman mitään? Kirjan ilmestymisestä on jo muutama vuosi, joten voihan tilanne olla muuttunut Hollannissakin. Silti olen nyt aika tyytyväinen siihen, että olen suomalainen ja saan suomalaista hoitoa. :)

Aloitin myös uuden kirjan lukemisen ja yhdeltä istumalta olen lukenut sen nyt puoleenväliin. Kyseessä on Juha-Pekka Koskisen uutuus Paholaisen vasara ja se sai minut koukkuunsa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Sekoitus psykologista trilleriä, historiaa ja Dracula-myyttiä. Mikäs sen parempaa sunnuntaipäivän ratoksi! Ainakin saa ajatukset pois tosielämän ahdistuksista ja mielikuvitus lentää!

Syntymättömän lapsen rukous

Rakas Taivaan Isä.
Miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
Minäkö heille olen surua tuottanut,
kun vain katselen täältä kaukaa
enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä,
äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille, Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa
niin rakkaita Luojalleen on,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti,
kun hänen luokseen
lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä,
miten tuulen mukana
hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan
siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme,
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä, jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä, Taivaan Isä,
joko pian pääsen omaan kotiin?

Tämä runo jaksaa itkettää joka kerta kun sen luen, vaikka muistan sen jo melkein ulkoa. Runon kirjoittajaa en tiedä. Sopii syyskuun ensimmäisen päivän harmauteen.