Kipuja

Tänään alkionsiirrosta on kulunut 10 päivää ja huomenna on lääkärin määräämä testipäivä. Olen varannut ajan huomiseksi verikokeeseen, mutta tuloksen saan vasta maanantaina. Sain onneksi töissä sovittua maanantain lomapäiväksi. Pitää se kotitesti kuitenkin tehdä viikonloppuna, koska mies on kuitenkin maanantaina töissä. En halua olla yksin kun teen testin. En haluaisi tehdä koko testiä. Elämäni viimeinen raskaustesti.

Mikään, ei yhtikäs mikään viittaa siihen, että olisin raskaana. Päinvastoin, kaikki merkit viittaavat siihen, että menkat tulee kunhan vain Luget lopetetaan. Minulla Luget aina pitävät vuodon poissa. Rinnat ovat ihan normaalit lösöt. Viimeksi ne olivat kipeät siihen asti kun tyhjennys oli ohi ja hCG 0, eli kun kohdussa ei ollut enää mitään. Tosin tällä kertaa rinnat eivät turvonneet ja kipeytyneet Lugeistakaan, vaikka ennen on käynyt niin. Minulla ei ole "sitä tunnetta", ei pienintäkään, että entäs jos kuitenkin. Ei vaikka yrittäisin sitä vähän houkutella. Viimeksi se tunne pysyi, vaikka olinkin testannut negan.

Ja mikä pahinta: menkkakivut. Maanantai-iltana töissä oli jo aika jomotukset. Kotimatkalla autossa pääsi itku. Tunne siitä, että nega tulee oli niin kokonaisvaltainen. Kotona oli illalla pakko ottaa Panadolia. Seuraavana yönä heräsin yhden jälkeen aivan järkyttäviin polttoihin. Tuntui kuin koko alavatsa olisi tulessa. Se muistutti samanlaista kipua, mitä oli lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Järkyttävä aaltomainen poltto, kuitenkin onneksi meni ohi. Otin vielä toisen Panadolin ja valvoin pari tuntia paniikissa. Seuraavana yönä heräsin taas puolen yön aikaan siihen polttavaan kipuun. Nukahdin kuitenkin. Kunnes vähän ennen neljää kipu tuli taas. Nyt se oli enemmän viiltelevää ja pakotti oikealle puolelle enemmän. Nousin sohvalle enkä nukkunut enää koko yönä. Kipu meni onneksi itsestään ohi.

Näistä kivuista siis viimeistään olen varma negasta. Kun se kipu on ollut niin samantyyppistä kuin tyhjennyksessä tai pahoissa menkoissa. Googletin kyllä epätoivoisesti näitä oireita ja osalla on ollut voimakkaita kipuja ennen plussaamista tai alkuraskaudessa plussan jälkeen. Mutta en todellakaan voi uskoa, että minulla olisi siitä kyse. Kyllä se vaan on sitä, että kohdun limakalvo olisi voimakkaasti tulossa ulos, mutta Luget estävät sen. Jos olisi edes sitä tissikipua tai pieninkään olo, että voisin olla raskaana, voisin edes pikkuriikkisen vielä toivoa. Nyt ei kyllä toivoa ole.

Hirvittää ajatellakin viikonloppua ja sitä testintekoa. Pakko se on kuitenkin tehdä.

Onnesta ahdistukseen

Järkyttävän kammottavat piinapäivät. Onhan se karua, että tämä on meidän hoitotaipaleella vasta neljäs kerta, kun eletään piinapäiviä. Tai no, olihan ne kolme inssiä silloin keväällä 2011, mutta jotenkin en kyllä pysty millään tasolla vertaamaan niitä näihin alkionsiirtoja seuraaviin piinapäiviin. Tällä hetkellä koen oikeasti katkeruutta siitä, että meillä on takana oikeasti 4 punktioon asti vietyä ICSI:ä (+ yksi keskeytetty) omilla soluilla, ja sitten tämä yksi lahjamunasoluhoito. Joista yhteensä siis vain neljä siirtoa! Normaalistihan kun suunnilleen yhdessä hoidossa on saman verran siirtoja... Meillä siis viidessä.

Ymmärrän kyllä, että ne jatkuvat siirrot ja negat ovat turhauttavia. Mutta jokainen siirto on kuitenkin aina mahdollisuus. Kun siirtoa ei tule, ei tule myöskään mahdollisuutta. Tiedän, että kuulostaa kamalalta, mutta tällä hetkellä olen kyllä kateellinen jopa niille, jotka ovat hoidoissa ja joilla niitä alkioita vaan tulee ja pakkasessa on vaikka kuinka monta. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta. Ehkä hyväksyisin tämän tilanteen vähän helpommin, jos se viime tammikuinen alkiokaan ei edes olisi yrittänyt kiinnittyä. Mutta kun se yritti, todennäköisesti kiinnittyikin, mutta sitten kuitenkin irtosi. Jos näistä siirretyistä alkioista mikään ei olisi edes yrittänyt kiinnittyä, olisi tappio ehkä hiukan helpompi kestää. Nyt tiedetään, että mahdollisuuksia on, mutta kun ei ole alkioita. Harmittaa niin vietävästi!

Mehän päätimme etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa vain yhden kerran ja that's it. Nyt on kuitenkin niin sellainen katkera olo tästäkin, että kun niitä munasoluja tuli niin vähän. Että jos olisi tästä noin vaan laittaa se 7000-8000 €, niin kokeilisiko vielä kerran toisella luovuttajalla. Mutta kun ei ole tuollaisia summia. Ei ole mitään. Juuri sain maksettua viimeisen osan edellisen hoidon lainasta ja se on helpotus. Emme joutuneet lainaa siihen ottamaankaan kuin pari tonnia, kun saatiin säästettyä. Mutta nyt on säästötili tyhjä. Huomautuksena vielä, ettei kukaan käsitä väärin: tottakai olen silti kiitollinen luovuttajalle, kävi miten kävi. Hän on tehnyt niin epäitsekkään ja hyvän teon, joka kertoo lähimmäisenrakkaudesta tuntemattomia kohtaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei niitä soluja tullut kuin muutama.

Jaa, miksi mietin tällaisia kun piinikset vielä meneillään? No, nyt eletään piinapäivää nro 7 ja mikään, ei mikään kerro mitään muuta, kuin että tämä hoito ei onnistunut. Siirrosta on tasan viikko. Voi kun olinkin viime maanantaina niin onnellinen! Harmi, että sekin onni muuttui aika äkkiä taas tähän ahdistukseen. Aika samalla lailla menee oireilut kuin aiemminkin. Paitsi ettei nyt ole edes sitä tissikipua ja -turvotusta. Viikonloppuna oli lievää tissiarkuutta, mutta se oli ihan samanlaista kuin minulla on lähes aina kierron loppuvaiheessa ennen menkkojen alkua. Viikonlopun aikana myös Luget on alkaneet tulla vauhdilla ulos nesteisenä mössönä. Muutama päivä oli, ettei ollut pahoja menkkamaisia kipuja. Kunnes eilen illalla. Ja viime yönä. Heräsin sellaisiin poltteluihin ja viiltelyihin, mitä minulla on normaalistikin ennen menkkoja ja menkkojen aikaan. Mietinkin, että kiva, nyt ei kuitenkaan uskalla mitään kipulääkkeitäkään kuitenkaan vielä syödä. Kärsitäänpä tässä sitten endomenkkakivuista ihan ilman lääkitystä. Olen satavarma, että vuoto alkaisi, jos Lugeja ei olisi. Nyt on menossa kp 25 ja normaalistikin tässä vaiheessa olen kipuinen ja vuoto alkaa näinä päivinä. Viimeksi tässä vaiheessa minulla toivo alkoi vähän nostaa päätään, tuli jotenkin sellainen tunne, että josko sittenkin? Ja se tunnehan olikin osittain oikeassa. Nyt sellaista tunnetta ei ole. Eilen illalla oli viimeisen Ovitrelle-pistoksen aika. Oikeasti mietin, että onko tässäkään enää mitään järkeä edes pistää!

Kaikki vaan sanoo, että älä usko mihinkään oireisiin. Ne voi olla kumpaa vaan. Mutta kyllä se vaan on niin helppo sanoa... Kun itse olen aina ollut niin oikeassa ennenkin näiden tuntemusten kanssa. Kyllä tässä vuosien aikana on niin herkäksi muuttunut ja tietää ja tuntee olonsa. Minä haluaisin vaan nyt olla jossain koomassa siihen asti, kunnes lopputulos on selvä. Minä en haluaisi testata itse ollenkaan, vaan odottaa pelkästään veritestin tulosta. Mutta eihän se onnistu, koska veritestin tulos tulee työpäivänä. Pakko olla edes jotenkin varautunut siihen. Voi kun olisin jotenkin pystynyt ajattelemaan tätä etukäteen ja sopimaan sen päivän vapaaksi...  Töihinmeno muutenkin tuntuu nyt täydelliseltä pakkopullalta. Vaikka yrittäisi, ei niitä ajatuksia saa muualle ja kaikki muu tuntuu niin yhdentekevältä. Kun vielä koko ajan jomottaa mahaan ja tunne on, että menkat alkaa just. Yritäpä siinä sitten olla reipas!

Testikammo

Jotenkin uskomatonta, että siitä on vasta kolme päivää, kun olimme Helsingissä vastaanottamassa pikkuista alkiota. Tuntuu, että siitä olisi jo ainakin viikko! Aika kuluu taas niin hitaasti. Toisaalta toivonkin, että se kuluisi toooosi hitaasti. En halua tehdä raskaustestiä, minulla on oikea testikammo. En halua nähdä sitä lopullista tuomiota.

Tiistain ja eilisen olen ollut vapaalla, tänään menen iltavuoroon. Vapaapäivät tulivat kyllä tarpeeseen. Tiistaina olin tosi huonovointinen. Olisin halunnut pestä ikkunoita, mutta jo aloittaessani huomasin, ettei siitä tule mitään. Tuli tosi huono olo siitä ylös-alas -liikkeestä ja pesuaineen hajusta. Niinpä luovutin sen yhden ikkunan jälkeen ja lepäilin loppupäivän. Eilen oli parempi olo ja sain siivottua. Tänään tuntuu taas vähän heikommalta. Voi olla, että kun pistän Ovitrelleä joka toinen ilta, siitä tulee se huonompi olo sitten seuraavaksi päiväksi. Niillä pistoksilla mennään sunnuntai-iltaan saakka.

Muuten, eipä tässä vielä voi varmaan sanoa oikein mitään mihinkään suuntaan. Rinnat ovat edelleen ihan normaalitilassa. Sitähän olen ihmetellyt, että yleensä Luget ovat aina tehneet ne kipeiksi ja turvonneiksi. Viime kerrallakin ne siis kipeytyivät jo ennen siirtoa. Nyt ei mitään. Eilen iltapäivästä lähtien oli lieviä menkkamaisia jomotuksia alamahassa. Ja sekös alkoi ahdistaa! Tiedän kyllä, että se voi viitata ihan kumpaan lopputulokseen vain, mutta tottakai pelkään sitä pahinta. Illalla Ovitrellen jälkeen vihlonta oli toispuoleista (oikealla) ja se jatkui nivuseen saakka. Mietinkin, että se voi johtua siitä, kun se lääke piiskaa munasarjaa tuottamaan keltarauhashormonia tehokkaammin. Saattaa siis keltarauhasella olla kokoa!

Tälläkään kertaa en aio pitää mitään kiirettä testaamisen kanssa. Minua ahdistaa ajatuskin sen tuloksen näkemisestä. Menen veritestiin todennäköisesti ensi viikon perjantaina, jolloin siirrosta on se 10 päivää. Hoitokartassa se onkin virallinen testipäivä. Siitä tulos tosin tulee vasta maanantaina. Testaan varmasti kotona itsekin, mutta en ole päättänyt ollenkaan, että milloin. Aika näyttää. Meillä on lauantaina 31.10. edessä tätini 70-vuotisjuhlatkin. Ajattelin, etten pysty testaamaan ainakaan ennen niitä. Tietysti jos alkaa vahvasti näyttää siltä, että negaa pukkaa, niin en sitten tiedä...

Ihan hyvä mennä tänään töihin, saa muuta ajateltavaa. Tuntuu vaan, että en ole ehkä mikään kuukauden työntekijä siellä! Ajatukset karkaavat kuitenkin koko ajan kehon tuntemuksiin ja yritä siinä sitten keskittyä johonkin. Toivottavasti fyysinen olo ei äidy kovin huonoksi. Minulla on tällä viikolla lauantaivuorokin. Sen jälkeen menenkin vanhempieni luokse viikonlopuksi, kun siskoni on tulossa myös. Vietetään aikaa yhdessä ja jospa sitä saisi vähän rentouduttua(???) Miehellekin tekee varmasti hyvää olla vähän aikaa itsekseen ja ilman minua täällä kotona seinille hyppimässä :D

Kotimatkalla

Yritän kirjoittaa tätä kännykällä heiluvassa autossa :D Kotimatkalla ollaan ja pikkuinen on matkassa mukana. ❤

Meidän pikku sisupussi oli sulatuksen jälkeen kuulemma ihan samanlainen kuin pakkaseen mennessäänkin eli kaikki on just tällä hetkellä niin hyvin kuin nyt vaan olla voi. Kohdun limakalvokin oli juuri sopiva 10 mm. Taas niitä mutkia kyllä siellä manailtiin, mutta loppujen lopuksi siirto meni hyvin samanlaisella erityisellä katetrilla kuin viimeksi. Nähtiin taas ultrassa pikku ilmakupla, joka sinne kohtuun jäi. Ilmakuplan sisällä meidän pikku sisupussi.

Luget, Progynova, Dexametason ja Ovitrelle-pistokset jatkuu. Heti huomenna ostamaan lisää Lugeja. En uskaltanut ostaa etukäteen kuin tähän asti, ettei olisi mennyt hukkaan. Ovitrelle piiskaa omaa keltarauhastuotantoa ja Luget menee isolla annoksella kuulemma endon takia. On ollut viitteitä, että endopotilaat tarvitsee enemmän tukea keltarauhashormonin tuotantoon.

Puhhuh. Nyt olen niin väsynyt, mutta niin onnellinen! Edes vähän aikaa voin olla onnellinen siitä, että sisälläni on pieni elämänalku. Saimme vielä kerran tämän yhden mahdollisuuden. Nyt olo on kuin lottovoittajalla. Kunpa tämä nyt kestäisi.

Tämän viimeisen kerran

On kyllä ollut jotenkin hermoja raastava viikko. Tiistaina siis se ovulaatio tuli, koska keskiviikkona ne kivut olivat poissa. Soitin torstaina huolipuhelun klinikalle, kun ajattelin, että se ovis tuli väärään aikaan. Mutta klinikan ihana hoitaja (taas) rauhoitteli minua ja vakuutteli, että ihan oikeassa aikataulussa mennään. Tuota hoitajaa on kyllä paljosta kiittäminen parin viime viikon aikana... Ei kukaan muu ole pystynyt minua rauhoittamaan (edes hetkeksi) samalla tavalla.

Torstaina sitten alkoi Luget. Annostus on tällä kertaa 2x400 mg / vrk. Siis ihan jättiannos, yhteensä 800 mg. Eka satsi pistikin pään kunnolla pyörälle. Kyllähän tuo edelleenkin vähän huippaa aina kun olen laittanut menemään, mutta ei onneksi enää niin voimakkaasti. Sitä ihmettelen, ettei ole mitään tissituntemuksia. Viimeksi minulla meni heti parin päivän päästä aloituksesta rinnat tosi kipeiksi. Nesteturvotus on kyllä ihan kamala. Ovitrelleä pistin myös eilen illalla taas yhden naksauksen (260 IU) muutaman päivän tauon jälkeen.  Tämä jatkuu huomisesta vielä viikon ajan joka toinen ilta. Jos siis siirto tapahtuu.

Ajettiin jo eilen tänne Helsinkiin, että saa yhden välipäivän huilia ennen siirtoa. Ihan hyvä, kun kyllä menin tosi turvoksiin siitä autossa istumisesta ja illalla oli tosi tukala olla. Nyt pitäisi saada tämä päivä kulumaan. Mies tekee etänä töitä ja minä lepäilen. Ehkä lähdetään jossain vaiheessa käymään vähän ostoksilla ja illalla kyläilemään siskon luo jos palaavat reissusta ajoissa.

Kyllä minä niin pelkään sitä huomista! Pelkään niin sitä, että kun me mennään klinikalle, niin meidän pieni ei olekaan enää hengissä ja me lähdetään pois tyhjin käsin. Minun kohdussani nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti, että sieltä puuttuu jotain. Siellä olisi paikka pienelle. Voi kunpa me saisimme huomenna pikkuisen mukaan paluumatkalle kotiin. Tämän viimeisen kerran.

Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Rauhoittava puhelu

Vietin osittain unettoman yön, kun mietin sitä, että jos se ovis tulee liian aikaisin. Äsken juuri soitin klinikalle ja onneksi sain rauhoittua. Hoitaja sanoi, että nämä lääkkeet (Ovitrelle ja Progynova) pitävät huolen siitä, että sillä ei ole merkitystä, vaikka ovulaatio tulisikin vähän aiemmin. Lisäksi kun ne follit ovat jo perjantaina olleet melko muhkeita, ei ole ihme, että ne siellä polttelee kun kasvavat koko ajan. Itse asiassa tänään illalla Ovitrellea täytyy pistää "15 naksausta", joka boostaa siis munasarjaa vielä lisää. Sitten pistän vasta lauantai-iltana seuraavan kerran, jälleen yhden naksauksen. Ja sitä jatketaan joka toinen ilta viikon ajan. Melkoinen suunnitelma! Onneksi hoitaja laittoi hoitokartan sähköpostiin, jotta tulee otettua kaikki lääkkeet oikein.

Dexametason olisikin pitänyt aloittaa jo tänään. No, mulla ei sitä ole kun luulin, että alkaa vasta keskiviikkona. Onneksi ei haittaa, vaikka ottaisin sen vasta puolen päivän aikaan nyt ekana päivänä. Luget alkavat sitten torstaina annoksella 400 mg 2xvrk.

Hoitaja tosiaan vakuutteli, että kyllä siellä on lääkäri tarkkaan miettinyt, miten toimitaan. Sitä ovista siis ei tarvitse testata kun ei ilmeisesti ole niin väliä tällä cocktaililla, milloin se tulee. Testaamisesta ei siis minulle ole mainittu sanallakaan koko aikana. Nyt vaan pitää luottaa siihen, että siellä tosiaan tiedetään mitä ollaan tekemässä. Siirtoaikakin on nyt kellonaikaa myöten varmistettu. Huh, viikon päästä!

Surua, pelkoa ja stressinlievitystä

Takana on aika rankka viikko. Meidän perheen viimeinenkin kissa jouduttiin lopettamaan, ja suru on ollut sen vuoksi suuri. Kissa oli jo 18-vuotias ja kyllä täyden ja onnellisen kissanelämän viettänyt, varmasti rämäpäisellä luonteella ne kaikki ykdeksän henkeäkin jo käytetty ;D Sinänsä siis myös helpottavaa, että rakas perheenjäsen pääsi pois, kun elämänlaatu ei enää ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Mutta ikävä on!

Ja sitten tietysti tämä hoitokuvio. Maanantaina soitin klinikalle ja sovittiin, että menen kiertopäivänä 8 ultraan täällä kotikaupungissani. Kp 8 oli perjantai, ja onneksi sain ajan juuri sille päivälle yksityiselle gynekologikeskukselle. Ja samalle tutulle läääkärille, joka meitä on täällä hoitanut polilla alusta asti. Ultrassa näkyi munasarjassa kaksi follia, keskimitoiltaan 17 ja 15 mm. Kohdun limakalvo oli vasta hentoinen 6 mm. Sinänsä en ole kamalan huolissani tuosta limakalvosta, kun oli vasta kp 8 ja tukilääkkeet vasta alkamassa. Vaikka toki vähän mietityttää, että pettääkö nyt minun lisääntymiselimistössäni sekin viimeinen osio, joka on aina ennen ollut se, mistä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Mutta enemmän huolehdin noista folleista, kun olivat jo noin isoja limikseen nähden. Lääkärikin vähän sitä mietiskeli, että miten mahtaa käydä, kun follit ovat "etuajassa". Hirmu ihanasti hän kuitenkin tsemppasi ja toivoi, että nyt tämä meidän viimeinen kerta viimeinkin onnistuisi.

Laitoin ultran tiedot tekstarilla Helsinkiin omalle lääkärillemme ja hän soitti takaisin minulle. Olin juuri ostoskeskuksessa, joten puhuminen oli hiukan vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan tilanteesta. Onneksi olin käynyt jo Ovitrellen tilaamassa alkuviikosta apteekkiin ja hakenutkin sen, koska lääkäri käski aloittaa pistokset jo samana iltana. En olisi edes tajunnut käydä jo etukäteen, ellei klinikan hoitaja olisi minua alkuviikosta kehottanut, koska Ovitrelleä ei välttämättä ole apteekeissa valmiina. Huhhuh! Lääkäri vähän arpoi, että aloitetaanko Progynova vai ei. Se kuitenkin päätettiin aloittaa, jotta se tukisi limiksen kasvua. Sitä olen ottanut eilisestä lähtien kaksi kertaa vuorokaudessa. Sovittiin, että soitan maanantaina klinikalle tarkemmat ohjeet, koska olin silloin siellä ostoskeskuksessa enkä voinut millään muistaa kaikkea. Kunhan oli selvät sävelet viikonlopun yli. Muistaakseni kuitenkin nyt menee niin, että aloitan keskiviikkona Dexametasonin ja torstaina Luget. Ja THE siirtopäivä on määrätty maanantaille 19.10. Eli siihen on enää viikko.

Progynova ja Ovitrelle-kynä.

Nyt minua kuitenkin huolettaa se, että entäs jos se ovulaatio tulee liian aikaisin? Munasarjaa polttelee ja vihloo siihen malliin, että ovis tulisi hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri laski siirtopäivän sen perusteella, että "munasolujen keräys", eli ovulaatio, olisi keskiviikkona. Jotenkin kyllä tuntuu, että se tulee jo aiemmin. Pitää huomenna kysyä, että miten menetellään, jos luulen sen tulevan jo huomenna tai tiistaina. Mitään testejä en kyllä ala tehdä, se vain lisäisi stressiä. Toisaalta yritän ajatella niin, että jos olisi vaarana, että ovis tulee liian aikaisin, niin miksi enää tuota Ovitrelleä pitää pistää, kun se vielä buustaa munasarjaa? Ovitrellehän on siis koriongonadotropiinia ja normaalisti sitä käytetään Pregnylin tavoin irroituspiikkinä. Omilla soluilla minulla olikin yhdessä hoidossa Ovitrelle Pregnylin sijaan. Pregnyl vaan oli ja on yleisemmin käytössä, koska se on niin paljon halvempi. Ovitrelle on esitäytetty kynä, ja siksi sitä voidaan pistää pienissä annoksissa. Minä siis pistän nyt joka ilta "yhden naksauksen verran", eli annos todellakin minimini. Huomenna saan ohjeet, minä iltana pistän loput kynästä sitten kerralla.

Stressiä olen lieventänyt nyt viikonloppuna pihahommilla. Onkin ollut aivan mahtava ulkoilusää, ja nyt on pihakin valmiina talveen. Lisäksi kävin tänään vyöhyketerapiassa. Luulin meneväni akupunktioon, mutta tällä kertaa tehtiinkin vyöhyketerapiaa, ettei enää liikaa vaikuteta kehoon, kun on jo lääkkeellinen hoito käynnissä. Kyllä se taas onneksi rentoutti. Nyt on kyllä sitten kaikki tehty silläkin saralla, että hoito onnistusi. Eli siis kaksi kertaa akupunktiota ja nyt kerran vyöhyketerapiaa. Olo on kyllä tajuttoman väsynyt. Myös lievää pahoinvointia on taas havaittavissa, kuten viimeksikin Progynovan alettua. Pitää varmistaa, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Heti jos tulee pienikin näläntunne, alkaa kuvotuskin samantien. Myös päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla (Letrot ainakin syypäänä!) ja naama on täynnä läiskää ja näppylää. Nyt kun jaksaa vielä ensi viikon painaa töissä, niin hyvä on. Siellä onneksi saa ajatukset ainakin hetkellisesti välillä pois näistä kuvioista.

Suunnitelmia

Jo soittoa seuraavana päivänä posti toi minulle suunnitelman hoidosta, ja se näyttää tältä:

Klik!

Eli kun kuukautiset alkavat (ei seuraavat, vaan sitä seuraavat), pitää soittaa klinikalle. Letrozol menee kp 2-6. Ultrassa käyn kotikaupungissani kp 8-10, jonka mukaan katsotaan lääkitys. Tarkoituksena on pistää Ovitrellea muutamana päivänä. Kun katsoin Luge-annostusta, niin onhan tuo melko hulppea! Viimeksi se meni 1 kapseli 3 x vrk. Nyt näköjän laitetaan 2 kapselia 2 x vrk. Ja vahvuus sama 200mg. No, ihan sama vaikka se kaikenlaisia oireita tekeekin. Enemmän tukea alkion kiinnittymiselle! Myös Dexametason (kortisoni) aloitetaan ja sitten tuossa on näköjään myös mahdollisesti Progynova. Sitä vähän mietin, että miksi. Mutta olisikohan se siksi kun mainitsin Letrozolin aiheuttavan minulle ylimääräisiä vuotoja? Jos tuo Progynova sitten yhdessä Lugejen kanssa estää sitä. Joillakin taidetaan käyttää PASsissa Zumenonia, ja sehän taitaa olla myös estrogeenivalmiste, kuten Progynovakin. Minä kun en ole koskaan aiemmin PASsiin päässyt, niin vähän epäselviä nämä kuviot. Ja jos se siirto sitten on todellisuutta, niin enköhän minä sieltä klinikalta sitten saa taas sen Gonapeptylinkin pistettäväksi. Sitä ollaan sitten taas melkoisia hormonihirviöitä ja turvotus varmasti megalomaanista. Mutta aivan sama. Nyt vaan kaikki peliin! It's now or never, kirjaimellisesti.

Muuten olen suunnitellut, että tässä pudottelisin muutaman (tai ainakin pari) kiloa ennen tuota lokakuuta. Viimeisen vuoden aikana paino on hiljalleen hilautunut ylöspäin. Tänään pohdiskelin, että eipä tuo toisaalta mikään ihme ole. Vuosi sitten kärsin melkein päivittäisiä kovia kipuja endometrioosin takia (tällä hetkellä onneksi vain siihen tiettyyn aikaan kuusta). Sitten oli leikkaus lokakuussa. Siitä vajaat kaksi kuukautta, ja alkoi hormonihoidot lahjamunasoluhoitoa varten. Hoito tammikuussa. Ja sitten se varhaisen keskenmenon ja tyhjennyksen rumba, joka oli lopullisesti päätöksessään vasta maaliskuun lopulla. Ja siinä vain fyysiset vaikutukset. Pää on ollut myös aika kovilla, eikä tässä mitenkään selvillä vesillä olla vieläkään. Siihen päälle vielä uusi työ, joka alkoi viime marraskuussa. Työnkuvaa on hiottu näihin päiviin asti, ja edelleen siinä on osa-alueita, jotka hakevat uomaansa. Että on tässä ollut sen verran stressinaiheita, jotta tuon lisäksi painon vahtaaminen on vain aiheuttaniut lisästressiä. Olenkin kompastunut vanhaan helmasyntiini: lohtusyömiseen. Nyt kuitenkin haluan päästä edes muutamasta kilosta eroon ennen tuota viimeistä rutistusta.

Suurimmaksi osaksi tekemistä on siis syömisten kanssa. Salilla olen kyllä käynyt säännöllisesti. Myös aerobista liikuntaa pitäisi vähän lisätä. Onneksi sentään tulee pyöräiltyä se 12 km päivässä työmatkoihin vielä tässä loppukesän ja alkusyksyn ajan. Aloittelin kalorivajeella tällä viikolla, ja kyllähän tuo vauhdilla lähtikin käyntiin, kun viikon aikana kropasta lähti 3 kg. Silkkaa nestettähän se on, ja nyt varmaan jumitetaan tässä vähän aikaa. Mutta pääasia, että pääsin alkuun!

Mielenrauhaa edistääkseni ostin aikuisten värityskirjan. Silloin, kun on liikaa asioita mielessä, en pysty keskittymään lukemiseen (joka yleensä on minulle hyvä rentutumiskeino). Jos ei ole liian väsynyt, voi värittäminen auttaa keskittymään ja rentoutumaan. :)

Kyllä vain, tuleva koitos on jo vaikuttanut esimerkiksi yöuniin. Olen herännyt keskiviikon jälkeen jo kahtena yönä neljältä miettimään ja panikoimaan. Nyt siis käyttöön kaikki keinot, jotta selviän ensin sinne lokakuulle asti. Tarpeeksi liikuntaa, töissä yritän (!!) vähentää stressiä sekä värittäminen!

Sen kanssa pitää vaan opetella elämään

Niin. Siinäpä se. Rankkaa. Vaikka kuinka on onnellinen toisten puolesta eikä haluaisi olla kateellinen niille, joilla on lapsi(a) tai sellainen tulossa, niin ei siitä vaan pääse. Rankkaa se on edelleen. Ja rankkaa se tulee varmaan aina olemaankin. Sen kanssa pitää vaan opetella elämään.

Koko kesän olen yrittänyt olla ajattelematta sitä meidän viimeistä pientä alkiota pakkasessa satojen kilometrien päässä. Ja ottaa rennosti, kerätä voimia. Joka ikinen päivä se silti on ollut mielessä. Ei ole kulunut yhtäkään päivää ilman niitä ajatuksia. Niin iso asia se minulle on. Maailman isoin asia. Pitkään jouduin keräämään rohkeutta, että saisin soitettua klinikalle ja sovittua PASsista. Ajatus soittamisesta ja asian konkretisoitumisesta ahdisti vaan liikaa. Pelotti. Ahdistaa ja pelottaa edelleen. Tänään kuitenkin viimein soitin.

Oli helpottavaa jutella klinikan sairaanhoitajan kanssa, joka osasi kyllä puheillaan rauhoittaa panikoivaa mieltäni. Sovimme, että aletaan hommiin ei vielä seuraavassa, vaan sitä seuraavassa kierrossa. Eli mahdollinen siirto osuisi sitten lokakuulle. Kirjoitan mahdollinen, koska en vaan pysty mitenkään ajattelemaan sitä siirtoa varmasti tapahtuvana asiana, vaikka kuinka blastokystin selviäminen sulatuksesta hengissä on yli 90% luokkaa. Joku kuuluu siihen kymmeneen prosenttiin. Aivan kuin joku kuuluu siihen 20 prosenttiin, joka ei lasta hoidoista huolimatta koskaan saa. Meidän kokemuksilla enpä ihmettelisi, jos kuuluisimme näihin molempiin vähemmistöihin. 

Nyt lääkärimme on tehnyt meille suunnitelman PAS:iin ja se tulee meille postissa kotiin. Sen tiedän, että alunperinkin kaavaillulla Letrozol+Ovitrelle -cocktaililla mennään. Olin huolissani siitä, että kun/jos ei ovulaaiota tule. Mutta tuo Ovitrelle pistetään juuri siksi, että ei tarvitse huolehtia siitä ovulaatiosta. Se kevensi mieltä, koska minulle suuri stressinaihe kaiken muun päälle on tässä ollut se, että jos ei ovulaatiota tule. Myöskään mahdolliset vuodot, joita Letrot minulle aiheuttivat, kun alkukesästä niitä käytin, eivät haittaa. Kyllä minä nyt vaan luotan siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään. Pakkohan minun on luottaa. 

Puhelun jälkeen alkoi vapina. Se oli pelkoa ja ahdistusta, mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse miettiä sitä, että milloin me siihen lähdetään. Nyt se on päätetty ja siinä pysytään. Nyt on vaan yritettävä elää päivä ja askel kerrallaan ja yritettävä olla miettimättä liikaa lopputulosta. Sitä ehtii miettiä sitten kun tämä on ohi. Koko loppuelämän. Suuntaan tai toiseen, tämä syksy muuttaa meidän elämämme. Tämä syksy näyttää, joudummeko luopumaan lapsihaaveista lopullisesti. Se on sitten taas asia, joka täytyy käsitellä erikseen ja sen kanssa pitää vaan opetella elämään. 

 

Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Ikuinen ikävä

Hiljaiseloa on taas ollut täällä blogirintamalla. Tietoisesti on ollut pakko ottaa taas etäisyyttä näihin asioihin. Facebookissa olen jonkin verran ollut yhteyksissä vertaisten kanssa. Ihana uusi ryhmä siellä on nyt meille lapsettomuusbloggaajille, jonne siis pääsee vain sellaiset, jotka kirjoittavat blogia lapsettomuudesta. Endometrioosi on molemmissa tyhjennyksen jälkeisissä kierroissa aiheuttanut ongelmia. Endosta on pitänytkin kirjoitella tänne, mutta sekin vaan on jäänyt. Tänään olen ollut poissa töistä juuri endo-oireiden takia ja mielessä on, että pitäisikö asialle kohta alkaa tehdä jotain...

Nyt kuitenkin kun on menossa Simpukka-viikko, ajattelin kirjoitella tämänhetkisiä tuntemuksia henkiseltä puolelta. Tottakai mielessä siintää tulevana lauantaina vietettävä Lapsettomien lauantai, joka alkaa itselleni olla jo tuttu asia, päivä, joka tulee todellakin noteerattua. Minulle se tuo jotenkin turvallisuuden tunnetta siinä äitienpäivän aattona. Kun se päivä on juuri siinä, olen tietoinen, etten ole yksin suremassa sitä, etten saa viettää tänäkään vuonna äitienpäivää. Etten ole edelleenkään kenenkään äiti. Ajatuksiani aikaisempien vuosien Lapsettomien lauantaista: 2014, 2013, 2012.

Kuva Simpukan Lapsettomien lauantain tapahtumasivulta

Elämä soljuu suht kivasti silloin, kun on hyvä päivä. Töissä on ollut viime aikoina vähän stressiä, mutta sen pitäisi alkaa kohta helpottaa kesän ajaksi. Salitreenit on sujuneet hyvin silloin, kun on hyvä päivä. Luonnollisesti tänään en ole päässyt salillekaan, ja kyllä se ainakin huomenna jää myös väliin. Vappu meni miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa ja se teki kyllä meille molemmille tosi hyvää. Kunnes alkoi ne endo-oireilut loppuajasta. Kaikin puolin silti ihana reissu. Rivien välistä voi siis lukea, että hyvänä päivänä mulla menee ihan hyvin.

Sanomattakin lienee selvää, että endopäivät ovat niitä huonoja päiviä. Lisäksi nyt stressiä toi se, kun aloitin viime kierrossa Letrozolin, mutta siitä huolimatta en ovuloinut viime kierrossa. Nyt on menossa toinen kierto tuolla lääkkeellä ja kyllähän minä panikoin, että jääkö ovis taas tulematta siitä huolimatta. Miten käy syksyllä PASsin, jos ei enää ovulaatiotakaan tule lääkkeestä huolimatta? Endon lisäksi siis tämä kropan toiminta, tai siis toimimattomuus, huolettaa. Ja suututtaa ja turhauttaa. On aiheuttanut viime viikkoina siten taas paineita henkisellä puolella.

Lapsettomuus sinänsä sattuu edelleen ihan oikeasti joka päivä. Ei sitä muut huomaa eikä pidäkään huomata. Mutta tuskin menee päivääkään, jolloin ei olisi hetkeä, jolloin se kirpaisee. Välillä se on vähän sellaista katkeransuloista. Niin kuin viikonloppuna seurasin katseellani pikkuista noin 2-vuotiasta tyttöä Tallinnan vanhankaupungin torilla. Hän oli niin suloinen saparot päässään ja touhukkaasti puuhaili omiaan turvallisella etäisyydellä äidistään. Suupielet kohosivat, mutta samalla tuntui se niin tuttu kateudenpisto, kun äiti kaappasi tytön syliinsä ja tyttö oikein tiukasti tarrasi äitiään kaulasta kiinni. Miksi minä en saa kokea tuota? Näitä pieniä hetkiä tulee joka päivä. Joskus ne kirpaisevat enemmän, joskus vähemmän. Oli miten oli, tunnen oloni niin vajaaksi ja ulkopuoliseksi. Todennäköisesti en pääse koskaan osalliseksi siitä tunteesta. Ja en pysty edelleenkään hyväksymään  sitä.

Toisaalta välillä ajattelen, että olisiko minusta enää edes äidiksi. Onko tässä jo koettu liikaa? Osaisinko edes? Olisinko itselleni liian ankara äitinä? Pitäisinkö lapsen liian kainalossa ja pumpulissa? Olisinko terveysnatsi vai antaisinko kaiken liian helpolla? Olen jo niin vanhakin ja "saanut" elää vain itseäni ajatellen. Entä jos en osaisikaan enää elää muuten? Oikeastaan koko ajatus äitiydestä on lipunut jo niin kauas. Oikeasti en enää usko, että minä saan koskaan kokea raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Se kaikki on jo viety pois.

Jäljellä on ikuinen ikävä. Suru, jonka kanssa on opittava elämään. Meillä on se pieni toivonpilkahdus siellä pakkasessa, mutta en uskalla odottaa siitä mitään. Pelkään ja odotan kauhulla sitä päivää, kun meidän pitää se viimeinenkin siirto toteuttaa. Siinä ei ole oikeastaan enää mitään positiivista jännitystä, koska siihen päättyy meidän toivomme lopullisesti. Haluaisin pitää siitä rippeestä kiinni, mutta joskus se askel on uskallettava ottaa ja viimeinen toivonripe käytettävä. Sen jälkeistä elämää en voi ajatella. Se on ihan liian tuskallista.

P.S. Lapsettomien lauantain kakun kohtalo on vielä epäselvä tältä vuodelta ;) (viittaus edellisiin Lapsettomien lauantain teksteihini)

Elossa

Ihanaa! Kävin eilen sairaalassa gynen polilla ultrassa ja kuulemassa maanantaina otetun hCG-hormonin tuloksen. Hormoniarvo oli alle 1, eli vihdoin raskaushormoni on lopullisesti poistunut elimistöstäni. Myös kohtu oli tyhjä, joten tyhjennys oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ultraaminen jännitti hullun lailla, lähinnä pelkäsin, että miltä se munasarja näyttää. Helpotus olikin suuri, kun lääkäri aikansa tutkailtuaan totesi, että tämähän näyttää ihan normaalilta munasarjalta, jossa on ovulaation jälkitila. Milloinhan minun munasarjaani olisi viimeksi kuvailtu normaaliksi. Tulipa jotenkin mukava olo tuosta lausunnosta. Lääkäri ei ollut fertipuolen asiantuntija, mutta eiköhän ihan perusgynetkin osaa arvioida kierron vaihetta ja munasarjan ulkonäköä ihan samalla tavalla. Lääkäri kyllä käänsi monitorin myös minun nähtäväkseni. Sanoi, että saat itsekin katsoa kun varmasti tuolla kokemuksella asiasta jotain itsekin ymmärrät. :D

Minullahan oli siis vielä silloin 27.2. ultrassa neljä rakkulaa/kystaa, kullakin kokoa yli 2 cm. Itse asiassa muutama päivä Cytotecien jälkeen minulla oli ihan järkyttävät oikean puolen kivut. Se oli sellaista samantyyppistä kuin endokipujen aikaan vasurissa. Tai punktion jälkeen. Luultavasti ne rakkulat/kystat ovat siis puhjenneet silloin. Nyt oli enää yksi siellä näkyvissä ja tämä lääkäri arvioi, että se olisi puhjennut munarakkula. Eli minulla olisi ollut ihan oikeasti ovulaatio vastikään!!! Itse asiassa viitteitä siihen on ollutkin muutama päivä sitten. Ja mikä parasta, sain todistetuksi sen, että endo ei ole iskenyt oikeaan munasarjaankin. Se olikin se pahin pelko tässä vaiheessa. Kohdun limakalvo ei sitten ollutkaan mikään paras mahdollinen. Mutta ihmekös tuo, kun yhteensä vuosin yli kuusi viikkoa ja jonkinmoinen myllerryshän siellä on käynyt.

Me ollaan nyt päätetty, että ei lähdetä siihen viimeiseen yritykseen ihan heti. Muutama kuukausi ainakin taukoa. Menee varmaan loppukesään tai jopa syksylle asti. Mitään aikatauluja ei päätetä etukäteen, vaan sitten kun tuntuu siltä, että jaksetaan. Eihän tässä nyt kiire ole, ei se blasto sieltä pakkasesta mihinkään karkaa. Itselläni on ihan sellainen olo, että voisin säilyttää sitä siellä ikuisesti. Niin kauan kuin ei mitään tehdä, myös toivo pysyy. Sitten kun se on tehty, on kaikki ohi. Tämä alkuvuosi on ollut meille niin rankkaa aikaa, että henkiseen toipumiseen menee tovi. Vaikka nyt fyysisesti on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi, niin henkinen puoli ei ole todellakaan reilassa. En tiedä, tuleeko se ikinä olemaankaan. Parempaan suuntaan on silti jo menty. Minulla on auttanut se, kun olen päässyt taas treenaamaan. Kiloja minulle on kertynytkin tämän kevään aikana reippaasti. Paino on nyt korkeammalla kuin vuosiin. Nyt onkin hyvää aikaa pudotella niitä liikakilojakin, kun ei tarvitse stressata siitä PASsista.

Jotain kuitenkin meinataan tehdä asian eteen tässä tauollakin. Soitin tänään klinikalle eilisen ultran takia ja kerroin tästä paussista. Hoitaja oli ehdottomasti myös sitä mieltä, että ei missään tapauksessa kannata siihen PASsiin lähteä ennen kuin molemmilla on henkinen valmius siihen. Kysyin kuitenkin, että voisinko käyttää tauon aikana minulle PASsia varten määrättyä Letrozolia buustaamaan ovulaatiota. Kun siinä pakkauksessa on kuitenkin 100kpl niitä lääkkeitä ja PASsiin menee vain 10. Hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa asiasta ja kuulemma voin käyttää. Aloitan seuraavassa kierrossa ja otan yhden tabletin 2 x pv kiertopäivinä 2-6. Ehtona on, että seuraan lääkkeen tehoa, eli käyn joko ultrassa tai testaan itse kotona ovistesteillä. Eli vuosien jälkeen: ovistestit, täältä tullaan taas! Lääkeaineenahan tuo ei ole minulle uusi. Neljä vuotta (!!) sitten minulla käytettiin Femaria inssin yhteydessä ja sitten käytin sitä polin kesätauon aikana parissa kierrossa. Femarissa on siis sama vaikuttava aine, letrotsoli, mutta tämä minulle nyt määrätty Letrozol on paljon edullisempi. Siksi siis haluan kokeilla tätä, kun jos tämä minun typerä kroppani olisi vihdoin jotain tajunnut siitä, miten tullaan raskaaksi. Jos tuolla lääkkeellä sitten saataisiin aikaan ovulaatio ja hyvä munasolu, niin pienesti toivon jotain tapahtuvaksi. En siis todellakaan usko, että tästä mitään raskautta alkaisi, mutta ehkä ihan pienenpieni toivo. Ja ainakin voin seurata, tuleeko sitä ovulaatiota. Mitään haittaakaan tästä ei ole, joten miksi ei kokeiltaisi. Endometrioosikaan ei villiinny tästä lääkkeestä, sehän minulla oli ehto lääkkeen aloittamiselle. Tästä puheenollen, nythän on menossa endometrioosiviikko. Eli terveisiä vaan kaikille endosiskoille! <3

Tämmöisiä suunnitelmia siis täällä. Suht ok olo siis nyt. Silloin kun ei tarvitse ajatella lapsettomuutta. Kyllähän sitä joka päivä jossain vaiheessa ajattelee. Lapsiperheet eivät ole lempparilistalla ykkösenä juuri nyt, eivätkä raskausmahaiset. Molempia näen töissä päivittäin, se on vaan kestettävä... Olen kyllä oppinut jo aika lahjakkaasti katsomaan "ohi" raskausmahan, kun sellainen tulee vastaan.

Kamala viikonloppu

Huh, nyt on tyhjennys takana. Sanonpa vaan, että oli sellainen kokemus, jota en halua enää ikinä uudelleen. Ja kun minulla siellä kohdussa ei edes ollut kuin vähän istukkakudosta, niin mitenhän kamalaa se on heille, jotka ovat jo pitkällä raskaudessa ja tyhjennyksen mukana tulee sikiö.

Perjantaina sain siis jo sen Mifegynen sairaalassa. Aika pian minulle tuli huono olo ja sitä jatkui lauantainakin. Myös jossain tuolla alakerrassa alkoi tuntua sellaisia avautumis(?)tuntemuksia. En ihan tavallisiksi menkkakivuiksi niitä sanoisi, mutta eivät ne kovin voimakkaita vielä olleet. Edelleen tuli ruskeaa vuotoa, mutta ei sen kummempaa.

Eilen sunnuntaina sitten laitoin ne neljä kpl Cytotec-tabletteja vähän vaille klo 7 aamulla. Kuulostelin oloa sängyssä vähän aikaa ja mietin, että näinköhän ne edes auttaa kun ei tunnu missään. Jossain vaiheessa olin nukahtanut (yön nukuin tosi huonosti kun pelkäsin sitä tyhjennystä), ja sitten heräsinkin kamalaan kipuun. Kello oli 10, eli reilu 3 tuntia oli mennyt tabujen laittamisesta. Olin ottanut silloin 7 maissa ohjeen mukaan kipulääkkeeksi 1000mg Panadolia ja 600mg Buranaa. No ei ne tuntuneet missään. Minulla on Panacodiakin, joten vetäisin sellaisen äkkiä huiviin. Köpötin sohvalle sykkyrään. No, eihän se Panacodin vaikutus ala kuin vasta n. tunnin päästä lääkkeen ottamisesta ja mies toi vielä toisen Buranan. Ei niistä kyllä juuri apua ollut. Ei mistään kipulääkkeestä. Tosin olisi se varmaan ollut vielä pahempaa ilman lääkkeitä. En voinut muuta kuin maata sohvalla sykkyrässä ja inistä. Välillä kävin vessanpöntöllä "hulauttelemassa" sinne verinoroja. Se aina hetkeksi helpotti, mutta sitten se kipu tuli taas. Aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös, iski se järkyttävä supistus. Ja maatessakin. Sen aina kuitenkin tiesi, milloin se huippu tulee, että kohta helpottaa hetkeksi. Jossain vaiheessa mietin jo, että pitääkö lähteä sairaalaan, että kestänkö tätä. Mutta sitten ajatuskin siitä, että tästä pitäisi selvitä autoon kävellen ja autossa matka sairaalaan, niin ajattelin että kärsin mieluummin paikallani sohvalla. Mies avuttomana vieressä katsoi, kun ei oikein mitään voinut tehdä. Lämmitti mikrossa kaurapussia, jota pidin välillä vatsan päällä ja hieroi alaselkää.

Katsottiin me yksi elokuva, josta ei ole nyt kummoisia muistikuvia. Halusin, että koko ajan oli jotain katsottavaa. Lukemaan en kyennyt, elokuvan ja sarjojen katselu vei kuitenkin vähän ajatuksia pois kivuista silloin, kun ne laantuivat. Ihan pahin vaihe kesti noin kaksi tuntia, jolloin en voinut kyllä mihinkään keskittyä. Yhteensä kipuja kesti noin viisi tuntia. Iltapäivällä kolmen maissa alkoi helpottaa ja joskus vähän ennen neljää pystyin syömään ensimmäisen kerran. Kyllä niitä kipuiluja tuli vielä koko illan, mutta se oli jo sellaista normaalia menkkakivun tunnetta.

*Ällöwarning* Mitään kamalan isoja hyytymiä ei tullut. Minultahan suurin osa siitä raskausmateriaalista tuli silloin 6.2., kun heräsin aamulla tuollaiseen samaan kipuun mikä Cytotecistä tuli. Silloin vaan se meni heti ohi, kun se möykky tuli ulos. Parina päivänä sen jälkeen tuli myös niitä hyytymiä. Nyt kivut jatkuivat sen viisi tuntia. Pari vähän isompaa klönttiä, mutta ei sen kummempaa. Vuotoa tuli kyllä ihan reippaasti. Olen lukenut ihmisten kuvauksia näistä ja jotkut kirjoittavat, kuinka veri oikein lorisee pönttöön. Olin ajatellut, että tuo on varmasti liioittelua. Mutta ei se ollut. Kyllä minullakin parilla vessakäynnillä kävi niin. Jotenkin pelottava tunne, että kerralla valuu niin paljon verta. Mies sanoi, että olen valkoinen kuin lakana ja kyllä minua välillä huimasikin.

Tänä aamuna oli jo ihan ok-olo. Olin menossa iltavuoroon töihin. Aamupäivällä kun olin muutaman tunnin ollut ylhäällä, tuli vähän hutera olo. Luulin, että se menee kyllä itsestään ohi. Otin vielä aamulla kipulääkettä (Buranan), mutta ei ole enää kummoisia kipuja ollut. Bussissa sitten tulikin yllättäen tosi paha olo. En ehtinyt olla työpaikalla kovin kauaa, kun piti rynnätä vessaan oksentamaan. Ja sitten takaisin kotiin lepäämään. En siis ollutkaan vielä tänään ihan työkunnossa. Vähän on vieläkin heikko olo, mutta kyllä tämä tästä. Tänään ei ole tullut enää paljon vuotoa, tuskin edes sen verran kuin menkkojen vuotopäivinä. Tissit on vielä kipeät, mutta ei kai se hormoni hetkessä nollaan laske. Toivottavasti tämä on nyt vihdoinkin tässä.

Kolmen viikon päästä pitää mennä hCG-mittaukseen ja ultraan gynen polille. Vähän mietityttää ne kystat/follit siellä munasarjassa. Entä jos ne onkin folleja ja jos ne puhkeaa yhtä aikaa? Miltä mahtaa tuntua... Tai jos kystiä, niin lähteekö ne itsestään pois? Voidaanko PASsia tehdä, ennen kuin ne kystat ovat poistuneet... Tosin tällä hetkellä kauhistuttaa ajatuskin siitä PASsista. En jaksa jos käy taas näin.

Let's get it started...

Sairaalasta kotiuduttu. Minä kun olin ihan varma, että tämä nyt hoidetaan pelkällä Cytotecillä ja saadaan homma hoidettua jo tämän päivän aikana. Mutta ei. Ei sitten mennytkään niin mutkattomasti. Sain sairaalassa suun kautta Mifegynen, jonka pitäisi alkaa pehmittää ja avata kohdunkaulaa. Cytotecit (4 tablettia) sain mukaan ja ne laitan kotona vasta sunnuntaina heti aamulla. Tiesin kyllä, että usein lääkkeellinen tyhjennys tehdään tällä yhdistelmällä, mutta jotenkin luulin, että silloin raskauden tulisi olla ollut pidemmällä ja/tai alkion tai sikiön vielä kohdussa. Lääkäri sanoi, että saattaa olla että se vuoto alkaa jo ennen Cytoteciä, ja jos se on jo runsasta, niin sitten ne täytyy ottaa suun kautta. Sain kyllä vielä mukaan hyvät kirjalliset ohjeet. Nyt sitten vaan odotellaan. Onneksi kotoa löytyy kunnon kipulääkkeitä!

Sairaslomaa sain sunnuntaihin asti. Se luultavasti riittää, mutta saan lisää jos tarve vaatii. Lääkäri (oli sama kuin yksityisellä tiistaina, tuttu siis jo fertipoliltakin) tutkaili vielä samalla sitä munasarjaa. Hän ihmetteli sitä, miten siellä on nyt ne neljä rakkulaa tai kystaa. Tiistaina siis puhui rakkuloista, nyt sanoi, että näyttäisivät kystiltä. Minun täytyy mennä kontrolliultraan maaliskuun lopulla, jotta nähdään, ovatko kystat / mitkä lie kadonneet itsestään. Yksi selittävä tekijä kuulemma voi olla, että raskaushormoni on ne aiheuttanut. Pääasia kuitenkin, ettei hän epäillyt, että ne olisivat endometrioomia.

Eipä tässä voi nyt kuin odottaa, milloin alkaa tapahtua.Kohta tai vasta sunnuntaina tai sillä välillä. Ei ainakaan uskalla kotoa mihinkään lähteä ja sunnuntaina ei saa edes yksin olla. Olispa tämä jo ohi!

Päivä kerrallaan

Takana on rankka viikonloppu. Menin perjantaina töihin, mutta olin niin järkyttävän väsynyt ja surullinen, että ei minusta juuri hyötyä ollut. Työkaverit olivat ihania ja eihän sitä itkulta vältytty. Lähdin jo pari tuntia ennen aamuvuoron normaalia päättymisaikaa kun en yksinkertaisesti jaksanut enää olla. Aamupäivällä kävin otattamassa sen hCG-verikokeen. Turhautuminen oli suuri, kun sain kuulla, että tulos tulee vasta viikonlopun jälkeen. Eli tänään. Ei sillä, että minä sitä tulosta mitenkään jännittäisin, mutta kun en sitten voinutkaan lopettaa vielä niitä lääkkeitä! Kun vuoto ei ole alkanut, niin pakko on ollut käyttää, kunnes saan sen testin tuloksen. Olo alkaa olla tosi tukala näistä hormonimääristä. Kortisonin tosin lopetin jo perjantaina omine lupineni... Menkkakipuja ei ole ollut. *Ällövaroitus* Eilen alkoi tulla läpi vähän ruskeaa tuhrua ja mustaa (!!!) jotain jätöstä, ihan kuin iilimato. Hyi. Eli kyllä se vuoto sieltä kovasti olisi tuloillaan kun vaan saisi lopettaa Progynovan ja Lugesteronin. No, tänä aamuna vielä otin ne, mutta ne nyt olivat sitten viimeiset. Puolen päivän aikaan voin soittaa tulokset.

Pelkään tulevia menkkoja jo etukäteen. Ennenkin on siirron jälkeen ollut aika järkyttävää, mutta nyt se limis on varmasti kasvanut niin jättimäiseksi, että vuoto tulee olemaan kamala. Kun se on muutenkin ollut endometrioosin puhkeamisen jälkeen sellaista. Niin, se endo. Millähän tavalla tämä lähes 2 kk:n jättikuuri estrogeeniä on siihenkin vaikuttanut. Toivottavasti eivät ole lähteneet ne  pesäkkeet siellä kasvuun.

Viikonloppu on ollut aika matalalentoa. Lauantaina oli kuitenkin piristystä, kun kävin kasvo- ja jalkahoidossa. Sain joululahjaksi mieheltäni lahjakortin ja nyt kyllä tuli tosi hyvään paikkaan tuo! Muuten olen ollut todella alakuloinen ja väsynyt. Siis järkyttävän väsynyt. Olen nukahdellut sohvalle pitkin päivää ja on tuntunut, että seisominenkin ottaa voimille. Tänä aamuna minun piti lähteä suunnitelmani mukaan salille, mutta en vaan millään jaksanut. Töihin olen kyllä menossa ihan normaalisti. Pitää katsoa huomenna aamuvuoron jälkeen uudestaan sitä salia. Mieli sinne kyllä tekisi jo mennä. Täytyy nyt kuitenkin mennä kehon tuntemusten ehdoilla ja sen mukaan, miten jaksaa. Jospa lääkkeiden lopetus sitten piristäisi. Kalorilaskurin otin käyttöön tänään ja säädin sen puolen kilon viikkopudotuksen tasalle. Nälkä tulee olemaan, mutta nyt haluan päästä muutamasta kilosta eroon mielellään ennen sitä PASsia.

Aloitin myös eilen sellaisen viherjauheen käytön. Leaderin Green Mix, joka sisältää spirulinaa, chlorellaa, vehnänorasta ja ohranorasta. Mies osti sitä itselleen, mutta minäkin ajattelin kokeilla. Sen pitäisi vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja puhdistaa kroppaa kuona-aineilta. Lähetin eilen sähköpostia myös eräälle vyöhyketerapeutille. Minun on jo monta vuotta pitänyt käydä kokeilemassa vyöhyketerapiaa, ja nyt ajattelin, että on viimeistään se oikea hetki. Kun on enää se yksi oljenkorsi jäljellä, niin kaikki keinot vaan käyttöön. Kerroin sähköpostissa tilanteestamme ja kyselin, voisiko vyöhyketerapiasta olla minkäänlaista tukea ennen viimeistä siirtoa (jos siis siirtoa tulee). Kyllähän moni lapsettomuudesta kärsivä on käynyt vyöhyketerapiassa. En tietenkään usko, että se vaikuttaisi siihen, että raskaus alkaa. Mutta jos saisi kehoa (ja mieltä) vähän rentoutuneemmaksi ja ehkäpä "vastaanottavaisemmaksi". Tässä kun kuitenkin on tarkoitus pitää vähintään se parin kuukauden tauko, niin ehtisi muutaman kerran käydä.

Taukoa on siis tulossa. Minusta on niin hassua, kun minulle sanotaan ja ihmetellään, että miten maltan odottaa... Kyse ei ole malttamisesta vaan siitä, että en jaksa enkä uskalla vielä. Ensinnäkin, haluan nyt ensin kehoni "puhtaaksi" tästä parin kuukauden hormonimyllerryksestä. Myös mieleni on nyt sen verran hauraalla pohjalla, että en kestä heti perään uutta jännitysnäytelmää. Suurin syy tässä on nyt silti se, että kun edessä on viimeinen yritys, niin se on viimeinen. Siksikin haluan lykätä sitä, että niin kauan kun se ei ole vielä ajankohtainen, on myös toivoa olemassa. Sitten kun se on tehty, niin that's it. Sitten on kaikki ohi eikä enää toivoa jäljellä. Jos se siis päättyy huonosti. Paineet ovat valtavat, koska kyseessä on se viimeinen yritys. En oikeastaan edes tajua, miten tulen selviytymään siitä järjissäni. Sen näkee sitten. Nyt mennään päivä kerrallaan.

Selviytymistä

Kiitos taas kaikille! En nyt jaksa jokaiselle kommentoijalle vastata erikseen, mutta tässä haluan sanoa, että jokainen teidän kommentti on ollut minulle äärettömän tärkeä. Jokaisen olen lukenut useampaan kertaan ajatuksella kiittäen. Olen jotenkin ihan sanaton tiedän vilpittömän välittämisenne edessä. Suurin osa teistä ei tunne minua "oikeasti", silti kommenteistanne välittyy sellainen aito huolenpito, jollaista ei voi mitenkään teeskennellä. Tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas siinä mielessä, että minulla ja meillä on myös "elävässä elämässä" ihmisiä, jotka ovat tähän asti jaksaneet kulkea kanssamme tätä kamalan raskasta tietä. Toivoen, tukien ja uskoen. Kyllä nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin todellinen ystävyys punnitaan. Eilen ja tänään on whatsapp ollut kovassa käytössä. Ystävät huolehtivat heti aamusta, kuinka minä voin <3

No, en voinut kovin hyvin. Nukuin kyllä yön kuin tukki, olin ihan poikki. Sitten heräsin kuuden maissa tekemään varmistustestin ja se oli myös negatiivinen. En muuta odottanutkaan, mutta siitä se sitten taas lähti. En voinut taaskaan muuta kuin itkeä. En voinut miehellekään montaa sanaa aamulla sanoa ilman kyyneltulvaa. Kyllä minä pian ymmärsin, ettei minusta ole tänään töihin. En minä voi sinne mennä itkemään! Parempi antaa nyt kaiken tulla ulos. Ja miten ihana esimies minulla onkaan! Puhelimessa en meinannut saada sanottua edes asiaani itkun seasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että laittaa sairaslomapäivän. Hän vielä huolehti, että pärjäänhän varmasti kotona ja onko minulla joku joka voi tulla luokseni, jos tarvitsen tukea. Ihana esimies(nainen) <3 Olen todella helpottunut, että olen töissä ollut avoin näistä asioista. Nyt olisi ollut ihan hirveä tilanne alkaa selvittää, mitä on tapahtunut kun olen näin rikki etten voi tulla töihin.

En saanut heti aamusta klinikalta ketään kiinni, mutta minulle soitettiin takaisin. Onneksi puhelimessa oli sama hoitaja, joka oli siirrossa mukana. Kyllähän tulos oli heillekin pettymys. Siellä oli kovasti odotettu toisenlaista tulosta. Hän kuitenkin varmisteli, että enhän ole lopettanut lääkitystä. No, en ollut ottanut niitä enää aamulla. Hoitaja sanoi, että he aina suosittelevat silti veritestiä, vaikka tulos olisikin kotitestillä negatiivinen ja että lääkkeet lopetetaan vasta sen jälkeen. Joskus on käynyt niin, että kotitestit ovat olleet väärässä ja tukilääkkeet lopetettu ja sitten onkin ollut raskaana ja tullut keskenmeno. No, minä sitten suostuin jatkamaan lääkitystä ja menemään huomenna veritestiin. Ihan turhalta se tuntuu eikä minulla ole todellakaan mitään toiveita enää, mutta tehdään nyt niin kuin käsketään. Menkkaoloja minulla ei juuri ole eikä vuotoa (muuta kuin valkoista lugemössöä). Kuinka ironista, että niitä menkkaoloja ei sitten ole nyt kun ne saisivat ihan vapaasti alkaa! Sitten tajusin, että minulla on vain yksi Lugesteron-kapseli jäljellä. Noniin, olisi minulla ollut niitä vielä töissä jemmassa. Mutta kun ajattelin, että en minä niitä nyt tämän enempää kotiin tarvitse, etten osta turhaan. Että ehdin apteekkiin hyvin töihin mennessä tänään jos tarvitseekin lisää. Pieni ulkoilu voisi tehdä hyvää, joten lähdin lähiapteekkiin 1,5 km päähän. Kyllä se silti vaati kanttia. Silmät itkettyneinä, naama turvoksissa. Ajattelin että samallapa haen kaupasta suklaata. Ja sitten apteekissa: valitettavasti meillä ei ole tätä lääkettä tällä vahvuudella. Silloin ajattelin, että miten kaikki voi olla niin minua vastaan!!! Eikun kävelin takaisin kotiin hakemaan bussikortin ja sitten bussilla keskustaan. Juuri kun olin ajatellut, että sinne en todellakaan jaksa tänään mennä. Sain haettua paketin lugeja kuitenkin, vaikka se onkin niiiiin turhaa.

Hoitajan kanssa juttelu teki hyvää. Pienesti alkoi taas toivokin nousta, kun tuli puhe siitä pakkasalkiosta. Minä kerroin huoleni alkion selviämisestä sulatuksesta. Hoitaja kertoi, että eihän mitään voi koskaan satavarmaksi luvata, mutta blastokystin selviäminen heillä käytössä olevan pakastusmenetelmän (vitrifikaatio) sulatuksesta on kuitenkin hyvin todennäköinen. Se toi vähän potkua minulle tähän kuitenkin. Jos se yksi siirto sitten olisi kuitenkin mahdollinen. Kerroin, että nyt huilataan pari kuukautta ja otetaan sitten yhteyttä. Ihan meidän aikataulun mukaan kuulemma edetään. Olen tänään puhunut puhelimessa myös äidin ja yhden ystäväni kanssa. Molemmat niin kullanarvoisia <3 Muuten olenkin vaan lepäillyt (ja syönyt suklaata), katsonut nettitv:tä ja itkeskellyt. Olen antanut itselleni aikaa latautua kunnolla loppuviikon. Huomenna menen kyllä töihin, mutta minulla on sellainen päivä, että voin tarvittaessa vaikka lähteä kesken päivän pois (ja pitää käydä siellä veritestissä). Ensi viikolla alkaa ryhdistäytyminen. Takaisin salille ja järkeä ruokavalioon.

Hirveän surullinen minä olen edelleen eikä tämä hetkessä katoa. Mutta se pahin pohja taisi jo tulla tavoitetuksi ja nyt pitää vaan jaksaa taas ponnistaa ylöspäin. Kohti viimeistä taistelua.

Jaksaa jaksaa...

Tänään on kulunut kuusi päivää siirrosta. Testipäivä on viiden päivän kuluttua. Eipä tässä voi oikeastaan sanoa juuta ei jaata. Koko viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Olen ollut satavarma negasta, mutta sitten taas välillä on toivokin nostanut päätään. Eniten toivoa ovat varmaan nostaneet kommentoijat, jotka ovat täällä kertoneet saaneensa plussan vaikka ei olisi ollut raskausoireita, vaikka olisi ollut menkkaoloja ja vaikka ne lugetkin olisivat valuneet samalla tavalla kuin negakerroillakin. Jotenkin vaan olen niin juurtunut siihen ajatukseen, että kun luget valuu tällä vauhdilla ulos, niin se olisi aina niin varma merkki negasta. Kaikilla kun aina tuntuu menneen niin. Olikin lohdullista lukea, että edes joku on ollut poikkeustapaus! Kyllä tässä taas nähdään vertaistuen voima <3 Olenkin äärettömän kiitollinen teille kaikille, jotka jaksatte täällä käydä kannustamassa edelleen.

Ja eipä tässä vaiheessa nyt oikein mikään auta mihinkään suuntaan. Ei toivominen eikä toivon menettäminenkään. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä vaiheessa alkio joko on kiinnittynyt tai ei ole. Sille en vaan voi tehdä yhtikäs mitään. Tämän hetken tuntemukset ovat melko samanlaiset kuin alkuviikollakin: menkkaoloja, luget valuu, tissikipua ei enää nimeksikään, välillä tulee lämpöaaltoja. Kaikki siis todellakin viittaa negaan, kun vertaa edellisiä kertoja. Niitä pahoja kramppeja ei vaan ole vielä ollut. Aamulla pikkuhousunsuojassa oli ihan pieni aavistus jostain rusehtavasta, mutta siitä en vielä vetäisi paniikkeja. Huono olo tulee silloin tällöin. Eilen lähdin töistä vähän aiemmin pois, kun en jaksanut olla. Ja tämä siis on ihan luge-oire minulla. Samanlaista oli jo viime viikolla ennen siirtoa. Tänään ja huomenna on sellainen tilanne töissä, että on pakko jaksaa olla pirteä ja hyväntuulinen. Hohhoijaa. Mieluummin jäisin kotiin peiton alle lukemaan ja katsomaan sarjoja. Toisaalta on hyvä olla töissä kun ei voi koko ajan ajatella vain omaa napaa, mutta toisaalta taas en nyt jaksa ja pysty olla mitenkään kamalan tehokas työntekijä...

Sentään jotain positiivista! Uskaltauduin tänään vaa'alle, ja se näytti 3 kg vähemmän kuin oletin. Hirveä lukemahan siellä silti on, mutta luulin sen tosiaan olevan enemmänkin. No eipähän ole ihan niin paha tilanne lähteä karistamaan taas kiloja sitten (ensi viikon jälkeen?) kuin mitä etukäteen ajattelin. Nyt tekee vaan ihan hulluna mieli suklaata. Niin kuin aina ennen menkkoja. Korjaan: niin kuin aina! :D

En edes ole varma, miksi kirjoitin tämän postauksen, kun ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ehkä tämä "paperille" pohtiminen vaan vähäksi aikaa auttaa kestämään tätä kamalaa piinaa. Eilen kävin vähän lueskelemassa postauksiani syksyltä 2011 ja keväältä 2012, kun edelliset siirrot tehtiin. Jotenkin samantyyppisiä juttuja olen silloinkin pohtinut. Toki 2012 poikkeuksena se järkyttävä onnettomuus siellä polin labrassa, kun pakastuslaitteeseen tuli vika ja meidän ainoat pakkasalkiot menivät siinä. Nyt ei ole onneksi tuollaista puhelua tullut!

Same old same old

Huoh. Kyllä nyt tuntuu noudattelevan niin tuttua kaavaa tämä piinailuaika, että alan olla melkoisen varma negatuloksesta. Maanantai-iltana alkoi jo orastava menkkakipu. Eilen aamulla kun nousin sängystä, luget valui nesteen kera pitkin jalkoja. Siitä lähtien ne on valuneet pois ihan urakalla. Kyllä ne ihan hyvin "ylös" asti vielä menee, mutta tulee kyllä poiskin aika vauhdikkaasti. Rinnat eivät ole enää turvoksissa ja koko ajan vähemmän kipeät. On niiiiin sellainen olo, että jos nyt lopettaisin lääkkeet, menkat alkaisivat aika lailla heti. Sellainen "löysä ja märkä" fiiliskin tuolla, if you know what I mean. Ja tämä menkkamainen jomottelu. Vielä ei ole ollut sellaisia pahoja kramppeja niin kuin viimeksi taisi olla tässä vaiheessa. Mutta vähitellen nämä tästä tuntuu pahenevan.

Tiedän, että pitäisi yrittää pitää toivoa yllä ja pysyä positiivisena. Tiedän, että vasta testi kertoo aikanaan totuuden. MUTTA kun tämä menee niin samalla tavalla kuin molemmissa aiemmissakin siirroissa. Ihan samalla tavalla. Miksi ihmeessä siis voisin enää uskoa, että tulos olisi tällä kertaa eri? Tämä on taas niin kamalaa aikaa... Ja vielä viikko pitäisi odottaa! Toisaalta en halua tehdä sitä testiä, en kestä nähdä sitä "Ei raskaana".