Siirto ja kiitollisuus

Kiitos kaikille teille ihanille tsemppikommenteistanne eilen! <3 Nyt tulee kyllä tarpeeseen, meni tämä taas niin tiukille. Mutta tällä kertaa lähtökohdat eivät voisi olla juuri paremmat juuri tämän pienen Hipun kiinnittymiselle, joten yritän nyt ajatella positiivisesti siihen saakka kunnes lopputulos on tiedossa. Itselläni kun siirtoja on takana vain se kaksi kappaletta ja edellisestä on aikaa jo kolme vuotta, tuntuu tämä taas niin uudelta ja ihmeelliseltä. Kohtuuni laitettiin eilen ihan oikeasti elävä alkio! Teknisesti siis olen raskaana kunnes toisin todistetaan, niin kuin joku eilen kommentoikin :)

Dextrasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Minähän jännitin siirtoa kovasti senkin vuoksi, kun kohdunkaulani on niin "käppyrä", että siirrot ovat olleet todella kivuliaita. Kohdunkaulaa on kiskottu kuulapihdeillä ja ekalla kerralla alkio piti viedä kaappiin takaisin odottamaan kun se ei vaan meinannut suoristua. Nyt klinikalla olivat siis hyvin kotiläksynsä tehneet ja valmistautuneet huolella. Minua varten oli Espanjasta tilattu erityinen katetri, joka sopii käppyräiselle kohdunkaulalleni. Espanjassa tehdään kuulemma muuten eniten Euroopassa lahjamunasoluhoitoja, näin niin kuin knoppitietona ;) Nyt siirto menikin lähes kivuttomasti eikä lääkärilläkään ollut juurikaan vaikeuksia, kun oli "ajo-ohjeet" opeteltu huolellisesti. Miehen kanssa me molemmat näimme näytöllä pienen valkoisen pisteen , joka meni kohtuun ja jäi sinne <3 Minusta se muistutti ihan pientä kultahippua ja siksi sanonkin sitä Hipuksi :) En tiedä, oliko se se alkio vai vain ilmakupla, jonka sisällä se alkio oli, mutta tuon jälkeen en vaan ole saanut sitä näkyä pois mielestäni. Lääkärin mukaan se saatiin juuri sopivaan paikkaan, mihin olisi hyvä tarrata kiinni. Tartu nyt Hippu pieni!

Yksi alkioista ei ollut siis selvinnyt blastokystiksi asti, siihen ei ole syytä tiedossa. Vielä 8-soluvaiheessa se oli näyttänyt yhtä hyvältä kuin muutkin. Yksi siis pakastettiin. Se ei ollut laadultaan ihan yhtä hyvä kuin tämä nyt siirretty, mutta kuulemma kuitenkin hyvä ja sellainen, joka kannattaa ehdottomasti pakastaa. Lääkäri sanoi, että laitetaan toinen pakkaseen siksi, että olisi vielä sitten se toinen mahdollisuus, jos tästä ei raskaus ala. Olen samaa mieltä. Yksilöllisesti on jo alustavat PAS-suunnitelmatkin tehty, jos siihen "joudutaan". Aika jännältä kuulostaa minusta Femar+Ovitrelle -yhdistelmä. Ei tule mieleen, että olisin moisesta lukenut. Molempiahan minulla on ollut käytössä, Femar ennen inssejä ja Ovitrelle yhdessä ICSI:ssä kun Pregnyl oli apteekeista loppu. Ovitrellea on sitten tarkoitus pistää muutamana päivänä pienen annoksen verran ja yhtenä isompi annos. Tämä onnistuu Ovitrellella, koska sehän on sellainen kynäpiikki, jolla voi annostella. Vaikka normaalistihan se tuikataan kerralla silloin, kun tarkoitus on käyttää irroituspiikkinä. Tämä lääkeyhdistelmä olisi lääkärin mukaan todella hyvä minulle endometrioosinikin takia. Kyllä me nyt saimme tietää, että yhteensä munasoluja oli kerätty 7, niistä siis 5 kypsiä ja 3 hedelmöittyi normaalisti. Miehen siittiöissä ei ollut mitään vikaa.

Tällä hetkellä tunnen syvää kiitollisuutta tuntematonta naista kohtaan. En voi koskaan kiittää häntä henkilökohtaisesti, mutta ajattelen luovuttajaa lämmöllä ja kiittäen. Olipa lopputulos mikä tahansa, mikään ei koskaan vähennä sen uhrauksen arvoa, jonka hän on meitä auttaakseen tehnyt. Kun viime viikonloppuna ajelimme kohti Helsinkiä, ajattelin tätä naista paljonkin ja toivoin, ettei hän kärsisi kovista kivuista ja muista oireista. Toivottavasti punktiokin on mennyt mahdollisimman hyvin. Vaikka olin ja olen edelleenkin pettynyt siihen solumäärään, mikä hoidosta tuli, se ei ole todellakaan luovuttajasta kiinni. Hän on varmasti tehnyt kaikkensa mikä nyt vaan tehtävissä on. Näistä kun ei vaan koskaan voi tietää etukäteen. Lääkärimmekin sanoi, että jokainen stimulaatiokerta on yksilöllinen eikä lopputulosta voi koskaan tietää varmaksi. Niinhän se menee. Tottakai olisin halunnut, että pakkaseen olisi saatu enemmän alkioita, niin kuin lahjamunasoluhoidoissa yleensä. Mutta ei se asia harmittelemalla miksikään muutu ja juuri nyt on tärkeämpää ajatella tätä hetkeä ja sitä, mikä nyt on hyvin.

Positiivisena näen myös sen, että viimeisen kolmen vuoden aikana minulle on ne kaksi laparoskopiaakin tehty. Eli tämä on ensimmäinen siirto, joka on tehty sen jälkeen, kun huonot munatorvi ja munasarja on poistettu. Ei tarvitse miettiä, tiputtaako se tulehtunut munatorvi myrkkynesteitä kohtuun. Myös kohdunulkoisen raskauden riski on pienempi, kun on vain yksi munatorvi jäljellä.

Nyt on pikkuisen jännittävää, kun aion seuraavaksi pistää sen Gonapeptylin. Ei ole tarvinnut piikittää mitään melkein kahteen vuoteen, niin onhan se taas vähän jännää. Gonapeptyl näyttää samanlaiselta kuin Orgalutran, mutta onneksi se piikki on siinä inhimillisempi. Gonapeptyl siis pistetään siksi, että se voi auttaa alkiota kiinnittymisessä ja siksi se pitää pistää juuri tänään. Eikun vaan piikki näppiin ja survaisu mahamakkaraan! Piinapäivä 1 alkakoon.

Kiitoksia ja endopohdintaa

Pitää marraskuullekin saada vielä yksi postaus aikaiseksi kun nyt vielä ehtii! Eipä ole taas itsellä niin ajankohtaisia olleet nämä jutut, niin blogikin on heti hiljaisempi.

Mutta mikä on mahtavaa edelleenkin, että yhä useampi lahjasoluhoidoissa käynyt / käyvä / menevä tuntuu "löytäneen" blogini. Ihanaa kun olette kommentoineet ja jakaneet tänne omat tarinanne. Kun näitä tämän aiheen blogeja ei juurikaan tunnu olevan, niin kaikki vertaistuki on tervetullutta <3 Ja jos tiedätte jonkun lahjamunasoluaiheisen blogin, tai olet itse kirjoittamassa sellaista, niin vinkatkaa ihmeessä!

Laparoskopiasta on nyt toivuttu ja muistona on vielä punoittavat arvet. Mutta kyllä ne siitä vaalenevat ajan kanssa. Yhdet menkat minulla on ollut sen jälkeen enkä voi valitettavasti sanoa, että ne olisivat olleet paljonkaan helpommat kuin edelliset. Tai ehkä hieman, nyt jouduin vain yhtenä iltana turvautumaan Panacodiin, kun ei enää grammaiset Panadolit ja kuussataset Buranat auttaneet. En tiedä, oliko se vielä leikkauksen jälkitiloja sitten, vai jatkuvatko nämä kivut tällaisena. No, nyt yritän ajatella niin, että jos ne pahat kivut rajoittuvat vain menkka-aikaan, niin onhan sekin jo voitto. Kun se kipu ei ole enää jokapäiväistä. Välillä tuntuu pieniä tuikkailuja todella alhaalla ja niistä sitten tietysti mietin, että onko ne sitä virtsarakossa olevien pesäkkeiden aiheuttamia. Minullehan siis leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, ettei endoa muualla ollut, mutta leikkauskertomuksesta luin, että kaksi pientä pesäkettä on virtsarakon tienoilla. Mutta voihan se olla ihan jotain muutakin. Inhottavaa tämä, kun joka pistoksesta ja tuikkauksesta aina miettii, että onko tää nyt sitä vai jotain muuta.

Alkuviikosta minulla oli selkeä ovulaatio. En edes muista, milloin oviksesta olisi aiheutunut sellainen kipu kuin minulla oli maanantai-iltana. Tai milloin ylipäänsä viimeksi olisin tuntenut ovulaatiota. Se oli tietysti hyvä juttu, vaikka enhän minä mistään voi tietää, että onko siellä munarakkulassa edes mitään sisällä. Silti tuntuu hyvältä, että edes jollain tasolla vielä kroppa toimii niin kuin naisella pitääkin. Mutta sitten kahtena seuraavana päivänä alkoi taas se ruskea tuhru. Ja taas mietin, että onko tämä vain normaalia ovulaatioon liittyvää vuotelua vai endo-oiretta vai jotain muuta. Eihän se voi olla mitenkään hirveän hyvä asia tulevan hoidon kannalta, jos kohtu vuotaa (vaikkakin vanhaa verta) siinä vaiheessa, kun sinne pitäisi siirtää alkio. Tulevina kuukausina varmaan näkee ja kokee sitten, että mihin tämä tästä kehittyy. Ihan hyvä, ettei se hoito vielä ihan heti ole tulossa, jotta tässä nyt voi vähän seurata missä mennään.

Minun on vieläkin hirveän vaikea sopeutua asiaan, että minulla on sairaus, jota ei pystytä parantamaan. Ja että paras hoitokeino on raskaus. Ja kun tämä sairaus on vielä sellainen, että kun tästä jollekin kertoo, niin harva oikeasti tietää mistä puhun eikä sitä oikein ymmärretä. Toivon vaan, että säästyn mahdollisimman vähillä oireilla tulevaisuudessa nyt kun vihdoinkin elämänlaatuni on kuitenkin ollut parempaa ilman jokapäiväisiä kipuja.

Keltainen on endometrioositietoisuuden väri. Tämä ruusukimppu
on kaikille endosiskoille <3

Joko saa odottaa?

Tämä ajatus on pyörinyt nyt pari päivää päässä. Kun nyt olen selvinnyt tuosta toisesta laparoskopiasta ja tilanteen sisuksissa nyt vihdoin pitäisi olla optimaalinen (tosin vähän häiritsee ne leikkauskertomuksessa mainitut pienet endopesäkkeet virtsarakon tienoilla), niin joko uskallan alkaa odottaa ensi kevättä?

Luulisi, että olen jo saanut odottamisesta tarpeekseni. No joo, myönnetään. Yli VIISI vuotta olemme odottaneet raskauden alkamista. Tänä aikana meille on tehty vain kaksi alkionsiirtoa, vaikka hoitoja on ollut kolmen inseminaation lisäksi viisi aloittettua ICSIä, joista yksi keskeytetty. Yhtään positiivista raskaustestiä en ole koskaan tehnyt. Piinapäivistäkin (aika alkionsiirrosta raskaustestipäivään, jos joku tietämätön tätä sattuu lukemaan) olen siis päässyt "nauttimaan" vain kahdesti. Kateellisena olen näinä vuosina lukenut muiden piinapäivistä. Vaikka ne ovatkin juuri nimensämukaista piinaa, niin silti silloin on aina se mahdollisuus onnistua. Kun ei päästä edes siirtoon, ei anneta edes mahdollisuutta. Vain äärimmäinen pettymys ja suru siitä, että kaikki henkinen ja fyysinen tuska on ollut jälleen kerran turhaa. Mutta nyt tuo kaikki on takana ja alkaa uudenlainen odotus.

Nyt olemme noin puolessa välissä odotusta siitä, kun huhtikuussa pääsimme lahjamunasolujonoon. Kun on odotettu jo yli viisi vuotta, puoli vuotta ei tunnu enää missään. Tällä kertaa tuntuu aivan erilaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että nyt meillä on mahdollisuus onnistua, siis ihan oikeasti onnistua! Koko kesän ja syksyn olen oikeastaan odottanut vain tätä laparoskopiaa. Olen odottanut sitä, että pääsisin sen jälkeen eroon näistä vaivoista, joita minulle puhjennut endometrioosi on aiheuttanut. En vielä tiedä viikko leikkauksen jälkeen, miten on käynyt. Oletus tietysti on, että vaivat helpottavat, kun sairas munasarja on leikattu endometrioomineen pois. Tulevat kuukaudet sen näyttävät. Nyt siis voin alkaa odottaa kevättä ja lahjamunasoluhoitoa.

Kyllä minua silti pelottaakin. Voi kuinka pelottaakaan! Luulen, että siinä hoitovaiheessa tulen käymään ihan samoja tunteita läpi kuin omilla soluillakin tehdyissä hoidoissa: tuleeko niitä soluja, hedelmöittyykö ne, saadaanko mitään pakkaseen ja mikä tärkeintä: päästäänkö siirtoon? Alkaako raskaus? Nyt erona on se, että todennäköisesti pelissä olevat munasolut ovat elinvoimaisempia ja terveempiä kuin omani. Todennäköisyys raskauden alkamisesta on varmasti suurempi kuin mitä omilla olisi. Eikä minun tarvitse itse kestää munasolujenkasvatusvaiheen kipuja, puhumattakaan punktiosta. Toisaalta tässä on myös se puoli, että kun tämä vaihe ei enää tapahdu minun sisälläni, en voi tietää yhtään, mitä tapahtuu. Kun en tunne sitä omassa kropassani. Voin vaan toivoa, että lahjoittaja voi itse mahdollisimman hyvin eikä joudu kärsimään liikaa. Sillä tiedän, että hän tekee sen kaiken vain hyvää hyvyyttään meidän vuoksemme. Että me saisimme kauan kaivatun oman lapsen, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt meitä, ei tunne meitä. Samalla tietysti toivon, että tuloksena olisi hyviä munasoluja, joista hedelmöittymisen jälkeen kehittyisi hyviä alkioita. Meille riittäisi edes se yksi, jos se vaan sitten jatkaisi kasvua kohdussani vauvaksi asti. Omaksi lapseksemme. Nyt kun laskeskelen, niin hei, minähän saatan olla äiti n. 1,5 vuoden päästä! Jännittävää!

Toipuminen laparoskopiasta etenee päivä päivältä. Tänään ajattelin kokeilla pientä kävelylenkkiä, kun on niin aurinkoinen päivä. Vaikka tuuleekin. Haravoida pitäisi, mutta sitä en vielä uskalla tehdä. Kipulääkkeitä menee vielä. Mieluummin silti syön niitä, että pystyn tekemään jotain. Pelkkä oleminen ei ainakaan edistä toipumista. Mahassa on taas hirmuinen mustelma ja on se vielä arka. Mutta joka päivä on edellistä parempi! Toivottavasti näin menee jatkossakin!

N80.1 Endometriosis ovarii l. sin

Noin siinä leikkauskertomuksessa lukee päädiagnoosin kohdalla. Eli suomeksi vasemman munasarjan endometrioosi. Piti jo eilen tulla kirjoittamaan, mutta en sitten jaksanutkaan. Jospa nyt sitten.

Mies vei minut sairaalaan tiistaiaamuna klo 7.30. Kävin vaihtamassa heti ylleni sairaalan vaatteet, eli ne viime kerrallakin tutuiksi tulleet verkkohousut, pitkät housut, leikkaussalipaidan, pitkät sukat ja aamutakin. Edelleen mietin, miksi niiden kuosien pitää olla niin rumia? Sairaalassa oli aamulla sähkökatkoharjoitus, jonka vuoksi leikkaustoiminta aloitettiin vähän myöhemmin. Minä olin ensimmäisenä vuorossa ja pääsin saliin jo kuitenkin klo 9. Jälleen ihmettelin, että miten paljon ihmisiä tarvitaankaan yhden ihmisen leikkaamista varten! Siinä niitä taas pyöri ympärillä ja lätkiä laitettiin päähän, rintaan ja kylkeen. Verenpainemittari käsivarteen, käteen happisaturaation mittauslaite. Ja sitten se tippa kämmenselkään. Kyseltiin mitä minulle ollaan tekemässä ja jännittääkö. Jännitti. Anestesialääkäri saapui paikalle ja pian jo tunsin kuinka se inhottava kirvelevä lääke alkoi mennä tippakanyylin kautta käsisuoneen. Happinaamari kasvojen ylle. Ajattelin, että en nukahda, en varmasti! Ja sitten pimeys. Viimeksi minun jalkani aseteltiin jalkatukiin ja housut riisuttiin vielä hereilläollessani, mutta nyt se oli tehty vasta nukuttamisen jälkeen. En nähnyt myöskään leikkaavaa ja avustavaa gynekologia ollenkaan ennen toimenpidettä.

Heräsin taas kamalaan kipuun niin kuin viimeksikin. Vedet vaan alkoivat virrata silmistä. Heti ne olivat laittamassa kipulääkettä kanyylin kautta. Aloin taas täristä ja minulle tuotiin lämpöpeitto. Pää oli niin sekaisin, ettei ollut yhtään selvää ajatusta. Vain kipu ja pelko siitä, että mitä minulle on tehty. Ja että niiden heräämön valojen pitääkin olla niin kirkkaat! Sairaalan tietojärjestelmä Mediatri oli kaatunut ja ne joutuivat tekemään käsin kaikki muistiinpanot ja merkinnät. Tosi kivaa varmaan... Nyt ei onneksi tullut sitä vuotoa niin kuin viimeksi. Verenpaineet minulla romahtivat alas ja niitä seurattiin. Jossain vaiheessa pyysin hoitajaa kertomaan, mitä minulle nyt loppujen lopuksi tehtiin. Huokaisin helpotuksesta kun hän luki koneelta, että vain vasen munasarja oli poistettu ja muuten pitäisi olla kaiken kunnossa. Leikkaus oli kestänyt noin kaksi tuntia. Heräämöstä minut kärrättiin osastolle noin klo 13.

Kivut saatiin tällä kertaa aisoihin tehokkaammin kuin viimeksi. Olisikohan syynä se, kun silloin oli se iso vuoto? Nyt vaan tuntui, että pahoinvointi oli paljon voimakkaampaa. Se paha olo oli jotain järkyttävää. Missään asennossa ei ollut hyvä olla. Verenpaineet olivat edelleenkin tosi matalat, pahimmillaan kävivät kuulemma 80/50 -lukemissa ja niitä seurattiin sitten vielä osastollakin. Hoitaja kysyikin, että onko minulla luonnostaan alhainen verenpaine? Ei. Päinvastoin, sehän aina pomppii taivaissa varsinkin kun joku valkotakkinen on mittaamassa. Mies tuli töiden jälkeen katsomaan, mutta taisin nukkua suurimman osan siitä parista tunnista kun hän siellä istui. Myös vanhemmat kävivät katsomassa. Kaikki he sanoivat etten näytä niin kipeältä kuin viimeksi. En ollutkaan, vain se pahoinvointi oli pahempaa. Iltapäivällä jo klo 16 aikoihin pystyin pissaamaan hoitajan avustuksella sängynviereen tuotuun "pönttöön". Illalla söin jo sämpylän ja jogurtin hyvällä ruokahalulla. Yöllä se paha olo tuli takaisin ja kipulääkettäkin jouduin pyytämään.

Keskiviikkoaamuna oli jäätävä päänsärky ja paha olo. Pelkäsin jo, että se lauantainen migreeni tulee takaisin. Köpöttelin itse huoneen vessaan. Kohta jouduinkin huutamaan, että tuokaa oksennuspussi! Iltapala lensi kaaressa pussiin. Hyi että oli niin huono olla! Aamulääkkeet meni siinä samalla... Aamupalaa en voinut juuri syödäkään sitten. Leikkaava lääkäri tuli käymään aamulla ja kertoi leikkauksen kulusta. Vasen munasarja oli ollut reilun pingispallon kokoinen ja hyvin sairaan näköinen. Siinä oli ollut kiinni yksi iso ja toinen pienempi endometriooma. Munasarjassa oli ollut kiinnikkeitä ja se oli liimaantuneena kiinni lantioon. Siinä oli mennyt sitten jonkin verran aikaa, että he olivat saaneet siististi irroteltua sen. Iso endometriooma oli puhjennut toimenpiteen aikana. En muistaisi tätä kaikkea näin tarkkaan, mutta tässä lunttaan samalla leikkauskertomuksesta, jonka sain mukaani kotiinlähtiessä. Kun kysyin lääkäriltä, että eikö sitä endoa sitten muualla ollut, niin hän vastasi että ei. Siksi minua ihmetyttääkin, kun leikkauskertomuksessa lukee seuraavasti:

"...rakon tyvessä vasemmalla on pieni endometrioosipesäke ja samoin rakkoperitoneumilla on pieni proliferatiivinen punakka pesäke..."

Eli tuon mukaan sitä endoa siis on jossain rakon tietämillä kuitenkin..? Ja kertomuksesta ei ainakaan käy ilmi, että sitä olisi poltettu pois. Onko se sitten niin pientä, että ei ole mainitsemisen arvoista? Googletin tuon "proliferatiivinen" ja se ilmeisesti tarkoittaa kasvavaa. Lääkärin mukaan tilanne nyt kuitenkin näytti oikein hyvältä tulevaa lahjamunasoluhoitoa ajatellen, joten näillä mennään. Tuo leikkauskertomus pitää lähettää Dextraan. Samoin patologin lausunto siitä munasarjasta, kunhan se ensin minulle postitse lähetetään.

Keskiviikkona siis pääsin iltapäivällä kotiin. Lounaan olin saanut syötyä jo hyvin ja söinkin viimeiseen muruun asti. Oli niin nälkä! Pahoinvointi oli poissa ja halusin vaan kotiin. Mies tuli hakemaan, hän teki sen päivän töitä kotoa käsin, ettei minun tarvinnut olla yksin. Matkalla hän haki vielä minulle määrätyt kipulääkkeet apteekista. Näitä nyt pitää syödä kuuriluintoisesti kolmesti päivässä tämän viikon loppuun ja sitten tarvittaessa. Eli Panadol 1g + Burana 600 mg. Viimeksi en saanut mitään lääkereseptiä lähtiessäni! Sairausloma on kuun loppuun, eli töihin menen reilun viikon päästä maanantaina. Eilen oli aika kipeä päivä, ja se meni melkeinpä vaan makoillen ja DVD:tä katsellen. Suklaata on. Pyrin kuitenki vähän jaloittelemaan. Eilen kävin postilaatikolla, mutta sieltä tulin takaisin naama valkoisena ja piti mennä suoraan sänkyyn vähäksi aikaa. Tänä aamuna olen vähän puuhaillut, mutta jaksaminen on vielä rajallista. Maljakkoa en saanut nostettua ylähyllylle, kurottelu sattuu. Samoin yskiminen. Otin suihkun jälkeen haavateipit pois ja ihan siisteiltä ne haavat näyttävät.

Kyllä minä toivon, että tämä olisi viimeinen laparoskopiani. Oli se taas sen verran inhottava kokemus. Tiedän kuitenkin, että endometrioosi on sairaus, jolla on tapana uusiutua eikä voi etukäteen tietää, vieläkö leikkauspöydälle joudun. Huonekaverinani minulla oli nainen, joka myös sairastaa endoa ja hänellä oli jo kolmas laparoskopia. Häneltä poistettiin toinen munasarja ja kohtu tämän taudin takia :(. Tosin kohdunpoisto oli senkin takia, kun hänellä on jo kolme lasta eikä enempää halunnutkaan. Mutta ei se silti mikään helppo juttu ole. Tämä on inhottava, inhottava tauti! Mutta minä selviän tästä ihan niin kuin olen selvinnyt kaikesta tähänkin asti.

Jos ei maha niin sitten pää

Hohhoijaa, onpas ollut viikonloppu. Perjantai oli jo helpompi päivä kipujen suhteen. Töissä pärjäsin napsimalla ibuprofeenia ja parasetamolia. Iltaa kohti alkoi tulla vähän huono olo ja päänsärkykin alkoi orastaa. Noh, kunnon yöunet niin jospa se siitä. Kuinka väärässä olinkaan! Heräsin lauantaiaamuna aivan järkyttävään päänsärkyyn. Nousin ylös ottamaan lääkettä ja samantien alkoi vatsassa velloa. Olo oli kuin jossain vuosisadan krapulassa. Paitsi etten ollut koskenut tikullakaan alkoholiin. Menin takaisin nukkumaan. Parin tunnin päästä heräsin ja päänsärky ei ollut kadonnut mihinkään, pahentunut vain. Voin niin huonosti, että olin vähällä oksentaa. Olin ihan varma, että nyt iski joku mahatauti. Tietysti just nyt! Taasko se leikkaus siirtyy jos tämä ei mene nyt viikonloppuna ohi! Sitten se päänsärky alkoi muuttua vain toispuoleiseksi. En jaksanut edes istua enkä kestänyt lainkaan päivänvaloa. Oikea puoli naamasta puutui ja poski tuntui siltä kuin se olisi turvoksissa. Kauhulla jo ajattelin, että nyt se on aivoinfarkti. Pystyin kuitenkin puhumaan normaalisti. Sitten muistin, että olen kokenut tämän ennenkin. Mutta siitä nyt on jo sellaiset 20 vuotta. Eli migreeni!

Muistan hyvin, että minulla oli kausittain migreenejä teini-iässä, yläasteikäisenä. Yhtenä kesänä niitä oli usein ja ne olivat näin pahoja kuin nytkin. Mutta tosiaan 20 vuotta olen saanut olla ilman niitä, mutta nyt se jostain syystä sitten iski. Ja kuin taantumana 20 vuotta taaksepäin, nyt samaan aikaan myös naamani pärähti täyteen näppylöitä. Siis kasvonikin näyttävät siltä kuin joskus 15-vuotiaana. Nice. Tästä voisin päätellä, että ehkä tämä nyt tulee jostain stressi/hormonijutuista. Kun vielä se aika kuukaudesta. Äiti käväisi eilen kylässä ja sanoi heti, että "sulla on migreeni". Käski vaan pimeään huoneeseen ja kylmää otsalle. Hän sanoi, että hänellä oli myös teini-iässä migreeniä ja se palasi takaisin muutamaan otteeseen vaihdevuosi-iässä. Siinä se tuli. Joko ne vaihdevuodet siis minullakin nyt tosiaan on alkamassa? Mutta eihän se sovi lainkaan yhteen tämän endometrioosidiagnoosin kanssa. Tätäkin olen miettinyt: miten voi olla yhtä aikaa hiipuvat munasarjat ja endometrioosi? Joka lähteessä mainitaan, että endometrioosi on hedelmällisessä iässä olevan naisen sairaus. Ja minähän en ole millään tasolla hedelmällinen.

Onneksi tänään päänsärky on pysynyt poissa. Vietinkin siellä pimeässä makkarissa yli vuorokauden putkeen. Tänään on ollut vielä vähän huono olo ja kirkkaat valot ovat aristaeet silmiä. Nyt olen sitten alkanut vähän panikoida sitä ylihuomista leikkausta. Tosin en uskalla edes ajatella että se tapahtuu ennen kuin olen siellä leikkauspöydällä. On tässä taas ollut niin paljon kaikkea... Ties vaikka tuo migreeni uusiutuu. Miten sekin nyt oikeasti iski juuri nyt, niin monen vuoden tauon jälkeen?!? Ihan kuin ei olisi muutenkin tarpeeksi kestämistä. Eniten pelkään sitä leikkauksen lopputulosta. Että löytyykö sitä endometrioosia vielä muualtakin kuin vasemmasta munasarjasta. Se on pahinta. Toiseksi eniten pelkään sitä leikkauksenjälkeistä aikaa. Kun olen sen kerran kokenut ja se oli kamalaa, en voi millään ajatella, että ei se ole mikään iso juttu. Jos olen yhtä kipeä kuin viimeksi. Voin vain yrittää lohduttautua ajatuksella, että jospa se menisi helpommin kuin viimeksi. Mutta oman hoitohistoriani tietäen: koskaan ei mikään ole mennyt helpommin kuin edellisellä kerralla. Päin vastoin. Siksi minua nyt pelottaakin.

Lääkärikäynti

Niinhän siinä kävi, että leikkausta jouduttiin siirtämään. Menin eilen sairaalaan sovitusti naistentautien ja kirurgian osastolle lääkärin vastaanotolle. Siellä olikin vastassa kolme lääkäriä, jotka ovat mukana leikkauksessa. Kaksi leikkaavaa gynekologia ja ilmeisesti kolmas oli ohjauksessa oleva erikoistuva lääkäri tms. Heti alkuun kerroin, että mulla on viikonloppuna alkanut flunssa. Se oli sitten sillä selvä. Ylilääkäri sanoi heti, että sitten leikkausta siirretään. Itse toimenpiteen kannalta tauti ei ole riski, mutta nukutuksen kannalta on. Kuulemma viimeistään leikkausaamuna anestesialääkäri sanoisi, että ei leikata. Kun on infektio hengitysteissä, on nukutuksen aikana melkoinen riski siinä, että se leviää hengitysputken kautta keuhkoihin ja aiheuttaa keuhkokuumeen. Juu, ei kiitos. Parempi siis siirtää koko operaatiota. Nyt tämä on mennyt vielä pahempaan suuntaan, ja jäin tänään töistä kotiin lepäämään. Saattaa olla jopa keuhkoputkentulehdus, sen verran vähän rinnassakin tuntuu. Sain kuitenkin jo uuden ajan kahden viikon päähän, eli onneksi en joudu sen pidempään odottelemaan. Kunhan vaan tämä infektio nyt ennen sitä paranisi...

Kerroin siitä verenvuodosta, joka minulle tuli viikko sitten combatin jälkeen. Lääkärit halusivat sitten senkin takia tutkia minut, mutta sille ei löytynyt mitään syytä. Vähän jäi kaihertamaan, koska ei minulla ole koskaan sellaista ollut. Kulemma endometriooma ei vuoda kirkasta verta, vaan se vuoto on tullut joko kohdusta tai emättimestä. Lääkäri mietiskelikin tutkiessaan, että olisiko viimeksi mainitussa havaittavissa endopesäke. En kuitenkaan tuntenut kipua, joten ei ilmeisesti. Selittävää syytä ei siis varmuudella löytynyt. Ultrassa näkyi vasemmassa munasarjassa edelleen kuulemma "tiivis paketti", jonka vuoksi koko munasarja kannattaa poistaa. Ensimmäistä kertaa kuitenkin olivat vähän huolestuneita myös oikeasta puolesta. Olen jo kyllästymiseen asti kuullut joka ikinen kerta kun uusi lääkäri on ultraamassa, että "munasarja on jännästi kohdun päällä" ja olihan se niissä punktioissakin haasteellinen. Nyt he yksissä tuumin tutkailivat ruutua ja mietiskelivät, että olisiko sinne kehittynyt kiinnikkeitä ja olisiko se munasarja liimaantunut kohtuun kiinni. No sepä kiva!! Keskenään keskustelivat myös siitä, että sittenhän nähdään LP:ssä, että pitääkö oikeaakin siivota. Mutta kuulemma kyllä sinne pitää ainakin jotain kudosta saada jätettyä ettei potilaalla ala samantien vaihdevuodet. Minä siinä makasin ja kuuntelin aika järkyttyneenä, että mitä helv****. Ei tällaisesta ole vielä aiemmin ollut puhetta. Joka tapauksessa leikkaus kuulemma tulee olemaan todennäköisesti haastava ja saattaa kestää parikin tuntia. Kyllähän minä siinä hätäännyin tällaisista tiedoista. Ylilääkäri sitten sanoi, että aina varaudutaan endometrioosileikkauksissa siihen, että voi tulla isompikin operaatio. Näissä tapauksissa kun ei koskaan etukäteen tiedä, mitä tulee vastaan kun viedään kamera sinne vatsaonteloon. Puhui jo suolenpoistoista ja avanteistakin. Hyvä etten alkanut itkua vääntää siinä ;D No, onneksi lääkäri totesi että minulla tuskin suolistoon sitä endoa on päässyt, koska en oireile sen kaltaisesti. Eli hyvin jos käy, endo on pelkästään siinä vasurissa ja siitä selvitään kun se poistetaan. Toivotaan näin. En tiedä, miten kestäisin uutisen siitä, että oikeaakin olisi pitänyt mennä sörkkimään. Pääasia kuitenkin on, että kohtu olisi kunnossa (vähän mietityttää se vuoto). Sehän tässä minun tapauksessani on olennaisinta lahjamunasoluhoitoa ajatellen. No, sanotaanko nyt näin, että ei tämä odottelu tässä ainakaan maailman helpointa ole...

Onneksi sain samalla kerralla kuitenkin käydä jo hoitajan haastattelussa ja sain ohjeet leikkaukseen valmistautuista varten. Sekä mukaani samanlaisen juoman, jonka viimeksikin. Se täytyy juoda leikkausaamuna kaksi tuntia ennen sairaalaanmenoa. Ensi viikon perjantaina voin soittaa osastolle ja kysyä leikkauspäivän aikataulua, jotta osaan tulla sairaalaan oikeaan aikaan. Leikkaus siis tapahtuu tiistaina 21.10. Jos nyt tästä taudista siihen mennessä tervehdyn. Nyt siis kaikki energia toipumiseen, jotta ei toistamiseen jouduta siirtämään. Ja yritän ajatella, että ei siellä oikeasti voi olla enää mitään muuta kuin se vasuri. Ei voi.

Hyviä ja huonoja uutisia

Takana on melkoinen viikko. Maanantaina sain aivan mahtavia uutisia! Kahdeksan vuoden sijaisuuksien jälkeen saan vihdoin vakinaisen työpaikan! Olin alkuviikon ilosta sekaisin. Enkä oikein vieläkään käsitä koko asiaa. Niin monta vuotta elämä on mennyt niin, että olen vaan muutaman kuukauden pätkissä (pari kertaa on ollut ylellisyyttä saada tietää jopa vuodeksi eteenpäin!) tiennyt mitä tuleman pitää ja aina jännittänyt, että jatkuuko työ vai olenko työttömänä. Lomia ei tietenkään ole kertynyt ja on ollut se ristiriita, että joko on pitkiä pätkiä töissä ilman kunnon lomaa tai sitten työttömänä. Nyt loppuu tuo noidankehä ja olen tietysti asiasta äärettömän onnellinen! :) Myös työnkuvani tulee osittain muuttumaan ja vaikka uudet haasteet jännittävätkin, niin odotan niitä jo innolla. Nyt voin olla kyllä itseeni tyytyväinen, sillä hakijoita oli 46 ja kaksi valittiin. Myös tulevaan työpariini olen hyvin tyytyväinen. Me tullaan hyvin toimeen ja osaamis- ja kiinnostuneisuusalueiltamme täydennämme varmasti hyvin toisiamme.

En sitten tiedä, johtuuko osittaisesta stressin laukeamisesta, että nyt olen lievässä flunssassa. No, eihän tässä muuten mitään, mutta kun keskiviikkona olisi edessä se laparoskopia! Ja vasta sairastin kunnon flunssan reilu kuukausi sitten. Nyt taas. Tämä alkoi perjantaina kurkkukivulla. Se on nyt lientynyt, mutta tilalle on hiipinyt tukkoisuutta. Tyypillisiä virusoireita siis. Kuumetta ei ole. Olen tehnyt viikonlopun aikana kaikkeni, jotta saisin tämän flunssan häipymään. Olen ottanut extra-annoksia sinkkiä ja C-vitamiinia, juonut teetä, jossa on haudutettua inkivääriä ja hunajaa, levännyt, ollut huivi kaulassa, imeskellyt Strepsilsiä... Tänään ajattelin vielä käydä eukalyptus-löylyissä. Huomenna minulla on sairaalassa haastattelu osastolla ja lääkärin vastaanotto. Siellä ne varmaan osaavat sanoa, että olenko leikkauskunnossa vai en vai katsotaanko vielä mikä kunto on keskiviikkona. En olisi kyllä nyt millään halunnut tällaista mutkaa matkaan. Nyt olisi niin hyvä saada tuo leikkaus pois alta, jotta olen toipunut kunnolla ennen uuden työn alkua. Ja muutenkin. Olen niin täynnä tätä oireilua, että haluan vaan päästä siitä eroon.

Oireita siis on ollut edelleen. Kipupäiviä ja vuotoja. Tällä viikolla en ole kivuista paljon joutunut kärsimään, mutta tiistaina kyllä säikähdin. Olin niin täpinöissäni, kun työpaikka varmistui, että oli pakko päästä purkamaan sitä combattiin. En ole voinut aikoihin sielläkään käydä kipujen takia. Nyt ei sattunut ollenkaan, joten eikun vaan taistelemaan! Kotiin tultuani kävin vessassa ja säikähdin, kun oli aika lailla tullut vuotoa (kp 11). Ensin ruskeaa, mutta se muuttui ihan kirkkaanpunaiseksi ja sitä kesti koko illan. Kyllähän siinä vähän panikoin, että meninkö nyt sössimään kun menin hyppimään ja huitomaan sinne combattiin. Entä jos se endometriooma puhkesi? Toisaalta ajattelen, että kai se olisi aiheuttanut aikamoisia kipuja, ja minulla ei ollut juuri mitään tuntemuksia. Kaksi seuraavaa päivääkin vielä vuotoa tuli, mutta se oli taas muuttunut ruskeaksi. Olo kyllä oli todella voipunut ja pahoinvointiakin oli, mutta nyt ajattelen, että se on voinut enteillä tätä flunssaa. Mistähän tuo vuoto johtui? Tuliko se siitä endometrioomasta vai mistä? Se on selvää, että tuo rankka liikunta sen aiheutti, mutta miksi? Pitää tätä kysyä huomenna lääkäriltä. Muutenkin tuntuu, että elämäni on yhtä vuotamista. Edellinen kiertokin oli taas lyhyenläntä, se jäi vain 22 päivään!

Nyt siis lepäilen kotona tämän päivän ja toivon, että tämä flunssa nyt tästä oikeasti jo huomiseksi korjaantuisi. Olisi kiva saada varmuus leikkaukseen pääsystä, ettei sitä tarvitsisi enää jännittää ja ainakaan lykätä eteenpäin.

Edessä laparoskopia vol 2

Jospa niitä kuulumisia tänne kirjoittelisin taas pitkästä aikaa. En aina oikein jaksa näitä lapsettomuusasioita vatvoa samaan tahtiin kuin ennen (vaikka ne mielessä pyöriikin joka h****tin päivä), mutta välillä on hyvä kirjoittaa.

Kävin viime viikolla siellä gynen polilla seurannassa ja olen menossa vasemman munasarjan poistoleikkaukseen. Se endometriooma siellä on ja pysyy eikä se sieltä itsestään mihinkään katoa. Oireet on olleet koko ajan pahempia ja nyt sain jo Panacod-reseptinkin. Muutamana päivänä olen joutunut siihen turvautumaan. Ei niitä voi töissä käyttää, mutta siellä sitten on kärvisteltävä miedompien lääkkeiden kanssa. Ei niitä kipuja onneksi päivittäin niin pahoja ole, mutta sen verran, että elämänlaatuni on kyllä laskenut reilusti. Juoksulenkillä en voi käydä ollenkaan, ja olen joutunut muutamana päivänä perumaan myös suunnitellut treenit kipujen takia. Pyöräilykin on välillä hankalaa. Etukäteen ei oikein voi ennustaa kipupäiviä muuten kuin menkka- ja ovulaatioajat. Niiden ulkopuolella niitä sitten tulee milloin tulee. Samoin ne vuodot ovat jatkuva kutsumaton vieras. Lääkäri totesikin heti munasarjani nähdessään, että siivottavahan täällä on. Yhdessä päädyttiin koko munasarjan poistoon. Toisaalta se tuntuu pahalta, mutta toisaalta se on helpotus. Eipä voi endo siihen enää takaisin iskeä. Myös se, että meillä en keväällä lahjamunasoluhoito tulossa, on peruste leikkaukselle. Kaikki haluavat, että silloin tuolla sisuksissa olisi mahdollisimman hyvät edellytykset hoidon onnistumiselle. Se on kuitenkin meidän viimeinen mahdollisuus ja rahallisestikin iso satsaus. Ei haluta ottaa mitään riskiä, että siellä on siinä vaiheessa jotain sellaista ongelmaa, joka olisi voitu korjata.

Minulla oli myös koholla merkkiaine CA 12-5 (verikokeesta selvisi). Sillä diagnosoidaan ja seurataan munasarjasyöpää. Se on joillakin endopotilaillakin koholla ja lääkärin mielestä tämä minun tapauksessani viittaa juuri endometrioosiin. Lopullinen varmistus tulee tietysti sitten patologilta leikkauksen jälkeen, mutta eiköhän se sitä endoa ole. En suostu ajattelemaan enää mitään pahempaa vaihtoehtoa ihan tosissani.

Pääsin kiireellisempään jonoon ja jo eilen sain leikkausajan. Se tulee tapahtumaan lokakuun 8. päivä. Kaksi päivää ennen minun pitää käydä vielä haastattelussa kirurgian ja naistentautien osastolla sekä lääkärin vastaanotolla. Niin se meni viimeksikin. Onneksi ei tarvitse tämän kauempaa odotella. Kyllä se laparoskopia vähän jännittää, kun se viimeksikään ei ollut mitenkään helppo. Mutta yritän ajatella niin, että toinen kerta olisi sitten helpompi...???

Olipahan tässä vielä ylimääräisiä sydämentykytykisä viime päivinä muutenkin, kun löysin viikonloppuna rinnastani kipeän patin. Siinä vaiheessa tuntui, että nyt loppuu voimat totaalisesti. En uskonut, että kyseessä on mitään vakavaa, mutta tuntui vaan siltä, että miksi taas jotain? Onneksi pääsin suht nopeasti työterveyshoitajalle. Eilen siis kävin siellä, ja se patti osoittautui pahasti tulehtuneeksi talirauhaseksi. Lääkäri sitten teki siihen pikkuruisen viillon ja tyhjensi sen. Hyhhyh, paljon tulikin mömmöä ja vieläkin se vähän tihkuttaa. Nyt on tissi puoliksi paketissa ;D Sain myös antibioottikuurin tulehdukseen. Lääkäri halusi teettää myös täydellisen verenkuvan, koska kaularauhaseni oli turvoksissa. Yritin kyllä selittää, että se varmaan johtuu tästä kipeästä kädestä. Se rauhanen/imusolmuke siis turpoaa aina kun saman puolen käsi kipeytyy. Lääkäri kuitenkin halusi teettää ne kokeet kun olin olevinaan niin väsyneen näköinenkin. No joo, olen kyllä ollutkin todella väsynyt, mutta on tässä nyt kaikenlaista stressiä ollut, niin ei kai se mikään ihme ole.

Sekalainen tunteenpurkaus

Hohhoijaa, kyllä alkaa ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Toipuminen ei ole ollut mitenkään nopeaa enkä sitä odottanutkaan, kun itse toimenpiteen jälkimainingit olivat niin rajut. Ovulaatio on päällänsä vissiin kyllä nyt, mutta siinähän on. Ei tuonne sisuksiin kyllä nyt mitään ylimääräistä, kiitos. Eilen kävin kävellen kaupassa (n. 850 m suuntaansa) ja huhhuh. Onneksi otin kaupassa kärryt, joihin sain nojailla. Pari tyyppiä minua kaupassa vähän vilkuili siihen malliin, etten varmaan ihan terveeltä näyttänyt. Kauppakassi oli vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa reppu. Eilisen pärjäsin jopa ilman kipulääkettä tuohon asti, mutta kotona piti heti ottaa ja makuuasentoon. Loppuillan olinkin ihan väntti. Uskomatonta, mihin kuntoon tämä on minut vetänyt, vaikka peruskuntoni pitäisi kyllä olla hyvä. Illalla kyllä venyttelin ihan pikkuisen, pelkään että lihakseni jäykistyvät ja surkastuvat tästä ainaisesta paikallaanolosta. Reisivenytyksessäkin alkoi jo mahassa tuntua.

Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.

Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.

Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.

Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.

P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.

Laparoskopia

Yritetäänpä nyt istua tässä koneella sen verran, että saisin kirjoitettua laparoskopiakokemuksestani. Saattaa tulla pitkä juttu, ja istuminen on edelleenkin hieman hankalaa, kun kaksi alinta haavaa ovat niin alhaalla, että hankautuvat istuessa. Tässä seuraa sitten eritevaroitus, älä lue jos ällöttää. Lisäksi haluan muistuttaa, että tämä kertomus koskee vain ja ainoastaan minun kokemaani. Eli jos joku lukija siellä on menossa itse laparoskopiaan ja etsii netistä kokemuksia, niin muista, että kaikki ovat yksilöitä ja yleensä laparoskopiasta toipuminen on nopeaa ja suht kivutonta. Kuten jo arvata saattaa, minulla ei valitettavasti näin ollut.

Perjantai
klo 8 menimme sairaalaan. Sain kuulla olevani toisena leikkausvuorossa ja ajattelin, että pääsen saliin jo ennen puoltapäivää ja miehellekin sanoin, että enköhän jo illalla kotiin pääse. Leiko-yksikön potilashuoneessa vaihdoin sairaalavaatteet ylleni: reiden yläosaan asti yltävät tukisukat, verkkoalushousut, ne "ihanat" pinkit pitkät housut, leikkaussalipaidan sekä aamutakin ja -tossut. Mies lähti puoli 10 maissa pois ja minä makoilin sängyllä. Esilääkkeeksi sain Panadolia ja Diapamia klo 11 aikaan ja siitä reilun tunnin päästä vasta haettiin leikkaussaliin. Salissa minut autettiin leikkauspöydälle, joka muistutti gynekologista tutkimuspöytää, mutta oli pehmeämpi ja jalkatuet olivat korkeammalla. Siellä kyseltiin kaikenlaista, minua esimerkiksi pyydettiin kertomaan mitä minulle ollaan tekemässä. Sillä varmistettiin, että olen itse varmasti tietoinen, mitä leikkauksessa tapahtuu. Anestesialääkäri tuli myös juttelemaan ja rauhoittelemaan, kun jännitti niin. Kyllä siellä aika monta ihmistä hääri ympärillä ja koneet ja laitteet piippailivat. Rintaan ja kylkeen laitettiin lätkät, joilla seurattiin sydämen toimintaa, käteen tuli tippakanyyli ja sormeen se juttu, millä mitataan happisaturaatiota (?). Housut riisuttiin ja jalat aseteltiin jalkatukiin ja kiinnitettiin remmeillä. Sittenpä olikin aika hengitellä happea ja nukutusaine lähti menemään. Filmi poikki.

Olisikohan ollut hieman yli 14 kello, kun heräsin tokkuraisena ja kipu oli alavatsalla sietämätön. En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua. Kuvaavaa on se, että ensin luulin, että minut on herätetty kesken leikkauksen ja siksi sattuu niin paljon ja olin kamalan vihainen siitä. Näin sumuisia häilyviä kasvoja yläpuolellani ja yhtä heistä luulin miehekseni (oli ollut mieshoitaja) ja kuulin jostain, kuinka nimeäni toisteltiin ja kehoteltiin heräämään. Melkein välittömästi menin jonkinlaiseen horkkaan, koko kehoni jännittyi kireäksi ja aloin tärisemään kauttaaltani. Hampaat kalisivat yhteen ja kädet löivät loukkua. Kuulin vain kuinka siihen pyydettiin lisää hoitajia ja käskettiin lisäämään lääkitystä ja minusta pidettiin kiinni, jotta rauhoittuisin. Ja käskettiin rauhoittumaan. Olin ihan hiessä ja seuraavaksi ihan jääkylmä. Vihdoin tärinä lakkasi, mutta kipu ei hellittänyt. Lisää lääkettä suoneen, happinaamari kasvoille, päässä pyöri ja olin ihan sekaisin. Minulle vakuuteltiin, että leikkaus on ohi ja se on mennyt hyvin. Kuulin, kuinka joku hoitaja sanoi, että ilmoitetaan osastolle, ettei tämä kotiudu tänään. Sain päälleni taivaallisen ihanan lämpöpeiton, ja sen alle alavatsalleni kylmäpakkauksen. Vihdoin rentouduin, mutta alavatsa oli edelleen kireänä ja se lisäsi kivuntunnetta. Kyselin hoitajilta, onko tavallista että olen näin kipeä. He sanoivat, että ei ole, normaalisti ei ole noin kovia kipuja. He kyllä olivat nähneet kuulemma, että tuskat ovat kovat ja siksi minulle oli annettu jo todella suuret määrät suoneen opiaattia. Sain vielä suun kautta vahvaa lääkettä, kun pystyin ottamaan pienen määrän vettä. Seuraavaksi sanoin, että nyt tuntuu, että alapää vuotaa. Vuoto on kuulemma normaalia, mutta sanoin että onkohan näin kova vuoto. Hoitajat käänsivät minut kyljelleen ja koitti uusi säikähdys kun huomasin heidän ilmeistään, että verta on enemmän kuin pitäisi. Kaikki housut ja lakanat olivat veressä. Eikun vaan pesulle ja housujen- ja lakananvaihtoon. Siinä minua pestiin ja pyöriteltiin kuin jotain mummoa vanhainkodissa... En jaksanut edes tuntea häpeää, kun olin niin kivuissani ja uupunut. Sanoin kyllä, että olen pahoillani kun sotkin lakanat. Ei kuulemma haitannut :). Tuo verenvuoto ei siis ollut normaalia ja siksi minulta mitattiin hemoglobiiniakin pariin otteeseen, mutta se oli onneksi hyvä. Samoin verenpaine. Silti he hälyttivät ensin anestesialääkärin ja sitten päivystävän gynekologin tarkistamaan tilanne. Ja vatsaa paineltiin ja alapäähän kurkittiin. Sattui taas. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että verta olisi päässyt vatsaonteloon tai jotain olisi mennyt rikki. Kohtu vaan ilmeisesti vuosi tavallista enemmän. Lisäksi epäiltiin, että käyttämäni kalaöljykapselit lisäsivät verenvuotoa. Jos olette menossa leikkaukseen, lopettakaa kalaöljykapseleiden syöminen viikkoa ennen toimenpidettä! Minä sain tuon ohjeen vasta 2 päivää ennen leikkausta ja se saattoi olla osana verenvuodon runsauteen.

Yö
Ennen osastolle menoa sain vielä kipulääkettä sekä suoneen että lihakseen. Hoitaja osastolta tuli hakemaan vähän ennen klo 18, joten olin ollut heräämössä tarkkailussa nelisen tuntia. Mies oli jo osastolla tunnin ollut odottamassa ja oli vähän huolissaan, kun niin pitkään kesti. Minä olin mahdottoman uupunut koko illan. Samassa huoneessa oli nainen, joka oli leikattu aamulla ensimmäiseksi ja hän lähti kotiin joskus 19 jälkeen. Minä olin ihmeissäni, miten joku voi lähteä kotiin jo samana päivänä. Itse olin niin kipeä ja tokkurassa. Vessaanmenostakaan ei ollut puhettakaan. En ollut syönyt koko päivänä mitään enkä saanut muuta alas kuin vettä hieman ja ehkä puoli desiä mehukeittoa. Kuulin, että yöhoitajani on mies ja panikoin, että mites vessareissut sitten. Mutta yöstä tuli niin hirveä, että ei siinä paljon ajatellut, kuka siellä vessassa käyttää ja pesuja suorittaa, kunhan vaan itse pysyn jotenkin kasassa. Sitä paitsi se hoitaja oli todella huolehtivainen, ystävällinen ja jotenkin lämmin ja piti minusta todella hyvää huolta. Ennen puolta yötä hän tuli sanomaan, että nyt täytyy kokeilla vessareissua tai joudutaan katetroimaan. Minä halusin mieluummin kokeilla vessareissua. Verta oli taas aika paljon tullut ja leikkaussalipaita (joka oli edelleen päälläni) oli myös tahriintunut. Kun hoitaja auttoi minut vessaan, pönttöön loiskahteli jotain tosi isoja juttuja ja ihmettelin, että ihan kuin ulostaisin väärästä reiästä. Ne olivatkin tosi isoja verihyytymiä, jotka olivat kerääntyneet emättimeen makuun aikana. Pissaa en paljon saanut tulemaan ja sitten alkoi heikottaa. Pyysin hoitajan vessaan ja hän sanoi heti, että nyt taidat pyörtyä, ja kutsui toisen hoitajan avuksi. Minä yritin tahdonvoimalla pysyä tajuissani, mutta eihän se auttanut. Kamala tunne! Jotenkin he saivat minut sänkyyn, nostivat jalat ylös ja laskivat sängyn pääpuolen alaviistoon. Hikoilin ja aloin taas täristä, henkikin salpautui, ja minulle annettiin lisähappea. Jalkani ja käteni olivat kuulemma jääkylmät ja verenpainetta ja pulssia mitattiin. Kun tilanne tasoittui, sain lisää vahvaa kipulääkettä ja minut peiteltiin nukkumaan. Koko ajan olin ollut tipassa, ja nyt siihen vaihdettiin vauhdilla menemään jotain sokeripitoista liuosta "jotta voimistuisit", kuten yöhoitajani sanoi. Välillä olin horroksessa, mutta hoitaja kävi niin ahkerasti tarkistamassa vointiani, etten siksikään saanut nukuttua. Ja joka kerta kysyi, haluanko kipulääkettä. En halunnut, vaikka kipuja oli. Selkäkään ei tykännyt, kun en voinut kuin yhdessä asennossa maata. Kolmen jälkeen halusin taas vessaan ja nyt se onneksi sujui paremmin enkä pyörtynyt. Paljoa ei edelleenkään pissaa kuitenkaan tullut. Nyt hoitaja ei edes kysellyt, että haluanko lääkettä, vaan ilmoitti pistävänsä nyt pakaralihakseen vahvaa lääkettä, koska olet selvästi tuskainen. Ja sitten päässä taas pyöri. Hoitaja myös käänsi minut kyljelleni ja asetteli tyynyjä selän taakse, että pystyin olemaan paremmassa asennossa selän kannalta. Nukahdin pariksi tunniksi vihdoinkin. Aamulla hoitaja toi aamulääkkeet ja kertoi lähtevänsä kohta. Kiittelin häntä oikein hyvästä huolenpidosta ja ne kiitokset olivat todella ansaittuja. Vaikka olin kamalan kipeä ja sekava, tunsin olevani turvassa ja hyvässä huolenpidossa.

Lauantai
Aamuhoitajan kutsuin klo 7:30 katsomaan mahaani, jota koski taas ja se pullotti ja oli ihan kova. Hoitaja käski vessaan ensin ja katsotaan sitten uudelleen. Ja vihdoin kykenin pissaamaan kunnolla. Voi sitä taivaallista tunnetta, vaika kipeää teki. Hidastahan se oli eikä pissa tuntunut lakkaavan ikinä. Hoitaja tuli katsomaan ja sanoi, että nyt sänkyyn ja äkkiä. Tunsin taas pahoinvoinnin aallon ja pyörrytyksen tunteen, mutta onneksi päästiin sänkyyn ilman pyörtymistä. Hoitaja epäili, etten pääse vielä tänäänkään kotiin, olin kuulemma niin huonon värinen. Nyt vatsa ei ollut enää kova, eli virtsarakko vaan oli ollut aivan liian täynnä. Sain aamuvelliä (leivästä ja puurosta en halunnut edes kuulla), jota meni alas noin kaksi lusikallista. Koko aamupäivä meni nukkuessa kevyessä horroksessa. Pääsin tipasta vihdoin pois. Lounaaksi oli riisiä ja jotain kanajuttua. Sain pari haarukallista alas. Tomaatti maistui hyvältä ja raikkaalta, muu ei vielä oikein mennyt alas. Mies tuli puolen päivän jälkeen ja kerroin, että pääsen varmaan illalla kotiin, en ainakaan ennen sitä. Hän oli tuonut jo perjantaina minulle suklaata, jota en voinut edes maistaa. Nyt maistoin kaksi palaa ja ensin sekin maistui pahalta. Mutta sitten huomasin, miten se paransi oloa ja söin enemmän. Miehen kanssa käytiin varovasti käytävällä vähän kävelemässä enkä pyörtynyt. Mutta sänkyyn tuli silti jo kiire. Hoitaja tuli sanomaan, että kotiinpääsyn ehtona on, että pystyn syömään päivällistä edes jonkin verran ja että pystyn kävelemään itse. Kävinkin vähän kävelemässä uudestaan yksikseni ja tuntui tuo jo sujuvan paremmin. Ja lihakeittoakin sain alas melkein puoli lautasellista ja leipäpalankin syötyä. Halusin kotiin. Ja sain luvan lähteä! Päivystävä naistentautien lääkäri kävi antamassa sairauslomatodistuksen (8 päivää) ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos ongelmia tulee. Kotiin lähdin joskus 18:30.

Toipilas olen edelleen. Eilen soitin polille ja pyysin lääkäriäni soittamaan minulle, koska halusin kuulla leikkauksesta. Melkein heti hän soittikin ja kertoi, että se vasen munanjohdin oli kauttaaltaan tulehtunut ja se siis poistettiin. Ei ihme, ettei raskaus ole päässyt alkamaan. Lisäksi hän oli poistanut vasemmasta munasarjastani jonkun patin, joka on lähetetty patologin tutkittavaksi. Lääkäri oli itse sitä mieltä, että kyseessä on ollut vain edellisestä kierrosta jäänyt keltarauhasen jämä, mutta tutkitaan se tietysti varalta. Oikean puolen kromopertubaatio oli osoittanut sen puolen munanjohtimen terveeksi ja se oli auki. Myös munasarjat olivat näyttäneet terveiltä. Kohtua on myllätty ja paikat olleet kovilla ja lääkäri määräsikin lepoa nyt muutamaksi päiväksi. Ensin hän mietiskeli, että kannattaisiko seuraava hoitokin tehdä vasta ensi kevään puolella, että ehdin toipua varmasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että voin ottaa yhteyttä polille heti, kun tuntuu siltä että jaksan jatkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuitenkin aikaisintaan loppuvuodesta. Lääkärin mielestä olen tämän vuoden aikana sen verran kovia kokenut, että hiukan vielä olisi hyvä huilata. Samaa mieltä olen minäkin. Jymy-yllätys oli, kun hän sanoi että voimmehan me nyt halutessamme yrittää myös spontaania raskautta, kun sairas munanjohdin on poissa häiritsemästä. Kun se spermakin oli ollut kevään hoidossa hieman parempaa kuin aiemmin. No, kai me voimme sitten yrittää, mutta en minä voi alkaa toivoa mitään ihmettä nyt. En minä enää jaksa sitä.

Nyt olen ollut pari päivää tosi alamaissa. Toki olen iloinen, että toimenpide on ohi, mutta se oli niin rankka, että onko tässä joku trauma vai mistä tämä johtuu? Itkettää jatkuvasti ja ahdistaa kun en pääse salille enkä lenkille. En jaksa istua pitkään ja nytkin tuntuu siltä, että pitkälleen on päästävä, vuotoa on edelleen. Tänään täytän 33 vuotta, itkin sitäkin. En ole edelleenkään äiti. Viimeisen 1,5 vuoden hoitorumban aikana olen joutunut kärsimaan aika paljon. En ole ainoa, tiedän sen. Moni on joutunut kestämään vielä paljon enemmän ja kauemmin. Pelkään tavattomasti seuraavaa hoitoa. Entä jos kaikki kärsimykset ovat olleet turhia? Tällä hetkellä en yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta. Pakkohan meidän on onnistua! Kun on kärsinyt näin paljon kipua, epätoivoa, ulkopuolisuutta, kaikkea mikä tähän vaan liittyy, ei voi olla oikein, että kaikki on ollut ihan turhaa. Nyt tarvitsen voimia. huh kun alkoikin väsyttää.

Kotona!

Nopeasti käyn vain kirjoittamassa, että olen kotona ja hengissä! :D Pääsin sairaalasta vasta eilen illalla, oli laparoskopian jälkimainingit sen verran melkoiset. Olisivat vielä toisenkin yön pitäneet, mutta päästivät onneksi jo viime yöksi kotiin, kun niin halusin. Enpä nyt jaksa pidempään tässä istuakaan, huono olo tulee, hengitys hankalaa, vatsaan koskee ja alapää vuotaa. Ettäjotta semmoista. Kerron tarkemmin kun voin paremmin.

Valmistautumista

Kävin eilen sairaalassa otattamassa verikokeita, Leiko-hoitajan (Leiko-yksikkö on se, jonne mennään leikkauspäivän aamuna vaihtamaan vaatteet, saamaan esilääkitys ja odottamaan omaa leikkausvuoroa) haastattelussa sekä omalla polilla tutun, leikkaavan lääkärin tutkittavana. Veriarvot olivat ok, hemoglobiini oli tosin pikkuisen alakantissa (120), mutta vielä ihan normaali. Eilen oli kp 5, joka voi osaltaan selittää tuota arvoa. Hoitajan luona vierähtikin tovi, kun hän kyseli kaikenlaista ja käytiin läpi leikkauksen kulkua. Minulle siis tehdään laparoskopiassa vasemman munanjohtimen poisto ja oikean toimintakunto tarkastetaan ruiskuttamalla kohdun kautta varjoainetta munanjohtimeen ja seuraamalla sen läpimenoa. Ennen toimenpidettä minut katetroidaan, joka onneksi tapahtuu vasta nukutuksen jälkeen. Vatsaan tulee kolme reikää, joiden kautta leikkaus tehdään. Aluksi vatsaonteloon pumpataan hiilidioksidia, jolloin vatsaontelo laajenee, näkyvyys paranee ja suolisto pysyy poissa tieltä. Meitä on kuulemma kolme huomenna siellä leikattavana, järjestys ei ollut vielä tiedossa.

Lääkäri ultrasi ja totesi "ihan mukavannäköiset munasarjat". Alkoi naurattaa, kiva kun joku joskus kehuukin munasarjaparkojani, minä kun olen aika kovin sanoin niitä vaan haukkunut toimimattomiksi paskoiksi. Hän selitti myös, miksi munanjohtimen poisto on tilanteessani perusteltu. Se nestekertymän sakka kuulemma sisältää toksiineja (myrkkyjä), jotka voivat vaikuttaa siihen, että alkio ei selviä eikä siis pysty kiinnittymään. Hui! Joutaa pois tuommoinen. Minä luulin, että kyse on vain ihan jostain vedenkaltaisesta nesteestä, mutta että ihan jostain myrkystä..? Lääkärin mukaan leikkauksen jälkeen kyllä alkion kiinnittymisen mahdollisuudet tutkitusti ovat paremmat. Sain vielä kuulla pahoitteluja keväisestä pakastuskatastrofista ja kyllä siellä kyseltiin jaksamisestanikin. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Kyllä siellä välitetään muustakin kuin pelkästään kropan toiminnasta. :)

Menemme aamulla mieheni kanssa sairaalaan ja siellä se leikkausjärjestyskin sitten selviää. Mies sanoi tekevänsä päivän töitä kotona etänä, että pystyy aamulla lähtemään aluksi mukaan ja sitten iltapäivällä tulemaan sairaalaan, kun pääsen osastolle. Sanoin kyllä, että minun puolesta voi mennä töihinkin, mutta kuulemma parempi näin. Aika ihana <3 En vielä tiedä, pääsenkö jo huomenna kotiin, vai jäänkö yöksi sairaalaan. Se riippuu leikkauksen ajankohdasta ja minun kunnostani. Huomenaamulla pitää vielä ottaa virtsanäyte ja viedä se mukana tutkittavaksi sekä aamulla juoda sellainen hiilihydraattijuoma, jonka sain eilen mukaani.

Jännittää. Viime yön jo nukuin tosi huonosti. Miten lie ensi yönä sitten..? No, huomenna saa sitten nukkua vaikka koko päivän siellä sairaalassa, jos niikseen tulee.

Pelkoa ja rakkautta

Minulle on nyt jotenkin kauhean vaikeaa tämä asennoituminen tulevaan. Edelleen haluaisin pitää päätä pensaassa. Miten voikaan suhtautuminen muuttua!! Aiemmin minä odotin niin innokkaasti seuraavan hoidon alkua, en olisi millään malttanut odottaa. Nyt kun takana on kaksi loppuunvietyä ICSI-yritystä laihaakin laihempine tuloksineen sekä se yksi keskeytetty, en todellakaan puhku intoa. Tiedän, että pitäisi ajatella, että seuraava yrityskin on mahdollisuus. Ja yllätysyllätys, on aivan mahdollista, että siitä seuraisi raskaus. Eihän sitä muuten tehtäisi. Minua vaan pelottaa niin paljon! Minä en jaksaisi enää käydä läpi niitä samoja asioita kuin aiemmissa hoidoissa. Fyysisen kivun, turpoamiset ja muut epämukavuudet kestän, mutta se henkinen puoli. Se jatkuva pelko. Jos taas käy huonosti. Jos taaskaan ei onnistu.

Miksi minä sitten kiusaan itseäni ja haluan jatkaa? Toive omasta lapsesta kantaa silti kaiken tämän yli. Se kaikki rakkaus, mikä on koteloituneena jossain tuolla sydämen sopukoissa sen pelkomöykyn takana, odottaa vapautumistaan. Välillä se välähtää pienesti, jos sallin itseni ajatella pienen hetken, miltä tuntuisi pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Sitten työnnän ajatuksen äkkiä pois. Se sattuu liikaa. Mutta minä tiedän, että se valtava rakkaus on siellä odottamassa. Se odottaa niin kauan, kunnes löytää kohteensa, meidän oman pienokaisen. Jos niin ei koskaan tapahdu, en tiedä mitä sille käy. Ehkä se hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi leikaten samalla sydämeeni ikuisen, parantumattoman haavan.

Viikon päästä perjantaina olisi edessä laparoskopia. Jos nyt ne menkat tulisivat ajallaan! Mikähän siinäkin on, että silloin aina kun niitä odottaa tulevaksi, ne takuulla viivästyvät. Laparoskopian aikana ei saa olla vuotoa, leikkaus peruuntuu, jos vuoto on silloin päällä. Nyt on kp 29/25-28. Viime hoidon jälkeen kiertoni on pidentynyt parilla päivällä kylläkin. Saisivat nyt alkaa viimeistään viikonloppuna, että vuoto ehtisi loppua ennen ensi perjantaita. Oloja on ollut jo viikon verran, mutta jotenkin samanlaiselta vaikuttaa kuin viimeksi kun stressasin tätä vuodon alkua. En kyllä halua, että toimenpide siirtyisi vain siksi, että kroppa taas temppuilee.

Paluu todellisuuteen

Nyt kai se on vaan yritettävä nostaa pää pois puskasta ja alkaa orientoitua tähän lapsettomuusrumbaan. Paluu karuun todellisuuteen tapahtui tänään puhelinsoiton muodossa. Sairaanhoitaja soitti, että minulle on varattu aika laparoskopiaan 24.8. Sepäs tulikin äkkiä, minä olin ajatellut, että leikkaus on vasta syys-lokakuussa. Kaksi päivää ennen toimenpidettä täytyy käydä vielä labrassa joissain kokeissa, sairaanhoitajan haastateltavana ja leikkaavan lääkärin juttusilla ja tutkittavana. Onneksi lääkäri on yksi polimme omista lääkäreistä, tuntuu helpommalta mennä tutun lääkärin käsittelyyn kuin ihan vieraan. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Tiedän, ettei laparoskopia ole mikään iso operaatio, mutta silti se pelottaa. Sekä itse toimenpide, nukutus (vaikka onkin siitä kokemusta) ja tietysti se, mitä siellä selviää ja mitä siitä seuraa.

Blogitaukoa ehti vierähtää lähes kuukausi. Olen autuaasti pitänyt päätäni tosiaan puskassa koko asian suhteen. En ole uskaltanut ja jaksanut juurikaan ajatella tulevia toimenpiteitä ja hoitoja tai koko lapsettomuutta enkä ole muidenkaan blogeja seurannut. Hyvää tauko on tehnytkin ja kun olen töissäkin ollut, on aika mennyt nopeaan. Mielialani on parantunut Sepramin aloituksen jälkeen. Välillä kyllä käyn vähän ylikierroksillakin. Olen mielestäni "liian" iloinen, tai saan sellaisia iloisuuskohtauksia, jotka sitten saattavat yhtäkkiä vaihtua valtavaan väsymykseen. Heti jos ajattelen tulevia hoitoja, alkaa ahdistaa. Ne hormoniannokset ja mitä ne minun mielelleni ja kropalleni tekevät. Paniikki siitä, että hoito ei tehoa. Jännitys ultrissa, mikä on tuomio. Pahimpana se pelko, että joudutaan taas hoito keskeyttämään. Kun ajattelen kokemiani hoitoja, niin siinä on ollut sellaiset stressinpaikat, että ajatus sen läpikäymisestä taas kauhistuttaa. Mutta kun ei meillä ole vaihtoehtoja. Kai tässä on vaan yritettävä alkaa pikkuhiljaa tehdä asennemuutosta asian suhteen. Mutta näillä kokemuksilla on pikkuisen vaikea enää yrittää ajatella positiivisesti. Nyt kuitenkin ensin se laparoskopia ja sitten katsotaan jatkot.

Laparoskopiajonossa

Tänään oli tarkistuskäynti polilla. Käytiin hieman läpi tilannetta ja lääkäri ultrasi. Ei kauaa mennyt, kun hän totesi, että vahva epäilys sactosalpinxista vasemmassa munatorvessa. Se siis tarkoittaa, että sinne on kertynyt sakkaa ja/tai nestettä. Se saattaa valua välillä pois, mutta kertyä uudestaan. Tässä tapauksessa lääkäri sanoi, että munatorven poisto on perusteltu toimenpide. Seuraava etappi on siis laparoskopia, joka tapahtuu todennäköisesti alkusyksystä. Minut sijoitettiin 4 kk:n jonoon, koska lääkärin mielestä meidän olisi hyvä päästä seuraavaan stimulaatioon jo syksyn aikana. Onneksi en siis joutunut siihen pidempään puolen vuoden jonoon. Olen myös peruutuspaikka-jonossa, eli oikein hyvällä säkällä pääsisin leikkaukseen jo aiemminkin. Tosin juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa sairaalassa ei ole leikkaustoimintaa (paitsi tietysti kiireelliset tapaukset), kun sielläkin vietetään kesälomia. Olen siis varautunut odottamaan syksyyn asti. Lääkäri puhui, että munatorveen olisi muodostunut jotain lokeroita, joihin sitä nestettä kertyy. Viallinen munatorvi voi vaikeuttaa alkion kiinnittymistä, joten siksi se poistetaan. Samalla kuulemma tarkistetaan oikean tuuban kunto ruiskuttamalla sinne nestettä, ja sen takia toimenpiteeseen ei saa mennä kuukautisten aikana. Kyllähän reilu vuosi sitten aukkarissakin munatorviin ruiskutettiin nestettä, mutta laparoskopian yhteydessä ne virtaukset kai sitten nähdään jotenkin paremmin (?)

Lääkäri totesi samalla ovulaation tapahtuneen tässä kierrossa oikealta (nyt on kp 18) ja munasarjat näyttivät siisteiltä ja kohtu oli oikein hyvännäköinen tähän kierron ajankohtaan nähden. Vaikka eipä moisilla minulle enää niin väliä ole, kun ei noita oviksia enää samalla tavalla bongaile ja loppukierrossa jännittele kuin aiemmin. Seuraavan kerran pääsen piinailemaan siis vasta joskus noin puolen vuoden päästä, jos silloin siirtoon asti päästään. Usko luomuplussaan on olematon, joten eipä tässä välillä siis ole muuta jännitettävää kuin se, milloin tulee kutsu siihen leikkaukseen. Kävin jo labrassa kuitenkin antamassa verinäytteen, jotain verimäärityksiä pitää tehdä leikkausta varten. Veriryhmä varmaan nyt ainakin heillä pitää olla tiedossa.

Minulla alkoi nyt siis loma näistä hommista. Loma hoidoista tuleekin tarpeeseen, todellakin! Kunpa vielä saisikin lomaa lapsettomuudesta. Se ei onnistukaan ihan niin helposti.