Lukeminen kannattaa aina

Olen aina rakastanut lukemista. Pienestä tytöstä lähtien kirjat ovat olleet minulle tärkeitä ja niiden sisältämät tarinat ovat antaneet minulle pakopaikan todellisuudesta. Pidän myös elokuvista, mutta kirjat ovat minulle tärkeämpiä. Ennenkuin aloitan kirjan lukemisen, tutkin sen kantta tarkasti, sen kuvaa ja tunnelmaa. Vaikka itse sisältö on tärkeämpi, kyllä kirjan visuaalisella ilmeellä on myös vaikutuksensa. Siltikin, vaikka kansi olisi miten hieno tai tunnelmaltaan minun oloiseni, takakannen teksti määrää, otanko kirjan luettavakseni vai en. On aina niin ihana tunne aloittaa uusi kirja, uusi tarina ja uppoutua sen vietäväksi. Minulla on värikäs mielikuvitus ja kuvittelen mielessäni usein hyvinkin tarkkaan kaikki kirjan henkilöt, maisemat, rakennukset jne. Siksi joskus kirjoista tehdyt filmatisoinnit ovat pettymyksiä, kun ajattelen vain, että eihän tuo ole yhtään sen näköinen kuin pitäisi! Taru Sormusten Herrasta -elokuvatrilogia ja Game of Thrones -sarja muodostavat poikkeuksen; niissä miljööt vastaavat melko hyvin sitä, mitä itsekin kuvittelin. Viimeksi mainitussa olisin ehkä muutaman päähenkilön kuvitellut hieman erinäköiseksi, mutta ehkäpä sekin on tottumiskysymys :)

Tänä vuonna minulla on ollut aikaa lukea enemmän kuin pitkään aikaan. Toisaalta lukeminen on minulle myös terapiaa; kun elämä ahdistaa, uppoudun toiseen maailmaan ja saan hengähdystauon karusta todellisuudesta. Yleensä minä luenkin silloin eniten, kun on vaikeaa. Tai ainakin lukutahti on silloin nopeampi. Aina minulla on joku kirja kesken. Luen aika laidasta laitaan, tosin suosikkejani ovat historialliset romaanit ja fantasiastakin pidän. Fantsua on viime aikoin tullut luettua vähemmän kuin takavuosina. Perustin tuonne yläpalkkiin uuden sivun Ovia muihin maailmoihin, johon päivitän lukemiani kirjoja, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, mitä luen.

Tänään, by the way, on helmikuun viimeinen päivä. Tämän helmikuun, joka on ollut synkkääkin synkempi. Tervetuloa maaliskuu, toivottavasti olet ystävällisempi, tulkoon kevät mukanasi!

Kevyt-viikko 8

Tällä viikolla pääsin taas liikunnan makuun parin viikon tauon jälkeen. Tosin aika iso osa liikunnasta koostui lumitöistä, mutta tehokasta liikuntaa sekin on, jos sykemittariin on uskomista!
Ma: lumityöt 1h 10 min.
Ti: juoksumatto 25 min., cross trainer 35 min.
Ke: lumityöt 1 h 8 min.
Pe: kävely 47 min., lumityöt 45 min
La: cross trainer 20 min., kuntosali 1 h 3 min.
Liikuntaa yhteensä 6 h 13 min., kaloreita kulutettu peruskulutuksen vähennyksen jälkeen -2265 kcal.

Olen viikkoon tyytyväinen, vaikka tarkoituksenani oli tänään lähteä juoksumatolle. Pakko kuitenkin lepuuttaa kroppaa, kun se on ihan jumissa eilisestä salitreenistä. Tein pitkästä aikaa aika tehokkaan treenin ja se tuntuu! Varsinkin takareidet ovat ihan jumissa. Ne ovat muutenkin minun heikko kohtani (tai siis yksi niistä!). Eli takareisilihakseni ovat tosi kireät ja kipeytyvät helposti. Nyt ne jumiutuivat maastavetojen ja kulmasoutujen seurauksena. Pidän noista liikkeistä, koska ne ovat tehokkaita selälle, mutta takareiteni tosiaan jumiutuvat helposti. Ovat siis to-del-la-kin kireällä! Mitenhän niitä voisi notkistaa ja vahvistaa muutenkin kuin perusvenyttelyllä?

Uskokaa tai älkää, olen suht tyytyväinen viikkoon, vaikka painotulos edelliseen viikkoon verrattuna on +-0! Ai miten muka siihen voi olla tyytyväinen, vaikka viime viikolla tuli painoa takaisinkin ja luulisi, että se olisi pudonnut tällä viikolla? Menkkaviikko. Siksi annan nollatuloksen itselleni anteeksi. Ja yritän olla muutenkin anteeksiantavaisempi itseäni kohtaan. Pitkin viikkoa paino kyllä oli nousussakin ja alkoi jo vähän paniikki iskeä, mutta perjantaina se sitten oli tuo. Ensi viikolle kyllä nyt sitten odotan pudotusta, edes pientä. Nyt olisi henkinen hinku salille ja kismittää, kun ei tänään pääse tämän lihasjumin takia. Toivottavasti huomenna jo pääsisin...

Mielenmyllerryksen kautta kohti uutta yritystä

Olen pitänyt muutaman päivän vähän etäisyyttä blogimaailmaan ja kasaillut itseäni. Keskiviikkona oli itseasiassa ihan hyvä päivä ensimmäistä kertaa sitten hoidon keskeytyksen. Aurinkoisella säällä ja puheluilla kahden vertaisystävän kanssa oli varmasti tekemistä asian kanssa. Seuraavana yönä alkoikin sitten menkat (3 pv aiemmin kuin odotin!). Aina stimulaation jälkeiset menkat ovat aika kauheat, mutta tämä on ollut kyllä kaikken pahinta, vaikka ei edes Lugeja ollut. Heräsin siis toissa yönä koviin kipuihin ja unisaldoksi jäi n. 4 tuntia. Aamuyö ja aamu meni sohvalla kippurassa ja Ibumaxia vetäen. Onneksi olo helpotti sen verran, että pääsin kuitenkin lähtemään sairaalalle, kun minulla oli aika polin terapeutille. Sen jälkeen kävin ystäväni ja kummityttöni luona kyläilemässä ja se teki mielelle hyvää. Illalla olo taas paheni ja makasin sohvalla, itkeskelin ja vedin sitä Ibumaxia. Tuli myös huono olo ja aika hutera, taisi mennä sitä lääkettä vähän liikaa... Mutta kun ei parasetamolia ollut. Polin terapeutti suositteli kokeilemaan ibuprofeeni-parasetamoli -cocktailia ja tänään pitääkin suunnistaa apteekkiin. Vieläkin on huono olo ja tulva senkun jatkuu. On siellä siis taas se limis vissiin ihan kunnolliseksi päässyt kasvamaan.

Eilen tajusin, että tällä hetkellä minulle kyllä tekee tosi hyvää tuo terapiatyyppinen mielenhoito. Mentiin eilen aika syvälle ja senkin takia olin loppupäivän aika väsyksissä. Jotenkin en olisi osannut ajatella, että menneisyydellä on vaikutuksensa myös tähän nyt kokemaani kriisiin. Luulin, että asiat on käyty läpi ja taputeltu loppuun silloin aikanaan (n. 10 v sitten), kun muutaman vuoden terapia- ja lääkitysrupeama oli ohi. Ehei, ei se olekaan niin. Kyllä niitä asioita näköjään pulpahtelee pintaan edelleenkin. Muistan toki, että silloin aikanaan viimeisellä terapiakäynnillä hoitaja sanoi, että minun täytyy varautua siihen, että kun elämässä tulee isoja muutoksia tai kriisejä (otti vielä esimerkiksi silloin raskauden!) minulla on todennäköisesti tarvetta psyykkiseen tukeen ja kannattaa ottaa yhteys mielenterveyskeskukseen. Riski masennuksen uusimiseen on verrattain korkea. Ja tässä sitä nyt ollaan. Onneksi minä saan kuitenkin hoitoa tuolla omalla polilla ja oikeasti tähän tiettyyn kriisiin erikoistuneelta hoitajalta. Ei miekkarissa välttämättä saisi sellaista psykologia/hoitajaa, jolla olisi kokemusta lapsettomuuskriisin hoitamisesta. Eilen siis menneitäkin vähän pengottiin, ja vaikka se tuntui epämukavalta, niin ilmeisesti se on nyt tarpeellista, koska oloni helpottui. Pohdimme lisäksi niitä asioita, joihin minun nyt täytyy keskittyä. Kaksi positiivista sanaa ovat toivo ja luottamus. Noista pitäisi nyt saada kunnon ote ja pitää tiukasti kiinni. Toivo siitä, että me vielä onnistumme ja meillä on edelleen mahdollisuus saada se lapsi. Luottamus omaan itseeni (tämä on kaikkein vaikeinta!) sekä myös polin henkilökuntaan. Minun ei tarvitse kantaa huolta kaikesta mikä näihin hoitoihin liittyy, vaan se on lääkäreiden asia. Ja aina pitää uskaltaa kysyä, kun jokin asia huolettaa tai mietityttää. Ei saa jäädä yksin pohtimaan ja pyörittelemään näitä asioita. Minulle on kasaantunut aikamoinen vuori huolenaiheita, ja niistä pitää antaa osa toisten harteille. Tässä on nyt minulle kovin paljon asioita käsiteltäväksi, yritän mennä askel kerrallaan oikeaan suuntaan. Ja itse hoidon kannalta yritän nyt ajatella myös vain yhtä vaihetta kerrallaan enkä käsikirjoita koko hoitoa loppuun asti valmiiksi niinkuin edellisillä kerroilla.

Sen verran seuraavan hoidon aikataulusta, että suunnittelukäynti on 6.3., eli siihen ei ole kuin 1,5 viikkoa aikaa! Menen ihan luottavaisin mielin, sillä silloin lääkärinä on tuuraamassa TYKS:sta sama, joka teki minulle molemmat folliultrat viime syksynä 1. ICSIn yhteydessä. Hänestä jäi tosi positiivinen ja asiantunteva kuva. Nyt vaan pitää yrittää saada kysytyksi ne kaikki mieltä painavat kysymykset! Jos kaikki on ok ja lyhyellä kaavalla mennään, Primolut alkaisi 2 viikon päästä ja laskeskelin mahdollisen punktion osuvat huhtikuun alkuun.

Ikävä

Miten voi tuntea ikävää sellaista kohtaan, mitä ei ole edes olemassa? Miten voi tuntea menetyksen tunteita jotain sellaista kohtaan, jota ei ole koskaan ollutkaan? En minä voi tietää, miltä tuntuisi saada positiivinen tulos raskaustestiin. En tiedä, miltä raskaus tuntuu. Millaistahan olisikaan herätä joka aamu tietoisena siitä, että sisälläni kasvaa oma lapseni? Ihan oma, niin pitkään toivottu. En tiedä mitään siitä loppuraskauden tukaluudesta, kun odotetaan, että joko, joko! Puhumattakaan synnytyksestä, siihen liittyvästä onnesta, pelosta ja kivuista. Ja siitä, kun ensi kerran saa oman lapsen syliinsä. Miltähän se tuntuu? En tiedä myöskään mitään siitä kaikesta uudesta, mitä juuri maailmaan tullut pieni ihminen tuo mukanaan, miten se mullistaa elämän. En tiedä imettämisestä, yövalvomisista vauvan kanssa, tutustumisesta aivan uuteen persoonaan. Minulla ei ole käsitystäkään siitä onnesta ja rakkauden määrästä, mitä oma lapsi saa tuntemaan. Enkä tiedä sitä huolta ja pelkoa lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, mikä vanhempien mukana kulkee varmasti koko loppuelämän. Miltähän tuntuu, kun lapsi katsoo luottavaisin silmin ja sanoo: "äiti"?

En minä voi tietää. Silti minä ikävöin noita kokemuksia ja pelkään, ettei niin koskaan tapahdu. Näitä kaikkia olen ajatellut paljon. Viime aikoina vähemmän, sillä niiden ajattelu saa tuskan sisällä vaan kasvamaan. Alkaa ahdistaa, rintaa painaa ja mahanpohjalla tuntuu kireä möykky. Kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, ahdistuksen on päästävä jotenkin ulos. Itku helpottaa hetkeksi, mutta jokin sisälläni etsii ulospääsyä. Ihan kuin häkkiin suljettu lintu, joka tuntee olevansa ansassa eikä löydä tietä ulos. Sen nimi on Pelko. Jos en ikinä saa kokea sitä tunnetta, kun raskaustesti näyttää positiivista? Jos en ikinä saa tuntea ensimmäisiä raskausoireita, ultraääniä (jotain muutakin kuin pelkkiä munasarjoja ja tyhjää kohtua!), mahankasvua, odotusta, jännitystä, ensimmäisiä pienenpieniä potkuja, sitten vähän lujempia. Jos en koskaan saa kokea synnytystä kaikkine kipuineenkin. Sitä onnentunnetta ja näkyä meidän omasta lapsesta ensimmäistä kertaa isänsä sylissä. Syöttämistä, yövalvomisia, kehittymisen ja kasvamisen seuraamista, äidinrakkautta, onnea, huolta ja pelkoa. Kaikkea sitä, mikä kuuluu äitiyteen. Kaikkea sitä, mikä kuuluu niin olennaisena osana naisen elämään, on aina kuulunut. Enkö minä saakaan olla osa tuota ketjua?

Eilen illalla nukkumaanmennessä sanoin miehelleni, että minä en ole koskaan elämässäni vielä pelännyt niin paljon, kuin pelkään nyt. Mies kysyi, että lapsettomuuttako pelkäät? Vastasin, että niin, sitä, ettei minusta koskaan sittenkään tule äitiä. Mies rutisti minua ja oli hiljaa. Eipä siihen sanoja löydykään.

Kevyttä?

Kahteen viikkoon en ole oikein panostanut syömiseen ja liikkumiseen ja Kevyt-projektikin on jäänyt siis sivuun. Mutta kirjoittelenpa nyt tähän pikkuisen, mitä viikoilla 6 ja 7 on tapahtunut painon suhteen. Olen kyllä tuonne Kevyt-projekti -sivulleni laittanut tunnollisesti (:D) silti molempien viikkojen saldot, paitsi liikunnan osuutta en laittanut. Viikolla 6 minulla putosi paino kivat -600g. Tosin syynä siihen ja pariin edelliseenkin suht isoon pudotukseen oli varmasti ainakin osaltaan ruokahaluni puute. Vajeet jäivät aika isoiksi. Viikolla 6 en tehnyt muuta liikunnallista kuin yhtenä päivänä lumityöt. Se viikko olikin sitä munasolujen kasvattelua ja rankempi liikunta pannassa. Tosin kun minulle kävi kuten kävi, olisin ehkä voinut liikkua enemmänkin. Mutta en tietenkään uskaltanut riskeerata mitään ja olin niin väsynytkin, ettei energiaa liikuntaan oikein riittänyt.

Tällä viikolla paino on noussut kilon viimeviikkoisesta. En ole yllättynyt, vaikka tosi vihainen olenkin tästä itselleni. On ollut vähän sellainen "hällä väliä" -viikko. Olen syönyt liikaa, suklaata on mennyt varmaan joka päivä, nytkin on tuossa avattu Maraboun Cookies & Cream vieressä. Olen viettänyt paljon aikaa sohvalla tai sängyssä maaten. Liikuntaa on sentään tullut pikkuisen: tiistaina tein lumityöt ja keskiviikkona kävin salilla. Salitreeni oli melko varovaista, en vielä uskaltanut tehdä esimerkiksi vartalonkiertolaitteessa vinoja vatsoja, sillä tangon kanssa kyykkyjäkin tehdessä tuntui vähän oikealla alavatsalla siltä, että siellä olisi välissä jotain ylimääräistä (siis muutakin kuin läskiä ;D). Tuo tunne on nyt pikkuhiljaa onneksi hävinnyt loppuviikosta. Salilla kyllä huomasin, että energiat ovat vieläkin vähän vähissä verrattuna normaaliin tilaan. Tässä on varmasti kyllä tekemistä myös kauhealla hiilarimäärällä, mitä nyt viikon aikana on mennyt. Kyllähän se väsyttää. Salin jälkeen suuntasimme äidin kanssa Amarilloon syömään, että se siitä sitten!

Tänään olemme menossa miehen kanssa illalla syömään ihan pitkän kaavan kautta. Mutta me olemme hitto vie ansainneet sen! Pitää olla jotain yhteistä kivaa tämän inhottavan viikon jälkeen. Maanantaina otan itseäni niskasta kiinni ja aloitan taas kevyemmällä linjalla. Toivottavasti en ole jäänyt liikaa kiinni tuohon suklaaseen. Pelottaa, miten käy kun menkatkin ovat (varmaankin??) viikon päästä tulossa. Ei saisi kontrolli pettää nyt, että paino ei ainakaan enempää tästä nousisi. Ärsyttävää, kun aina kun minulla pettää kontrolli hetkeksikin, paino lähtee nousuun.

Fear, despair and... hope?

Tämä viikko on mennyt kyllä ihan hukkaan. En ole saanut mitään aikaiseksi. Onneksi opinnoissa on just nyt sellainen viikko, ettei ole pakko saada mitään valmiiksi. Vasta ensi viikon sunnuntai-iltaan mennessä, joten ensi viikolla pitää pystyä parempaan. Päässäni on pyörinyt vaan, että mikä minussa on vikana? Itseviha on ollut suurta. Miksi, miksi kehoni ei toimi niinkuin pitäisi? Miksi se joka kuukausi kyllä tuottaa munarakkulan ihan itsestään, mutta ei reagoi lääkkeisiin? Ovatkohan munasarjani hiipumassa? Pahinta on, että melkeinpä tiedän, ettei noihin kysymyksiini ole selvää vastausta. Ehkä AMH-testi (Anti-Mullerian Hormone) voisi selkeyttää sitä, ovatko munasarjani todellakin kalkkiviivoilla, mutta en tiedä, tehdäänkö meidän polilla kyseistä testiä. Se on kuulemma tosi kallis. Itse ajattelin käydä ostamassa ubikinonia, sillä väitetään olevan korjaavaa vaikutusta munasoluihin ja se voi auttaa lapsettomuuden hoidossa. Epätoivoista? Joo, alan pikkuhiljaa olla. Oikea puoli vatsasta vähän jomottaa vieläkin. En tiedä, mistä se johtuu. Ei siihen suoranaisesti koske, mutta tuntuu hieman painetta ja sellainen "siellä on jotain" -tunne. Eilen tuntui tosi alhaalla, jossain kohdun pohjalla vissiin, sellaista pistelyä myös ja sitten se tunne meni sinne oikealle. Onkohan tuossa minun oikeassa munasarjassani sittenkin jotain häikkää.

Mieheni on ollut aivan ihana, olen saanut osakseni paljon hellyyttä. Eilen hän kuitenkin sanoi, että häntäkin jo väsyttää tämä minun jatkuva alakulo. Eniten hänestä tuntuu pahalta tämä itseni vihaaminen. Hän on myös saanut puheistani sellaisen kuvan, että minä olen jo luovuttanut. Sen kuuleminen ravisteli minua, ja sanoinkin, että en todellakaan ole. Vaikka minusta nyt on tuntunut pahalta ja tottakai se masentaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan, minä en silti luovuta. En minä todellakaan itseäni näillä hoidoilla kiusaisi, jos olisin varma, ettei meille sitä lasta tule vaikka mitä tekisi. Vaikka välillä toki tuntuu siltä. Minä en vaan uskalla ajatella sitä positiivista vaihtoehtoa, jotain itsesuojelua siinä on. Nyt olen päättänyt yrittää positiivisempaa otetta mieheni vuoksi. Yritän ainakin kovasti! Jos se ei onnistu, on asialle tehtävä jotain. Mieleni kyllä tuntuu nyt vähän hauraalta ja pelkään, miten seuraava vastoinkäyminen siihen vaikuttaa.

Tänään menen salille, ja joo, olen varovainen! Äiti lähtee mukaan, joten on siellä vahtimassa, että aloitan varovasti. En ota edes sykemittaria tänään mukaan, että en vahtaa kaloreita, vaan teen niinkuin omassa kehossa hyvältä tuntuu. Jos alkaa tulla ikäviä tuntemuksia taas tuonne vatsaan, niin sitten lopetan. Menemme äidin kanssa syömään salin jälkeen, mukavaa! Tänä aamuna henkinen vointini on itse asiassa ollut ensimmäistä kertaa kohtalainen sitten viime perjantain. Pakko minun on täältä nousta, emme me voi mennä seuraavaan hoitoon, ennenkuin mieleni on positiivisempi. Kahden edellisen hoidon epäonni kyllä silti kummittelee mielen taustalla koko ajan ja minua kyllä pelottaa.

Nukkumatin kotiinpaluu

Minähän olen valitellut jo monta viikkoa unettomuudesta. Nyt tuo on kääntynyt päälaelleen. Perjantaista lähtien väsymys on ollut niin valtavaa, että minun on vaikea pysytellä päivälläkään hereillä. Osansa varmaan on Pregnylillä, sillä sen sisältämä istukkahormoni väsyttää. Kai pitäisi olla tyytyväinen, että vihdoinkin nukun, mutta kun se väsymys on koko ajan päällä. Eilenkin, kun olin vanhempieni luona, oli vaikea pitää silmiä auki sohvalla istuessa ja välillä torkahtelinkin. Illalla nukahdin omalle sohvalle klo 21 maissa, mies kävi klo 23 herättämässä, että pesisin naaman ja hampaat ja menisin sänkyyn nukkumaan. Heräsin kyllä taas klo 5 aamulla, mutta nukahdin uudestaan ja nukuin siihen asti, kun mies oli lähdössä töihin klo 7.30. Silmät ristissä laahustin sanomaan heipat ja sain komennuksen takaisin nukkumaan. Miehen mielestä minun pitäisi nyt nukkua, kun kerrankin saan nukuttua. Olen nyt tunnin sinnitellyt hereillä, mutta taidan kyllä mennä takaisin nukkumaan. Tämä on minulle vaan tosi epätyypillistä. Siis että vaikka olen nukkunut viime päivinä tosi paljon, niin silti olen niin kauhean uupunut. Onneksi tänään on sellainen päivä että voin oikeasti vaikka maata sängyssä koko päivän, jos en jaksa muuta. Mutta kyllä tästä pitää alkaa pikkuhiljaa pystyä nousemaan ja jatkamaan eteenpäin. Ei hyvä tämmöinen.

Anger

Eilen illalla iski ihan kamala viha ja kiukku päälle. Tuntui, että haluaisin rikkoa jotain. Haukuin kaikki Idols-kokelaat ja manasin rasittavat "äitien tekemää ruokaa" -mainokset alimpaan helvettiin. Miehelle sanoin, että minun tekisi mieli lyödä munasarjojani, kun ne eivät toimi niinkuin me haluaisimme. Mies ei antanut siihen lupaa :D. Hän alkoi analysoida, että olen viikonlopun aikana täyttänyt selvästi kriisin merkit: suru, epätoivo, ja viha. Kaikki vuorotellen. Ja siellä välillä pienet toivonpilkahdukset, kunnes sukelletaan taas murheenlaaksoon. Illalla pikkuisen vetelin Gymstickillä hauiksia, että sain enimpiä agreja purettua. Mutta alkoipa jomottaa munasarjoihin. Jomottelua on ollut pitkin viikonloppua ja on vieläkin.

Soitin aamulla polille ja halusin kuulla vielä, mitä se lääkäri oli perjantaina minusta kirjoittanut. Eli niin se oli ollut, että oikealla 14mm + 11 mm + 10 mm follikkelit ja vasemmalla yksi iso puhjennut. Ja limakalvo hyvin kehittynyt. Oli laittanut suunnitelman, että antagonistihoito seuraavaksi ja lähdettäisiin liikkeelle Primolutilla, jolla siis kai tasataan kuukautiskierto sopivaan ajankohtaan. Sitten pistokset (edelleen Puregon?) ja jarrupiikit (Orgalutran?). Kysyin hoitajalta myös, että pitäisikö hormonikokeet ottaa uudestaan ja hän sanoi, että voin kysyä sitten lääkäriltä kun menen hoidon suunnittelukäynnille. Onneksi siellä oli puhelimessa tämä hoitaja, joka toimii myös terapeuttina ja sain häneltä uskonvahvistusta. Harmi, kun ei ollut mahdollista siirtää aiemmaksi sitä meidän seuraavaa tapaamiskertaa, mutta onneksi se sentään on varattuna. Kysyin liikunnasta (tarkoituksenani oli lähteä tänään juoksumatolle purkamaan mieltä) ja sain kyllä jyrkän toppuuttelun, että munasarjat kaipaavat lepoa stimulaation jäljiltä. Vakka hoito keskeytettiin, munasarjat ovat silti olleet kovilla, ja nyt pitää ottaa iisisti, kunnes olo tuntuu siltä, että voi huoletta aloittaa liikunnan.

Nyt tässä sitten odotellaan seuraavia menkkoja, joiden kai pitäisi alkaa joskus 2 viikon päästä. Sitten voin varata ajan polille hoidonsuunnitteluun. Ei tässä nyt muu auta kuin yrittää nostaa pää pystyyn ja jaksaa mennä eteenpäin. Tai sitten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä? Syvä huokaus.

Vuoristorata

Ihan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania, jotka kävitte kirjoittamassa lohdullisia sanoja edelliseen postaukseeni. Luin kyllä niitä eilen ja perjantaina, mutta en jaksanut vielä vastailla. Todella uskomatonta, miten mahtavia ihmisiä täällä on ja kuinka jaksatte tsempata ja olla tukena, vaikka osalla teistä on itselläkin vaikeaa.

Tunteet ovat menneet viikonlopun aikana ylös-alas. Onhan tässä vielä hormonimylläkkäkin päällä, Pregnyl perjantaina pistetty. Lääkäri sanoi perjantaina, että ensi viikon aikana pitäisi tasaantua nuo reilun kuukauden ajan käytetyt hormonit ja palautua oma toiminta. Eilen en jaksanut muuta kuin maata sängyssä tai sohvalla, syödä (suklaata ja sipsejä!) ja nukkua. Perjantai meni samalla tavalla. Välillä itku tulee, välillä jaksan ajatella positiivisesti. Koen valtavaa turhautumista, kun kuukauden hormonihoidot vaikeuksineen menivät ihan hukkaan. Mies on ollut mahtava tukipilari, paljon on ollut halailua ja lohdullisia sanoja. Ja toivoa. Miehellä toivo onnistumiseen on korkeampi kuin minulla. Johtuukohan se siitä, ettei hän tunne näitä hoitoja ja kaikkia tuntemuksia omassa kehossaan niinkuin minä? Aivan kuten nytkin pian pistosten alkamisen jälkeen minä vaan tiesin, että kaikki ei nyt mene niinkuin pitäisi. Huomasin punktiostakin puhuessani käyttäväni sanaa jos. Näin ei ollut ensimmäisellä kerralla. Silloin käytin siirrosta sanaa jos. Nyt jo punktiosta. Aiemmin miehen suhtautumisessa on ollut toivomisen varaa ja pari viikkoa sitten meillä oli aiheesta isompi keskustelu. Nyt tilanne on tosiaan muuttunut ja olen kiitollinen siitä tuesta, mitä mieheltäni olen saanut. Sanoinkin sen eilen hänelle ja vastaus oli, että yhdessähän me tässä ollaan. Ja se on niin totta.

Olemme keskustelleet jo tulevasta hoidosta ja päätimme, että lähdemme siihen niin pian kuin mahdollista. Eli jos polilta saamme luvan, pidämme vain yhden välikierron. Tässä tilanteessa odottaminen on kaikkein tuskallisinta. Ja pelko tulevasta. Turha pitkittää sitä useampaa kuukautta kuin on pakko. Välillä ajattelen, että jospa se antagonistihoito olisi sitten meille sopiva, jotkut yksityiset klinikathan käyttävät pääosin vain sitä kaavaa. Sitten koen kauhun tunteita pelätessäni, että entäs jos sekään ei toimi. Mitä sitten? Tämä on ihan hirveän raastavaa. Pitäisi vaan yrittää nyt tauon ajaksi saada ajatukset muualle, mutta miten se onnistuu? Tässä on kuitenkin koko loppuelämästä kysymys. Minulla on aika varattuna polin terapeutille 23.2., mutta yritän saada sitä vähän aikaisemmaksi.

Aion soittaa muutenkin polille heti alkuviikosta. Haluan kysyä, että pitäisikö minusta ottaa uudelleen joitain hormonikokeita ja/tai olisko joitain sellaisia kokeita vielä ottamatta, joista voisi selvitä jotain. Siitä on kuitenkin aikaa jo 1,5 vuotta, kun hormonimääritykset tehtiin. Ja vuosi sitten keväällä ovulointini toimi moitteettomasti. Ja nyt käy näin. Voisiko olla mahdollista, että tässä ajassa nyt olisi tapahtunut jotain? Minua jäi myös askarruttamaan se perjantaisen lääkärin kommentti oikeasta munasarjastani, kun hän epäili, ettei siitä edes munasolujen keräys onnistuisi. Nyt minua hirvittää, että jos me vielä punktiossa ollaan, niin siellä on lääkäri, joka ei saa sitä oikeaa puolta kerättyä. Minä haluan, että mahdollisen punktion tulevaisuudessa suorittaa tämä minun tutuin lääkärini. Hän on siinä ainakin onnistunut, en oikein osaa enää luottaa muihin. Nyt epäilen Pregnylinkin toimivuutta. Pistin sen 35 tuntia sitten eikä oikealta ole irtoamista tapahtunut vielä. En ole sitä ainakaan tuntenut, elleivät ne sitten ole tippuneet ihan pikkuisina vielä. Oppikirjojen mukaanhan ovis tapahtuu 36 h pistoksesta, mutta minä olenkin kaukana oppikirjoista. Ja jotta murehdittava ei loppuisi kesken, on juuri tuo ovulointinikin nyt yksi murheenkryyni. Miten ihmeessä antagonistihoidossakaan saadaan varmistettua, etteivät follini poksahtele itsestään ennen aikojaan, kun jarrusta huolimatta pitkällä kaavallakin kävi niin? Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä, eikä ollenkaan vastauksia. Ahdistavaa.

Hoito keskeytetty

Tänään oli pelätty ja odotettu 2. folliultra. Miten sitä tunteekin oman kroppansa toiminnan niin hyvin, että tietää, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi? Meidän 2. ICSI-hoito keskeytettiin tänään. Eilen olin jopa hieman toiveikas, kun minulla oli alamahakipuilua pitkin päivää. Muina päivinähän ei oikeastaan mitään tuntemuksia ollut ja pelkäsin pahinta. No, se toteutui. Menin polille ja siellä oli minulle uusi lääkäri, vierailija toisesta sairaalasta. Vähän kylmän oloinen verrattuna lääkäriin, joka minulla yleensä on ollut. Kohdun limakalvo oli jälleen kerran oikein hyvä, 10 mm. Follitilanne sitten olikin surkea. Oikealla näkyi yksi 14 mm ihan ok-folli ja kaksi pienempää, olisikohan olleet 11 ja 10 mm, lisäksi enemmän niin pieniä, ettei niitä kannattanut kuulemma edes mitata. Vasemmalla möllötti yksi iso 21 mm, joka oli röpelöinen ja lääkäri arveli sen jo puhjenneen omia aikojaan. Tästä siis lienee johtuneet ne eiliset vatsakivut. Lääkäri sanoi, että tässä tilanteessa ei kannata lähteä punktioon, koska sen lopputulos olisi hyvin todennäköisesti 0, ja sain käskyn lopettaa Puregonin. Sain kehotuksen kuitenkin pistää Pregnylin tänä iltana, että saataisiin kuitenkin nuo pari follia viikonlopun aikana liikkeelle, jottei ihan hukkaan mene. Ja kotikonstein siis yrittää. Vaikka melko turhaahan se on simppatilanteen tietäen. Lääkäri ihmetteli myös oikean munasarjani asentoa kohdun päällä. Tätähän kaikki lääkärit ovat kummastelleet. Tämä lääkäri ihmetteli, että miten sieltä saisi ylipäätään punktoitua mitään, kun on niin hankalassa paikassa. No, kyllä se minun "luottolääkärini" ainakin sai viimeksi sieltä 3 follia tyhjennettyä. Kun kysyin, miksi munarakkulat kasvavat niin epätasaisesti ja huonosti lääkityksestä huolimatta, ei lääkäri osannut antaa suoraa vastausta. Paitsi että pitkän kaavan hoidot ovat meidän osaltamme tässä. Seuraavaksi kokeillaan lyhyttä versiota, ja se passaa minulle paremmin kuin hyvin, lamautusvaihe on ollut molemmilla kerroilla minulle se kaikkein raskain henkisesti. Lääkäri sanoi, että tämä pitkä kaava ei sovi kaikille, joillakin se lamautus voi vaikuttaa niin, että follikkelit eivät ala kunnolla kasvaa ja tästä voisi siis minunkin kohdallani olla kyse. Toivottavasti tuosta olisi kyse eikä siitä, etteivät munasarjani tuota enempää folleja lääkityksestä riippumatta. Jos tästä nyt jotain positiivista etsii, niin lääkärin mukaan meillä tämä hoitokerta jätetään laskematta kokonaan, koska ei päästy edes punktioon. Eli ei mennyt yrityskerta ihan kankkulan kaivoon.

Kyllä minulle siellä iso itku tuli, ennakkoaavistuksista huolimatta pettymys on iso (ja minä kun luulin, että se eka hoito oli pettymys!) ja suru ja turhautuminen suuri. Kuukauden piina meni ihan hukkaan. Nyt vedetään vähän henkeä kierron tai parin verran ja sitten katsellaan jatkoja. Luulen, että tämän kevään puolella vielä uuteen yritykseen kuitenkin lähdetään, en usko, että jaksan odottaa syksyyn, johon on vielä puoli vuotta aikaa. Hoitaja sanoi, että voimme ottaa yhteyttä heti, kun tuntuu että jaksamme jatkaa. Nyt olen aika voimaton ja aion viettää viikonlopun leväten. Sitten keskityn omaan hyvinvointiini ja Kevyt-projektiin ja toivottavasti saan kerättyä voimia ja vahvistettua kehoani seuraavaan yritykseen. Oikea munasarja jomottelee nyt, eli kyllä ne follit siellä edelleen kasvavat. Hitto, että tuntuu tämäkin jomottelu vaan nyt niiiiin turhalta! Minä en ymmärrä, että miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Eikö riitä se, että emme saa vauvaa niinkuin normaalit ihmiset, miksi vielä pitää hoitojenkin mennä pieleen?

Vaikka olo on nyt surkea, jossain siellä kuitenkin pilkottaa edelleen se pieni toivo. Ihmismieli on kummallinen. Tuntuu, että on ihan tyhjä eikä jaksa enää, niin silti pystyn jo ajattelemaan seuraavaa hoitoa. Vaikka en todellakaan jaksaisi sitä nyt. Mieskin oli ihana, kun itkin hänelle sitä, että mitä hyötyä siitä aina niin hyvästä limakalvostakaan on kun aina käy näin? Hän vastasi, että siellä on sitten hyvä aikanaan lepäillä. Minä tietysti siihen, että ei siitä hyötyä ole, kun ei me koskaan näköjään saada sinne ketään. Mies totesi, että kyllä me sinne vielä joskus joku saadaan. En jaksa uskoa siihen ihan just nyt.

Pelkoa, toivoa ja ihania ystäviä

Yö oli itkunsekainen. Eikä vieressä ollut turvallista kainaloa, johon käpertyä. Kyllä minä taas nukahdin joskus 23 jälkeen suht hyvin. Mutta heräilin. Ja sitten taas klo 4 rävähtivät silmät auki. Niitä kyllä väsytti ihan kamalasti ja tunsin, miten turvoksissa ne olivat. Silmät halusivat mennä kiinni. Pidin niitä kiinni, mutta uni oli jo hellittänyt otteensa. Kyyneleet vaan valuivat pitkin naamaa, tyynykin kastui niin, että piti vaihtaa miehen tyynyyn. Kauhea pelko ja epätoivo iskivät taas mieleen ja minusta vaan tuntui, että en pääse tästä pois. Tunnin pyörittyäni ajatuksineni laitoin valot päälle ja aloin lukea kirjaa. Silmiä väsytti, mutta uni oli silti poissa. Olen nyt niin väsynyt, että senkin takia itkettää. Pitäisi keittää kahvia, syödä aamupalaa. Huolestuttavaa, että sekin tuntuu nyt tehtävältä, joka pitää suorittaa. Minua pelottaa niin kauhean paljon! Haluaisin olla sellainen, joka vaan jaksaa uskoa ja toivoa. Haluaisin antaa itselleni luvan toivoa. Tiedän, että muut toivovat puolestani ja toisen puolesta toivominen onkin niin paljon helpompaa. Kyllähän minäkin jaksan aina uskoa ja toivoa muiden puolesta. Omalla kohdalla se ei olekaan niin helppoa.

Onneksi ystäväni on tulossa aamupäivällä kylään. Toivottavasti saan itseni edes jotenkin koottua siihen. Vaikka tiedän kyllä, ettei minun tarvitse hänelle mitään esittää, hän tuntee minut niin hyvin, on tuntenut 3-vuotiaasta asti. Huomenna tulee toinen ystävä. Ystävä, jota olen tavannut vasta muutaman kerran, mutta tuntuu kuin olisimme tunteneet jo kauan. Meitä yhdistää tämä sama tilanne ja hän ainakin ymmärtää tasan tarkkaan. Hän ehdotti minulle eilen, että tekisimme yhdessä ruokaa. Ja lupasi katsoa, että syön :D. Myös torstaina tulee ystävä kylään. Paras ystäväni, joka on ollut mahdottoman tärkeä tuki tässä matkan varrella. Minua helpottaa ajatus siitä, että minulla on niin hyviä ystäviä, jotka jaksavat huolehtia minusta. Eilenkin puhuin puhelimessa neljän ystävän kanssa. En ole yksin, ja se on kaikkein tärkeintä.

Viikon päästä on ystävänpäivä. Ei sillä ole minulle juurikaan merkitystä. Minulle ystävät ovat tärkeitä nyt ja tässä ja kiitollisena otan heidän apunsa ja tukensa vastaan nyt, kun en yksin jaksa. Ja toivon, että kun he ovat saman tarpeessa, pystyn olemaan vastavuoroisesti apuna ja tukena silloin. Kiitos ystävät: te, jotka jaksatte kannatella minua nyt ja myös te blogiystävät, jotka olette myös olleet niin mahtavana tukena ja tsemppinä, etten tiedä, miten voisin kiittää. Kunpa voisin halata teitä jokaista. <3

1. folliultra

Ensimmäisessä ultrassa käyty. Taas on käynyt niin, että follit ovat alkaneet kasvaa hitaanlaisesti. Lääkäri ei ensin edes sanonut, montako siellä näkyy, sanoi vain, että jotain siellä on, mutta aika vähän. Kysyin sitten suoraan, että montako, niin vastaus oli, että ehkä 4-5. Sain ohjeeksi jatkaa nyt tuolla 200 IU:lla Puregonia ja perjantaina katsotaan uudestaan. Kyllä minä siinä kyyneleitä nieleskelin, olin niin pettynyt. Vaikka en uskaltanut paljon toivoakaan, niin silti. Kerroin myös huonosta olosta, ruokahaluttomuudesta ja univaikeuksista. Ne voivat kyllä ainakin osaksi johtua hormoneista. Kyllähän se lääkäri vakuutteli, että tässä on vielä monta päivää aikaa follikkeleilla kasvaa. Mutta jotenkin vaan tämä nyt alkaa tuntua viime syksyn ICSIn toisinnolta. Pelkään ja jännitän nyt perjantaita. Jotenkin pitäisi sinne asti jaksaa.

Nyt jos koskaan oli kyllä oikea aika päästä polin terapeutti-hoitajalle heti tuoreeltaan. Siellä minä itkin ja kerroin, miten väsynyt olen ja kuinka synkältä kaikki tuntuu. Aika pohjamudissa käytiin ja terapeutti oli kyllä melko huolissaan jaksamisestani. Nyt minun tärkein tehtäväni olisi pitää huolta siitä, että syön tarpeeksi ja lepään ja elän päivä kerrallaan perjantaihin. Ei saisi nyt vaatia itseltään yhtään liikaa. No, opiskeluja minun on pakko tehdä, mutta nyt täytyy olla itselleen armollinen ja tehdä vain sen verran kerrallaan, kun hyvältä tuntuu eikä väkisin. Sain kyllä taas positiivista energiaa kuitenkin, kun terapeutti minulle sanoi, että onhan siellä kuitenkin nyt jo ne 4-5, ja tässä on kuitenkin vielä viikko kasvatteluaikaa. Onhan se parempi kuin vain yksi tai ei yhtään. Pohdin myös sitä, että miksi lääkäri ei nostanut Puregonin annostusta, vaikka noin huono alku on. Sitten sain keskustellessamme ihan itse ajatuksen, että jospa hän ei katsonut sitä tarpeelliseksi. Tuosta en tullut lääkäriltä itseltään kysyneeksi, kun olin jotenkin lamaantunut siellä käynnillä. Mutta luulisi, että jos lääkäri olisi ajatellut, että tuolla annoksella ei kasvua tapahdu, olisi annosta nostettu. Ja tämä on nyt se oljenkorsi, josta aion pitää tiukasti kiinni perjantaihin asti. Jos en keksi mitään muuta positiivista, niin yritän muistaa tuon. Unettomuutta täytyy nyt seurata ja jos ei siinä parempaan suuntaan mennä, täytyy jotain asialle tehdä ja keskustella lääkärin kanssa. Minä en todellakaan haluaisi mitään lääkkeitä, kun olen kerran päässyt kaikista mielialalääkkeistä sun muista niihin viittaavista eroon, en haluaisi koskaan enää joutua niitä käyttämään. Tämänkin sanoin terapeutille. Mutta katsotaan nyt, miten tämä tästä etenee.

Nousin aamulla taas klo 4, ja nyt olen kauhean uupunut. Lisäksi tuo polikäynti ja varsinkin terapeutilla tunteiden, pelkojen ja kaiken sen muun läpikäyminen väsyttää lisää. Ehkä minä nyt vedän henkeä hetkisen, tirautan vielä pienet itkut ja sitten katson, tuleeko opiskelusta tänään mitään.

Ainiin, muistakaahan, että tänään tulee illalla telkkarista Hiljaa toivotut! Minä olen sen jo leffassa nähnyt ja nyt aion tallentaa digiboksille. Oman mielentilani vuoksi en sitä nyt pysty kyllä katsomaan, mutta joskus myöhemmin sitten.

Kevyt-viikko 5

Tällä viikolla liikuntaa tuli harrastettua vain neljänä päivänä:
Ma: Cross trainer 24 min., juoksumatto 32 min.
Ti: Cross trainer 20 min., kuntosali 57 min.
Ke: Cross trainer 20 min., juoksumatto 34 min.
Pe: Cross trainer 20 min., kuntosali 1 h 8 min.
Yhteensä: 4 h 38 min. Kaloreita kulutettu liikunnalla peruskulutuksen vähennyksen jälkeen -1880 kcal.

Salilla tuntui, että kehitystä on tapahtunut, mutta perjantaina otin tarkoituksella jo vähän rauhallisemmin meneillään olevien stimulaatiopistosten takia. Ruokailut ovat menneet päin mäntyjä. Aiemminkin jo valittelin ruokahaluni puutetta, ja kalorivajeeni on jäänyt liian isoksi. Kyllä minulla nälkä on ja hyvä ruokakin maistuu hyvälle, mutta yksinkertaisesti ei tee mieli. Eilen olin aika huonossa kunnossa yliväsymyksen ja energiavajeen takia. Kun kävimme viikonlopun ruokaostoksilla isossa marketissa, minulla oli vain koko ajan paniikinomainen halu päästä pois sieltä kotiin sohvalle makaamaan. Suklaa kyllä maistui! Ja ostin sen Nutella-purkinkin tulevan viikon varalle. Mieheni on nyt viikonloppuna huolehtinut minusta kiitettävästi. Teki burritojakin (hehe, tosi kevyttä :D), kun minä niistä niin tykkään. Tänään on ollut jo vähän parempi olo, kun olen saanut syötyä (pakolla) jo paremmin ja olen levännyt koko viikonlopun. Tunnen itseni ihan idiootiksi: aikuinen ihminen ja miten voi joku perusasia kuin syöminen ja nukkuminen olla näin vaikeaa? Tiedän, että minun pitäisi ottaa nämä asiat huomenna polilla puheeksi ja kertoa lääkärille, mutta jotenkin hävettää vaan niin paljon. Miten kolmekymppisellä voi olla tällaisia ongelmia? Vaikka olisikin vaan väliaikaisia ja ainakin osittain hormoneista johtuvia. Silti minusta niin noloa.

Minun Kevyt-projektini varmaankin nyt jää vähän taka-alalle pariksi viikoksi. Katsotaan nyt, mitä ultrassa huomenna näkyy ja mitä lääkäri sanoo. Minulla ei ole oikeastaan kummoisia tuntemuksia Puregonista vielä ollut, ja kyllähän se pelottaa, että onko tuolla munasarjoissa mitään tapahtunut. Olen siis pistänyt nyt 3 x 250 IU ja eilen 200 IU. Ilmavaivoja vaan on ollut aika paljon. Ehkä ihan pikkuisen on nyt tänään iltapäivällä ollut paineenomaista tunnetta, mutta kun en minä tiedä onko se vain sitä ilmaa vai sitä, mitä toivoisin sen olevan. Huominen jännittää siis tosi paljon. Onneksi minulla on ultrakäynnin jälkeen varattu aika myös polin terapeutti-hoitajalle, joten pääsen purkamaan tuntojani heti tuoreeltaan. Mieskin lähtee aikaisin aamulla sinne reissuun, joten tuki tulee varmasti tarpeeseen.

Punnitusta ja suklaanhimoa

Unohdin eilen aamulla punnituksen kokonaan, joten tein sen tänä aamuna. Yllätyinkin iloisesti, kun pudotusta oli viime viikosta -900 g. Alkuviikostahan paino jumitti paikallaan, mutta nyt loppuviikosta sitten oli nytkähtänyt alaspäin. Kokonaispudotusta on siis nyt kuukaudessa tullut -2,6 kg. Voisihan tuo lukema olla parempikin, mutta pääasia, että on tullut alaspäin.

Tällä viikolla olen kyllä ollut nälkäinen ja kalorivaje on jäänyt liian suureksi. Minua on nyt pari viikkoa vaivannut ruokahaluttomuus, kuten aiemminkin kirjoitin. Vaikka on nälkä, ei tee mieli syödä. Suklaata olen himoinnut jo monta päivää, mutta en ole ostanut. Tosin viime viikonloppuna ostin. Ja aion ostaa nytkin.

Nyt olen pistänyt Puregonia 3 iltaa. Tänä iltana annos pienenee 200 IU:hun, sama huomenna, ja maanantaiaamuna on ensimmäinen folliultra (jännittääpelottaajännittää!). Hienosti ovat pistokset menneet. Mieliala on onneksi kohentunut, mutta muuten on ollut hyvin myrskyisää. Ei kai se ihme ole, kun ensin kroppa on ihan nollatilassa ja sitten yhtäkkiä tykitetään kunnon annoksilla stimulaatiolääkettä. Vaikka olen ollut paremmalla mielellä, mielialan heilahtelut ovat olleet suuria. Mies sanoi eilen aamulla minulle "hei, sehän hymyilee!". Ei ollut nähnyt hymyäni aikoihin. Toisaalta olen nyt ollut itkuinen. Eilen illalla minun alkoi tehdä hirveästi mieli suklaata. Meillä ei ollut sitä, ja aloin itkeä sen vuoksi kuin hemmoteltu kakara. Järkytyin oikeasti, että miten minä alan itkeä siksi, että en saa suklaata? Nyyhkin aikani "karmeaa kohtaloani". Mies oli onneksi ymmärtäväinen, kun selitin, että hormoneista tää vaan johtuu. Tänään aion ostaa kauppareissulla sitä suklaata. Mieheni lähtee maanantaina työmatkalle, ja joudun olemaan yksin muutaman päivän. Se vähän jännittää tässä tilassa. Toivottavasti en itkeskele kaikkia iltoja täällä. Ajattelin ostaa Nutella-purkin (nams!) viikkoa varten. Kun se suklaanhimo iskee, syön purkista muutaman lusikallisen, niin eiköhän se himo sillä taitu. Parempi niin, kuin tuhota joka ilta kokonaista suklaalevyä.

Univaikeuksistakin olen kärsinyt jo aika pitkään. Saan yleensä illalla ihan hyvin unta, mutta heräily alkaa aamuyöllä. Joskus saan nukuttua pienissä pätkissä jopa 6.30 asti, mutta joinain öinä nousen jo 4-5 aikaan ylös, kun en jaksa pyöriä sängyssä. Ja olen sitten kamalan väsynyt. Tämä vielä yhdistettynä energiavajeeseen ei tunnu hyvältä. Minä pelkään nyt, että tämä vaikuttaa munasarjojeni toimintaan negatiivisesti.

Fyysisiä tuntemuksia Puregonista ei oikeastaan ole vielä tullut. Paitsi ilmavaivoja ja päänsärkyä. Niitä oli muistaakseni viimeksikin. Eilen tosin salilla ollessa jätin ensimmäisen kierroksen jälkeen kiertoharjoittelusta pois jalkaprässin, vatsa- ja selkälaitteen. Niissä, kun painetta kohdistuu tuonne alavatsan ja lonkankoukistajien kohdille, tunsin munasarjojen kohdalla ehkä vähän painetta. En ole varma, johtuiko se vaan suolistossa olevasta ilmasta, vai tuntuiko se oikeasti munasarjoissa. Kaiken varalta jätin ne siis kuitenkin pois, etten vaan vahinkoa tee. Parempi varmistella kuitenkin. Muutenkin tein koko treenin kevyemmillä painoilla ja rennommin kuin yleensä. Oikeastaan tuntui ihan hyvältä välillä ottaa salilla vähän rennommin eikä vetää täysillä. Kyllä ne kalorit noinkin kuluivat :).

Maybe tomorrow is a better day?

Tänään oli vihdoin se aamu, kun sain sumutella Synarelaa vain sen yhden suihkauksen. Illalla sama, ja ensimmäinen 250 IU:n satsi Puregonia. Jännittää taas pistäminen, kun edellisestä kerrasta on muutama kuukausi aikaa. Joo, Puregon on sieltä helpoimmasta päästä, tiedän kokemuksesta. Mutta kyllä se silti vähän jännittää. Ei niinkään itse se pistäminen, vaan se kaikki muu. Että laitanko kaikki varmasti oikein ja saanko tuikattua oikean määrän. No kai se onnistuu niinkuin ennenkin.

Olen viimeisen parin viikon aikana huomannut, että minulla on hyvä olla vain silloin, kun olen liikkeellä. Enkä tarkoita mitään käveleksimistä, vaan kunnon liikuntaa. Minun pitäisi päästä joka päivä salille tai juoksumatolle. Vain siellä saan tällä hetkellä mitään hyvänolontunteita, ja hetken treenin jälkeen tuntuu myös hyvältä. Alan väsyä tähän. Nimittäin toinen huono homma tässä on se, että ruokahaluni on kadoksissa. Minun ei tee mieli syödä mitään oikeaa ruokaa, mikään ei oikein maistu. Voisin elää joillain proteiinipatukoilla. Niin, ja suklaalla! Suklaa on toinen asia, mistä tulee hetkellinen mielihyvän tunne, mutta sitten tulee syyllisyys. Johtuukohan tämä kehoni nollatilasta? Kun oma hormonitoiminta on paussilla, mielihyvähormonejakin täytyy hakea muualta? Klassiset liikunta ja suklaa. Ruokahalun puute on minua aiemmissakin hormonihoidoissa "vaivannut", onneksi on tuota vararavintoa kuitenkin, mistä ottaa. Nyt kehoni kuitenkin kaipaa lepoa, tiedän sen. Mutta mieli haluaa jotain muuta. Painokin taas junnaa paikallaan, liekö säästöliekkiä vai eikö se vaan muuten putoa? Nälkä on, mutta ei tee mieli syödä. Pakko kuitenkin on, koska kalorivaje jää muuten niin isoksi. Pelottaa, että tämä vaikuttaa kehooni niin, etteivät munasarjatkaan lähde kunnolla tuottamaan munasoluja. Mutta voiko nyt parin viikon tällainen tilanne vielä siihen vaikuttaa..?

Inhottavaa, kun reagoin aina niin vahvasti mielialoillani näihin hormonihoitoihin. Kun muutenkin koko tilanne on masentava, niin sitten vielä mennään alaspäin lääkkeiden takia. Ja siitä sitten kärsii kehokin, kun jotenkin pitää saada mielialaa kohotettua. Minä toivon, että jo huomenna olisi parempi päivä, kun saan tänä iltana taas käynnistää hormonitoiminnan. Kunpa nukkuisin jo ensi yönä hyvät unet enkä tuntisi huomenna pakottavaa tarvetta lähteä salille. Minä kaipaisin lepopäivää. Vaikka voihan olla, että ensi viikolla ei ole salille enää menemistä, joten kaipa tässä voisi vielä rehkiä kun se on mahdollista. Toivon myös, että tissit taas palautuisivat ennalleen, ne ovat sellaiset kärpäslätkät Synarelan "ansiosta", että ihan sääliksi käy. Ja alapäässä on saharamaiset olosuhteet, sekin tuntuu inhottavalta. Mutta eniten toivon: kunpa nyt munasarjani lähtisivät käyntiin paremmin kuin viimeksi ja kasvattaisivat monta hyvää follia, joiden sisällä olisi monta kaunista solua. Pliiis, onko se nyt liikaa vaadittu?