Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Selviytymistä

Kiitos taas kaikille! En nyt jaksa jokaiselle kommentoijalle vastata erikseen, mutta tässä haluan sanoa, että jokainen teidän kommentti on ollut minulle äärettömän tärkeä. Jokaisen olen lukenut useampaan kertaan ajatuksella kiittäen. Olen jotenkin ihan sanaton tiedän vilpittömän välittämisenne edessä. Suurin osa teistä ei tunne minua "oikeasti", silti kommenteistanne välittyy sellainen aito huolenpito, jollaista ei voi mitenkään teeskennellä. Tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas siinä mielessä, että minulla ja meillä on myös "elävässä elämässä" ihmisiä, jotka ovat tähän asti jaksaneet kulkea kanssamme tätä kamalan raskasta tietä. Toivoen, tukien ja uskoen. Kyllä nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin todellinen ystävyys punnitaan. Eilen ja tänään on whatsapp ollut kovassa käytössä. Ystävät huolehtivat heti aamusta, kuinka minä voin <3

No, en voinut kovin hyvin. Nukuin kyllä yön kuin tukki, olin ihan poikki. Sitten heräsin kuuden maissa tekemään varmistustestin ja se oli myös negatiivinen. En muuta odottanutkaan, mutta siitä se sitten taas lähti. En voinut taaskaan muuta kuin itkeä. En voinut miehellekään montaa sanaa aamulla sanoa ilman kyyneltulvaa. Kyllä minä pian ymmärsin, ettei minusta ole tänään töihin. En minä voi sinne mennä itkemään! Parempi antaa nyt kaiken tulla ulos. Ja miten ihana esimies minulla onkaan! Puhelimessa en meinannut saada sanottua edes asiaani itkun seasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että laittaa sairaslomapäivän. Hän vielä huolehti, että pärjäänhän varmasti kotona ja onko minulla joku joka voi tulla luokseni, jos tarvitsen tukea. Ihana esimies(nainen) <3 Olen todella helpottunut, että olen töissä ollut avoin näistä asioista. Nyt olisi ollut ihan hirveä tilanne alkaa selvittää, mitä on tapahtunut kun olen näin rikki etten voi tulla töihin.

En saanut heti aamusta klinikalta ketään kiinni, mutta minulle soitettiin takaisin. Onneksi puhelimessa oli sama hoitaja, joka oli siirrossa mukana. Kyllähän tulos oli heillekin pettymys. Siellä oli kovasti odotettu toisenlaista tulosta. Hän kuitenkin varmisteli, että enhän ole lopettanut lääkitystä. No, en ollut ottanut niitä enää aamulla. Hoitaja sanoi, että he aina suosittelevat silti veritestiä, vaikka tulos olisikin kotitestillä negatiivinen ja että lääkkeet lopetetaan vasta sen jälkeen. Joskus on käynyt niin, että kotitestit ovat olleet väärässä ja tukilääkkeet lopetettu ja sitten onkin ollut raskaana ja tullut keskenmeno. No, minä sitten suostuin jatkamaan lääkitystä ja menemään huomenna veritestiin. Ihan turhalta se tuntuu eikä minulla ole todellakaan mitään toiveita enää, mutta tehdään nyt niin kuin käsketään. Menkkaoloja minulla ei juuri ole eikä vuotoa (muuta kuin valkoista lugemössöä). Kuinka ironista, että niitä menkkaoloja ei sitten ole nyt kun ne saisivat ihan vapaasti alkaa! Sitten tajusin, että minulla on vain yksi Lugesteron-kapseli jäljellä. Noniin, olisi minulla ollut niitä vielä töissä jemmassa. Mutta kun ajattelin, että en minä niitä nyt tämän enempää kotiin tarvitse, etten osta turhaan. Että ehdin apteekkiin hyvin töihin mennessä tänään jos tarvitseekin lisää. Pieni ulkoilu voisi tehdä hyvää, joten lähdin lähiapteekkiin 1,5 km päähän. Kyllä se silti vaati kanttia. Silmät itkettyneinä, naama turvoksissa. Ajattelin että samallapa haen kaupasta suklaata. Ja sitten apteekissa: valitettavasti meillä ei ole tätä lääkettä tällä vahvuudella. Silloin ajattelin, että miten kaikki voi olla niin minua vastaan!!! Eikun kävelin takaisin kotiin hakemaan bussikortin ja sitten bussilla keskustaan. Juuri kun olin ajatellut, että sinne en todellakaan jaksa tänään mennä. Sain haettua paketin lugeja kuitenkin, vaikka se onkin niiiiin turhaa.

Hoitajan kanssa juttelu teki hyvää. Pienesti alkoi taas toivokin nousta, kun tuli puhe siitä pakkasalkiosta. Minä kerroin huoleni alkion selviämisestä sulatuksesta. Hoitaja kertoi, että eihän mitään voi koskaan satavarmaksi luvata, mutta blastokystin selviäminen heillä käytössä olevan pakastusmenetelmän (vitrifikaatio) sulatuksesta on kuitenkin hyvin todennäköinen. Se toi vähän potkua minulle tähän kuitenkin. Jos se yksi siirto sitten olisi kuitenkin mahdollinen. Kerroin, että nyt huilataan pari kuukautta ja otetaan sitten yhteyttä. Ihan meidän aikataulun mukaan kuulemma edetään. Olen tänään puhunut puhelimessa myös äidin ja yhden ystäväni kanssa. Molemmat niin kullanarvoisia <3 Muuten olenkin vaan lepäillyt (ja syönyt suklaata), katsonut nettitv:tä ja itkeskellyt. Olen antanut itselleni aikaa latautua kunnolla loppuviikon. Huomenna menen kyllä töihin, mutta minulla on sellainen päivä, että voin tarvittaessa vaikka lähteä kesken päivän pois (ja pitää käydä siellä veritestissä). Ensi viikolla alkaa ryhdistäytyminen. Takaisin salille ja järkeä ruokavalioon.

Hirveän surullinen minä olen edelleen eikä tämä hetkessä katoa. Mutta se pahin pohja taisi jo tulla tavoitetuksi ja nyt pitää vaan jaksaa taas ponnistaa ylöspäin. Kohti viimeistä taistelua.

Pikkuhippu

Pikainen päivitys täältä puhelimen välityksellä. Nyt on pikkuhippu matkassa mukana. Blastokysti luokkaa 3BB, mikä on lääkärimme mukaan juuri loistava tässä vaiheessa. Ei siis vielä kuoriutumassa. Kiinnittymisen pitäisi tapahtua jo tänään tai huomenna. Kohta lähdetään ajelemaan kotiin, siinäpä se päivä meneekin. Sain mukaan Gonapeptylin, jonka pistän huomenna. Harmi kun se yksi oli hyytynyt, mutta saatiin edes se yksi vielä jemmaan pakkaseen.

Kirjoittelen huomenna tarkemmin. Nyt Hippu pikkuinen... Tarraa kiinni, jooko!!! Lääkäri antoi reilut 50% mahikset onnistua tällä alkiolla. Testipäivä on 28.1.

Tuntoja ja ultra

Tämä joulu on erityinen. Jo viitenä viime jouluna olen joka vuosi ajatellut, että joko ensi jouluna meillä on täällä oma pikkuinen tai olenko raskaana. Tämä joulu on elämäni viimeinen joulu, jolloin ajattelen noin. Ensi jouluna meillä on vauva tai olen raskaana, tai sitten ei ole kumpaakaan. Niin tai näin, haikailut loppuvat tähän. Jos meille ei vauvaa tai raskautta ensi vuoden aikana suoda, ei sitä meille ikinä tule. Käänteentekevä vuosi 2015 siis edessä.

Tämä viikko on ollut aika raskas. Kun viime viikolla olin vielä intoa täynnä tästä uudesta nopeasta käänteestä, niin tällä viikolla on hyydyttänyt. Olo on ollut tosi raskas, hirveä väsymys on vaivannut ja olen nukkunut tosi huonosti. Pinna on kireällä ja turvottaa. Eli nämä olot ovat seurausta tuosta Progynovasta aika varmasti. Joka päivä myös jossain vaiheessa särkee päätä ja välillä on sellaisia lieviä pahoinvointikohtauksia. Ei kiva, mutta nämä on nyt vaan kestettävä. Ja mikä tärkeintä: täytyy muistaa nyt vaan ykkösenä ajatella oman mielen ja kropan jaksamista! Nyt on tärkeintä, että olisin kuitenkin mahdollisimman hyvässä kuosissa sitten kun se mahdollinen siirto tapahtuu. Hirveän huono omatunto on nimittäin ollut, kun en ole jaksanut tällä viikolla käydä salilla kuin kaksi kertaa. En ole jaksanut. Huomenna olisi tarkoitus mennä, mutta saa nähdä kuinka käy. Oma fyysinen olo ensin ja sali sitten. Näin olen päättänyt.

Tänään kävin siellä ultrassakin täällä kotikaupungissa. Lääkäri sanoi, että tilanne näyttää todella hyvältä, juuri sellaiselta kuin tässä vaiheessa minulla täytyykin ja Progynova on tehnyt tehtävänsä. Se siis tarkoittaa sitä, että kohdun limakalvo on paksuuntumassa (nyt oli 9,7 mm, tasainen triple) ja munasarja on levossa, eli ei ollut follikkeleita näkyvissä. Outoa, kun ei puhuta enää munasarjoista monikossa! Sain mukaani paperin, jossa nuo tulokset lukevat ja niistä pitää soittaa sitten Dextraan maanantaina. Sain myös kuvat ja lähetän ne sitten sinne. Eipä tässä nyt sitten taas muuta voi kun nappailla noita pillereitä ja odottaa seuraavia ohjeita! Ne verikokeet (hepatiitit ja HIV) käytiin muuten ottamassa yksityisellä ja kalliiksi tuli ilmiselvät vastaukset! Molemmilta 112,50 €... Tosin eihän tuo ole kuin pisara meressä sitten siinä loppusummassa.

Minä en vieläkään uskalla ajatella, että me päästäisiin edes yhteen siirtoon. Omat kokemukset ovat niin rankkoja, että on vaikea uskoa, että jo parin viikon päästä makaisin siellä lääkärin pöydällä ottamassa vastaan elävää alkiota. Meidän pientä, joka kasvaisi minun kohdussani. Vaikka kuinka yritän ajatella, että mahdollisuudet siirtoon ovat todellakin nyt ihan eri luokkaa kuin meillä koskaan ennen, niin en vaan pysty ajatella sitä ennen kuin se on todellisuutta. Enhän minä edes tiedä, kuinka luovuttaja tulee reagoimaan stimulaatioon ja tuleeko niitä munasoluja. Toisaalta on helpottavaa, ettei minun tarvitse sitä nyt tavallaan stressatakaan omalla kohdalla. Ei tarvitse pelätä folliultria peläten joka kerta pahinta, että eikö siellä kasva mitään. Eikä sitä kamalan vaikeaa punktiota, josta kaiken päätteeksi tulee nollatulos. Olen vähän kuin tämän tarinan sivuhenkilö siihen saakka kun/jos siirto on todellisuutta.

Tästä se lähtee...

Ensiksi kiitos teille kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni! Mieletöntä, miten monta teitä on siellä, jotka elävät mukana tässä tärkeässä vaiheessa. Kiitos teille, kun olette osoittaneet välittämistänne olemalla niin vilpittömän iloisia meidän puolestamme! <3 Kiitos myös ystäville, jotka olette muuta kautta osoittaneet tukenne meille. Tällaisina hetkinä sitä tuntee olevansa etuoikeutettu kun huomaa, kuinka paljon elämässä on välittäviä ihmisiä. Tiedän, että on niin monta, joille tämä meidän lapsettomuustaipaleemme on ollut raskasta seurattavaa ja kuinka te toivotte kanssamme, että polkumme saisi vihdoinkin onnellisen päätöksen. <3

Kuvalähde

Huhhuh, onpa ollut melkoinen viikko. Tosiaan, vasta viime torstaina saatiin tietää luovuttajasta ja nyt jo ollaan siinä vaiheessa, että huomenna alkaa lääkitys! Tänään siis alkoi vuoto ja huomenna (kp2) aloitan Progynovan. Se on estradiolia (estrogeeni), jota yleensä määrätään hormonikorvaushoidoksi vaihdevuosioireisiin. Ilmeisesti tätä sitten käytetään näissä lahjamunasoluhoidoissa, olisikohan PASseissakin käytössä (?). Annostus vaan on kolminkertainen verrattuna alkuperäiseen tarkoitukseen. Minun pitää siis ottaa 2 mg tabletti kolmesti vuorokaudessa mieluiten 8 tunnin välein. Jännittää, miten tämä taas vaikuttaa. Koskaan aiemmin ei siis ole hoidoissa minulla tätä ollut, joten saa nähdä, olenko muutaman päivän päästä hormonihirviö! :D

Puhelin on laulanut päivittäin tällä viikolla klinikalle. Ensin maanantaina soitin että olemme valmiit aloittamaan. Eilen sitten saatiin ohjeet etenemisestä. Ja tänään alkoi vuoto, ja taas piti soittaa. Nyt se vuotokin siis ajoittui sopivasti. Jos se olisi alkanut jo viime viikon lopulla, ei oltaisi tähän junaan ehditty! Tänään myös soittelin kotikaupunkimme eräälle yksityiselle klinikalle, jonne sain onneksi sovittua ultrakäynnin ensi viikon lauantaiksi. Ultrassa minun pitää siis käydä kp 10-14 välisenä aikana ja ensi viikon lauantai on kp 11. Ihanaa kun tuolla klinikallakin ollaan ymmärtäväisiä ja sain lapsettomuuslääkärille siis ajan klinikan aukiolon ulkopuolelle. Vastaanoton ihana hoitaja sanoi, että "kyllä ne meidän lääkärit tulee vaikka joulupäivänä kun on tällaisista asioista kyse!". Kun olen ultrassa käynyt, täytyy tulokset ilmoittaa hoitavalle klinikalle ja sitten määrätään, milloin aloitan Dexametasonin (kortisoni). Tänään siis hain apteekista Progynovan ja Dexametasonin. Sitten kun luovuttajalla on punktio, aloitan minä Lugesteronit samana päivänä. Siinäpä tämänhetkinen tieto lääkityksistä.

Tänään tulikin klinikalta kirjekuori, jossa oli ohjeet lääkityksistä ja muista toimenpiteistä. Mukana oli myös lähetteet meille molemmille infektiotesteihin. Nehän siis täytyy myös taas ottaa, kun edellisistä on aikaa niin kauan. Myös hoitosuostumuslomakkeet tulivat ja ne täytyy lähettää klinikalle sitten yhdessä labravastausten kanssa. En vielä tiedä, onnistuuko labrojen ottaminen julkisen kautta vai pitääkö nekin ottaa yksityisellä.

Tästä se lähtee! Nyt kun vaan pysyy pää menossa mukana, toiveet korkealla, mutta kuitenkin jalat maassa. Jännittää vimmatusti!

Suurin lahja

Dextra Lapsettomuusklinikka

Päänsisäisiä juttuja

Meillähän oli vähän auki se, onnistummeko löytämään kotikaupungistamme sellaista psykologia, jolla olisi kokemusta lahjasoluneuvonnasta. Se oli klinikan ehtona, että kokemusta täytyy olla, eikä ketä tahansa "rivipsykologia" kelpuuteta. No, mielestämme meillä kävikin aivan mahtava tuuri, kun klinikka kelpuutti meidän neuvojaksemme saman tutun ja turvallisen seksuaaliterapeutin, joka piti meille IVF-neuvonnankin, ja jonka luona kävin monet kerrat juttelemassa silloin polin hoitojen aikana. Hän on tätä nykyä siirtynyt yksityiselle sektorille ja pitää vastaanottoa samassa gynekologikeskuksessa, jossa aion sitten ensi syksynä käydä sen munasarjaultran ja mahdollisen hoidon aikana seurantaultrat. Hyvä, kun saa täällä päässä kaikki toiminnot keskitettyä yhteen paikkaan. Hänellä on tätä nykyä myös erityistason psykoterapeutin pätevyys ja onneksi se riitti myös klinikalle, vaikka hänellä ei varsinaista psykologin koulutusta olekaan.

Vähän kyllä jännitti ensin, että hyväksyykö Dextra hänet neuvojaksemme, kun hänellä ei ollut aiempaa kokemusta lahjaMUNAsoluneuvonnasta. Mutta lahjasiittiöistä ja -alkioista oli, joten onneksi klinikka katsoi sen riittäväksi kokemukseksi. Meille ainakin tämä oli helpotus. Tämä henkilö kuitenkin tuntee meidän koko tämän lapsettomuushistorian ja minun masennukset ja muut henkiset ja fyysisetkin kipuilut koko matkan ajalta. On paljon helpompaa avautua hänelle nyt tästäkin aiheesta, kun ei ensin tarvitse selittää kaikkea alusta asti. Neuvonnassa on siis tarkoitus keskustella kaikesta mahdollisesta hoitoon liittyvästä, sekä myös raskauteen ja synnytykseen liittyvistä tunteista. Myös vanhemmuutta käydään läpi, sekä meidän parisuhdetta. Palataan varmaan myös menneeseen jonkin verran. Johtoajatuksena tässä lienee se, että me ymmärretään mihin ollaan lähdössä ja ollaan sinut asian kanssa. Jonkinlainen lausunto meistä sitten Dextralle lähtee. Aikaa emme ole vielä sopineet, mutta tarkoitus olisi varata se tässä lähiaikoina varmaankin toukokuulle.

Minulla on varmaan jollain tapaa suruprosessi vielä kesken. Tuleeko siitä koskaan täysin valmista, tai täytyykö tullakaan? Kyllä varmasti sitten, jos sen oman vauvamme vielä joskus syliini saan. Omaa suremista on vaikeuttanut omalta osaltaan mielialalääkitys, jonka siis aloitin silloin kaksi vuotta sitten. Nyt olen purkuvaiheessa! Aloitin perjantaina kuuden viikon jakson, jonka aikana on tavoitteena purkaa lääke kokonaan käytöstä. Tätä toki edelsi puhelinneuvottelu lääkärin kanssa. En omin päin sentään tähän lähtenyt. Etenen varovasti niin, että kun annokseni on tähän asti ollut 30 mg/vrk (se on melko suuri annos), seuraavat kaksi viikkoa otan 20 mg, sitten kaksi viikkoa 15 mg ja viimeiset kaksi viikkoa 10 mg. Ja sitten se loppuu. Vähän minua jännittää, että miten tämä tulee menemään. Onneksi lopetus tehdään tosi maltillisesti suht pitkällä aikavälillä.

Mitä minä sitten odotan? Olen kyllä tietoinen, että lopetuksen jälkeen saattaa tulla hetkellinen notkahdus mielialassa. Onneksi on kohta kesä, se varmasti helpottaa! Odotan myös, että hyökyykö se suru sitten aallon lailla päälleni vai tuleeko se vähitellen vai tuleeko ollenkaan? Onneksi voin sitten tarvittaessa mennä vaikka puhumaan tuon tutun psykoterapeutin kanssa, jos tunteita on äkkiseltään vaikea hallita ja hillitä. Myös läheisille on hyvä tuoda julki tämä tilanne, että ei tule isona yllätyksenä, jos yhtäkkiä saatankin olla alakuloisempi ja surullisempi. Jospa tästä selviäisi ilman isompia aallokoita! :)

Ajatuksia vertaistuesta

Joko olette käyneet katsomassa Simpukan uudet sivut?

Pakko jakaa siellä ollut tiedote:

”VANHEMMUUS LAHJASUKUSOLUHOITOJEN JÄLKEEN”

 

luento- ja keskustelutilaisuus Helsingissä

keskiviikkona 7.5. klo 17-20

Parisuhdekeskus Katajan tiloissa (Lapinlahdenkatu 3 A, 3.krs.)

 
Simpukka-yhdistys järjestää Helmen päivänä luento- ja keskustelutilaisuuden, joka on tarkoitettu lahjasukusoluhoitoja pohtiville, niissä käyville ja hoitojen avulla lapsen saaneille.
 
Tilaisuudessa luennoi psykologi, psykoterapeutti Terhi Vihko (Tunnetila, Dextra Lapsettomuusklinikka) ja puheenvuoron pitää Dextra Lapsettomuusklinikan lääkäri.
 
Keskustelua ohjaavat Simpukan työntekijät Laura Isotalo ja Johanna Repo.

Illan aikana on mahdollisuus tavata muita lahjasukusoluhoitoja pohtiviin ja hoidoissa käyneisiin ja tutustua Simpukan Helminauha -vertaistukitoimintaan.

Vau. Tuon luettuani marisin heti miehelleni, että miksi kaikki tuollainen pitää aina tapahtua Helsingissä? Olisi kyllä mahtavaa päästä tuollaiseen tilaisuuteen kuuntelemaan ja mahdollisesti keskustelemaan. Kotikaupungissani ei ole Helminauhankaan toimintaa. Luultavasti senkin toiminta keskittyy kaupunkeihin, joissa lahjasukusoluhoitoja ylipäänsä tehdään. Menkää ihmeessä kaikki kiinnostuneet paikan päälle!

Vertaistuki on ollut itselleni kyllä äärimmisen tärkeää lapsettomuustaipaleemme aikana. Ajoittain se on ollut jopa henkireikä. Sillä ei kukaan, kukaan, voi ymmärtää mitä me olemme käyneet ja käymme läpi, ellei ole itse sitä joutunut käymään myös. Blogiini onkin tullut muutamia kommentteja, joissa on kiitelty sitä, että kirjoitan. Kröhöm, taukoja on ollut ja varmasti tuleekin olemaan, mutta itse en vaan jaksa koko aikaa velloa tässä asiassa. Mutta sitten kun nämä asiat taas tulevat ajankohtaisiksi, alkaa kummasti näppissormia syyhyttää ;).



Meille kaikille liiankin tutuksi käyneitä sanoja, meidän elämäämme! (Kuvalähde)

Monen bloggaajankin kanssa on jaettu monet ilon, surun, jännityksen ja epätoivon hetket. Suurin osa heistä, jotka olivat jossain vaiheessa hyvinkin aktiivisia omassa blogiyhteisössäni (luultavasti jos joku teistä lukee tätä, tunnistaa ketä kaikkia suunnilleen tarkoitan <3), ovat nyt saaneet lapsen tavalla tai toisella. Muutama on keskellä adoptioprosessia. Meitä rannallejääneitäkin on. Vaikka olen iloinen jokaisen lapsettomuushoitojen avulla raskaaksi tulleen puolesta, sitä tuntee välillä väkisinkin, että mikä siinä on kun ne toiset onnistuu aina jossain vaiheessa kuitenkin. Paitsi me. Tulee uusia lapsettomuusblogeja, joissa eletään ensimmäisten hoitojen jännitystä ja sitä toiveikkuutta, mikä meilläkin oli hoitojen alussa. Itse on vähän vaikea enää samaistua heihin, mutta haluan silti olla mukana kannustamassa, koska se on tärkeää. Myös itseäni on kannustettu alusta alkaen ja tiedän, miten paljon se merkitsee.

Siksi koen tällä hetkellä tärkeäksi kirjoittaa tätä blogia tästä uudesta näkökulmasta. Nyt meillä on taas uusi vaihe. Tilanne, jossa toivoisin vertaistukea muilta saman kokeneilta tai tässä tilanteessa olevilta. Olen yrittänyt etsiä lahjamunasoluhoidossa olevien blogeja, mutta en ole oikein onnistunut niitä löytämään. Ainakaan tällä hetkellä jonossa olevilta. Onkin mukavaa, että tänne on kuitenkin pari samassa tilanteessa olevaa kommentoijaa eksynyt. Ja tottakai kaikkien tuki on tärkeää ja olen iloinen jokaisesta kannustavasta kommentista, tuli se keneltä tahansa <3 Olisi vaan mukavaa lukea enemmänkin toisten tuntemuksia tästä elämäntilanteesta. Joten jos teillä on yhtään halua avata enemmän omia ajatuksianne, niin eikun vaan oma blogi pystyyn! Jos ei innostusta siihen ole, niin tottakai tänne minun blogiinikin saa kommentoida ja mukavaahan se vain on, jos keskustelua syntyy.

Nyt toivotan kaikille oikein mukavaa pääsiäistä ja etenkin meille, jotka olemme vailla niitä hyviä munia: toivottavasti odotuksemme ei veny liiaksi, vaan meidät palkitaan vielä hyvällä munasaaliilla sitten joskus kun se on ajankohtaista! <3

Jonossa!

Noniin, reissusta kotiuduttu ja heti piti päästä kirjoittamaan kokemuksista! Meillä oli siis torstaina ensikäynti siellä Dextrassa, ja samalla vietimme koko viikonlopun pääkaupunkiseudulla ensin siskoni luona, sitten serkkuni häissä ja vielä ystäväperheenkin luona.

Alku ei ollut kovin lupaava, kun me juututtiin Helsingin ruuhkaan ja myöhästyttiin vartti! Soitin kyllä jo sitten matkalta, että "joo me ollaan kyllä 2 km:n päässä, mutta sellasessa ruuhkassa, että myöhästytään". Onneksi siellä eivät olleet moksiskaan tilanteesta, vaan ihan rauhassa saatiin tulla. Meillä oli onneksi päivän viimeinen aika, joten ei sitten muiden ajat myöhästyneet enää meidän takia. Meille oli varattu tunnin aika, mutta loppujen lopuksi aikaa taisi mennä 1,5 tuntia. Todella positiivinen kokemus se koko käynti oli. Klinikka oli sisustettu miellyttävän "kotoisaksi" odotustiloista (tosin mehän emme siis aikaa siellä sitten kuluttaneetkaan sattuneesta syystä ;D) ja aika pian suurin jännityskin kaikkosi, kun siellä tuli jotenkin turvallinen olo.

Lääkärimme oli kyllä loistotyyppi! Tosi rento ja mukava, huumorintajuakin löytyi just sopivasti. Paljon hän kyseli meiltä suoraan ja samalla tutki paperinivaskaa, joka meillä oli mukana. Itse en voinut ulkoa muistaa kaikkia icsejä mitä milloinkin tehtiin ja monta solua milloinkin tuli ja millä lääkeyhdistelmällä, joten hyvä kun oli paperit mukana. Muutaman kerran hän totesi, että kyllä me ollaan jo jouduttu kokemaan aika paljon ja sellaisia asioita, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.

Ultrassa selvisi, että minulla todellakin on todennäköisesti endometriooma tai joku verenvuoto vasemmassa munasarjassa (paperissa lukee vas:lla 25x28 hemorrh, ota tuosta sitten taas selvää!). Heti kun tutkimus alkoi, lääkäri totesi, että kyllä täällä selvästi jotain ylimääräistä on. Voi kyllä minua niin suututtaa, kun minulle ei viime keväänä tuosta mitään mainittu! Onneksi nyt tiedetään. Menin tietysti vähän paniikkiin, kun pelkäsin, että jos se leviää sieltä kohtuun. Lääkäri sanoi kuitenkin, että se on koteloitunut eikä leviä siitä mihinkään. Jos se alkaa aiheuttaa minulle kipuja tai kasvaa, niin sitten se pitää leikata pois. Myöhemmin miehen kanssa juteltiin, että onhan minulla ollutkin sellaisia outoja kipuja vasemmalla alavatsalla, joista olen välillä valitellut. En vaan sitä edes tuossa tilanteessa muistanut lääkärille mainita. Minun pitää käydä syksyllä kontrolliultrassa kotikaupungissani, jossa sitten katsotaan, onko se kasvanut, hävinnyt tai muuttanut muotoaan. Sitä varten sain ultrakuvan mukaani. Munasarjoista lääkäri oli sitä mieltä, että ne todellakin ovat siinä kunnossa, että ei ole kovin todennäköistä raskautua omilla soluilla. Minulla oli kuulemma molemmissa munasarjoissa kolme alkavaa pienenpientä munarakkulan alkua (oli kp 6), kun minun ikäiselläni niitä pitäisi olla molemmin puolin vähintän 10. Lääkäri kyllä mietiskeli sitäkin, että jos asuisimme lähempänä, voisiko yhtä hoitoa vielä omilla kokeilla, mutta sitten kun todellakin meillä on jo takana viisi aloitettua hoitoa, joista vain kaksi siirtoa, niin ei ole oikein järkeä enää omilla tehdä. Minäkin sanoin suoraan, että en todellakaan jaksa enää yhtään kertaa sitä rääkkiä käydä läpi.

Päädyimme sitten siihen lopputulokseen, että liitymme lahjamunasoluhoitojonoon. Odotusaika on noin vuosi. Koska Dextra on ollut vasta muutaman kuukauden toiminnassa, ei heillä ole vielä montaa luovuttajaa tiedossa, mutta kevään mittaan he kuulemma alkavat tehostetummin etsiä heitä. Lääkäri kertoi myös rehellisesti, että jollain muulla klinikalla pääsisimme hoitoon varmasti paljon nopeammin. Me kuitenkin haluamme hoitoon tuolla, koska se vaan tuntuu meille oikealta paikalta. Siellä on kuitenkin käytössä uusin tekniikka ja henkilökuntakin on huippuluokkaa. Jos kerran meillä on vain tämä yksi keino enää jäljellä, niin tehdään se sitten parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka se sitten vaatisi vielä hieman odottelua. Lisäksi tässä on aikaa vielä kypsytellä ajatusta. Jonostahan voi toki jättäytyä pois ihan milloin vaan, jos siltä alkaa tuntua. Myös se, että meidän ei tarvitse kuitenkaan Helsingissä asti ravata alvariinsa, on tosi hyvä juttu. Eli minä voin käydä ultrat kotikaupungissani. Periaatteessa minun ei siis tarvitse mennä tuonne klinikalle kuin siirtoon. Miehen pitää tietysti luovuttajan punktiopäivänä käydä oma osuutensa suorittamassa.

Seuraava askel on psykologikäynti. Hoitoon pääsy edellyttää meiltä lahjasoluneuvontakäynnin asiaan perehtyneen psykologin luona. Minä en vielä tiedä, onko kotikaupungissani sellaista psykologia, jolla on kokemusta tästä. Jos ei, niin se käynti sitten täytyy tehdä jossain muualla. Psykologin kanssa on siis tarkoitus keskustella kaikesta, mitä tähän hoitoon liittyy hoidon aikana sekä siitä mahdollisesti syntyvän lapsen kannalta. Siellä voimme kysyä kaikki mahdolliset mieltä askarruttavat asiat. Saimme klinikalta mukaan kirjasen, joka täytyy molempien lukea ajatuksella läpi ennen psykologikäyntiä. Täytyykin heti huomenna alkaa selvittää, mistä tällainen psykologi meille löytyisi. Klinikalla nimittäin  painotettiin, että tämä tulisi mieluusti hoitaa melko pian, sillä he tarvitsevat psykologilta lausunnon ennen kuin prosessi pääsee kunnolla eteenpäin.

Tällä hetkellä olen todella positiivisella mielellä! Tänään kotimatkalla sanoin miehellenikin, että nyt olen tosi onnellinen. Ja siskolle papatin torstai-iltana, että ihanaa kun minusta tuntuu nyt ensi kertaa moneen vuoteen, että minusta oikeasti voi vielä tulla äiti! Koeputkihoitojen aikana kun ennuste oli koko ajan niin huono, ei toivoa juuri onnistumisesta ollut. Nyt ensi kertaa tuntuu siltä, että voisimme oikeasti onnistua. Aika kummallinen tunne jopa! Minulla on jotenkin vahva tunne tästä. Ja mieskin on nyt jotenkin ihan erilaisella asenteella kuin aiemmin. Ehkäpä se ammattilaisen kanssa näiden asioiden läpikäynti sitten tuli todellakin tarpeeseen ja hälvensi miehen epäilyksiä. Mies ihan itse sanoi, että hän kiinnostui siitä alkioiden viiden päivän viljelystä, kun siitä oli lääkärin kanssa puhe. Minä sitten siihen totesin, että kyllähän minä olen sinulle tuosta blastokysti-aiheesta aiemminkin selittänyt, mutta silloin ei ole kiinnostanut. Mutta se on kuulemma eri asia kun asiantuntija kertoo :D :D Nyt on sellainen tunne, että parisuhteemmekin vahvistui ja että yhdessä me selviämme mistä vain! <3

Toki meillä on siis mahdollisuus tästä vetäytyä milloin vain, mutta kyllä tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että hoitoon lähdetään :). Psykologi voi tietysti vielä laittaa kapuloita rattaisiin, jos hänen mielestään meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Hänen lausunnostaanhan sitten riippuu, eteneekö asia vai ei.

Toivo on palannut ja se tuntuu oikein hyvältä :)

Endometrioma?

Kyllä, minun sairaalasta tulleissa papereissani näkyy otsikon kaltainen kysymys kahteenkin otteeseen. Molemmat ovat viime keväältä ja saman lääkärin arveluja. Hän on siis kahdella eri ultrakerralla (folliultria ennen punktioita) havainnut jotain sameaa vasemmassa ovariossa, endometrioma?. Ja mikä tässä on kummallisinta: minä kuulen/luen asiasta vasta nyt! Lääkäri ei siis kokenut tarpeelliseksi mainita minulle asiasta, mikä kummastuttaa kovin. Vaikka kyseessä olisi vain pieni epätodennäköinen epäilys, niin minun olisi pitänyt saada tietää! Vasta nyt, vuoden päästä noista käynneistä, saan lukea asiasta.

Tässä sitten muutaman päivän asiaa mietittyäni ajattelin, että asia varmaan selviää, jos siellä Dextrassa ensi viikon käynnillä minut ultrataan. En vaan tiennyt, että kuuluuko ultra siihen ensikäyntiin, kun kyse on lahjamunasoluhoitokeskustelusta. Tunti meille on varattu aikaa, mutta riittääkö se? Soitinkin sitten tänä aamuna Dextraan ja huojennus oli suuri, kun sain vastauksen, että tottakai ultrataan, jos me sitä toivomme. Tässäpä selkeästi tämä julkisen ja yksityisen ero. Julkisella tehdään se, mitä pitää tehdä, mutta yksityisellä otetaan asiakkaan henkilökohtaiset toiveet huomioon. Tottakai tuosta ultrauksesta sen ensikäynnin hintakin sitten nousee, mutta olen sen todellakin valmis maksamaan, että nähdään, onko aihetta epäillä vielä endometrioosiakin. Muutenkin minusta on ihan hyvä nähdä, mikä munasarjojen ja kohdun tämänhetkinen kunto on, kun viimeksi on ultrattu vuosi sitten.

Tällä tekstillä en halua mollata julkista puolta. Ainakin meillä kyllä tehtiin ihan kaikki, mitä meidän hyväksi siellä voitiin tehdä, ja olen kiitollinen polin henkilökunnalle, vaikkei toivottuun lopputulokseen päästykään. Resurssit ovat rajalliset, tottakai. Ja tietysti yksityisellä saa yksilöllisempää palvelua, kun siitä maksetaan itse. Silti jotenkin tuo puhelu rauhoitti minua.. Tuntuu, että me ollaan menossa hyvään paikkaan, jossa meitä todellakin kohdellaan yksilöinä. On jotenkin ihan turvallinen olo mennä sinne. Ihan pelottaa, kun odotuksen ovat niin korkealla :D Mutta kyllä Lilakin oli saanut Dextrasta niin hyvän ensivaikutelman, että hyvällä mielellä sinne voi mennä.

Mielessä tuhat ja sata asiaa

Maaliskuu on jo pitkällä ja meidän klinikkakäyntimme lähestyy. Mietin aionko kertoa, mille klinikalle olemme menossa. No toisaalta, miksikäs ei. Jos joku kyseisellä klinikalla jo käynyt sattuukin huomaamaan tämän, niin olisihan se kiva kuulla kokemuksia :). Tosin epäilen, ettei kovinkaan moni vielä kokemuksistaan osaa kertoa, sillä kyseessä on aivan uusi lapsettomuusklinikka Helsingissä: Dextra Lapsettomuusklinikka. Tämä klinikka valikoitui tietyistä sijaintisyistä sekä myös siksi, että uskon sieltä löytyvän viimeisimmän tietotaidon ja tekniikan, mitä Suomessa ylipäätään käytössä tällä alalla on. Lääkärimme ainakin tuolla keskustelukäynnillä on Niklas Simberg. Riippuu ihan tuosta käynnistä, onko Dextra lopullinen hoitopaikkamme, jos lahjamunasoluhoitoon päätämme lähteä. Meillä on mielessä toinenkin vaihtoehto, joka on lähempänä kotikaupunkiamme. Mutta jos hoitoon lähdetään ja Dextra tuntuu omalta, tuntuisi vähän hölmöltä mennä muualla edes käymään.
Eli katsotaan nyt tuo paikka ensin.

Jotenkin tuntuu pahaenteiseltä kirjoitella etukäteen tuosta klinikasta, kun lopullista päätöstä hoidosta ei olla edes tehty. Mutta minusta tuntuu myös, että näistä asioista kirjoittaminen nyt helpottaa omaa fiilistä. Toisaalta odotan käyntiä positiivisella jännityksellä. Haluan ehdottomasti kuulla, mitä mieltä lääkäri on tilanteestamme ja olisiko hänen mielestään meillä millaiset mahdollisuudet onnistua lahjamunasoluhoidolla. Muutenkin haluan kuulla lisää oikealta asiantuntujalta koko prosessista. Nettipörräilyllä saa pitää tuntosarvet pystyssä ja lähdekritiikkisuodattimen täysillä. Onkin helpottavaa päästä keskustelemaan näistä asioista henkilön kanssa, joka oikeasti tietää eikä mutuile. Jonkin verran olen toki lukenut myös ihmisten kokemuksia itse lahjamunasoluhoidosta, mutta en ole kyllä oikein tästä aiheesta kirjoittaviin bloggaajiin törmännyt. Vinkatkaahan mulle, jos tiedätte jonkin lahjamunasoluhoidossa käyvän, siihen jonottavan tai lapsen sitä kautta saaneen blogin!

Mutta sitten toisaalta odotan käyntiä myös pelolla. Mitä jos meille todetaan, että ei kannata yrittää? Voiko siihen olla joku syy? Suurin pelkoni on edelleen se, että mieheni ei käynnin jälkeen halua lähteä tähän. Mielessä pyörii ehkä tuhat ja sata asiaa. Jotkut ehkä hölmöjäkin. Ajattelinkin tähän listata muutamia mietteitäni, mitkä täytyisi klinikkakäynnillä muistaa kysyä:

• mitkä ovat klinikan kriteerit munasolun luovuttajia valitessa? Nämä voivat vaihdella klinikoittain jonkin verran.
• onko mahdollista toivoa luovuttajaa, jolla on jo om(i)a lapsi(a), tai joka on luovuttanut jo aiemmnin munasolujaan, joista on syntynyt lapsia? Olisi tieto siitä, että munasolut todellakin tomivat.
• olisiko mahdollista tehdä yhteistyötä jonkin omassa kotikaupungissani toimivan tahon kanssa omien ultrien yhteydessä? Tuntuisi jotenkin hassulta lähteä satojen kilometrien päähän vain parinkymmenen minuutin ultrauksen takia kun katsotaan, onko lääkitykset tehonneet niin kuin pitää ja kohtu vastaanottavaisessa tilassa.
• mitä alkiotakuu todellisuudessa tarkoittaa? Sähköpostitse asiaa kysyin ja sain vastaukseksi, että jos ei siirtoon päästä munasolusta johtuvasta syystä, ei tarvitse maksaa mitään luovuttajan maksuja / säilytämme paikkamme jonossa. Mistä ihmeestä voi tietää, johtuuko alkiokato munasoluista vai siittiöistä?
• onko lahjamunasoluraskaus riskiraskaus? Voiko kehoni jollain tapaa hylkiä "vierasta" solua, joka ei ole peräisin omasta kehostani?
• onnistumisen todennäköisyys meidän kohdallamme? Tilastolliset faktat on tiedossa, mutta kaipaan yksillöllistä arviota.
•  onko miten paljon tutkittu/seurattu lahjasukusolujen avulla syntyneitä lapsia, jotka ovat saaneet tiedon alkuperästään. Millä tavoin he ovat yleisimmin reagoineet? Huoli siitä, voiko tämä olla lapselle traumaattinen tieto ja voiko se vaikuttaa lapsi-vanhempi -suhteeseen. 

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Löysin muuten tänään aivan ihanan kirjoituksen Ovumian Perheklinikka-blogista. Siinä psykologi ja seksuaalineuvoja Mirka Paavilainen kirjoittaa löytämästään blogista, jonka videolla lahjamunasolun avulla alkunsa saanut nuori nainen kertoo taustastaan. Myös kyseinen video on linkattu tekstin loppuun ja pala kurkussa katselin ja kuuntelin sen. Sain hieman lisärohkaisua tuohon listani viimeiseen mietinnässä olevaan kohtaan. Tuo teksti kannattaa todellakin lukea ja video katsoa, jos tämä asia mietityttää. Tässä suora linkki Mirka Paavilaisen postaukseen "Syntymäni oli lähestulkoon ihme". Niisk!

Sarah Kayn piirtämä kuva haettu Googlen kuvahaulla