Suurin lahja

Dextra Lapsettomuusklinikka

Muruselle

Tuuli tuule sinne missä muruseni on

Leiki hetki hänen hiuksillaan

Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin

Kerro, häntä ootan yhä vaan

-Jenni Vartiainen-

 

Lapsettomien lauantaina 2014

 

Lapsettomien lauantai 2014

Ylihuomenna on taas lapsettomien lauantai. Miten se vuosi onkin taas vierähtänyt? Tunnelmia edellisiltä lapsettomien lauantailta pääsee lukemaan tästä (2012) ja tästä (2013). Tosin se kaksi vuotta sitten aloittamani lapsettomien lauantain kakku -perinteeni taisi jäädä yhden vuoden ihmeeksi, sillä tuskin tänäkään vuonna kakkua teen :D. Koska nyt on taas laihdutettavaa ja sunnuntaina tulee kuitenkin äidin ja anopin herkkuja maistettua. Kynttilän varmasti sytytän edelleen sille pienelle, jota edelleen odotamme. Voisinkin tässä jakaa uudelleen tekstintyngän, jonka viime vuonna olin raapustellut:

Sytytän illalla kynttilän Sinulle, joka et ole vielä saapunut luoksemme.
Emme ole vielä luopuneet toivosta, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Emme halua luopua Sinusta, ei vielä.
En haluaisi luopua koskaan.

Eilen Simpukan sivuilla oli loistavasti mielestäni kiteytetty lapsettomien lauantain ajatus kirjoituksessa Mikä ihmeen lapsettomien lauantai? Se herätti minutkin pohtimaan, mitä päivä minulle merkitsee. En ennen omaa lapsettomuuden kokemustani tiennyt tällaisen päivän olemassaolosta mitään, vaikka sitä on vietetty jo 21 vuotta! Harvoinpa sitä on tietysti tietoinen sellaisista tapahtumista, jotka eivät itseä tai ketään läheistä kosketa. Nyt olen omalta osaltani jakanut tietoutta jakamalla tuon samaisen linkin FB-tililläni. Ei minua hävetä, että ihmiset tietävät tästä tilanteesta. Miksi sitä pitäisikään hävetä? Ja juuri siksi minusta tällainen päivä on erityisen tärkeä! Kun tahaton lapsettomuus on ollut aina sellainen vaiettu asia, josta ei välttämättä edes pariskunnan lähipiiri ole tiennyt mitään, niin on hienoa, että esimerkiksi lapsettomien lauantain kaltaisella päivällä sitä tietoa voidaan viedä eteenpäin. Parina viime vuotena mediakin on näkyvämmin mielestäni tuonut aihetta esiin, ja se on tietenkin hyvä. Minulle lapsettomien lauantai merkitsee siis osaltaan hienoa tilaisuutta ajaa tahattomasti lapsettomien asiaa levittämällä tietoa siitä, millainen tämä elämäntilanne on ja mitä kaikkea tämä meille merkitsee. Enkä tietenkään tarkoita, että kaikkien tulisi olla avoimia lapsettomuutensa suhteen. Se on ihan tasan tarkkaan jokaisen oma asia, kuinka paljon siitä haluaa muille kertoa. Mutta itse olen sitä mieltä, että ainakaan yhteiskunnallisella tasolla ei todellakaan mitään asiaa saada ajetuksi, jos ei siitä välillä vähän pidetä meteliä.

Henkilökohtaisemmalta tasolta mietittynä lapsettomien lauantai on minun mielestäni sijoitettu juuri oikean viikonlopun lauantaille. Monethan kritisoivat sitä, että se päivä vie hohtoa ja iloa seuraavana päivänä vietettävältä äitienpäivältä. Itse en lainkaan ymmärrä moista ajattelutapaa. Äitienpäivähän on siis sunnuntai, ei koko viikonloppu. Meille tahattomasti lapsettomille äitienpäivä on monesti melko tuskallinenkin. Kun sitä höösätään koko viikko ja kuinka äitiyden auvoa ja onnea toitotetaan äitienpäivänä joka paikassa (ja se Facebook on silloin pannassa). Ja niinhän se pitää ollakin! En minä ainakaan halua olla viemässä pois äideiltä heille kuuluvaa päivää, en todellakaan. Mutta sitä omaa tuskaa, vajavaisuuden tunnetta ja surua helpottaa hieman se edellisen päivän ajatus meidän omasta päivästä. Silloin tunnen, etten ole yksin, vaan on niin paljon muitakin jotka toivovat, että vielä jonain äitienpäivänä hekin saisivat nauttia äitiyden onnesta. Sitten seuraavana päivänä voi hieman kevyemmin mielin mennä onnittelemaan omaa rakasta äitiä ja anoppia, joille todellakin haluan suoda kaiken kunnian tuona päivänä.

Itse en kuitenkaan suoranaisesti "juhli" lapsettomien lauantaita, mutta annan sinä päivänä itselleni luvan surra, toivoa, pelätä, uskoa, ajatella jne. ihan rauhassa tätä meidän tilannettamme. Mietiskelen myös varmasti hieman sitä pientä, jota meillä ei ole. Kyllä minulla on ihan kirkas ajatus ja kuva hänestä mielessäni. Ja sytytän sen kynttilän.

Millaisia ajatuksia lapsettomien lauantai sinussa herättää? Noteeraatko sitä ollenkaan vai vietätkö jotenkin?

Kyyneleet karkuteillä

Alan taas tuntea. Tällä viikolla olen nauranut kaksi kertaa niin, että ihan säikähdin itseäni. Apua, enhän minä naura näin? En ole nauranut tällä tavalla moneen vuoteen. Siksi, kun olin niin surullinen. Kahteen vuoteen en ole nauranut näin siksi, kun kaikki tunteet ovat olleet vaimennettuina lääkityksen takia. Nyt lääkityksen purkua on kaksi viikkoa takana ja annosta on taas pienennetty. Myös surun tunne on pikku hiljaa alkanut hiipiä tietoisuuteeni. Sitä minun on vaikea käsitellä.

Eilen sain kutsun hautajaisiin, jotka ovat ensi perjantaina. Tiesin tämän henkilön kuolleen jo tammikuussa, kun hän katosi. Nyt hänet viimein löydettiin, jäiden lähdettyä. Kyseessä on nuori henkilö, johon olin vasta viime vuonna ystävystynyt. Meissä on oli paljon samaa. Olen ollut toki surullinen hänen katoamisestaan lähtien, mutta kun nyt asialle tuli viimeinkin se lopullinen selvyys, tuntuu suru syvemmältä. Enkä ole voinut tuntea surua lääkityksen takia, niin se on jäänyt osaltaan käsittelemättä. Eilen sanoin miehelleni, että kamala kun tuntuu pahalta! Suru tuntuu todella epämukavalta. Sitä on vaikea edes selittää. Ihan kuin sisälläni olisi joku epämukava möykky, joka tahtoo ulos. Vielä se ei kuitenkaan ole valmis tulemaan. Vielä siellä joku estää. Jos saan luvan töistä mennä sinne hautajaisiin, niin se on varmasti hyvin raskas päivä. En ole varma, pärjäänkö vielä sen kanssa, jos se suru sitten siellä vyöryy yli. Kun näen tämän ihmisen perheen ja kaikki läheiset, joita tämä sattuu kaikkein eniten. Kun ymmärrän, etten enää itsekään koskaan näe tätä ihanaa, herttaista nuorta naista, jonka kanssa meillä oli hyvinkin syvällisiä keskusteluja.

Myös tahattomasta lapsettomuudesta aiheutuvaa surua verrataan jossain määrin läheisen ihmisen kuolemaan. Joskus ajattelin, että eihän se ole ollenkaan sama asia. Ei se sama olekaan, mutta kyllä siinä surussa on samankaltaisia piirteitä. Jokaisen suru on oma, ja jokainen tuntee sen omalla tavallaan. Minä kyllä tunnen, että olen menettänyt jonkun itselleni hyvin tärkeän, kun en ole saanut sitä lasta, jota olen aina kaivannut. Olen menettänyt ison palasen koko elämästäni, kun en saa elää sitä perhe-elämää, äitiyttä, joka on aina ollut suurin päämäärä elämässäni. Olen jättänyt vielä tämän surun käsittelemisen kesken. En ole uskaltanut antaa sen surun tulla muulloin kun niinä hetkinä, jolloin se on ollut ajankohtaista. Kuten sen puhelinsoiton jälkeen, että alkiomme kuolivat pakastelaitteen vian vuoksi. Se olikin se viimeinen pisara, josta en enää selvinnyt ilman, että tarvitsin hengähdystaukoa kaikelle kokemallemme mielenmyrrellykselle. Siitä on nyt kaksi vuotta.

Vuosi sitten suru myllersi sinä päivänä, kun takana oli viimeinen, vaikea hoito. Se hirveä punktio, josta emme sitten saaneet edes yhtä ainoaa solua. Silloin tuntui, että nyt hajoaa pää. Itkin kovasti siellä lepotilassa, mutta ei se kaikki tullut ulos silloinkaan. Pää tuntui räjähtävän. Ei se möykky tullut ulos, kun siellä oli ne estot päällä. Se olikin viimeinen kunnon itku. Tarvitsen kunnollista, puhdistavaa itkua. Mutta minua pelottaa, että mitä siitä seuraa, kun se möykky on ollut siellä niin kauan. Onko minun ihan pakko käsitellä tätä surua? Jospa en ole vielä siihen valmis? Vielähän meillä on kuitenkin se yksi mahdollisuus onnistua. Mutta jos edes pienen palan siitä möykystä saisi purettua. Pieni itku edes. Pieni puhdistus.

Kuva