Let's get it started...

Sairaalasta kotiuduttu. Minä kun olin ihan varma, että tämä nyt hoidetaan pelkällä Cytotecillä ja saadaan homma hoidettua jo tämän päivän aikana. Mutta ei. Ei sitten mennytkään niin mutkattomasti. Sain sairaalassa suun kautta Mifegynen, jonka pitäisi alkaa pehmittää ja avata kohdunkaulaa. Cytotecit (4 tablettia) sain mukaan ja ne laitan kotona vasta sunnuntaina heti aamulla. Tiesin kyllä, että usein lääkkeellinen tyhjennys tehdään tällä yhdistelmällä, mutta jotenkin luulin, että silloin raskauden tulisi olla ollut pidemmällä ja/tai alkion tai sikiön vielä kohdussa. Lääkäri sanoi, että saattaa olla että se vuoto alkaa jo ennen Cytoteciä, ja jos se on jo runsasta, niin sitten ne täytyy ottaa suun kautta. Sain kyllä vielä mukaan hyvät kirjalliset ohjeet. Nyt sitten vaan odotellaan. Onneksi kotoa löytyy kunnon kipulääkkeitä!

Sairaslomaa sain sunnuntaihin asti. Se luultavasti riittää, mutta saan lisää jos tarve vaatii. Lääkäri (oli sama kuin yksityisellä tiistaina, tuttu siis jo fertipoliltakin) tutkaili vielä samalla sitä munasarjaa. Hän ihmetteli sitä, miten siellä on nyt ne neljä rakkulaa tai kystaa. Tiistaina siis puhui rakkuloista, nyt sanoi, että näyttäisivät kystiltä. Minun täytyy mennä kontrolliultraan maaliskuun lopulla, jotta nähdään, ovatko kystat / mitkä lie kadonneet itsestään. Yksi selittävä tekijä kuulemma voi olla, että raskaushormoni on ne aiheuttanut. Pääasia kuitenkin, ettei hän epäillyt, että ne olisivat endometrioomia.

Eipä tässä voi nyt kuin odottaa, milloin alkaa tapahtua.Kohta tai vasta sunnuntaina tai sillä välillä. Ei ainakaan uskalla kotoa mihinkään lähteä ja sunnuntaina ei saa edes yksin olla. Olispa tämä jo ohi!

Loppu häämöttää?

En uskonut, että tähän asti joudutaan. Mutta niin siinä vaan kävi, että olen huomenna menossa sairaalaan gynen polille aloittamaan kohduntyhjennystä. Tiistaina kun kävin ultrassa, siellä oli näkyvissä istukkakudosta kohdussa ja kohdun limakalvo oli 12 mm (eli jopa paksumpi kuin siirtopäivänä). Raskauspussia ei näkynyt. Lääkäri mietti ensin, että olisiko vielä katsottu viikon päästä uudelleen. Sitten hän laski, että olisi meneillään rv 7+6, joten tuo on ollut siellä jo aika kauan. Tulehdusriski siis kasvaa, joten hänen mielestään lääkkeellinen tyhjennys olisi paras jo tehdä. Minunhan piti varmistuttaa asia vielä hoitavalta lääkäriltä, joka oli eilen samaa mieltä. Mutkien kautta sain nyt viimein ajan sinne polille huomiseksi. Pääasia nyt, että saadaan homma hoidettua ennen viikonloppua. Tyhjennys on tarkoitus hoitaa Cytotecillä.

Oli siellä ultrassa myös jotain muutakin. Munasarjassani näkyi 4 kpl 17mm rakkulaa! Siis mitä ihmettä? Minulla, jolla ei stimulaatiollakaan tuollaista määrää taidettu saada, niin nyt on tehnyt ihan yksinään. Vissiin hormonit heittäneet nyt ihan häränpyllyä. Yksi niistä oli vähän sameampi, mutta ei kuulemma pitäisi olla endometriooma. Sehän tästä vielä puuttuisi, että endo hyökkäisi toiseenkin munasarjaan.

Todella stressaava viikko on ollut. Tissit ovat taas olleet kipeämmät enkä kestä pahaa hajua. Bussissa meinasin maanantaina oksentaa, kun meni pahanhajuinen (anteeksi) ihminen ohi. Kammottavaa tuntea raskausoireita tietäen, että kaikki on vaan valheellista enkä oikeasti ole raskaana. Nyt on hieman menkkakipuja ja tulee vähän ruskeaa vuotoa. Meinaan mennä sinne silti huomenna vaikka kunnon vuoto alkaisikin. Nyt en jätä mitään puolitiehen. Tätä on kestetty jo niin monta viikkoa, että nyt täytyy saada viimeinkin piste.

Eilisen ja tämän päivän olen poissa töistä. Menin eilen kyllä aamulla normaalisti töihin. Kuitenkin koko ajan oli sellainen olo, että ei ole romahdus kaukana. Nieleskelin kyyneleitä ensimmäiset puoli tuntia. Sitten soitin klinikalle niistä ultratuloksista. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hoitaja kysyi "kuinka voit?". Padot aukesivat eikä siitä tullut loppua. Sain luvan lähteä kotiin. Sitä itkunsekaista se eilinen päivä sitten olikin. Ja nukkumista. Ja hirveää stressaamista taas kun en vielä saanut sitä lähetettä polille hoidetuksi. Onneksi sain tällekin päivälle pomolta luvan olla poissa. En minä voisi olla töissä. Koko ajan itkettää ja ihan hirveästi väsyttää. Vaikka onneksi nyt vähän helpotti, kun sain viimein sen ajan.

Huomiseksi sain ohjeet syödä aamupalaa normaalisti, mutta sen jälkeen ei saa syödä. Ja pitää olla pissaamatta vähintään tunti ennen sinne menoa, kun ottaavat virtsanäytteen. Se ei minulla nyt selvinnyt, että saanko ekan Cytotecin jo sairaalassa vai kaikki kotona. Siinähän se selviää sitten.

Taas vaan odotetaan. Voi kuinka toivon, että viikonlopun jälkeen tämä piina olisi vihdoin ohi!

Mikä on tarpeeksi?

Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, sinä olet vahva. Tässä taas yksi niistä "viisauksista", joita minulle on sanottu lohduksi hyvää tarkoittaen tällä viikolla. (Jos tuo olisi totta, ei tapahtuisi itsemurhia tai perhesurmia) Ja se klassinen maailmassa olisi niin paljon lapsia. jotka tarvitsevat isän ja äidin. Oikeasti, jos ei ole muuta sanottavaa, niin voisitte olla hiljaa.

Eilen mietin todella sitä, että mikä on tarpeeksi? Tällä viikolla olen mennyt kuitenkin askeleen eteenpäin. Olen käynyt vyöhyketerapiassa ja body balancessa. Olen pystynyt katsomaan jo eteenpäin siinä mielessä, että nyt täytyy alkaa pitää itsestä hyvää huolta. Valmistautua ja yrittää elää niin hyvää elämää kuin nyt vaan on mahdollista. Vuotokin loppui torstaina, joten kaksi viikkoa vuodettuani ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja vihdoin voin alkaa mennä eteenpäin. Kunnes sitten eilen kuulin torstaina otetun hCG:n tuloksen: 61. Ensin tuli tunne, että ei, en jaksa enää. Olin töissä ja harkitsin oikeasti kotiinlähtöä kesken päivän. Työkaverit ovat kyselleet jatkuvasti vointia ja osa jopa ihmetellyt, miten jaksan käydä edes töissä tässä tilanteessa. Lähtöäni ei siis varmaan kukaan olisi ihmetellyt. Sitten tuli turtumus. Tunne, että mikään ei enää yllätä. Kaikki paska vaan tänne, ei tunnu enää missään. Niin että milloin se raja tulee vastaan, että ei enää anneta sitä kuormaa kestettäväksi? Välillä vähän löysättiin, valheellinen tunne, että ehkä tästä selvitään. Ja sitten taas märällä rätillä päin naamaa, että äläpä luulekaan, että helpottaa. Kokeillaan vielä vähän, milloin napsahtaa. Tuollainen olo minulle tuli.

Eli siis raskaushormoni oli taas noussut hieman. Jotenkin olin luottavaisin mielin, että kun se oli viime viikolla laskenut jo sinne 40:een, niin se tippuu kyllä. Lääkärikin arveli silloin niin. Kun tällä viikolla vuotokin alkoi hiipua eikä torstaiaamun jälkeen sitä enää tullut, ajattelin tämän olevan vihdoin ohi. Mutta ei. Nyt olen menossa tiistaina yksityiselle ultraan täällä kotikaupungissani. Kun soitin eilen klinikalle, oli lääkäri jättänyt ohjeistuksen mennä ultraan, jos hormoni ei ole laskenut. Tästä olikin puhetta myös puhelimessa viime viikolla. Hoitajakin ihmetteli, että on kuitenkin jo kohta kuukausi mennyt, niin outoa että vielä nousee. Kyse kuitenkin niin alkuvaiheen keskenmenosta ja matalilla arvoilla. No, toivottavasti siellä ultrassa nyt sitten jotain selviää.

Mistä tämä johtuu? Haluaako kehoni ja kohtuni niin paljon tulla raskaaksi, että kun sinne on kerran jotain kiinnittynyt, niin se haluaa pitää kynsin hampain siitä kiinni? Kaikella on joku tarkoitus, sen vain tajuaa myöhemmin ja tämän ei vaan ollut tarkoitus mennä niin. Siinäpä vielä viime aikoina kuulemiani "totuuksia". Kertokaapa nyt viisaat, mikä on tämänkin tilanteen tarkoitus? Minulla ei nimittäin ymmärrys riitä. Vaikka mitä elämässäni tapahtuisi tulevaisuudessa, en voi koskaan ymmärtää. Joten edelleen, mieluiten voisitte olla sanomatta mitään. Latteuksia, jotka eivät edes ole totta, en enää jaksa kuulla. Niistä tulee vain pahempi olo.

...ja jatkuu

Torstaina kävin taas hCG:n mittauksessa ja sain perjantaina tuloksen. Ei olla nollilla vieläkään, nyt tulos oli 40. Jotenkin ei kyllä ollut yllätys. Tokihan se on nyt laskenut, mutta on aika outoa se, kun arvot ovat olleet koko ajan niin matalalla (viikoittain 31 - 85 - 40), että tuo lasku menee niin hitaasti. Joillakin se vaan laskee hitaasti, mutta luulisi että silloin kyse on jo alun perin paljon isommista lukemista, sadoista tai tuhansista. Itse olin jo vähän peloissani siitä vaihtoehdosta, että jospa kyseessä onkin kohdunulkoinen, kun minulla on pitkin viikkoa ollut kipuja oikealla puolella vatsaa, selkeästi munasarjan tietämillä. Arvelin kyllä, että kyse voi olla ennemminkin keltarauhasesta, jos se on kasvanut kovin suureksi, mutta kyllä se kohdunulkoinenkin on kummitellut mielessä.

Perjantaina kun olin ilmoittanut tuloksen klinikalle, soitti lääkärimme minulle vielä takaisin. Onneksi hän pystyi heti sanomaan, ettei noin alhaisilla lukemilla voi olla kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Tai ainakaan niin, ettei se itsestään sieltä liukenisi pois. Kyllä hän oli sitä mieltä, että se alkio on ollut kiinnittynyt ihan kohtuun. Jostain syystä arvo nyt vaan laskee tosi hitaasti, vaikka alhaisilla lukemilla ollaankin oltu. Voi olla, että sinne on vielä jäänyt joku palanen, joka pitää raskaushormonia haamuilemassa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti se ihan itsestään tulee alas, mutta kyllä se arvo pitää vielä kontrolloida ensi torstaina. Jos sitten lukema ei ole vähintään alle 10, täytyy varmaan miettiä ultrassa käymistä. Mieluiten lukeman tulisi olla alle 5. Oikean puolen kivut voivat johtua kuulemma siitäkin, että joskus vuoto menee "väärään suuntaan", eli munanjohtimeen, ja se aiheuttaa kipua. Minulla suuremmat kipukohtaukset tulevat tässä yleensä juuri silloin, kun alkaa taas tulla enemmän ja kirkkaampaa vuotoa, niin olisikohan kyse nyt sitten siitä. En tiedä. Jotenkin vaan niin omituinen tämä koko tilanne.

Nyt on jo 11. vuotopäivä. Välillä viikon aikana oli jo pari sellaista päivää, jolloin ajattelin vuodon olevan loppumaisillaan. Mutta sitten se on taas runsastunut. Tänä aamuna on ollut taas sen näköistä ja oloista, että ihan kuin menkat olisivat alkaneet uudestaan. Jospa ne loputkin roippeet nyt sieltä sitten tulevat ulos ja se hCG nollaantuu. Toivottavasti. Jotenkin niin nurinkurista, kun kohta kuusi vuotta olen toivonut niin kovasti sitä, että kehossani alkaisi erittyä raskaushormonia. Ja nyt toivotaan, että se tulisi alas. Tasan eivät taas mene nallekarkit...

Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan -elämää. Välillä on jo valoisampiakin hetkiä, välillä taas tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Lapsettomuuden kaikki haavat ovat taas niin auki. Ne olivat jo arpeutuneet jotenkuten kun hoidot eivät olleet ajankohtaisia ja toiveet lahjamunasoluhoidon onnistumisesta korkealla. Nyt taas ollaan ihan vereslihalla. Olen ollut hirveän väsynyt. Työpäivistä olen selvinnyt, mutta enpä sitten oikein muuta ole jaksanut vieläkään. Pää mielisi kovasti salille, mutta kroppa ei jaksa. Tällä viikolla minulla on ollut myös päivittäin päänsärkyä ja heikotusta. Mietinkin, että joko tämä vuotaminen on vaikuttanut hemoglobiiniin. Torstaiksi oli sovittu kävelytreffit ystävän kanssa, mutta nekin piti perua vatsakipujen vuoksi. Silloin vielä pelkäsin sitä kohdunulkoistakin. Muutenkin on ollut sellainen olo, etten oikein jaksa olla kovin sosiaalinen. Töissä kun joutuu kuitenkin esittämään pirteää ja ystävällistä, niin sekin vie voimia ja loppupäivän haluan vain olla (Netflix on ollut kovassa käytössä). Tällä viikolla piti varata aika psykologille, mutta sekin on jäänyt.

Huomaan, että tässä joka viikko olen loppuviikosta ajatellut, että jospa jo ensi viikolla jaksan paremmin. Jos jaksan jo nähdä enemmän ihmisiä ja mennä salille. Nyt en oikeasti ajattele kuin päivän kerrallaan eteenpäin. Parempi niin kaikille. Lääkäri kyllä perjantaina puhelimessa sanoi, että kyllä tämä kaikesta huolimatta antaa toivoa ja lupauksia siitä seuraavan siirron onnistumisesta. Minä en vaan nyt vielä jaksa sitä ajatella. Tiedän, että se kierros tulee olemaan hermojaraastava. Pahin kaikista. Jos nyt alkio sulatuksesta ensin selviää. Todennäköistä se selviäminen on, kun vitrifioiduista blastokysteistä n. 90% selviää sulatuksesta. Meillä vaan on kyllä ollut niin paljon huonoa onnea ja ollaan koettu tässä nyt jo melkein kaikki mahdollinen negatiivinen mitä voi kokea, niin nuo prosentit ei silti kamalasti mieltä huojenna. Nyt kuitenkin lääkärinkin mielestä se parin kierron tauko tulee tarpeeseen. Katsotaan sitten keväämmällä.

Viime yönä näin unta, että minulla oli sylissäni kahden päivän ikäinen poikavauva. Ja se vauva oli minun. Yleensä vauvaunissa selviää, että se vauva onkin jonkun muun. Tai että olen raskaana, mutta sitten en olekaan. Nyt se vauva oli minun. Me mietimme hänelle nimeä. Ja ihmettelimme, että miten kahden päivän ikäinen vauva osaa puhua? ;D Vauva nimittäin halusi, että hänelle lauletaan koko ajan. Kun lopetin laulamisen, hän sanoi: Äiti, laula! Ensimmäisen kerran unessakaan minua kukaan sanoi äidiksi. Voi miltä se tuntuikaan.

Ei vieläkään ohi

Uskomattoman rankka viikko. Maanantaista asti, kun sain tiedon hCG-arvosta, päivät ovat vaan menneet yksi kerrallaan selviytyen. Olen ollut koko ajan varma siitä, että se arvo ei ole laskenut. Se tunne raskaudesta on säilynyt ja rinnat kipeytyivät yhä enemmän. Niin surullista, kun oireita on ollut, mutta koko ajan olen tiennyt ja odottanut, että pikkuinen Hippu tulee sieltä pois.

*Horror-ällövaroitus* Torstaina alkoikin jo tulla veristä vuotoa ja mahakipuja. Sitten eilen aamulla puoli viiden aikaan heräsin siihen, kun alamaha oli kuin tulessa. Kipu oli jotain sellaista, mitä en ole koskaan kokenut. Ihan kuin kohtua olisi revitty irti. Verta oli tullut aika reippaasti ja kävin ottamassa kipulääkettä. Kun kuuden aikaan nousin ylös sängystä, tunsin kuinka jotain valahti. Vessassa "se jokin" putosi lattialle ja tottakai tiesin heti mitä siinä oli. Enpä ole enne sellaista nähnyt enkä halunnut sen kummemmin jäädä tarkastelemaan nytkään. Ihan kuin kohdun limakalvo olisi kokonaisena mätkähtänyt lattialle. Verenvuoto oli aika kovaa. Kipu kuitenkin hellitti, kun "tavara" oli tullut ulos. Onneksi minulla oli vapaapäivä, en olisi kyllä töihin voinut varmasti mennäkään. Sain aamulla käytyä kampaajalla <3 ja ripsihuollossa. Aamu olikin ihan mukava ja kerroin kampaajallenikin (josta on tullut myös minulle ystävä), että ensimmäistä kertaa tällä viikolla minä nauran! Olin jo sopinut, että menen vanhempieni luo päiväksi, kun oli sellainen olo etten halua olla yksin. Hyvä että menin!

Aamupäivästä kipuilu alkoi uudestaan, mutta ei onneksi niin pahana kuin silloin aamuyöllä. Sitten olikin aika soittaa labraan eiliset hCG-uusintatulokset. Ja se arvo oli 85! Eli ei todellakaan laskenut, vaan lähes triplaantunut viime viikosta. Tämä ei siis ollut mitenkään hyvä uutinen. Soitin klinikalle, ja kerroin tuloksen sekä aamuiset oireilut. Hoitaja sanoi, että tämä nyt kertoo siitä, että alkio on kuitenkin ollut ihan kiinnittynyt. Kyse siis varhaisesta keskenmenosta. Jälleen omat tuntemukseni olivat oikeassa. Iltapäivällä hoitaja soitti uudelleen, kun oli keskustellut lääkärin kanssa. HCG-testi pitää vielä uusia 7-10 päivän kuluttua. Luultavasti se nyt kuitenkin lähtee laskuun, kun vuoto on kunnolla alkanut ja jotain materiaaliakin sieltä pois tullut. Tilannetta ei voi kuitenkaan jättää tsekkaamatta, että varmistutaan, että kaikki raskauskudos kohdusta poistuu. Pari päivää pitää levätä. Olen tosin huomenna menossa töihin, mutta se on sellainen lyhyt ja kevyehkö työpäivä. Nyt sitä seuraavaa siirtoa pitääkin lääkärin mukaan lykätä ja pitää vähintään yhden kierron tauko, kun täytyy antaa keholle aikaa toipua tästä. Mehän emme olisi sitä muutenkaan olleet aloittamassa vielä pariin kuukauteen.

Että sellainen perjantai! En tiedä, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa. Miksi tämän tilanteen pitää vielä pitkittyä? Haluaisin jo palata normaaliin elämään. Mitä se sitten tässä meidän tilanteessamme onkin... Tällä hetkellä olen ihan tajuttoman uupunut. Kipulääkettä joudun edelleenkin ottamaan. Hormonimylläkkä on melkoinen eikä minulla ole koskaan ollut tällaista oloa. Nyt olen kiitollinen siitä, että ne kotitestit näyttivät silloin testipäivänä negaa. Ja onneksi en testannut enää uudelleen silloin viikonloppuna, jos se olisi silloin jo positiivisen antanut! Armollisempaa näin, kun emme ehtineet iloita plussatuloksesta, kun kuitenkin lopputulos oli tämä.

Jos tästä jotain positiivista haluaa etsiä, niin lääkärin mukaan tämä oli heille hyvä uutinen. Siis se, ettei ollut negatiivinen tulos, vaan alkio oli kuitenkin oikeasti kiinnittynyt. Se antaa hyvät lähtökohdat seuraavaan siirtoon, koska nyt tiedetään, että kohdun olosuhteet ovat olleet kuitenkin ihanteelliset ja keskenmenon syy alkioperäinen. Kun nyt se viimeinen murunen siellä olisi se, joka tarttuu ja jaksaa pitääkin kiinni... Vielä en jaksa oikein ajatella edes tuonne asti. Nyt selvitään ensin tästä. Tänään lepoa ja ajatusten keräilyä. Sitten tästä vaan pitää päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Kemiallinen raskaus

Niin siinä sitten taisi käydä, että piti vielä tämäkin kokea. Huuli pyöreänä kuuntelin, kun soittelin labratuloksia ja sieltä hoitaja sanoi, että kyllä raskaushormonia sinulla veressä on. Pudotus tuli kyllä pian kun kuulin, että se arvo oli 31. Eli todella matala. Kuitenkin tottakai pieni toivonkipinä nousi, että olisiko kuitenkin ihme tapahtunut? Kun kuitenkin digitestit näyttivät negaa ke ja to, niin olisiko se arvo vaan noussut niiiiiiin hitaasti, että vasta perjantaina näkyisi... Eli perjantaina oli pp 13, mutta kun kyseessä siis blastokysti, oli dpo kuitenkin jo 18 . Soitin klinikalle ja kyllä hoitaja sanoi heti, että kuulostaa siltä, ettei toivoa ole. Tuo arvo laahaa kuitenkin viisi päivää jäljessä ja noilla päivillä sen pitäisi olla alimmillaankin yli 200. Hoitaja sanoi kysyvänsä vielä lääkäriltä mitä tehdään ja soittavansa takaisin. Minä sitten päivälääkkeet kuitenkin vielä otin kaiken varalta.

Kaikki toivo rapisi kyllä heti kun hoitaja soitti takaisin. Lääkäri oli sanonut, ettei tuolla arvolla ole kyllä mitään toivoa. Ei voi olla normaali raskaus. Jos olisi edes 100 ollut, olisi vielä pieni mahdollisuus. Eli lääkkeet pitäisi nyt sitten lopettaa. Minun pitää kuitenkin käydä vielä otattamassa torstaina kontrollitesti verestä, jotta tiedetään laskeeko se arvo. Jos ei laske, täytyy tyhjentää lääkkeillä :( Tuloksenhan saan tietää vasta perjantaina.

Kyllä nyt lyödään lyötyä taas. Ehkä se minun tunne tärpistä ei sitten ollutkaan niin tuulesta temmattu. Mikä kummallisinta, minulla oli aika ajoin se tunne vielä viikonloppunakin, vaikka olin ne negatestit jo tehnyt. (Olisi muuten tuokin arvo pitänyt niissä jo positiivisena tuloksena näkyä!) Ehkä sitä hormonia sitten kuitenkin on/oli sen verran, että jotenkin sen vaistosi. Ja rinnatkin ovat vieläkin hieman kipeät ja turvonneet. Mutta ei tässä voi enää elätellä mitään toivoa, kun tuo arvo nyt oli mikä oli. Olisi vaan saanut jäädä kokonaan olematta. Kamalaa oli kyllä töissä yrittää olla normaalisti. Eipä taida tulla kovin helppo viikko tästäkään :(

Nyt minua on lohduteltu sillä, että ainakin siellä on jotain tapahtunut ja alkio on yrittänyt kiinnittyä. No eipä se juuri tällä hetkellä lohduta. Jos kerran yritti, niin miksei sitten tarttunut? Jos mahdollista, olen nyt vielä enemmän turhautunut kuin negatestien jälkeen. Ja vihainen. Ja nyt minua harmittaa vielä enemmän se, että siellä pakkasessa on vain se yksi alkio. Voi kun olisi vielä useampi yritys jäljellä, kun kerran se raskaus voisi kuitenkin olla mahdollista. Mutta kun ei niin ei.

Päivä kerrallaan

Takana on rankka viikonloppu. Menin perjantaina töihin, mutta olin niin järkyttävän väsynyt ja surullinen, että ei minusta juuri hyötyä ollut. Työkaverit olivat ihania ja eihän sitä itkulta vältytty. Lähdin jo pari tuntia ennen aamuvuoron normaalia päättymisaikaa kun en yksinkertaisesti jaksanut enää olla. Aamupäivällä kävin otattamassa sen hCG-verikokeen. Turhautuminen oli suuri, kun sain kuulla, että tulos tulee vasta viikonlopun jälkeen. Eli tänään. Ei sillä, että minä sitä tulosta mitenkään jännittäisin, mutta kun en sitten voinutkaan lopettaa vielä niitä lääkkeitä! Kun vuoto ei ole alkanut, niin pakko on ollut käyttää, kunnes saan sen testin tuloksen. Olo alkaa olla tosi tukala näistä hormonimääristä. Kortisonin tosin lopetin jo perjantaina omine lupineni... Menkkakipuja ei ole ollut. *Ällövaroitus* Eilen alkoi tulla läpi vähän ruskeaa tuhrua ja mustaa (!!!) jotain jätöstä, ihan kuin iilimato. Hyi. Eli kyllä se vuoto sieltä kovasti olisi tuloillaan kun vaan saisi lopettaa Progynovan ja Lugesteronin. No, tänä aamuna vielä otin ne, mutta ne nyt olivat sitten viimeiset. Puolen päivän aikaan voin soittaa tulokset.

Pelkään tulevia menkkoja jo etukäteen. Ennenkin on siirron jälkeen ollut aika järkyttävää, mutta nyt se limis on varmasti kasvanut niin jättimäiseksi, että vuoto tulee olemaan kamala. Kun se on muutenkin ollut endometrioosin puhkeamisen jälkeen sellaista. Niin, se endo. Millähän tavalla tämä lähes 2 kk:n jättikuuri estrogeeniä on siihenkin vaikuttanut. Toivottavasti eivät ole lähteneet ne  pesäkkeet siellä kasvuun.

Viikonloppu on ollut aika matalalentoa. Lauantaina oli kuitenkin piristystä, kun kävin kasvo- ja jalkahoidossa. Sain joululahjaksi mieheltäni lahjakortin ja nyt kyllä tuli tosi hyvään paikkaan tuo! Muuten olen ollut todella alakuloinen ja väsynyt. Siis järkyttävän väsynyt. Olen nukahdellut sohvalle pitkin päivää ja on tuntunut, että seisominenkin ottaa voimille. Tänä aamuna minun piti lähteä suunnitelmani mukaan salille, mutta en vaan millään jaksanut. Töihin olen kyllä menossa ihan normaalisti. Pitää katsoa huomenna aamuvuoron jälkeen uudestaan sitä salia. Mieli sinne kyllä tekisi jo mennä. Täytyy nyt kuitenkin mennä kehon tuntemusten ehdoilla ja sen mukaan, miten jaksaa. Jospa lääkkeiden lopetus sitten piristäisi. Kalorilaskurin otin käyttöön tänään ja säädin sen puolen kilon viikkopudotuksen tasalle. Nälkä tulee olemaan, mutta nyt haluan päästä muutamasta kilosta eroon mielellään ennen sitä PASsia.

Aloitin myös eilen sellaisen viherjauheen käytön. Leaderin Green Mix, joka sisältää spirulinaa, chlorellaa, vehnänorasta ja ohranorasta. Mies osti sitä itselleen, mutta minäkin ajattelin kokeilla. Sen pitäisi vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja puhdistaa kroppaa kuona-aineilta. Lähetin eilen sähköpostia myös eräälle vyöhyketerapeutille. Minun on jo monta vuotta pitänyt käydä kokeilemassa vyöhyketerapiaa, ja nyt ajattelin, että on viimeistään se oikea hetki. Kun on enää se yksi oljenkorsi jäljellä, niin kaikki keinot vaan käyttöön. Kerroin sähköpostissa tilanteestamme ja kyselin, voisiko vyöhyketerapiasta olla minkäänlaista tukea ennen viimeistä siirtoa (jos siis siirtoa tulee). Kyllähän moni lapsettomuudesta kärsivä on käynyt vyöhyketerapiassa. En tietenkään usko, että se vaikuttaisi siihen, että raskaus alkaa. Mutta jos saisi kehoa (ja mieltä) vähän rentoutuneemmaksi ja ehkäpä "vastaanottavaisemmaksi". Tässä kun kuitenkin on tarkoitus pitää vähintään se parin kuukauden tauko, niin ehtisi muutaman kerran käydä.

Taukoa on siis tulossa. Minusta on niin hassua, kun minulle sanotaan ja ihmetellään, että miten maltan odottaa... Kyse ei ole malttamisesta vaan siitä, että en jaksa enkä uskalla vielä. Ensinnäkin, haluan nyt ensin kehoni "puhtaaksi" tästä parin kuukauden hormonimyllerryksestä. Myös mieleni on nyt sen verran hauraalla pohjalla, että en kestä heti perään uutta jännitysnäytelmää. Suurin syy tässä on nyt silti se, että kun edessä on viimeinen yritys, niin se on viimeinen. Siksikin haluan lykätä sitä, että niin kauan kun se ei ole vielä ajankohtainen, on myös toivoa olemassa. Sitten kun se on tehty, niin that's it. Sitten on kaikki ohi eikä enää toivoa jäljellä. Jos se siis päättyy huonosti. Paineet ovat valtavat, koska kyseessä on se viimeinen yritys. En oikeastaan edes tajua, miten tulen selviytymään siitä järjissäni. Sen näkee sitten. Nyt mennään päivä kerrallaan.