Jälleen on alkanut uusi vuosi. Tämä vuosi on ensimmäinen varmaan koskaan, kun en odota mitään. Ei lupauksia, ei toiveita. Ei mitään.
Vuosi 2015 oli elämäni raskaimpia vuosia. Ehkäpä jopa kaikkein raskain. Minulla on menneisyydessä hyvin rankkoja aikoja, varsinkin 1990-luvun lopulla. Loppusyksystä 1998 kevääseen 1999 en muista juuri mitään. Sairastin tuolloin vaikeaa masennusta ja lähellä oli, etten olisi täällä enää. Tuolloin vain ja ainoastaan vahva tukiverkosto (perhe ja ystävät) pitivät minut juuri ja juuri pinnalla, estivät lopullisen vajoamisen. Sekä tietenkin lääkitys ja oikeanlainen, tiivis hoitosuhde mielenterveyspuolelle. Tuolloin olin kuitenkin hyvin nuori, vasta 19-vuotias.
Nyt olen 36-vuotias. En voi verrata itseäni tuonne 90-luvun lopun minään. Eikä sitä tilannetta voi verrata tähän. Nyt minulla on takana roimasti elämänkokemusta, niin hyvässä kuin pahassakin. Luulisin, että se on nimenomaan yksi syy, että täällä jotenkin selvitään. Jos olisin joutunut tähän samaan kohtaan 10 vuota sitten 26-vuotiaana, en tiedä, olisinko seonnut lopullisesti. Voi olla. Nyt minulla on vahva parisuhde, jo yli 16 yhteistä vuotta takana. Mieheni olikin yksi sellainen tekijä, joka aikanaan oli auttamassa eteenpäin. Me aloimme seurustella syksyllä 1999. Tosin pahin aika oli jo silloin ohitse. En olisi todellakaan pystynyt mihinkään oikeaan parisuhteeseen vielä aiemmin.
Tiedostan, että en ole oikeasti vielä käsitellyt viime vuoden tapahtumia juurikaan. Minä en vaan pysty. Minä en pysty ajattelemaan vieläkään tulevaa. Oikeastaan tällä hetkellä minulla on hyvin vähän motivaatiota yhtään mihinkään. Toisaalta nämä ajatukset ovat vähän pelottavia. Ne voivat ennakoida masennusjaksoa. Mutta kun en vaan nyt jaksaisi alkaa käsitellä yhtään mitään. En todellakan jaksa mennä ainakaan puhumaan millekään psykologille. Tiedän, miten ne keskustelut toimivat. Olen käynyt niin paljon terapiassa, että tiedän. Enkä vaan millään jaksaisi mennä taas jollekin uudelle ihmiselle selittämään kaikkea alusta asti ja kuulemaan ne samat jutut, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemminkin.
Haluaisin olla iloisempi, nauravaisempi, sosiaalisempi. Niinkuin normaalisti olen. Mutta en vaan jaksa nyt välittää. En ole näistä tuntemuksista oikeastaan kenellekään edes puhunut. Puhuminen vaan tuntuu nyt niin vaivalloiselta. En jaksa alkaa aukomaan sitä vyyhtiä.
Tällä hetkellä en halua nähdä raskausmahoja. En vauvoja. En pikkulapsia. En halua kuulla ja nähdä lapsiperhekeskusteluja. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Sitähän minä olen.
Siispä. Minulla ei ole mitään odotuksia vuodelle 2016. Elän vaan päivä kerrallaan.
Hui. Tulipa kamalan synkkä teksti. Ei tämä kaikki varmaankaan minusta päällepäin näy. Mutta tältä minusta tuntuu juuri nyt. Ja silti suhtaudun tähänkin nyt jotenkin järkiperäisesti, että jospa tämä tästä joskus. Olen selvinnyt ennenkin, niin kai tästäkin joskus? Onneksi on edelleen se tukiverkosto. Perhe ja ystävät.
