Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.