Kipuja

Tänään alkionsiirrosta on kulunut 10 päivää ja huomenna on lääkärin määräämä testipäivä. Olen varannut ajan huomiseksi verikokeeseen, mutta tuloksen saan vasta maanantaina. Sain onneksi töissä sovittua maanantain lomapäiväksi. Pitää se kotitesti kuitenkin tehdä viikonloppuna, koska mies on kuitenkin maanantaina töissä. En halua olla yksin kun teen testin. En haluaisi tehdä koko testiä. Elämäni viimeinen raskaustesti.

Mikään, ei yhtikäs mikään viittaa siihen, että olisin raskaana. Päinvastoin, kaikki merkit viittaavat siihen, että menkat tulee kunhan vain Luget lopetetaan. Minulla Luget aina pitävät vuodon poissa. Rinnat ovat ihan normaalit lösöt. Viimeksi ne olivat kipeät siihen asti kun tyhjennys oli ohi ja hCG 0, eli kun kohdussa ei ollut enää mitään. Tosin tällä kertaa rinnat eivät turvonneet ja kipeytyneet Lugeistakaan, vaikka ennen on käynyt niin. Minulla ei ole "sitä tunnetta", ei pienintäkään, että entäs jos kuitenkin. Ei vaikka yrittäisin sitä vähän houkutella. Viimeksi se tunne pysyi, vaikka olinkin testannut negan.

Ja mikä pahinta: menkkakivut. Maanantai-iltana töissä oli jo aika jomotukset. Kotimatkalla autossa pääsi itku. Tunne siitä, että nega tulee oli niin kokonaisvaltainen. Kotona oli illalla pakko ottaa Panadolia. Seuraavana yönä heräsin yhden jälkeen aivan järkyttäviin polttoihin. Tuntui kuin koko alavatsa olisi tulessa. Se muistutti samanlaista kipua, mitä oli lääkkeellisessä tyhjennyksessä. Järkyttävä aaltomainen poltto, kuitenkin onneksi meni ohi. Otin vielä toisen Panadolin ja valvoin pari tuntia paniikissa. Seuraavana yönä heräsin taas puolen yön aikaan siihen polttavaan kipuun. Nukahdin kuitenkin. Kunnes vähän ennen neljää kipu tuli taas. Nyt se oli enemmän viiltelevää ja pakotti oikealle puolelle enemmän. Nousin sohvalle enkä nukkunut enää koko yönä. Kipu meni onneksi itsestään ohi.

Näistä kivuista siis viimeistään olen varma negasta. Kun se kipu on ollut niin samantyyppistä kuin tyhjennyksessä tai pahoissa menkoissa. Googletin kyllä epätoivoisesti näitä oireita ja osalla on ollut voimakkaita kipuja ennen plussaamista tai alkuraskaudessa plussan jälkeen. Mutta en todellakaan voi uskoa, että minulla olisi siitä kyse. Kyllä se vaan on sitä, että kohdun limakalvo olisi voimakkaasti tulossa ulos, mutta Luget estävät sen. Jos olisi edes sitä tissikipua tai pieninkään olo, että voisin olla raskaana, voisin edes pikkuriikkisen vielä toivoa. Nyt ei kyllä toivoa ole.

Hirvittää ajatellakin viikonloppua ja sitä testintekoa. Pakko se on kuitenkin tehdä.

Onnesta ahdistukseen

Järkyttävän kammottavat piinapäivät. Onhan se karua, että tämä on meidän hoitotaipaleella vasta neljäs kerta, kun eletään piinapäiviä. Tai no, olihan ne kolme inssiä silloin keväällä 2011, mutta jotenkin en kyllä pysty millään tasolla vertaamaan niitä näihin alkionsiirtoja seuraaviin piinapäiviin. Tällä hetkellä koen oikeasti katkeruutta siitä, että meillä on takana oikeasti 4 punktioon asti vietyä ICSI:ä (+ yksi keskeytetty) omilla soluilla, ja sitten tämä yksi lahjamunasoluhoito. Joista yhteensä siis vain neljä siirtoa! Normaalistihan kun suunnilleen yhdessä hoidossa on saman verran siirtoja... Meillä siis viidessä.

Ymmärrän kyllä, että ne jatkuvat siirrot ja negat ovat turhauttavia. Mutta jokainen siirto on kuitenkin aina mahdollisuus. Kun siirtoa ei tule, ei tule myöskään mahdollisuutta. Tiedän, että kuulostaa kamalalta, mutta tällä hetkellä olen kyllä kateellinen jopa niille, jotka ovat hoidoissa ja joilla niitä alkioita vaan tulee ja pakkasessa on vaikka kuinka monta. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta. Ehkä hyväksyisin tämän tilanteen vähän helpommin, jos se viime tammikuinen alkiokaan ei edes olisi yrittänyt kiinnittyä. Mutta kun se yritti, todennäköisesti kiinnittyikin, mutta sitten kuitenkin irtosi. Jos näistä siirretyistä alkioista mikään ei olisi edes yrittänyt kiinnittyä, olisi tappio ehkä hiukan helpompi kestää. Nyt tiedetään, että mahdollisuuksia on, mutta kun ei ole alkioita. Harmittaa niin vietävästi!

Mehän päätimme etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa vain yhden kerran ja that's it. Nyt on kuitenkin niin sellainen katkera olo tästäkin, että kun niitä munasoluja tuli niin vähän. Että jos olisi tästä noin vaan laittaa se 7000-8000 €, niin kokeilisiko vielä kerran toisella luovuttajalla. Mutta kun ei ole tuollaisia summia. Ei ole mitään. Juuri sain maksettua viimeisen osan edellisen hoidon lainasta ja se on helpotus. Emme joutuneet lainaa siihen ottamaankaan kuin pari tonnia, kun saatiin säästettyä. Mutta nyt on säästötili tyhjä. Huomautuksena vielä, ettei kukaan käsitä väärin: tottakai olen silti kiitollinen luovuttajalle, kävi miten kävi. Hän on tehnyt niin epäitsekkään ja hyvän teon, joka kertoo lähimmäisenrakkaudesta tuntemattomia kohtaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei niitä soluja tullut kuin muutama.

Jaa, miksi mietin tällaisia kun piinikset vielä meneillään? No, nyt eletään piinapäivää nro 7 ja mikään, ei mikään kerro mitään muuta, kuin että tämä hoito ei onnistunut. Siirrosta on tasan viikko. Voi kun olinkin viime maanantaina niin onnellinen! Harmi, että sekin onni muuttui aika äkkiä taas tähän ahdistukseen. Aika samalla lailla menee oireilut kuin aiemminkin. Paitsi ettei nyt ole edes sitä tissikipua ja -turvotusta. Viikonloppuna oli lievää tissiarkuutta, mutta se oli ihan samanlaista kuin minulla on lähes aina kierron loppuvaiheessa ennen menkkojen alkua. Viikonlopun aikana myös Luget on alkaneet tulla vauhdilla ulos nesteisenä mössönä. Muutama päivä oli, ettei ollut pahoja menkkamaisia kipuja. Kunnes eilen illalla. Ja viime yönä. Heräsin sellaisiin poltteluihin ja viiltelyihin, mitä minulla on normaalistikin ennen menkkoja ja menkkojen aikaan. Mietinkin, että kiva, nyt ei kuitenkaan uskalla mitään kipulääkkeitäkään kuitenkaan vielä syödä. Kärsitäänpä tässä sitten endomenkkakivuista ihan ilman lääkitystä. Olen satavarma, että vuoto alkaisi, jos Lugeja ei olisi. Nyt on menossa kp 25 ja normaalistikin tässä vaiheessa olen kipuinen ja vuoto alkaa näinä päivinä. Viimeksi tässä vaiheessa minulla toivo alkoi vähän nostaa päätään, tuli jotenkin sellainen tunne, että josko sittenkin? Ja se tunnehan olikin osittain oikeassa. Nyt sellaista tunnetta ei ole. Eilen illalla oli viimeisen Ovitrelle-pistoksen aika. Oikeasti mietin, että onko tässäkään enää mitään järkeä edes pistää!

Kaikki vaan sanoo, että älä usko mihinkään oireisiin. Ne voi olla kumpaa vaan. Mutta kyllä se vaan on niin helppo sanoa... Kun itse olen aina ollut niin oikeassa ennenkin näiden tuntemusten kanssa. Kyllä tässä vuosien aikana on niin herkäksi muuttunut ja tietää ja tuntee olonsa. Minä haluaisin vaan nyt olla jossain koomassa siihen asti, kunnes lopputulos on selvä. Minä en haluaisi testata itse ollenkaan, vaan odottaa pelkästään veritestin tulosta. Mutta eihän se onnistu, koska veritestin tulos tulee työpäivänä. Pakko olla edes jotenkin varautunut siihen. Voi kun olisin jotenkin pystynyt ajattelemaan tätä etukäteen ja sopimaan sen päivän vapaaksi...  Töihinmeno muutenkin tuntuu nyt täydelliseltä pakkopullalta. Vaikka yrittäisi, ei niitä ajatuksia saa muualle ja kaikki muu tuntuu niin yhdentekevältä. Kun vielä koko ajan jomottaa mahaan ja tunne on, että menkat alkaa just. Yritäpä siinä sitten olla reipas!

Testikammo

Jotenkin uskomatonta, että siitä on vasta kolme päivää, kun olimme Helsingissä vastaanottamassa pikkuista alkiota. Tuntuu, että siitä olisi jo ainakin viikko! Aika kuluu taas niin hitaasti. Toisaalta toivonkin, että se kuluisi toooosi hitaasti. En halua tehdä raskaustestiä, minulla on oikea testikammo. En halua nähdä sitä lopullista tuomiota.

Tiistain ja eilisen olen ollut vapaalla, tänään menen iltavuoroon. Vapaapäivät tulivat kyllä tarpeeseen. Tiistaina olin tosi huonovointinen. Olisin halunnut pestä ikkunoita, mutta jo aloittaessani huomasin, ettei siitä tule mitään. Tuli tosi huono olo siitä ylös-alas -liikkeestä ja pesuaineen hajusta. Niinpä luovutin sen yhden ikkunan jälkeen ja lepäilin loppupäivän. Eilen oli parempi olo ja sain siivottua. Tänään tuntuu taas vähän heikommalta. Voi olla, että kun pistän Ovitrelleä joka toinen ilta, siitä tulee se huonompi olo sitten seuraavaksi päiväksi. Niillä pistoksilla mennään sunnuntai-iltaan saakka.

Muuten, eipä tässä vielä voi varmaan sanoa oikein mitään mihinkään suuntaan. Rinnat ovat edelleen ihan normaalitilassa. Sitähän olen ihmetellyt, että yleensä Luget ovat aina tehneet ne kipeiksi ja turvonneiksi. Viime kerrallakin ne siis kipeytyivät jo ennen siirtoa. Nyt ei mitään. Eilen iltapäivästä lähtien oli lieviä menkkamaisia jomotuksia alamahassa. Ja sekös alkoi ahdistaa! Tiedän kyllä, että se voi viitata ihan kumpaan lopputulokseen vain, mutta tottakai pelkään sitä pahinta. Illalla Ovitrellen jälkeen vihlonta oli toispuoleista (oikealla) ja se jatkui nivuseen saakka. Mietinkin, että se voi johtua siitä, kun se lääke piiskaa munasarjaa tuottamaan keltarauhashormonia tehokkaammin. Saattaa siis keltarauhasella olla kokoa!

Tälläkään kertaa en aio pitää mitään kiirettä testaamisen kanssa. Minua ahdistaa ajatuskin sen tuloksen näkemisestä. Menen veritestiin todennäköisesti ensi viikon perjantaina, jolloin siirrosta on se 10 päivää. Hoitokartassa se onkin virallinen testipäivä. Siitä tulos tosin tulee vasta maanantaina. Testaan varmasti kotona itsekin, mutta en ole päättänyt ollenkaan, että milloin. Aika näyttää. Meillä on lauantaina 31.10. edessä tätini 70-vuotisjuhlatkin. Ajattelin, etten pysty testaamaan ainakaan ennen niitä. Tietysti jos alkaa vahvasti näyttää siltä, että negaa pukkaa, niin en sitten tiedä...

Ihan hyvä mennä tänään töihin, saa muuta ajateltavaa. Tuntuu vaan, että en ole ehkä mikään kuukauden työntekijä siellä! Ajatukset karkaavat kuitenkin koko ajan kehon tuntemuksiin ja yritä siinä sitten keskittyä johonkin. Toivottavasti fyysinen olo ei äidy kovin huonoksi. Minulla on tällä viikolla lauantaivuorokin. Sen jälkeen menenkin vanhempieni luokse viikonlopuksi, kun siskoni on tulossa myös. Vietetään aikaa yhdessä ja jospa sitä saisi vähän rentouduttua(???) Miehellekin tekee varmasti hyvää olla vähän aikaa itsekseen ja ilman minua täällä kotona seinille hyppimässä :D

Kotimatkalla

Yritän kirjoittaa tätä kännykällä heiluvassa autossa :D Kotimatkalla ollaan ja pikkuinen on matkassa mukana. ❤

Meidän pikku sisupussi oli sulatuksen jälkeen kuulemma ihan samanlainen kuin pakkaseen mennessäänkin eli kaikki on just tällä hetkellä niin hyvin kuin nyt vaan olla voi. Kohdun limakalvokin oli juuri sopiva 10 mm. Taas niitä mutkia kyllä siellä manailtiin, mutta loppujen lopuksi siirto meni hyvin samanlaisella erityisellä katetrilla kuin viimeksi. Nähtiin taas ultrassa pikku ilmakupla, joka sinne kohtuun jäi. Ilmakuplan sisällä meidän pikku sisupussi.

Luget, Progynova, Dexametason ja Ovitrelle-pistokset jatkuu. Heti huomenna ostamaan lisää Lugeja. En uskaltanut ostaa etukäteen kuin tähän asti, ettei olisi mennyt hukkaan. Ovitrelle piiskaa omaa keltarauhastuotantoa ja Luget menee isolla annoksella kuulemma endon takia. On ollut viitteitä, että endopotilaat tarvitsee enemmän tukea keltarauhashormonin tuotantoon.

Puhhuh. Nyt olen niin väsynyt, mutta niin onnellinen! Edes vähän aikaa voin olla onnellinen siitä, että sisälläni on pieni elämänalku. Saimme vielä kerran tämän yhden mahdollisuuden. Nyt olo on kuin lottovoittajalla. Kunpa tämä nyt kestäisi.

Tämän viimeisen kerran

On kyllä ollut jotenkin hermoja raastava viikko. Tiistaina siis se ovulaatio tuli, koska keskiviikkona ne kivut olivat poissa. Soitin torstaina huolipuhelun klinikalle, kun ajattelin, että se ovis tuli väärään aikaan. Mutta klinikan ihana hoitaja (taas) rauhoitteli minua ja vakuutteli, että ihan oikeassa aikataulussa mennään. Tuota hoitajaa on kyllä paljosta kiittäminen parin viime viikon aikana... Ei kukaan muu ole pystynyt minua rauhoittamaan (edes hetkeksi) samalla tavalla.

Torstaina sitten alkoi Luget. Annostus on tällä kertaa 2x400 mg / vrk. Siis ihan jättiannos, yhteensä 800 mg. Eka satsi pistikin pään kunnolla pyörälle. Kyllähän tuo edelleenkin vähän huippaa aina kun olen laittanut menemään, mutta ei onneksi enää niin voimakkaasti. Sitä ihmettelen, ettei ole mitään tissituntemuksia. Viimeksi minulla meni heti parin päivän päästä aloituksesta rinnat tosi kipeiksi. Nesteturvotus on kyllä ihan kamala. Ovitrelleä pistin myös eilen illalla taas yhden naksauksen (260 IU) muutaman päivän tauon jälkeen.  Tämä jatkuu huomisesta vielä viikon ajan joka toinen ilta. Jos siis siirto tapahtuu.

Ajettiin jo eilen tänne Helsinkiin, että saa yhden välipäivän huilia ennen siirtoa. Ihan hyvä, kun kyllä menin tosi turvoksiin siitä autossa istumisesta ja illalla oli tosi tukala olla. Nyt pitäisi saada tämä päivä kulumaan. Mies tekee etänä töitä ja minä lepäilen. Ehkä lähdetään jossain vaiheessa käymään vähän ostoksilla ja illalla kyläilemään siskon luo jos palaavat reissusta ajoissa.

Kyllä minä niin pelkään sitä huomista! Pelkään niin sitä, että kun me mennään klinikalle, niin meidän pieni ei olekaan enää hengissä ja me lähdetään pois tyhjin käsin. Minun kohdussani nyt vaan tuntuu niin voimakkaasti, että sieltä puuttuu jotain. Siellä olisi paikka pienelle. Voi kunpa me saisimme huomenna pikkuisen mukaan paluumatkalle kotiin. Tämän viimeisen kerran.

Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Surua, pelkoa ja stressinlievitystä

Takana on aika rankka viikko. Meidän perheen viimeinenkin kissa jouduttiin lopettamaan, ja suru on ollut sen vuoksi suuri. Kissa oli jo 18-vuotias ja kyllä täyden ja onnellisen kissanelämän viettänyt, varmasti rämäpäisellä luonteella ne kaikki ykdeksän henkeäkin jo käytetty ;D Sinänsä siis myös helpottavaa, että rakas perheenjäsen pääsi pois, kun elämänlaatu ei enää ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Mutta ikävä on!

Ja sitten tietysti tämä hoitokuvio. Maanantaina soitin klinikalle ja sovittiin, että menen kiertopäivänä 8 ultraan täällä kotikaupungissani. Kp 8 oli perjantai, ja onneksi sain ajan juuri sille päivälle yksityiselle gynekologikeskukselle. Ja samalle tutulle läääkärille, joka meitä on täällä hoitanut polilla alusta asti. Ultrassa näkyi munasarjassa kaksi follia, keskimitoiltaan 17 ja 15 mm. Kohdun limakalvo oli vasta hentoinen 6 mm. Sinänsä en ole kamalan huolissani tuosta limakalvosta, kun oli vasta kp 8 ja tukilääkkeet vasta alkamassa. Vaikka toki vähän mietityttää, että pettääkö nyt minun lisääntymiselimistössäni sekin viimeinen osio, joka on aina ennen ollut se, mistä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Mutta enemmän huolehdin noista folleista, kun olivat jo noin isoja limikseen nähden. Lääkärikin vähän sitä mietiskeli, että miten mahtaa käydä, kun follit ovat "etuajassa". Hirmu ihanasti hän kuitenkin tsemppasi ja toivoi, että nyt tämä meidän viimeinen kerta viimeinkin onnistuisi.

Laitoin ultran tiedot tekstarilla Helsinkiin omalle lääkärillemme ja hän soitti takaisin minulle. Olin juuri ostoskeskuksessa, joten puhuminen oli hiukan vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan tilanteesta. Onneksi olin käynyt jo Ovitrellen tilaamassa alkuviikosta apteekkiin ja hakenutkin sen, koska lääkäri käski aloittaa pistokset jo samana iltana. En olisi edes tajunnut käydä jo etukäteen, ellei klinikan hoitaja olisi minua alkuviikosta kehottanut, koska Ovitrelleä ei välttämättä ole apteekeissa valmiina. Huhhuh! Lääkäri vähän arpoi, että aloitetaanko Progynova vai ei. Se kuitenkin päätettiin aloittaa, jotta se tukisi limiksen kasvua. Sitä olen ottanut eilisestä lähtien kaksi kertaa vuorokaudessa. Sovittiin, että soitan maanantaina klinikalle tarkemmat ohjeet, koska olin silloin siellä ostoskeskuksessa enkä voinut millään muistaa kaikkea. Kunhan oli selvät sävelet viikonlopun yli. Muistaakseni kuitenkin nyt menee niin, että aloitan keskiviikkona Dexametasonin ja torstaina Luget. Ja THE siirtopäivä on määrätty maanantaille 19.10. Eli siihen on enää viikko.

Progynova ja Ovitrelle-kynä.

Nyt minua kuitenkin huolettaa se, että entäs jos se ovulaatio tulee liian aikaisin? Munasarjaa polttelee ja vihloo siihen malliin, että ovis tulisi hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri laski siirtopäivän sen perusteella, että "munasolujen keräys", eli ovulaatio, olisi keskiviikkona. Jotenkin kyllä tuntuu, että se tulee jo aiemmin. Pitää huomenna kysyä, että miten menetellään, jos luulen sen tulevan jo huomenna tai tiistaina. Mitään testejä en kyllä ala tehdä, se vain lisäisi stressiä. Toisaalta yritän ajatella niin, että jos olisi vaarana, että ovis tulee liian aikaisin, niin miksi enää tuota Ovitrelleä pitää pistää, kun se vielä buustaa munasarjaa? Ovitrellehän on siis koriongonadotropiinia ja normaalisti sitä käytetään Pregnylin tavoin irroituspiikkinä. Omilla soluilla minulla olikin yhdessä hoidossa Ovitrelle Pregnylin sijaan. Pregnyl vaan oli ja on yleisemmin käytössä, koska se on niin paljon halvempi. Ovitrelle on esitäytetty kynä, ja siksi sitä voidaan pistää pienissä annoksissa. Minä siis pistän nyt joka ilta "yhden naksauksen verran", eli annos todellakin minimini. Huomenna saan ohjeet, minä iltana pistän loput kynästä sitten kerralla.

Stressiä olen lieventänyt nyt viikonloppuna pihahommilla. Onkin ollut aivan mahtava ulkoilusää, ja nyt on pihakin valmiina talveen. Lisäksi kävin tänään vyöhyketerapiassa. Luulin meneväni akupunktioon, mutta tällä kertaa tehtiinkin vyöhyketerapiaa, ettei enää liikaa vaikuteta kehoon, kun on jo lääkkeellinen hoito käynnissä. Kyllä se taas onneksi rentoutti. Nyt on kyllä sitten kaikki tehty silläkin saralla, että hoito onnistusi. Eli siis kaksi kertaa akupunktiota ja nyt kerran vyöhyketerapiaa. Olo on kyllä tajuttoman väsynyt. Myös lievää pahoinvointia on taas havaittavissa, kuten viimeksikin Progynovan alettua. Pitää varmistaa, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Heti jos tulee pienikin näläntunne, alkaa kuvotuskin samantien. Myös päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla (Letrot ainakin syypäänä!) ja naama on täynnä läiskää ja näppylää. Nyt kun jaksaa vielä ensi viikon painaa töissä, niin hyvä on. Siellä onneksi saa ajatukset ainakin hetkellisesti välillä pois näistä kuvioista.

Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.

Neljä vuotta sitten...

Blogitekstini 22.8.2011:

*******************************************************************

Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin? 

Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla? 

Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. 

Yksi asia kerrallaan. Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä. 

Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega. 

Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää. 

Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?

************************************************************************

Tuo teksti on siis postauksestani, jonka kirjoitin ensimmäisenä päivänä, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia. Postauksen otsikko oli: Tuleeko meidän vuoro koskaan? Luin äsken tuon läpi ja purskahdin itkuun. Nyt tuo kysymys on todellakin tapetilla ihan eri tavalla kuin vielä ikinä aiemmin. Tuosta kirjoituksesta on aikaa neljä pitkää vuotta. Tuohon mennessä yritystä tulla raskaaksi oli takana kaksi vuotta, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Takana olivat kevään inseminaatiot ja edessä ensimmäinen ICSI. Ikää vasta 32, nyt nuokin numerot ovat jo 36... Miten paljon mahtuukaan tuon ja tämän postauksen väliin, ja silti tilanne on edelleen sama. Se kaikki onkin tässä blogissa. 

Diagnoositkin ovat heittäneet häränpyllyä male factor onlystä female factor onlyyn. Nykyiselläänhän mieheni tilanne on aivan normaali. Minä olen se, josta tämä kaikki johtuu. Ei tiennyt tyttöparka vielä mistään mitään tuota tekstiä kirjoittaessaan. Hyvä ettei tiennyt. 

Kaikki ne hormonimäärät, toiveet ja pettymykset. Pakastuskoneen hajoaminen silloin, kun meidän ainoat pakastukseen asti päätyneet pikkuiset oli siellä. Kaksi leikkausta. Masennuskaudet. Kivut toimenpiteissä ja lääkkeiden vaikutuksesta. Ainainen pelko ja ahdistus. Kaiken kaikkiaan vain kaksi alkionsiirtoa 5:stä aloitetusta ICSI:stä. Hyväksyminen, etten tule koskaan saamaan lasta, jolla olisi minun geeniperimääni hiukkastakaan. Lahjamunasoluhoidostakin pettymys, koska suurista odotuksista huolimatta vain kaksi alkiota. Ja sitten se viimekeväinen, kuin pisteeksi i:n päälle, huonosti päättynyt tuoresiirto, joka viikkojen raskaushormonin seuraamisen jälkeen johti lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Hyvä, ettei tyttöparka tiennyt tästä mitään vielä neljä vuotta sitten.

Nyt 27.9.2015. Tuleeko meidän vuoro koskaan? Se selviää muutamien viikkojen päästä. Minä en ole pelännyt elämässäni vielä mitään koskaan niin paljon kuin nyt tätä. Minä en tiedä, miten selviän tästä. Töissäkin olen sanonut, että jos selviän tästä syksystä ilman pään hajoamista, niin hyvä on.

Minusta tuntuu, että olen kamalan yksin. Kukaan ei osaa sanoa mitään. Kukaan ei osaa tehdä mitään. Ei osaa eikä voi. Ja  minusta tuntuu, että kaikki ovatkin saaneet jo tarpeekseen tästä aiheesta vuosien aikana. Tiedän, että on niin paljon ihmisiä, jotka toivovat nyt yhdessä meidän kanssamme. Toivovat ja osa heistä rukoileekin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta tuesta, mitä olemme saaneet näiden vuosien aikana. ja en voi kuin vaan toivoa, että he/te jaksaisivat/jaksaisitte kulkea rinnallamme edelleen sitten kun tämä on ohi. Oli tulos mikä tahansa. 

Kaikkein kiitollisin olen miehelleni. Vaikka hän ei ole aina osannut asettua tässä minun asemaani eikä hän aina osaa suhtautua minun suruuni toivomallani tavalla, silti hän on ollut se suurin tuki. Hän on ollut paikalla joka kerta, kun olen ollut punktiossa. En koskaan, koskaan unohda mieheni ilmettä viimeisessä punktiossa, kun selvisi, ettei löydetty yhtään munasolua. Hän on ollut paikalla jokaisella kolmella siirtokerralla. Hän piti minusta kiinni viime keväänä kun ensin (väärä) nega romahdutti minut ja oli tukenani kun kärsin kivuista tyhjennyksen aikana. Me olemme kulkeneet tämän tien yhdessä. On ihme, että olemme edelleen yhdessä. Tässä olisi voinut käydä toisinkin. Mieheni on sanonut, että joskus oli ajatuksia siitäkin, että onko tässä enää mitään järkeä kun elämä on mennyt tällaiseksi. Toivottavasti tämä side kestää senkin, jos viimeinenkin oljenkorsi pettää meidät.

Pelonsekaisin ajatuksin, kp 25. Menkkakipuja on ollut jo pitkin viikkoa. Se on any day now, kun viimeisen kerran tähän vuoristorataan hypätään.

Kaikki peliin

Nyt yritetään sitten kaikkea, että olisi mahdollisimman rauhallinen ja rentoutunut olo. Helpommin sanottu kuin tehty. Pää nollautuu hyvin salilla, jossa vietän aikaa noin kuusi tuntia viikossa. Mutta sellainen rauhallinen rentoutuminen ja päännollaus on ollut vaikeaa. Muutamat lukijat kävivät kertomassa, että ovat turvautuneet akupunktioon. Ensin ajattelin, että en taida jaksaa enää mitään ylimääräistä. Mutta sitten ajattelin kuitenkin, että nyt on meidän viimeinen mahdollisuus. Jos ei laiteta kaikkea peliin nyt, niin sitten ei koskaan. Eipähän jää mieltä kaivamaan, että olisko pitänyt yrittää vielä jotain.

Soitin 2,5 viikkoa sitten eräälle ihmiselle, joka tekee akupunktiota, vyöhyketerapiaa, feng shuita jne. Puhuimme puhelimessa jonkun tovin, ja kerroin tilanteeni. Hän käski minun mennä heti ostamaan kukkaterapia-aputippoja luontaistuotekaupasta. Niitä kaksi viikkoa ja sitten käymään hänen luonaan. Teimme puhelimessa jo alustavaa suunnitelmaa, mitä tilanteessani voisi tehdä, Ostin aputippoja, ja olen käyttänyt niitä päivittäin.

Bachin Rescue Remedy -tipat

Tipat ovat kyllä auttaneet ainakin hetkellisesti rentoutumaan. Lisäksi olen tehnyt huomion, että uneni ovat jotenkin selkeytyneet. Minulla on ollut aina vilkas unimaailma. Nyt unet ovat muuttuneet selkeämmiksi, vähän niinkuin vanha telkkari vaihtuisi teräväpiirtotelkkariksi. Olen kyllä nähnyt myös pahoja unia enemmän kuin normaalisti. Alitajunnasta kumpuaa varmaan jotain?

Keskiviikkona kävin sitten ensimmäisen kerran siellä akupunktiossa. Ensin vähän juteltiin. Sitten sain neulat käsivarsiin (keuhkoalue), nilkkoihin (kohdun akupiste), jalkapöytiin varpaiden lähelle (maksa ja munuaiset) ja alavatsalle (kohtu paikallisesti). Neulat olivat hyvin ohuita eikä niiden laittaminen tuntunut miltään, paitsi parin kohdalla vähän nipisti. Neulojen laittaminen ei saa sattua. Voin kertoa, että jokainen, joka on joutunut itseensä pistämään lapsettomuushoidoissa käytettäviä hormonipiikkejä, selviää kyllä akupunktiosta ilman neulapaniikkia :D. Tarkoituksena oli siis lisätä energioita kohdun aluelle, että siitä tulisi mahdollisimman vastaanottavainen. Toiseksi tärkein asia on yleisen rentoutumisen saavuttaminen. Myös aineenvaihduntaan ja ruuansulatukseen pyritään vaikuttamaan (maksa ja munuaiset). Akupunktion aikana jaloissa alkoi tuntua pientä kihelmöintiä, mutta oikeastaan muuta en tuntenut. Jälkeenpäin vielä vasempaan korvaan laitettiin samanlaisia siemeniä, joita myös vyöhyketerapeutti laittoi minulle viime talvena. Ne voin ottaa pois huomenna. Ilman sen kummempia kyselyitä kuulin, että polvissani on ongelmaa (on todellakin), samoin alaselässä (niin on) ja silmät tarvitsisivat kosteutta (ne ovat todellakin kuivat).

Mutta mikä jäi mieleen, niin hoitaja sanoi aistivansa kohtuni kylmyyden. Sen kuuleminen tuntui kyllä pahalta. Sillä tottahan se on. Kohtuni on tyhjä, ja se on kylmä. Sen pitäisi olla lämmin paikka kasvavalle lapselleni. Niin kauan, kun se pysyy tyhjänä, se pysyy myös kylmänä. Näin minä jälkeenpäin ajattelin.

Kotona olin kyllä niin reporanka, etten jaksanut sohvalta liikahtaa koko loppuillan aikana! Seuraavana päivänä oli kauhea päänsärky, ja vähän vielä perjantainakin. Seuraava kerta sovittiin kolmen viikon päästä, ja alustavasti sovittiin, että kokeillaan moksibustiota. Se on akupunktuurin muoto, josta en ollut ennen kuullutkaan.

Moksibustio
Moksibustiolla tarkoitetaan akupisteiden lämmittämistä kuivatusta pujosta valmistetulla moksalla. Moksatekniikoita on useita esim. moksasikari, suoramoksa, neulamoksa ja moksalaatikko. Moksalla tuodaan Yang-energiaa kehoon, toisinsanoen lämpöä ja liikettä. Moksalla voidaan myös poistaa kylmää kehosta. 

Moksibustio hoitomenetelmänä on hyvin miellyttävän tuntuista ja tietyissä ongelmissa erittäin tehokasta. Esim. Munuaisten Yangin-vajavuudesta johtuvat kylmät jalat tai yövirtsaaminen ovat erittäin kiitollisia hoidonkohteita. 

Moksan historia

Sana ´Jiu´, merkitsee moksaamista eli polttavalla esineellä arven tuottamista. Suomalaisen kansanparannusperinteen taulanpoltto on toimituksena lähes identtinen, tosin ehkä kovakouraisempi. Arvelle moksaaminen on länsimaissa hyvin harvinaista.

 Lähde: Akupunktio.net 

Kieltämättä vähän varauksella suhtaudun siihen, että onko näistä oikeasti mitään hyötyä hoidon onnistumisen kannalta. Mutta toisaalta ajattelen, että jos ne auttavat minua rentoutumaan edes hetkeksi, niin kyllä se kannattaa. Hermostus nimittäin kasvaa sitä mukaa, kun hoito lähenee. Ja sehän lähenee, nyt mennään jo kierron 11. päivässä. Enää siis parisen viikkoa, kun seuraavan kierron pitäisi alkaa. Ja sehän on se hoitokierto. Apua.

Suunnitelmia

Jo soittoa seuraavana päivänä posti toi minulle suunnitelman hoidosta, ja se näyttää tältä:

Klik!

Eli kun kuukautiset alkavat (ei seuraavat, vaan sitä seuraavat), pitää soittaa klinikalle. Letrozol menee kp 2-6. Ultrassa käyn kotikaupungissani kp 8-10, jonka mukaan katsotaan lääkitys. Tarkoituksena on pistää Ovitrellea muutamana päivänä. Kun katsoin Luge-annostusta, niin onhan tuo melko hulppea! Viimeksi se meni 1 kapseli 3 x vrk. Nyt näköjän laitetaan 2 kapselia 2 x vrk. Ja vahvuus sama 200mg. No, ihan sama vaikka se kaikenlaisia oireita tekeekin. Enemmän tukea alkion kiinnittymiselle! Myös Dexametason (kortisoni) aloitetaan ja sitten tuossa on näköjään myös mahdollisesti Progynova. Sitä vähän mietin, että miksi. Mutta olisikohan se siksi kun mainitsin Letrozolin aiheuttavan minulle ylimääräisiä vuotoja? Jos tuo Progynova sitten yhdessä Lugejen kanssa estää sitä. Joillakin taidetaan käyttää PASsissa Zumenonia, ja sehän taitaa olla myös estrogeenivalmiste, kuten Progynovakin. Minä kun en ole koskaan aiemmin PASsiin päässyt, niin vähän epäselviä nämä kuviot. Ja jos se siirto sitten on todellisuutta, niin enköhän minä sieltä klinikalta sitten saa taas sen Gonapeptylinkin pistettäväksi. Sitä ollaan sitten taas melkoisia hormonihirviöitä ja turvotus varmasti megalomaanista. Mutta aivan sama. Nyt vaan kaikki peliin! It's now or never, kirjaimellisesti.

Muuten olen suunnitellut, että tässä pudottelisin muutaman (tai ainakin pari) kiloa ennen tuota lokakuuta. Viimeisen vuoden aikana paino on hiljalleen hilautunut ylöspäin. Tänään pohdiskelin, että eipä tuo toisaalta mikään ihme ole. Vuosi sitten kärsin melkein päivittäisiä kovia kipuja endometrioosin takia (tällä hetkellä onneksi vain siihen tiettyyn aikaan kuusta). Sitten oli leikkaus lokakuussa. Siitä vajaat kaksi kuukautta, ja alkoi hormonihoidot lahjamunasoluhoitoa varten. Hoito tammikuussa. Ja sitten se varhaisen keskenmenon ja tyhjennyksen rumba, joka oli lopullisesti päätöksessään vasta maaliskuun lopulla. Ja siinä vain fyysiset vaikutukset. Pää on ollut myös aika kovilla, eikä tässä mitenkään selvillä vesillä olla vieläkään. Siihen päälle vielä uusi työ, joka alkoi viime marraskuussa. Työnkuvaa on hiottu näihin päiviin asti, ja edelleen siinä on osa-alueita, jotka hakevat uomaansa. Että on tässä ollut sen verran stressinaiheita, jotta tuon lisäksi painon vahtaaminen on vain aiheuttaniut lisästressiä. Olenkin kompastunut vanhaan helmasyntiini: lohtusyömiseen. Nyt kuitenkin haluan päästä edes muutamasta kilosta eroon ennen tuota viimeistä rutistusta.

Suurimmaksi osaksi tekemistä on siis syömisten kanssa. Salilla olen kyllä käynyt säännöllisesti. Myös aerobista liikuntaa pitäisi vähän lisätä. Onneksi sentään tulee pyöräiltyä se 12 km päivässä työmatkoihin vielä tässä loppukesän ja alkusyksyn ajan. Aloittelin kalorivajeella tällä viikolla, ja kyllähän tuo vauhdilla lähtikin käyntiin, kun viikon aikana kropasta lähti 3 kg. Silkkaa nestettähän se on, ja nyt varmaan jumitetaan tässä vähän aikaa. Mutta pääasia, että pääsin alkuun!

Mielenrauhaa edistääkseni ostin aikuisten värityskirjan. Silloin, kun on liikaa asioita mielessä, en pysty keskittymään lukemiseen (joka yleensä on minulle hyvä rentutumiskeino). Jos ei ole liian väsynyt, voi värittäminen auttaa keskittymään ja rentoutumaan. :)

Kyllä vain, tuleva koitos on jo vaikuttanut esimerkiksi yöuniin. Olen herännyt keskiviikon jälkeen jo kahtena yönä neljältä miettimään ja panikoimaan. Nyt siis käyttöön kaikki keinot, jotta selviän ensin sinne lokakuulle asti. Tarpeeksi liikuntaa, töissä yritän (!!) vähentää stressiä sekä värittäminen!

Sen kanssa pitää vaan opetella elämään

Niin. Siinäpä se. Rankkaa. Vaikka kuinka on onnellinen toisten puolesta eikä haluaisi olla kateellinen niille, joilla on lapsi(a) tai sellainen tulossa, niin ei siitä vaan pääse. Rankkaa se on edelleen. Ja rankkaa se tulee varmaan aina olemaankin. Sen kanssa pitää vaan opetella elämään.

Koko kesän olen yrittänyt olla ajattelematta sitä meidän viimeistä pientä alkiota pakkasessa satojen kilometrien päässä. Ja ottaa rennosti, kerätä voimia. Joka ikinen päivä se silti on ollut mielessä. Ei ole kulunut yhtäkään päivää ilman niitä ajatuksia. Niin iso asia se minulle on. Maailman isoin asia. Pitkään jouduin keräämään rohkeutta, että saisin soitettua klinikalle ja sovittua PASsista. Ajatus soittamisesta ja asian konkretisoitumisesta ahdisti vaan liikaa. Pelotti. Ahdistaa ja pelottaa edelleen. Tänään kuitenkin viimein soitin.

Oli helpottavaa jutella klinikan sairaanhoitajan kanssa, joka osasi kyllä puheillaan rauhoittaa panikoivaa mieltäni. Sovimme, että aletaan hommiin ei vielä seuraavassa, vaan sitä seuraavassa kierrossa. Eli mahdollinen siirto osuisi sitten lokakuulle. Kirjoitan mahdollinen, koska en vaan pysty mitenkään ajattelemaan sitä siirtoa varmasti tapahtuvana asiana, vaikka kuinka blastokystin selviäminen sulatuksesta hengissä on yli 90% luokkaa. Joku kuuluu siihen kymmeneen prosenttiin. Aivan kuin joku kuuluu siihen 20 prosenttiin, joka ei lasta hoidoista huolimatta koskaan saa. Meidän kokemuksilla enpä ihmettelisi, jos kuuluisimme näihin molempiin vähemmistöihin. 

Nyt lääkärimme on tehnyt meille suunnitelman PAS:iin ja se tulee meille postissa kotiin. Sen tiedän, että alunperinkin kaavaillulla Letrozol+Ovitrelle -cocktaililla mennään. Olin huolissani siitä, että kun/jos ei ovulaaiota tule. Mutta tuo Ovitrelle pistetään juuri siksi, että ei tarvitse huolehtia siitä ovulaatiosta. Se kevensi mieltä, koska minulle suuri stressinaihe kaiken muun päälle on tässä ollut se, että jos ei ovulaatiota tule. Myöskään mahdolliset vuodot, joita Letrot minulle aiheuttivat, kun alkukesästä niitä käytin, eivät haittaa. Kyllä minä nyt vaan luotan siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään. Pakkohan minun on luottaa. 

Puhelun jälkeen alkoi vapina. Se oli pelkoa ja ahdistusta, mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse miettiä sitä, että milloin me siihen lähdetään. Nyt se on päätetty ja siinä pysytään. Nyt on vaan yritettävä elää päivä ja askel kerrallaan ja yritettävä olla miettimättä liikaa lopputulosta. Sitä ehtii miettiä sitten kun tämä on ohi. Koko loppuelämän. Suuntaan tai toiseen, tämä syksy muuttaa meidän elämämme. Tämä syksy näyttää, joudummeko luopumaan lapsihaaveista lopullisesti. Se on sitten taas asia, joka täytyy käsitellä erikseen ja sen kanssa pitää vaan opetella elämään. 

 

Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Elossa

Ihanaa! Kävin eilen sairaalassa gynen polilla ultrassa ja kuulemassa maanantaina otetun hCG-hormonin tuloksen. Hormoniarvo oli alle 1, eli vihdoin raskaushormoni on lopullisesti poistunut elimistöstäni. Myös kohtu oli tyhjä, joten tyhjennys oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ultraaminen jännitti hullun lailla, lähinnä pelkäsin, että miltä se munasarja näyttää. Helpotus olikin suuri, kun lääkäri aikansa tutkailtuaan totesi, että tämähän näyttää ihan normaalilta munasarjalta, jossa on ovulaation jälkitila. Milloinhan minun munasarjaani olisi viimeksi kuvailtu normaaliksi. Tulipa jotenkin mukava olo tuosta lausunnosta. Lääkäri ei ollut fertipuolen asiantuntija, mutta eiköhän ihan perusgynetkin osaa arvioida kierron vaihetta ja munasarjan ulkonäköä ihan samalla tavalla. Lääkäri kyllä käänsi monitorin myös minun nähtäväkseni. Sanoi, että saat itsekin katsoa kun varmasti tuolla kokemuksella asiasta jotain itsekin ymmärrät. :D

Minullahan oli siis vielä silloin 27.2. ultrassa neljä rakkulaa/kystaa, kullakin kokoa yli 2 cm. Itse asiassa muutama päivä Cytotecien jälkeen minulla oli ihan järkyttävät oikean puolen kivut. Se oli sellaista samantyyppistä kuin endokipujen aikaan vasurissa. Tai punktion jälkeen. Luultavasti ne rakkulat/kystat ovat siis puhjenneet silloin. Nyt oli enää yksi siellä näkyvissä ja tämä lääkäri arvioi, että se olisi puhjennut munarakkula. Eli minulla olisi ollut ihan oikeasti ovulaatio vastikään!!! Itse asiassa viitteitä siihen on ollutkin muutama päivä sitten. Ja mikä parasta, sain todistetuksi sen, että endo ei ole iskenyt oikeaan munasarjaankin. Se olikin se pahin pelko tässä vaiheessa. Kohdun limakalvo ei sitten ollutkaan mikään paras mahdollinen. Mutta ihmekös tuo, kun yhteensä vuosin yli kuusi viikkoa ja jonkinmoinen myllerryshän siellä on käynyt.

Me ollaan nyt päätetty, että ei lähdetä siihen viimeiseen yritykseen ihan heti. Muutama kuukausi ainakin taukoa. Menee varmaan loppukesään tai jopa syksylle asti. Mitään aikatauluja ei päätetä etukäteen, vaan sitten kun tuntuu siltä, että jaksetaan. Eihän tässä nyt kiire ole, ei se blasto sieltä pakkasesta mihinkään karkaa. Itselläni on ihan sellainen olo, että voisin säilyttää sitä siellä ikuisesti. Niin kauan kuin ei mitään tehdä, myös toivo pysyy. Sitten kun se on tehty, on kaikki ohi. Tämä alkuvuosi on ollut meille niin rankkaa aikaa, että henkiseen toipumiseen menee tovi. Vaikka nyt fyysisesti on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi, niin henkinen puoli ei ole todellakaan reilassa. En tiedä, tuleeko se ikinä olemaankaan. Parempaan suuntaan on silti jo menty. Minulla on auttanut se, kun olen päässyt taas treenaamaan. Kiloja minulle on kertynytkin tämän kevään aikana reippaasti. Paino on nyt korkeammalla kuin vuosiin. Nyt onkin hyvää aikaa pudotella niitä liikakilojakin, kun ei tarvitse stressata siitä PASsista.

Jotain kuitenkin meinataan tehdä asian eteen tässä tauollakin. Soitin tänään klinikalle eilisen ultran takia ja kerroin tästä paussista. Hoitaja oli ehdottomasti myös sitä mieltä, että ei missään tapauksessa kannata siihen PASsiin lähteä ennen kuin molemmilla on henkinen valmius siihen. Kysyin kuitenkin, että voisinko käyttää tauon aikana minulle PASsia varten määrättyä Letrozolia buustaamaan ovulaatiota. Kun siinä pakkauksessa on kuitenkin 100kpl niitä lääkkeitä ja PASsiin menee vain 10. Hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa asiasta ja kuulemma voin käyttää. Aloitan seuraavassa kierrossa ja otan yhden tabletin 2 x pv kiertopäivinä 2-6. Ehtona on, että seuraan lääkkeen tehoa, eli käyn joko ultrassa tai testaan itse kotona ovistesteillä. Eli vuosien jälkeen: ovistestit, täältä tullaan taas! Lääkeaineenahan tuo ei ole minulle uusi. Neljä vuotta (!!) sitten minulla käytettiin Femaria inssin yhteydessä ja sitten käytin sitä polin kesätauon aikana parissa kierrossa. Femarissa on siis sama vaikuttava aine, letrotsoli, mutta tämä minulle nyt määrätty Letrozol on paljon edullisempi. Siksi siis haluan kokeilla tätä, kun jos tämä minun typerä kroppani olisi vihdoin jotain tajunnut siitä, miten tullaan raskaaksi. Jos tuolla lääkkeellä sitten saataisiin aikaan ovulaatio ja hyvä munasolu, niin pienesti toivon jotain tapahtuvaksi. En siis todellakaan usko, että tästä mitään raskautta alkaisi, mutta ehkä ihan pienenpieni toivo. Ja ainakin voin seurata, tuleeko sitä ovulaatiota. Mitään haittaakaan tästä ei ole, joten miksi ei kokeiltaisi. Endometrioosikaan ei villiinny tästä lääkkeestä, sehän minulla oli ehto lääkkeen aloittamiselle. Tästä puheenollen, nythän on menossa endometrioosiviikko. Eli terveisiä vaan kaikille endosiskoille! <3

Tämmöisiä suunnitelmia siis täällä. Suht ok olo siis nyt. Silloin kun ei tarvitse ajatella lapsettomuutta. Kyllähän sitä joka päivä jossain vaiheessa ajattelee. Lapsiperheet eivät ole lempparilistalla ykkösenä juuri nyt, eivätkä raskausmahaiset. Molempia näen töissä päivittäin, se on vaan kestettävä... Olen kyllä oppinut jo aika lahjakkaasti katsomaan "ohi" raskausmahan, kun sellainen tulee vastaan.

Kamala viikonloppu

Huh, nyt on tyhjennys takana. Sanonpa vaan, että oli sellainen kokemus, jota en halua enää ikinä uudelleen. Ja kun minulla siellä kohdussa ei edes ollut kuin vähän istukkakudosta, niin mitenhän kamalaa se on heille, jotka ovat jo pitkällä raskaudessa ja tyhjennyksen mukana tulee sikiö.

Perjantaina sain siis jo sen Mifegynen sairaalassa. Aika pian minulle tuli huono olo ja sitä jatkui lauantainakin. Myös jossain tuolla alakerrassa alkoi tuntua sellaisia avautumis(?)tuntemuksia. En ihan tavallisiksi menkkakivuiksi niitä sanoisi, mutta eivät ne kovin voimakkaita vielä olleet. Edelleen tuli ruskeaa vuotoa, mutta ei sen kummempaa.

Eilen sunnuntaina sitten laitoin ne neljä kpl Cytotec-tabletteja vähän vaille klo 7 aamulla. Kuulostelin oloa sängyssä vähän aikaa ja mietin, että näinköhän ne edes auttaa kun ei tunnu missään. Jossain vaiheessa olin nukahtanut (yön nukuin tosi huonosti kun pelkäsin sitä tyhjennystä), ja sitten heräsinkin kamalaan kipuun. Kello oli 10, eli reilu 3 tuntia oli mennyt tabujen laittamisesta. Olin ottanut silloin 7 maissa ohjeen mukaan kipulääkkeeksi 1000mg Panadolia ja 600mg Buranaa. No ei ne tuntuneet missään. Minulla on Panacodiakin, joten vetäisin sellaisen äkkiä huiviin. Köpötin sohvalle sykkyrään. No, eihän se Panacodin vaikutus ala kuin vasta n. tunnin päästä lääkkeen ottamisesta ja mies toi vielä toisen Buranan. Ei niistä kyllä juuri apua ollut. Ei mistään kipulääkkeestä. Tosin olisi se varmaan ollut vielä pahempaa ilman lääkkeitä. En voinut muuta kuin maata sohvalla sykkyrässä ja inistä. Välillä kävin vessanpöntöllä "hulauttelemassa" sinne verinoroja. Se aina hetkeksi helpotti, mutta sitten se kipu tuli taas. Aina kun vaihdoin asentoa tai nousin ylös, iski se järkyttävä supistus. Ja maatessakin. Sen aina kuitenkin tiesi, milloin se huippu tulee, että kohta helpottaa hetkeksi. Jossain vaiheessa mietin jo, että pitääkö lähteä sairaalaan, että kestänkö tätä. Mutta sitten ajatuskin siitä, että tästä pitäisi selvitä autoon kävellen ja autossa matka sairaalaan, niin ajattelin että kärsin mieluummin paikallani sohvalla. Mies avuttomana vieressä katsoi, kun ei oikein mitään voinut tehdä. Lämmitti mikrossa kaurapussia, jota pidin välillä vatsan päällä ja hieroi alaselkää.

Katsottiin me yksi elokuva, josta ei ole nyt kummoisia muistikuvia. Halusin, että koko ajan oli jotain katsottavaa. Lukemaan en kyennyt, elokuvan ja sarjojen katselu vei kuitenkin vähän ajatuksia pois kivuista silloin, kun ne laantuivat. Ihan pahin vaihe kesti noin kaksi tuntia, jolloin en voinut kyllä mihinkään keskittyä. Yhteensä kipuja kesti noin viisi tuntia. Iltapäivällä kolmen maissa alkoi helpottaa ja joskus vähän ennen neljää pystyin syömään ensimmäisen kerran. Kyllä niitä kipuiluja tuli vielä koko illan, mutta se oli jo sellaista normaalia menkkakivun tunnetta.

*Ällöwarning* Mitään kamalan isoja hyytymiä ei tullut. Minultahan suurin osa siitä raskausmateriaalista tuli silloin 6.2., kun heräsin aamulla tuollaiseen samaan kipuun mikä Cytotecistä tuli. Silloin vaan se meni heti ohi, kun se möykky tuli ulos. Parina päivänä sen jälkeen tuli myös niitä hyytymiä. Nyt kivut jatkuivat sen viisi tuntia. Pari vähän isompaa klönttiä, mutta ei sen kummempaa. Vuotoa tuli kyllä ihan reippaasti. Olen lukenut ihmisten kuvauksia näistä ja jotkut kirjoittavat, kuinka veri oikein lorisee pönttöön. Olin ajatellut, että tuo on varmasti liioittelua. Mutta ei se ollut. Kyllä minullakin parilla vessakäynnillä kävi niin. Jotenkin pelottava tunne, että kerralla valuu niin paljon verta. Mies sanoi, että olen valkoinen kuin lakana ja kyllä minua välillä huimasikin.

Tänä aamuna oli jo ihan ok-olo. Olin menossa iltavuoroon töihin. Aamupäivällä kun olin muutaman tunnin ollut ylhäällä, tuli vähän hutera olo. Luulin, että se menee kyllä itsestään ohi. Otin vielä aamulla kipulääkettä (Buranan), mutta ei ole enää kummoisia kipuja ollut. Bussissa sitten tulikin yllättäen tosi paha olo. En ehtinyt olla työpaikalla kovin kauaa, kun piti rynnätä vessaan oksentamaan. Ja sitten takaisin kotiin lepäämään. En siis ollutkaan vielä tänään ihan työkunnossa. Vähän on vieläkin heikko olo, mutta kyllä tämä tästä. Tänään ei ole tullut enää paljon vuotoa, tuskin edes sen verran kuin menkkojen vuotopäivinä. Tissit on vielä kipeät, mutta ei kai se hormoni hetkessä nollaan laske. Toivottavasti tämä on nyt vihdoinkin tässä.

Kolmen viikon päästä pitää mennä hCG-mittaukseen ja ultraan gynen polille. Vähän mietityttää ne kystat/follit siellä munasarjassa. Entä jos ne onkin folleja ja jos ne puhkeaa yhtä aikaa? Miltä mahtaa tuntua... Tai jos kystiä, niin lähteekö ne itsestään pois? Voidaanko PASsia tehdä, ennen kuin ne kystat ovat poistuneet... Tosin tällä hetkellä kauhistuttaa ajatuskin siitä PASsista. En jaksa jos käy taas näin.

Let's get it started...

Sairaalasta kotiuduttu. Minä kun olin ihan varma, että tämä nyt hoidetaan pelkällä Cytotecillä ja saadaan homma hoidettua jo tämän päivän aikana. Mutta ei. Ei sitten mennytkään niin mutkattomasti. Sain sairaalassa suun kautta Mifegynen, jonka pitäisi alkaa pehmittää ja avata kohdunkaulaa. Cytotecit (4 tablettia) sain mukaan ja ne laitan kotona vasta sunnuntaina heti aamulla. Tiesin kyllä, että usein lääkkeellinen tyhjennys tehdään tällä yhdistelmällä, mutta jotenkin luulin, että silloin raskauden tulisi olla ollut pidemmällä ja/tai alkion tai sikiön vielä kohdussa. Lääkäri sanoi, että saattaa olla että se vuoto alkaa jo ennen Cytoteciä, ja jos se on jo runsasta, niin sitten ne täytyy ottaa suun kautta. Sain kyllä vielä mukaan hyvät kirjalliset ohjeet. Nyt sitten vaan odotellaan. Onneksi kotoa löytyy kunnon kipulääkkeitä!

Sairaslomaa sain sunnuntaihin asti. Se luultavasti riittää, mutta saan lisää jos tarve vaatii. Lääkäri (oli sama kuin yksityisellä tiistaina, tuttu siis jo fertipoliltakin) tutkaili vielä samalla sitä munasarjaa. Hän ihmetteli sitä, miten siellä on nyt ne neljä rakkulaa tai kystaa. Tiistaina siis puhui rakkuloista, nyt sanoi, että näyttäisivät kystiltä. Minun täytyy mennä kontrolliultraan maaliskuun lopulla, jotta nähdään, ovatko kystat / mitkä lie kadonneet itsestään. Yksi selittävä tekijä kuulemma voi olla, että raskaushormoni on ne aiheuttanut. Pääasia kuitenkin, ettei hän epäillyt, että ne olisivat endometrioomia.

Eipä tässä voi nyt kuin odottaa, milloin alkaa tapahtua.Kohta tai vasta sunnuntaina tai sillä välillä. Ei ainakaan uskalla kotoa mihinkään lähteä ja sunnuntaina ei saa edes yksin olla. Olispa tämä jo ohi!

Loppu häämöttää?

En uskonut, että tähän asti joudutaan. Mutta niin siinä vaan kävi, että olen huomenna menossa sairaalaan gynen polille aloittamaan kohduntyhjennystä. Tiistaina kun kävin ultrassa, siellä oli näkyvissä istukkakudosta kohdussa ja kohdun limakalvo oli 12 mm (eli jopa paksumpi kuin siirtopäivänä). Raskauspussia ei näkynyt. Lääkäri mietti ensin, että olisiko vielä katsottu viikon päästä uudelleen. Sitten hän laski, että olisi meneillään rv 7+6, joten tuo on ollut siellä jo aika kauan. Tulehdusriski siis kasvaa, joten hänen mielestään lääkkeellinen tyhjennys olisi paras jo tehdä. Minunhan piti varmistuttaa asia vielä hoitavalta lääkäriltä, joka oli eilen samaa mieltä. Mutkien kautta sain nyt viimein ajan sinne polille huomiseksi. Pääasia nyt, että saadaan homma hoidettua ennen viikonloppua. Tyhjennys on tarkoitus hoitaa Cytotecillä.

Oli siellä ultrassa myös jotain muutakin. Munasarjassani näkyi 4 kpl 17mm rakkulaa! Siis mitä ihmettä? Minulla, jolla ei stimulaatiollakaan tuollaista määrää taidettu saada, niin nyt on tehnyt ihan yksinään. Vissiin hormonit heittäneet nyt ihan häränpyllyä. Yksi niistä oli vähän sameampi, mutta ei kuulemma pitäisi olla endometriooma. Sehän tästä vielä puuttuisi, että endo hyökkäisi toiseenkin munasarjaan.

Todella stressaava viikko on ollut. Tissit ovat taas olleet kipeämmät enkä kestä pahaa hajua. Bussissa meinasin maanantaina oksentaa, kun meni pahanhajuinen (anteeksi) ihminen ohi. Kammottavaa tuntea raskausoireita tietäen, että kaikki on vaan valheellista enkä oikeasti ole raskaana. Nyt on hieman menkkakipuja ja tulee vähän ruskeaa vuotoa. Meinaan mennä sinne silti huomenna vaikka kunnon vuoto alkaisikin. Nyt en jätä mitään puolitiehen. Tätä on kestetty jo niin monta viikkoa, että nyt täytyy saada viimeinkin piste.

Eilisen ja tämän päivän olen poissa töistä. Menin eilen kyllä aamulla normaalisti töihin. Kuitenkin koko ajan oli sellainen olo, että ei ole romahdus kaukana. Nieleskelin kyyneleitä ensimmäiset puoli tuntia. Sitten soitin klinikalle niistä ultratuloksista. Siihen ei tarvittu muuta kuin että hoitaja kysyi "kuinka voit?". Padot aukesivat eikä siitä tullut loppua. Sain luvan lähteä kotiin. Sitä itkunsekaista se eilinen päivä sitten olikin. Ja nukkumista. Ja hirveää stressaamista taas kun en vielä saanut sitä lähetettä polille hoidetuksi. Onneksi sain tällekin päivälle pomolta luvan olla poissa. En minä voisi olla töissä. Koko ajan itkettää ja ihan hirveästi väsyttää. Vaikka onneksi nyt vähän helpotti, kun sain viimein sen ajan.

Huomiseksi sain ohjeet syödä aamupalaa normaalisti, mutta sen jälkeen ei saa syödä. Ja pitää olla pissaamatta vähintään tunti ennen sinne menoa, kun ottaavat virtsanäytteen. Se ei minulla nyt selvinnyt, että saanko ekan Cytotecin jo sairaalassa vai kaikki kotona. Siinähän se selviää sitten.

Taas vaan odotetaan. Voi kuinka toivon, että viikonlopun jälkeen tämä piina olisi vihdoin ohi!

Mikä on tarpeeksi?

Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, sinä olet vahva. Tässä taas yksi niistä "viisauksista", joita minulle on sanottu lohduksi hyvää tarkoittaen tällä viikolla. (Jos tuo olisi totta, ei tapahtuisi itsemurhia tai perhesurmia) Ja se klassinen maailmassa olisi niin paljon lapsia. jotka tarvitsevat isän ja äidin. Oikeasti, jos ei ole muuta sanottavaa, niin voisitte olla hiljaa.

Eilen mietin todella sitä, että mikä on tarpeeksi? Tällä viikolla olen mennyt kuitenkin askeleen eteenpäin. Olen käynyt vyöhyketerapiassa ja body balancessa. Olen pystynyt katsomaan jo eteenpäin siinä mielessä, että nyt täytyy alkaa pitää itsestä hyvää huolta. Valmistautua ja yrittää elää niin hyvää elämää kuin nyt vaan on mahdollista. Vuotokin loppui torstaina, joten kaksi viikkoa vuodettuani ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja vihdoin voin alkaa mennä eteenpäin. Kunnes sitten eilen kuulin torstaina otetun hCG:n tuloksen: 61. Ensin tuli tunne, että ei, en jaksa enää. Olin töissä ja harkitsin oikeasti kotiinlähtöä kesken päivän. Työkaverit ovat kyselleet jatkuvasti vointia ja osa jopa ihmetellyt, miten jaksan käydä edes töissä tässä tilanteessa. Lähtöäni ei siis varmaan kukaan olisi ihmetellyt. Sitten tuli turtumus. Tunne, että mikään ei enää yllätä. Kaikki paska vaan tänne, ei tunnu enää missään. Niin että milloin se raja tulee vastaan, että ei enää anneta sitä kuormaa kestettäväksi? Välillä vähän löysättiin, valheellinen tunne, että ehkä tästä selvitään. Ja sitten taas märällä rätillä päin naamaa, että äläpä luulekaan, että helpottaa. Kokeillaan vielä vähän, milloin napsahtaa. Tuollainen olo minulle tuli.

Eli siis raskaushormoni oli taas noussut hieman. Jotenkin olin luottavaisin mielin, että kun se oli viime viikolla laskenut jo sinne 40:een, niin se tippuu kyllä. Lääkärikin arveli silloin niin. Kun tällä viikolla vuotokin alkoi hiipua eikä torstaiaamun jälkeen sitä enää tullut, ajattelin tämän olevan vihdoin ohi. Mutta ei. Nyt olen menossa tiistaina yksityiselle ultraan täällä kotikaupungissani. Kun soitin eilen klinikalle, oli lääkäri jättänyt ohjeistuksen mennä ultraan, jos hormoni ei ole laskenut. Tästä olikin puhetta myös puhelimessa viime viikolla. Hoitajakin ihmetteli, että on kuitenkin jo kohta kuukausi mennyt, niin outoa että vielä nousee. Kyse kuitenkin niin alkuvaiheen keskenmenosta ja matalilla arvoilla. No, toivottavasti siellä ultrassa nyt sitten jotain selviää.

Mistä tämä johtuu? Haluaako kehoni ja kohtuni niin paljon tulla raskaaksi, että kun sinne on kerran jotain kiinnittynyt, niin se haluaa pitää kynsin hampain siitä kiinni? Kaikella on joku tarkoitus, sen vain tajuaa myöhemmin ja tämän ei vaan ollut tarkoitus mennä niin. Siinäpä vielä viime aikoina kuulemiani "totuuksia". Kertokaapa nyt viisaat, mikä on tämänkin tilanteen tarkoitus? Minulla ei nimittäin ymmärrys riitä. Vaikka mitä elämässäni tapahtuisi tulevaisuudessa, en voi koskaan ymmärtää. Joten edelleen, mieluiten voisitte olla sanomatta mitään. Latteuksia, jotka eivät edes ole totta, en enää jaksa kuulla. Niistä tulee vain pahempi olo.

...ja jatkuu

Torstaina kävin taas hCG:n mittauksessa ja sain perjantaina tuloksen. Ei olla nollilla vieläkään, nyt tulos oli 40. Jotenkin ei kyllä ollut yllätys. Tokihan se on nyt laskenut, mutta on aika outoa se, kun arvot ovat olleet koko ajan niin matalalla (viikoittain 31 - 85 - 40), että tuo lasku menee niin hitaasti. Joillakin se vaan laskee hitaasti, mutta luulisi että silloin kyse on jo alun perin paljon isommista lukemista, sadoista tai tuhansista. Itse olin jo vähän peloissani siitä vaihtoehdosta, että jospa kyseessä onkin kohdunulkoinen, kun minulla on pitkin viikkoa ollut kipuja oikealla puolella vatsaa, selkeästi munasarjan tietämillä. Arvelin kyllä, että kyse voi olla ennemminkin keltarauhasesta, jos se on kasvanut kovin suureksi, mutta kyllä se kohdunulkoinenkin on kummitellut mielessä.

Perjantaina kun olin ilmoittanut tuloksen klinikalle, soitti lääkärimme minulle vielä takaisin. Onneksi hän pystyi heti sanomaan, ettei noin alhaisilla lukemilla voi olla kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Tai ainakaan niin, ettei se itsestään sieltä liukenisi pois. Kyllä hän oli sitä mieltä, että se alkio on ollut kiinnittynyt ihan kohtuun. Jostain syystä arvo nyt vaan laskee tosi hitaasti, vaikka alhaisilla lukemilla ollaankin oltu. Voi olla, että sinne on vielä jäänyt joku palanen, joka pitää raskaushormonia haamuilemassa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti se ihan itsestään tulee alas, mutta kyllä se arvo pitää vielä kontrolloida ensi torstaina. Jos sitten lukema ei ole vähintään alle 10, täytyy varmaan miettiä ultrassa käymistä. Mieluiten lukeman tulisi olla alle 5. Oikean puolen kivut voivat johtua kuulemma siitäkin, että joskus vuoto menee "väärään suuntaan", eli munanjohtimeen, ja se aiheuttaa kipua. Minulla suuremmat kipukohtaukset tulevat tässä yleensä juuri silloin, kun alkaa taas tulla enemmän ja kirkkaampaa vuotoa, niin olisikohan kyse nyt sitten siitä. En tiedä. Jotenkin vaan niin omituinen tämä koko tilanne.

Nyt on jo 11. vuotopäivä. Välillä viikon aikana oli jo pari sellaista päivää, jolloin ajattelin vuodon olevan loppumaisillaan. Mutta sitten se on taas runsastunut. Tänä aamuna on ollut taas sen näköistä ja oloista, että ihan kuin menkat olisivat alkaneet uudestaan. Jospa ne loputkin roippeet nyt sieltä sitten tulevat ulos ja se hCG nollaantuu. Toivottavasti. Jotenkin niin nurinkurista, kun kohta kuusi vuotta olen toivonut niin kovasti sitä, että kehossani alkaisi erittyä raskaushormonia. Ja nyt toivotaan, että se tulisi alas. Tasan eivät taas mene nallekarkit...

Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan -elämää. Välillä on jo valoisampiakin hetkiä, välillä taas tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Lapsettomuuden kaikki haavat ovat taas niin auki. Ne olivat jo arpeutuneet jotenkuten kun hoidot eivät olleet ajankohtaisia ja toiveet lahjamunasoluhoidon onnistumisesta korkealla. Nyt taas ollaan ihan vereslihalla. Olen ollut hirveän väsynyt. Työpäivistä olen selvinnyt, mutta enpä sitten oikein muuta ole jaksanut vieläkään. Pää mielisi kovasti salille, mutta kroppa ei jaksa. Tällä viikolla minulla on ollut myös päivittäin päänsärkyä ja heikotusta. Mietinkin, että joko tämä vuotaminen on vaikuttanut hemoglobiiniin. Torstaiksi oli sovittu kävelytreffit ystävän kanssa, mutta nekin piti perua vatsakipujen vuoksi. Silloin vielä pelkäsin sitä kohdunulkoistakin. Muutenkin on ollut sellainen olo, etten oikein jaksa olla kovin sosiaalinen. Töissä kun joutuu kuitenkin esittämään pirteää ja ystävällistä, niin sekin vie voimia ja loppupäivän haluan vain olla (Netflix on ollut kovassa käytössä). Tällä viikolla piti varata aika psykologille, mutta sekin on jäänyt.

Huomaan, että tässä joka viikko olen loppuviikosta ajatellut, että jospa jo ensi viikolla jaksan paremmin. Jos jaksan jo nähdä enemmän ihmisiä ja mennä salille. Nyt en oikeasti ajattele kuin päivän kerrallaan eteenpäin. Parempi niin kaikille. Lääkäri kyllä perjantaina puhelimessa sanoi, että kyllä tämä kaikesta huolimatta antaa toivoa ja lupauksia siitä seuraavan siirron onnistumisesta. Minä en vaan nyt vielä jaksa sitä ajatella. Tiedän, että se kierros tulee olemaan hermojaraastava. Pahin kaikista. Jos nyt alkio sulatuksesta ensin selviää. Todennäköistä se selviäminen on, kun vitrifioiduista blastokysteistä n. 90% selviää sulatuksesta. Meillä vaan on kyllä ollut niin paljon huonoa onnea ja ollaan koettu tässä nyt jo melkein kaikki mahdollinen negatiivinen mitä voi kokea, niin nuo prosentit ei silti kamalasti mieltä huojenna. Nyt kuitenkin lääkärinkin mielestä se parin kierron tauko tulee tarpeeseen. Katsotaan sitten keväämmällä.

Viime yönä näin unta, että minulla oli sylissäni kahden päivän ikäinen poikavauva. Ja se vauva oli minun. Yleensä vauvaunissa selviää, että se vauva onkin jonkun muun. Tai että olen raskaana, mutta sitten en olekaan. Nyt se vauva oli minun. Me mietimme hänelle nimeä. Ja ihmettelimme, että miten kahden päivän ikäinen vauva osaa puhua? ;D Vauva nimittäin halusi, että hänelle lauletaan koko ajan. Kun lopetin laulamisen, hän sanoi: Äiti, laula! Ensimmäisen kerran unessakaan minua kukaan sanoi äidiksi. Voi miltä se tuntuikaan.