Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...
Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.
Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.
Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.
On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.
Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.
Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.
Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vanhemmuus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Hartain toive
Vielä kolme päivää testiin. Viikonloppu on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut itse asiassa aika loistotuulella. Eilen olin jotenkin energinen heti aamusta alkaen ja töissä oli mukava päivä. No kyllä se siitä alkoi iltaa kohti hyytyä, mutta jotenkin positiivinen vire oli päällä. What? Ei menkkaoloja koko päivänä!!
Viime yönä sitten heräsin klo 3:30 enkä saanut enää unta. Pyörin sängyssä ensin aikani, kunnes luovutin ja siirryin sohvalle lukemaan. Kello 6 olikin aamulääkkeiden aika ja sen jälkeen menin vielä sänkyyn ja sain onneksi nukuttua pari tuntia. Aamupäivänkin olin ihmeen energinen. En voinut olla paikallani, joten käytin virran hyväkseni siivoamalla. Tänäänkin menkkaoireet ovat loistaneet poissaolollaan... iltaan asti. Nyt niitä pieniä juilintoja on taas alkanut tuntua... Käytiin tänään äidin synttärikahveilla ja kyllähän hänkin lohdutteli, että voi niitä menkkaoloja olla vaikka olisikin tärppi tullut. Voi kun meidän molempien vanhemmatkin niin jännittävät tätä lopputulosta <3
Olen nyt kuitenkin vähän rauhoittunut. Tässä on paljon auttanut se, että niin moni on minulle vakuutellut, että ei pidä niitä oireita kuunnella vaan odottaa kiltisti siihen testipäivään. Silti pelkään sitä testaamista ihan hullun lailla taas. Toisaalta haluaisin tietää tuloksen hetipaikallaNYT. Mutta samalla pelkään sitä negan lopullisuutta niin kovin. Voi anna sen olla positiivinen!
Tässä piinapäivien kuluessa on viimeistään käynyt selväksi myös se, että tämä pikkuinen vauvanalku, joka laitettiin kahdeksan päivää sitten kohtuuni, on todellakin minun. Sanoin jo klinikalla kun näimme sen pikkuhippusen ruudulla, että "nyt se on siellä minne se kuuluukin". Ole vielä siellä! Tottakai tiedostan, että sillä ei ole minun geneettistä perimääni. Mutta minä en oikeastaan enää edes muista sitä, ellei asiaa erikseen ajattele. Sillä ei ole mitään merkitystä. Ainoa asia, jolla tällä hetkellä minulle tässä on merkitystä on se, että pikkuinen olisi tarttunut kiinni ja kasvaisi kohdussani vauvaksi asti, meidän rakkaaksi ja niin kauan odotetuksi lapseksi. Voi kuinka minä sinua rakastaisin!
Viime yönä sitten heräsin klo 3:30 enkä saanut enää unta. Pyörin sängyssä ensin aikani, kunnes luovutin ja siirryin sohvalle lukemaan. Kello 6 olikin aamulääkkeiden aika ja sen jälkeen menin vielä sänkyyn ja sain onneksi nukuttua pari tuntia. Aamupäivänkin olin ihmeen energinen. En voinut olla paikallani, joten käytin virran hyväkseni siivoamalla. Tänäänkin menkkaoireet ovat loistaneet poissaolollaan... iltaan asti. Nyt niitä pieniä juilintoja on taas alkanut tuntua... Käytiin tänään äidin synttärikahveilla ja kyllähän hänkin lohdutteli, että voi niitä menkkaoloja olla vaikka olisikin tärppi tullut. Voi kun meidän molempien vanhemmatkin niin jännittävät tätä lopputulosta <3
Olen nyt kuitenkin vähän rauhoittunut. Tässä on paljon auttanut se, että niin moni on minulle vakuutellut, että ei pidä niitä oireita kuunnella vaan odottaa kiltisti siihen testipäivään. Silti pelkään sitä testaamista ihan hullun lailla taas. Toisaalta haluaisin tietää tuloksen hetipaikallaNYT. Mutta samalla pelkään sitä negan lopullisuutta niin kovin. Voi anna sen olla positiivinen!
Tässä piinapäivien kuluessa on viimeistään käynyt selväksi myös se, että tämä pikkuinen vauvanalku, joka laitettiin kahdeksan päivää sitten kohtuuni, on todellakin minun. Sanoin jo klinikalla kun näimme sen pikkuhippusen ruudulla, että "nyt se on siellä minne se kuuluukin". Ole vielä siellä! Tottakai tiedostan, että sillä ei ole minun geneettistä perimääni. Mutta minä en oikeastaan enää edes muista sitä, ellei asiaa erikseen ajattele. Sillä ei ole mitään merkitystä. Ainoa asia, jolla tällä hetkellä minulle tässä on merkitystä on se, että pikkuinen olisi tarttunut kiinni ja kasvaisi kohdussani vauvaksi asti, meidän rakkaaksi ja niin kauan odotetuksi lapseksi. Voi kuinka minä sinua rakastaisin!
maanantai 22. joulukuuta 2014
Keskeneräinen
Tänä aamuna soittelin klinikalle lauantaisen ultran tuloksista. Pian sain soiton takaisin, kun lääkäri oli antanut ohjeensa jatkoon. Huomenna minun täytyy aloittaa kortisonin syöminen, eli Dexametasonia menee aamuisin 0,75mg. En mitenkään hirveän innolla odota sitä, koska se tuskin tulee ainakaan helpottamaan jo nyt vaivaavaa turvotusta. Aiemmassa hoidossa minulla on ollut Prednisolonia ja se ainakin turvotti. Mutta tottakai tässä nyt tehdään kaikki mitä käsketään. Luovuttajalla ei kuulemma vuoto ole vielä alkanut, mutta pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Harmi toisaalta, kun tämä joulu nyt sattuu tähän väliin. En siis saa tietoa heti kun luovuttaja aloittaa pistokset, vaan vasta sitten ensi maanantaina. Todennäköisesti punktio menee kuitenkin viikolle 2. Riippuu tietysti, milloin luovuttajan vuoto alkaa ja sen mukaan pistokset. Toisaalta nyt on niin helpottunut olo, kun ei tarvitse itse uhrata ajatustakaan sille, että milloin se vuoto alkaa. Hirveä stressi siinä aina omilla soluilla tehtävissä hoidoissa oli.
Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!
Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?
Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.
Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3
Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!
Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?
Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.
Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3
Rauhallista Joulua!
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Minä haluaisin...
...kävellä hymyssä suin vauvanvaateosastoilla hipelöiden ihania vaatteita ja joko ostaa tai olla ostamatta niitä omalle vauvalleni. Ei aina toisten... Ihan sama, ovatko uudet söpöt vaatteet turhaa vai ei. Mutta jos siihen olisi edes mahdollisuus, että saisin ostaa ihan omalle pienelle.
...olla kerrankin se, joka kääntää päänsä, kun jostain taustalta kuuluu: "Äiti!".
...oppia ihan itse sen, mitä se on, kun on lapsi(a). Enkä aina vaan seurata vierestä mitä muilla on ja miettiä, mitä itse tekisin toisin ja mitä samalla tavalla.
...puhua mieheni kanssa tulevaisuudesta sanoilla "sitten kun meillä on lapsi", eikä "sitten jos ehkä mahdollisesti meille se lapsi joskus tulisi". Mietimme tässä yksi aamu makuuhuonejärjestelyjä josselapsimeillejoskusehkätulisimahdollisesti. Että vaihdettaisko makuuhuoneita sitten, tapetit ainakin pitäisi vaihtaa. Ei näistä voi puhua ilman surua, koko ajan luopumisen tunne läsnä. Parempi siis olla puhumatta.
...elää muutenkin tässä ja nyt eikä sitten jos/kun.
...olla poistumatta pikkuhiljaa paikalta, kun juhlissa tms. naisten puheet alkavat kääntyä vertailuun lapsista, synnytyksistä ja raskausajasta. Olen ulkona. En pysty kuuntelemaan. En ehkä koskaan tule olemaan osa tuota piiriä.
...olla joka päivä miettimättä, että nyt pitää ajatella vaan ensi kevättä suhteessa omaan oloon. Kaikki, niin kehoon kuin mieleenkin, liittyvät asiat on ajateltava niin, että ensi keväänä pitäisi olla noilta osin mahdollisimman hyvässä kunnossa. Entä jos epäonnistun? Tämä on stressaavaa.
...olla miettimättä sitä rahamäärää, joka ensi keväänä hoitoon kuluu. Sen lisäksi, mikä on jo kulunut. Pankkilainaa, joka on vielä otettava.
...olla joskus yhden päivän ajattelematta lapsettomuutta. Ei, se ei ole ollut mahdollista kertaakaan viimeisen viiden vuoden aikana. Tai ainakaan neljän, jonka aikana olemme olleet ns. virallisesti tahattomasti lapsettomia.
Ei minulla muuta tänään.
...olla kerrankin se, joka kääntää päänsä, kun jostain taustalta kuuluu: "Äiti!".
...oppia ihan itse sen, mitä se on, kun on lapsi(a). Enkä aina vaan seurata vierestä mitä muilla on ja miettiä, mitä itse tekisin toisin ja mitä samalla tavalla.
...puhua mieheni kanssa tulevaisuudesta sanoilla "sitten kun meillä on lapsi", eikä "sitten jos ehkä mahdollisesti meille se lapsi joskus tulisi". Mietimme tässä yksi aamu makuuhuonejärjestelyjä josselapsimeillejoskusehkätulisimahdollisesti. Että vaihdettaisko makuuhuoneita sitten, tapetit ainakin pitäisi vaihtaa. Ei näistä voi puhua ilman surua, koko ajan luopumisen tunne läsnä. Parempi siis olla puhumatta.
...elää muutenkin tässä ja nyt eikä sitten jos/kun.
...olla poistumatta pikkuhiljaa paikalta, kun juhlissa tms. naisten puheet alkavat kääntyä vertailuun lapsista, synnytyksistä ja raskausajasta. Olen ulkona. En pysty kuuntelemaan. En ehkä koskaan tule olemaan osa tuota piiriä.
...olla joka päivä miettimättä, että nyt pitää ajatella vaan ensi kevättä suhteessa omaan oloon. Kaikki, niin kehoon kuin mieleenkin, liittyvät asiat on ajateltava niin, että ensi keväänä pitäisi olla noilta osin mahdollisimman hyvässä kunnossa. Entä jos epäonnistun? Tämä on stressaavaa.
...olla miettimättä sitä rahamäärää, joka ensi keväänä hoitoon kuluu. Sen lisäksi, mikä on jo kulunut. Pankkilainaa, joka on vielä otettava.
...olla joskus yhden päivän ajattelematta lapsettomuutta. Ei, se ei ole ollut mahdollista kertaakaan viimeisen viiden vuoden aikana. Tai ainakaan neljän, jonka aikana olemme olleet ns. virallisesti tahattomasti lapsettomia.
Ei minulla muuta tänään.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Psykologinen neuvonta - check
Phuh. Nyt olisi sitten taas yksi etappi takana ja ollaan askel lähempänä lahjamunasoluhoitoa. Hirmuisen stressinaiheenhan minä tästä(kin) asiasta itselleni etukäteen kehitin ja sain (jälleen) huomata, että ihan turhaa se oli. Ja olisihan se minun pitänyt kaiken järjen mukaan tietää, kun olimme kuitenkin menossa tutulle psykoterapeutille, josta ei ole kuin positiivista sanottavaa. Niin on nytkin.
Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.
Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.
Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.
Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.
Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.
Jo aluksi esitin huoleni siitä, että vaikuttaako tämänhetkinen henkinen ja fyysinen tilanteeni hänen lausuntoonsa, joka lähtee klinikalle. Ei vaikuta, kun hän kuitenkin tietää faktat, menneisyyteni ja sen tosiasian, että nyt olen hakenut apua tilanteeseeni ja hoitokaan ei ole vielä ihan lähitulevaisuuden asia. Nyt on aikaa valmistautua siihen ja hoitaa omaa mieltä ja kroppaa kuntoon. Sanoin myös rehellisesti, että minulla on kyllä sen verran järkeä että jos siinä vaiheessa, kun meille puhelu löytyneestä luovuttajasta tulee, en ole siinä kunnossa että jaksaisin hoidon (puhumattakaan mahdollisesta raskaudesta), osaan sanoa sen suoraan. Eli jos tilanne silloin vaatii, sanon kyllä, että odotetaan vielä. Kyse on kuitenkin minun elämäni tärkeimmästä asiasta, enkä halua riskeerata lopputulosta yhtään mitenkään. Mielen ja kehon on oltava siinä tilanteessa niin hyvinvoivia kuin siinä tilanteessa on ylipäänsä mahdollista. Näin minä ajattelen. Ja toisaalta, sitten kun (uskallan jo käyttää sanaa KUN sanan jos tilalla :D) soitto tulee, ei se tarkoita sitä, että hoito alkaa heti huomenna. Kyllähän siinä menee vielä se pari kuukautta, kun luovuttajan ja minun kierrot saadaan kohdistettua yhtäaikaisiksi ja muutenkin aikataulut sovittua.
Mitä siellä sitten puhuttiin? Aluksi jo otimme esiin sen, että tuntuu turhalta vatvoa kaikkia niitä lapsettomuuteen ja lapsettomuushoitoihin liittyviä asioita, joita me on tässä vuosien varrella vatvottu jo ihan tarpeeksi. Terapeutti oli samaa mieltä, ja keskityimmekin enemmän nykyhetkeen ja tulevaan. Aika iso osa keskustelusta koski myös parisuhdettamme ja sen tämänhetkistä tilaa. Tämä olikin mielestäni ehkä käynnin antoisin osio. Tiedostin siinä joitakin asioita, joiden suhteen voisin toimia toisin. Ja aion jatkossa tehdäkin niin. Keskityimme myös siihen ajatukseen, että entä jos se hoito onnistuukin. Jos tulenkin raskaaksi ja se etenee loppuun asti niin, että se vauva onkin siinä. Tämän ajattelu on minulle vaikeaa, koska se synnyttää niitä toiveita, jotka olen jo niin monesti menettänyt. Kuitenkin kun sitä mietin, olo tuntuu jotenkin kirkkaalta. En tiedä mistä tuo sana siellä tuli mieleeni, mutta jotenkin vaan sisälläni jotenkin kirkastuu. Ehkä se on sitä iloa ja onnea, minkä kokisin siinä hetkessä. Puhuimme myös siitä, että se lapsi voi alussa myös tuntua vieraalta ja oudolta. Itsekin olen tätä miettinyt, että entä jos käy niin? Monelle normaalilla tavalla vauvan saaneellakin on tullut tuollaisia ajatuksia. Meillä se voi vielä korostua. Ei siksi, ettenkö tuntisi lasta omakseni geeniperimän vuoksi vaan siksi, että sitä lasta on odotettu niin kauan. Jos se sitten onkin siinä, aluksi voi olla vaikea uskoa sitä todeksi ja ajatus vanhemmuudesta tuntua vieraalta, vaikka sitä kuinka onkin toivonut.
Vanhemmuus oli odotetusti myös isossa osassa keskustelua. Molemmat saivat kertoa, minkälaisia vanhempia me ajattelisimme olevamme. Ja mitä haasteita vanhemmuus tuo parisuhteeseen. Myös olemassaolevasta tukiverkostosta puhuttiin ja se on onneksi meillä enemmän kuin kunnossa. Meillä on läheiset vanhemmat, sisarukset ja ystävät, joiden tukeen voimme ihan satavarmasti luottaa niin tässä prosessissa kuin jatkossakin, jos lapsen saamme. Suurin askarruttava kysymys meillä tässä on se, että miten kerromme mahdolliselle lapselle aikanaan hänen alkuperästään. Milloin on oikea aika ja kuinka siitä kerrotaan? Tätä pohdimme tuollakin ja eväitä siihenkin saimme. Tosin samoilla linjoilla olen ollut itse asiasta aina, että mahdollisimman alusta asti lapsi saisi olla tietoinen asiasta. Tietenkin kertominen menisi sitten lapsen oman kehityksen ja käsityskyvyn mukaan. Niin, että lapselle itselleen asia olisi aivan luonnollinen juttu. Tärkeintä on, että lapsi tuntisi olevansa toivottu ja rakastettu juuri omana itsenään.
Lopuksi terapeutti totesi, että hänestä meillä on valmiudet lähteä lahjamunasoluhoitoon ja sellaisen lausunnon laittaa meidän klinikalle. Ollaan pohdittu asioita niin yhdessä kuin erikseenkin ja tiedämme, mitä olemme tekemässä. Nyt sitten vaan odotellaan... Varmaankin sinne ensi kevääseen? Tässä välissä pitää vielä tarkistuttaa tuo minun munasarjaosastoni ja se endometriooma siellä. Jos tähän kiertoon tulee taas sellaisia oireiluja kuin viime aikoina on ollut, aion jo varata ajan gynekologille enkä odotella syksyyn saakka.
Muuten olo on edelleen väsynyt ja voimaton. Minä nukuin suurimman osan päivästä ennen tuota käyntiä, joka siis oli neljältä. Onneksi nukuin ja onneksi sain levättyä. Mietinkin, että mitähän siitä olisi tullut, jos en nyt olisi saanut olla kotona ja olisin mennyt sinne suoraan töistä siinä kunnossa kuin eilen olin... Huomenna sitten fysioterapiaa, psykologia ja lääkäriä. Täytyy vaan nyt olla rehellinen ja ottaa vastaan se apu, mitä tarjotaan. Ja vielä yrittää toimiakin sen mukaan.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Luonnonvoimaa ja ajatuksia tulevasta
Edellisen postauksen kirjoittaminen helpotti oloa. Kun sain sen kaiken kirjoitettua ulos. Ei se mitään konkreettisesti muuttanut, mutta helpotti mieltä kuitenkin. Olen nyt ollut lepolinjalla liikunnasta loppuviikon. Tänään lähdin kävelylle luontoon, ja siitä tulikin pitkä lenkki. Kävelylenkki. Kuinka luonto ja varsinkin metsä antavatkaan voimaa! Vaikka tahti oli rauhallinen, myös paha olo iski matkalla. Siis sellainen pahoinvointi, joka on vaivannut minua viime viikkoina joka päivä. Istuin mättäälle istumaan, hengitin syvään ja puhalsin ulos. Samalla tuli itku. Itkin siinä metsämättäällä istuen jostain syvältä sisimmästä kumpuavaa itkua. Mutta se oli puhdistavaa itkua. Oli jotenkin turvallista istua siinä metsän sylissä. Siinä se oli minun ympärilläni turvallisena ja hiljaisena, mitään vaatimatta. Kuin kuunnellen, lohduttaen. Sitten aloin taas kuulla lintujen laulua ja katselin kunnolla ympärilleni. Ja siellä oli niin kaunista!
Tuntui kuin olisin saanut sellaisen henkisen voimalatauksen, jota mikään ihmisen keksimä ei voi saada aikaan. Luonnon voima on ihmisen voimaa väkevämpi. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Kumpa me vaan ymmärtäisimme tämän ja muistaisimme kunnioittaa sitä. Minä ainakin muistan ja aion jatkossa mennä rauhoittumaan metsään silloin kun siltä tuntuu.
Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.
Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.
En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.
Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.
Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.
Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.
 |
| Turvapaikka <3 |
 |
| Voimapaikka <3 |
Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.
PSYKOLOGISEN NEUVONNAN OLEELLISET TEEMAT:
- lapsettomuuskokemus ja biologisesta lapsitoiveesta luopuminen
- vaihtoehdot
- elämä lapsen kanssa, lapselle ja ulkopuolisille kertominen
- luovuttajaan liittyvät kysymykset
Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.
En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.
Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.
Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.
Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Ahdistusoksennus
Tästä tulee ahdistuksenpurkupostaus. Varoituksen sana siis, että teksti on sekavaa ja jäsentymätöntä. En saa nyt purettua oloani oikein mihinkään, kun treenit on pannassa ylirasituksen takia enkä oikein halua nyt enää ketään läheistäkään vaivata ainaisella valituksellani. Ja minusta tuntuu ettei kukaan kuitenkaan tajua mistään mitään. Nyt vaan pursuaa niin, että kirjoitan sitten sen tänne.
Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?
Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?
PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.
SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.
ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.
Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.
Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.
Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.
Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?
Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?
PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.
SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.
ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.
Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.
Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.
Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2014
Lahjamunasolulapsen vanhemmuus?
Olen jonkin verran viime aikoina pohtinut, millaista olisi olla lahjamunasolulapsen äiti. Varmaankin siksi, kun tähän aiheeseen on nyt vähän pakkokin paneutua tulevan psykologisen neuvonnan (jonka aikaa ei olla vielä varattu) vuoksi. Siellä kun on tarkoitus käydä vanhemmuuteen liittyviä asioita läpi.
Niin, millainen äiti olisin? Olisiko minusta ylipäänsä äidiksi? Olen luonteeltani hyvin itsekriittinen, ja olen alkanut jonkin verran epäillä kykyäni kasvattaa kunnollinen ihminen. Miten minä osaan olla vastuussa pienen ihmisen hyvinvoinnista? Pienen, joka on täysin riippuvainen minusta? Jonka koko tuleva elämä rakentuu melko pitkälti sille pohjalle, mikälaiset eväät hän kotoa ensimmäisten vuosien aikana saa. Harvojen täytyy näitä asioita miettiä vuosikausia siitä, kun on aika antaa lapsen tulla. Moni ei välttämättä näitä asioita ajattele etukäteen ollenkaan. Tai ajattelee vasta sitten, kun se lapsi on jo tulollaan. Niin, useinhan ajatellaan, että siihen vanhemmuuteen kyllä kasvetaan sitten kun se aika on.
Mutta me joudumme/saamme pohtia näitä jo ennen kuin sitä lasta on edes laboratoriossa yritetty alulle saada. Ja kun oikein ajattelemalla ajattelee, niin hitsi vie! Onko se äitiys sitten tosiaan niin kamalan vaikea asia? Miten ihmeessä, kun kuitenkin sen toisaalta pitäisi olla naiselle se maailman luonnollisin asia. Mitä enemmän pohtii, sitä enemmän epäilee. Tiedän, että varsinkin näiden kokemusten jälkeen jos joskus vielä saisin olla äiti, olisin varmasti varsinainen leijonaemo. Olen pohtinut sitä, että olisinko liian suojeleva? Oikeasti olen sellaista pumpulissa kasvattamista vastaan, mutta sortuisinko siihen itse oman lapsen kohdalla? Hemmottelisinko hänet piloille, kun vihdoin saisin omalle lapselle ostaa kaikkea ihanaa? Pitäisinkö hänet liian kainalossa? Pelkäisinkö joka ikinen päivä sitä, että menettäisin hänet?
Haluaisin olla sellainen turvallinen äiti, jonka luo voi tulla asian kuin asian kanssa. Jonka syli on aina avoinna. Mutta joka osaa kuitenkin antaa lapselle myös hänen oman tilansa, jonka jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee. Haluaisin opettaa lapselleni, kuinka paljon maailmassa on kauniita ja hyviä asioita. Niin luonnonluomia kuin ihmisen aikaansaamiakin. Samalla kuitenkin tehdä selväksi, että kaikkeen ja kaikkiin ei pidä luottaa. Haluaisin kertoa lapselleni, kuinka hän on paras juuri omana itsenään. Kukaan muu ei voisi hänen paikkaansa ottaa eikä häntä korvata. Kuinka arvokas hän olisi. Kuinka haluttu ja toivottu. Ja kuinka jokainen ihminen tällä maapallolla on yhtä arvokas.
Niin, miten nämä ajatukset sitten eroavat siitä, millainen äiti olisin omasta munasolustani alkunsa saaneelle lapselle? Eivät niin mitenkään. Ainoa ero tässä on se, että lapselle tulisi kertoa hänen alkuperästään ja toivoa, että tietoisuus siitä ei koskaan vaikuttaisi äiti-lapsi -suhteeseemme. Että lapsesta tuntuisi, että minä olen hänen oikea äitinsä samalla tavalla kuin minä varmasti tuntisin hänen olevan minun lapseni. Hänet kohdussani kasvattanut, synnyttänyt ja, mikä tärkeintä, häntä omana itsenään rakastanut ensi hetkestä alkaen.
Niin, ja aivan kuin miehenikin taannoin minulle totesi: täytyykö siitä lapsesta koko ajan sanoa, että lahjamunasolulapsi? Eikö riitä, että sanoo pelkästään lapsi? Niinpä. Meidän lapsi, jos meille se onni joskus suodaan.
Niin, millainen äiti olisin? Olisiko minusta ylipäänsä äidiksi? Olen luonteeltani hyvin itsekriittinen, ja olen alkanut jonkin verran epäillä kykyäni kasvattaa kunnollinen ihminen. Miten minä osaan olla vastuussa pienen ihmisen hyvinvoinnista? Pienen, joka on täysin riippuvainen minusta? Jonka koko tuleva elämä rakentuu melko pitkälti sille pohjalle, mikälaiset eväät hän kotoa ensimmäisten vuosien aikana saa. Harvojen täytyy näitä asioita miettiä vuosikausia siitä, kun on aika antaa lapsen tulla. Moni ei välttämättä näitä asioita ajattele etukäteen ollenkaan. Tai ajattelee vasta sitten, kun se lapsi on jo tulollaan. Niin, useinhan ajatellaan, että siihen vanhemmuuteen kyllä kasvetaan sitten kun se aika on.
Mutta me joudumme/saamme pohtia näitä jo ennen kuin sitä lasta on edes laboratoriossa yritetty alulle saada. Ja kun oikein ajattelemalla ajattelee, niin hitsi vie! Onko se äitiys sitten tosiaan niin kamalan vaikea asia? Miten ihmeessä, kun kuitenkin sen toisaalta pitäisi olla naiselle se maailman luonnollisin asia. Mitä enemmän pohtii, sitä enemmän epäilee. Tiedän, että varsinkin näiden kokemusten jälkeen jos joskus vielä saisin olla äiti, olisin varmasti varsinainen leijonaemo. Olen pohtinut sitä, että olisinko liian suojeleva? Oikeasti olen sellaista pumpulissa kasvattamista vastaan, mutta sortuisinko siihen itse oman lapsen kohdalla? Hemmottelisinko hänet piloille, kun vihdoin saisin omalle lapselle ostaa kaikkea ihanaa? Pitäisinkö hänet liian kainalossa? Pelkäisinkö joka ikinen päivä sitä, että menettäisin hänet?
Haluaisin olla sellainen turvallinen äiti, jonka luo voi tulla asian kuin asian kanssa. Jonka syli on aina avoinna. Mutta joka osaa kuitenkin antaa lapselle myös hänen oman tilansa, jonka jokainen ihminen kuitenkin tarvitsee. Haluaisin opettaa lapselleni, kuinka paljon maailmassa on kauniita ja hyviä asioita. Niin luonnonluomia kuin ihmisen aikaansaamiakin. Samalla kuitenkin tehdä selväksi, että kaikkeen ja kaikkiin ei pidä luottaa. Haluaisin kertoa lapselleni, kuinka hän on paras juuri omana itsenään. Kukaan muu ei voisi hänen paikkaansa ottaa eikä häntä korvata. Kuinka arvokas hän olisi. Kuinka haluttu ja toivottu. Ja kuinka jokainen ihminen tällä maapallolla on yhtä arvokas.
Niin, miten nämä ajatukset sitten eroavat siitä, millainen äiti olisin omasta munasolustani alkunsa saaneelle lapselle? Eivät niin mitenkään. Ainoa ero tässä on se, että lapselle tulisi kertoa hänen alkuperästään ja toivoa, että tietoisuus siitä ei koskaan vaikuttaisi äiti-lapsi -suhteeseemme. Että lapsesta tuntuisi, että minä olen hänen oikea äitinsä samalla tavalla kuin minä varmasti tuntisin hänen olevan minun lapseni. Hänet kohdussani kasvattanut, synnyttänyt ja, mikä tärkeintä, häntä omana itsenään rakastanut ensi hetkestä alkaen.
Niin, ja aivan kuin miehenikin taannoin minulle totesi: täytyykö siitä lapsesta koko ajan sanoa, että lahjamunasolulapsi? Eikö riitä, että sanoo pelkästään lapsi? Niinpä. Meidän lapsi, jos meille se onni joskus suodaan.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Mielessä tuhat ja sata asiaa
Maaliskuu on jo pitkällä ja meidän klinikkakäyntimme lähestyy. Mietin aionko kertoa, mille klinikalle olemme menossa. No toisaalta, miksikäs ei. Jos joku kyseisellä klinikalla jo käynyt sattuukin huomaamaan tämän, niin olisihan se kiva kuulla kokemuksia :). Tosin epäilen, ettei kovinkaan moni vielä kokemuksistaan osaa kertoa, sillä kyseessä on aivan uusi lapsettomuusklinikka Helsingissä: Dextra Lapsettomuusklinikka. Tämä klinikka valikoitui tietyistä sijaintisyistä sekä myös siksi, että uskon sieltä löytyvän viimeisimmän tietotaidon ja tekniikan, mitä Suomessa ylipäätään käytössä tällä alalla on. Lääkärimme ainakin tuolla keskustelukäynnillä on Niklas Simberg. Riippuu ihan tuosta käynnistä, onko Dextra lopullinen hoitopaikkamme, jos lahjamunasoluhoitoon päätämme lähteä. Meillä on mielessä toinenkin vaihtoehto, joka on lähempänä kotikaupunkiamme. Mutta jos hoitoon lähdetään ja Dextra tuntuu omalta, tuntuisi vähän hölmöltä mennä muualla edes käymään.
Eli katsotaan nyt tuo paikka ensin.
Jotenkin tuntuu pahaenteiseltä kirjoitella etukäteen tuosta klinikasta, kun lopullista päätöstä hoidosta ei olla edes tehty. Mutta minusta tuntuu myös, että näistä asioista kirjoittaminen nyt helpottaa omaa fiilistä. Toisaalta odotan käyntiä positiivisella jännityksellä. Haluan ehdottomasti kuulla, mitä mieltä lääkäri on tilanteestamme ja olisiko hänen mielestään meillä millaiset mahdollisuudet onnistua lahjamunasoluhoidolla. Muutenkin haluan kuulla lisää oikealta asiantuntujalta koko prosessista. Nettipörräilyllä saa pitää tuntosarvet pystyssä ja lähdekritiikkisuodattimen täysillä. Onkin helpottavaa päästä keskustelemaan näistä asioista henkilön kanssa, joka oikeasti tietää eikä mutuile. Jonkin verran olen toki lukenut myös ihmisten kokemuksia itse lahjamunasoluhoidosta, mutta en ole kyllä oikein tästä aiheesta kirjoittaviin bloggaajiin törmännyt. Vinkatkaahan mulle, jos tiedätte jonkin lahjamunasoluhoidossa käyvän, siihen jonottavan tai lapsen sitä kautta saaneen blogin!
Mutta sitten toisaalta odotan käyntiä myös pelolla. Mitä jos meille todetaan, että ei kannata yrittää? Voiko siihen olla joku syy? Suurin pelkoni on edelleen se, että mieheni ei käynnin jälkeen halua lähteä tähän. Mielessä pyörii ehkä tuhat ja sata asiaa. Jotkut ehkä hölmöjäkin. Ajattelinkin tähän listata muutamia mietteitäni, mitkä täytyisi klinikkakäynnillä muistaa kysyä:
Löysin muuten tänään aivan ihanan kirjoituksen Ovumian Perheklinikka-blogista. Siinä psykologi ja seksuaalineuvoja Mirka Paavilainen kirjoittaa löytämästään blogista, jonka videolla lahjamunasolun avulla alkunsa saanut nuori nainen kertoo taustastaan. Myös kyseinen video on linkattu tekstin loppuun ja pala kurkussa katselin ja kuuntelin sen. Sain hieman lisärohkaisua tuohon listani viimeiseen mietinnässä olevaan kohtaan. Tuo teksti kannattaa todellakin lukea ja video katsoa, jos tämä asia mietityttää. Tässä suora linkki Mirka Paavilaisen postaukseen "Syntymäni oli lähestulkoon ihme". Niisk!
Sarah Kayn piirtämä kuva haettu Googlen kuvahaulla
Eli katsotaan nyt tuo paikka ensin.
Jotenkin tuntuu pahaenteiseltä kirjoitella etukäteen tuosta klinikasta, kun lopullista päätöstä hoidosta ei olla edes tehty. Mutta minusta tuntuu myös, että näistä asioista kirjoittaminen nyt helpottaa omaa fiilistä. Toisaalta odotan käyntiä positiivisella jännityksellä. Haluan ehdottomasti kuulla, mitä mieltä lääkäri on tilanteestamme ja olisiko hänen mielestään meillä millaiset mahdollisuudet onnistua lahjamunasoluhoidolla. Muutenkin haluan kuulla lisää oikealta asiantuntujalta koko prosessista. Nettipörräilyllä saa pitää tuntosarvet pystyssä ja lähdekritiikkisuodattimen täysillä. Onkin helpottavaa päästä keskustelemaan näistä asioista henkilön kanssa, joka oikeasti tietää eikä mutuile. Jonkin verran olen toki lukenut myös ihmisten kokemuksia itse lahjamunasoluhoidosta, mutta en ole kyllä oikein tästä aiheesta kirjoittaviin bloggaajiin törmännyt. Vinkatkaahan mulle, jos tiedätte jonkin lahjamunasoluhoidossa käyvän, siihen jonottavan tai lapsen sitä kautta saaneen blogin!
Mutta sitten toisaalta odotan käyntiä myös pelolla. Mitä jos meille todetaan, että ei kannata yrittää? Voiko siihen olla joku syy? Suurin pelkoni on edelleen se, että mieheni ei käynnin jälkeen halua lähteä tähän. Mielessä pyörii ehkä tuhat ja sata asiaa. Jotkut ehkä hölmöjäkin. Ajattelinkin tähän listata muutamia mietteitäni, mitkä täytyisi klinikkakäynnillä muistaa kysyä:
- mitkä ovat klinikan kriteerit munasolun luovuttajia valitessa? Nämä voivat vaihdella klinikoittain jonkin verran.
- onko mahdollista toivoa luovuttajaa, jolla on jo om(i)a lapsi(a), tai joka on luovuttanut jo aiemmnin munasolujaan, joista on syntynyt lapsia? Olisi tieto siitä, että munasolut todellakin tomivat.
- olisiko mahdollista tehdä yhteistyötä jonkin omassa kotikaupungissani toimivan tahon kanssa omien ultrien yhteydessä? Tuntuisi jotenkin hassulta lähteä satojen kilometrien päähän vain parinkymmenen minuutin ultrauksen takia kun katsotaan, onko lääkitykset tehonneet niin kuin pitää ja kohtu vastaanottavaisessa tilassa.
- mitä alkiotakuu todellisuudessa tarkoittaa? Sähköpostitse asiaa kysyin ja sain vastaukseksi, että jos ei siirtoon päästä munasolusta johtuvasta syystä, ei tarvitse maksaa mitään luovuttajan maksuja / säilytämme paikkamme jonossa. Mistä ihmeestä voi tietää, johtuuko alkiokato munasoluista vai siittiöistä?
- onko lahjamunasoluraskaus riskiraskaus? Voiko kehoni jollain tapaa hylkiä "vierasta" solua, joka ei ole peräisin omasta kehostani?
- onnistumisen todennäköisyys meidän kohdallamme? Tilastolliset faktat on tiedossa, mutta kaipaan yksillöllistä arviota.
- onko miten paljon tutkittu/seurattu lahjasukusolujen avulla syntyneitä lapsia, jotka ovat saaneet tiedon alkuperästään. Millä tavoin he ovat yleisimmin reagoineet? Huoli siitä, voiko tämä olla lapselle traumaattinen tieto ja voiko se vaikuttaa lapsi-vanhempi -suhteeseen.
 |
| Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... |
Sarah Kayn piirtämä kuva haettu Googlen kuvahaulla
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Mitä jos..?
Hei kaikki!
Muutama kuukausi on vierähtänyt edellisestä tekstistäni. Olen taas elänyt viime kuukaudet lapsettomuuskuplan ulkopuolella enkä ole tietoisesti halunnut olla juuri missään tekemisissä aiheen kanssa. Mutta eihän se unohdu. Kyllä sen muistaa jokainen päivä. Jos ei muuten, niin jokin tilanne tuo mieleen oman tilanteen. Ei sille mitään voi. Olen jopa tehnyt hieman luopumistyötä tässä. Pikkuhiljaa yrittänyt luopunut toivosta ja ajatuksesta äitiydestä. Tämä luopuminen sattuu. Se sattuu niin, että en kuitenkaan koe olevani valmis luovuttamaan vielä. En ennen kuin viimeinenkin keino on kokeiltu. En haluaisi joutua loppuikääni miettimään, että mitä jos...
Kirjoitinkin viimeisimmissä postauksissani lahjamunasoluhoito-ajatuksistani. Ja siitä, että miehen kanssa on ollut vaikeaa keskustella aiheesta ja hän on ottanut takapakkia asian suhteen. Nyt voin ilokseni kertoa, että meille on varattu aika huhtïkuun ensimmäiselle viikolle eräälle helsinkiläiselle lapsettomuusklinikalle. Ja vielä lääkärille, jota ainakin itse olen pitänyt yhtenä Suomen huipuista tällä alalla. Olemme siis menossa keskustelemaan lahjamunasoluhoidosta, eli lopullista päätöstä hoitojonoon liittymisesta ei ole vielä tehty. Minä olen sitä mieltä, että hoitoon lähdetään. Mies ei ole edelleenkään ihan varma. Siksi onkin hyvä, että pääsemme keskustelemaan asiantuntijan kanssa tämän prosessin eri vaiheista ja vaikutuksista elämäämme, tulevaisuuteemme ja mahdolliseen hoidosta syntyvään lapseen. Näihin ne miehen epäilykset liittyvät, ja tottakai minullakin on paljon mielessä.
Koko hoitohistoriamme sisältävä paperinivaska on kuitenkin jo tilattu vanhasta hoitopaikastamme, ja kyllähän niitä lukiessa tuli taas monenlaisia tunteita pintaan. Yllätyksekseni monelta käynniltä lääkäri oli kirjannut ylös myös henkisen voinnin. Päällimmäisenä jäi mieleen viimeiset kommentit viimeiseltä käynniltämme viime toukokuussa: "Surullisia tilanteesta". Niin. Sitä me todellakin olimme. Surullisia.
Mutta nyt minä olen onnellinen siitä, että uskallan taas toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, ei peli ole menetetty. Olen uskaltanut taas haaveilla ja unelmoida. Pitkästä aikaa meillä on tällä viikolla miehenkin kanssa ollut heittoja tyyliin, että "jos meille sit tulee lapsi, niin mites sit tämä ja tuo...". Mies on jo sitä mieltä, että minusta tulisi samanlainen huolehtija lapsen ollessa teini-iässä kuin hänen äitinsä aikanaan oli ;D Taidan olla samaa mieltä! Lapsiaiheesta keskusteleminen on ollut jotenkin luontevampaa ja vapaampaa kuin pitkään aikaan eikä mies heti näytä synkältä ja yritä vaihtaa puheenaihetta. Itse olen yrittänyt hillitä innostustani ja yrittänyt pitää nämä pikku keskustelutuokiot suht lyhkäisinä, ettei miestä ala ahdistaa. Pakko oli kuitenkin miehelle tässä eräänä päivänä sanoa, että "arvaa miksi olen ollut tänään onnellinen?". Mies kysyi sitten syytä, jolloin vastasin "koska minusta on ihanaa taas pitkän ajan jälkeen kun meillä on taas ihan oikeasti toivoa omasta vauvasta. Voin taas toivoa edes hetken siitä, että minustakin voi vielä tulla äiti". Vähän pelkäsin, että mies tokaisee siihen jotain tyyliin "älä vielä toivo liikoja jos me ei koko hoitoon lähdetäkään", mutta ei hän sanonutkaan mitään. Minusta se oli rohkaiseva merkki.
Voi kyllä minä niin toivon, että se käynti olisi hyvä ja lopputulos olisi se, että liitymme lahjamunasolujonoon. En vielä tiedä miten reagoin, jos mies sitten päättää, ettei halua lähteä hoitoon. Nyt en toisaalta halua edes ajatella sitä, koska haluan nyt nauttia vielä vähän aikaa tästä toivontäyteisestä olosta, jota en tiennyt enää koskaan tuntevani tällä elämän osa-alueella.
Tällä hetkellä minulla on pää pilvissä eikä jalat lähelläkään maata!
Postauksen kuvat haettu Googlen kuvahaulla.
Muutama kuukausi on vierähtänyt edellisestä tekstistäni. Olen taas elänyt viime kuukaudet lapsettomuuskuplan ulkopuolella enkä ole tietoisesti halunnut olla juuri missään tekemisissä aiheen kanssa. Mutta eihän se unohdu. Kyllä sen muistaa jokainen päivä. Jos ei muuten, niin jokin tilanne tuo mieleen oman tilanteen. Ei sille mitään voi. Olen jopa tehnyt hieman luopumistyötä tässä. Pikkuhiljaa yrittänyt luopunut toivosta ja ajatuksesta äitiydestä. Tämä luopuminen sattuu. Se sattuu niin, että en kuitenkaan koe olevani valmis luovuttamaan vielä. En ennen kuin viimeinenkin keino on kokeiltu. En haluaisi joutua loppuikääni miettimään, että mitä jos...
Kirjoitinkin viimeisimmissä postauksissani lahjamunasoluhoito-ajatuksistani. Ja siitä, että miehen kanssa on ollut vaikeaa keskustella aiheesta ja hän on ottanut takapakkia asian suhteen. Nyt voin ilokseni kertoa, että meille on varattu aika huhtïkuun ensimmäiselle viikolle eräälle helsinkiläiselle lapsettomuusklinikalle. Ja vielä lääkärille, jota ainakin itse olen pitänyt yhtenä Suomen huipuista tällä alalla. Olemme siis menossa keskustelemaan lahjamunasoluhoidosta, eli lopullista päätöstä hoitojonoon liittymisesta ei ole vielä tehty. Minä olen sitä mieltä, että hoitoon lähdetään. Mies ei ole edelleenkään ihan varma. Siksi onkin hyvä, että pääsemme keskustelemaan asiantuntijan kanssa tämän prosessin eri vaiheista ja vaikutuksista elämäämme, tulevaisuuteemme ja mahdolliseen hoidosta syntyvään lapseen. Näihin ne miehen epäilykset liittyvät, ja tottakai minullakin on paljon mielessä.
Koko hoitohistoriamme sisältävä paperinivaska on kuitenkin jo tilattu vanhasta hoitopaikastamme, ja kyllähän niitä lukiessa tuli taas monenlaisia tunteita pintaan. Yllätyksekseni monelta käynniltä lääkäri oli kirjannut ylös myös henkisen voinnin. Päällimmäisenä jäi mieleen viimeiset kommentit viimeiseltä käynniltämme viime toukokuussa: "Surullisia tilanteesta". Niin. Sitä me todellakin olimme. Surullisia.
Mutta nyt minä olen onnellinen siitä, että uskallan taas toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, ei peli ole menetetty. Olen uskaltanut taas haaveilla ja unelmoida. Pitkästä aikaa meillä on tällä viikolla miehenkin kanssa ollut heittoja tyyliin, että "jos meille sit tulee lapsi, niin mites sit tämä ja tuo...". Mies on jo sitä mieltä, että minusta tulisi samanlainen huolehtija lapsen ollessa teini-iässä kuin hänen äitinsä aikanaan oli ;D Taidan olla samaa mieltä! Lapsiaiheesta keskusteleminen on ollut jotenkin luontevampaa ja vapaampaa kuin pitkään aikaan eikä mies heti näytä synkältä ja yritä vaihtaa puheenaihetta. Itse olen yrittänyt hillitä innostustani ja yrittänyt pitää nämä pikku keskustelutuokiot suht lyhkäisinä, ettei miestä ala ahdistaa. Pakko oli kuitenkin miehelle tässä eräänä päivänä sanoa, että "arvaa miksi olen ollut tänään onnellinen?". Mies kysyi sitten syytä, jolloin vastasin "koska minusta on ihanaa taas pitkän ajan jälkeen kun meillä on taas ihan oikeasti toivoa omasta vauvasta. Voin taas toivoa edes hetken siitä, että minustakin voi vielä tulla äiti". Vähän pelkäsin, että mies tokaisee siihen jotain tyyliin "älä vielä toivo liikoja jos me ei koko hoitoon lähdetäkään", mutta ei hän sanonutkaan mitään. Minusta se oli rohkaiseva merkki.
 |
| Tulevaisuuden suurin unelma |
Tällä hetkellä minulla on pää pilvissä eikä jalat lähelläkään maata!
Postauksen kuvat haettu Googlen kuvahaulla.
tiistai 22. lokakuuta 2013
Surusta, luopumisesta, toivosta
Mistähän minä aloittaisin?
Toisaalta tuntuu, että viime kevään kurimuksesta on aikaa valovuosia, toisaalta se on kuin eilen. Viimeisimmässä Simpukka-lehdessä oli minun "runoni", jonka kirjoitin tänne blogiinkin viime keväänä. Olin jo unohtanutkin, että lähetin sen Simpukan toimitukseen ja kun se läsähti naamalle ykskaks lehden viimeisestä numerosta... Huhhuh. Riipaisi ja syvältä. Minun teksti. Minun sieluni ajatukset muutama kuukausi sitten. Se repi kyllä haavoja auki. Muistin taas. Ei, en ole päässyt pakoon lapsettomuutta ja sen tuomia tunteita, vaikka pahin pakotus on tällä hetkellä lientynyt jossain taustalla piileskeleväksi ajoittaiseksi jomotukseksi.
Suru on muuttanut muotoaan.
Nyt käyn läpi sitä tosiasiaa, että minulla ei tule olemaan koskaan biologista lasta. Ei sellaista lasta, johon voisin verrata ulkoisia piirteitäni. Oen päättänyt, että meidän omilla munasoluilla tehtävät hoidot on nyt tehty. Minä en jaksa enää käydä sitä läpi, en kun tilanteemme on tämä. Kun onnistumismahdollisuudet ovat vain alle 10%, en koe sitä järkeväksi. Ja maksaa vielä yksityisen hinta. Tämä on minun päätökseni, mutta mieheni on antanut minulle päätösvallan tässä asiassa. On kyse minun kehostani ja minun jaksamisestani. Miehellekin on sitä paitsi ollut kuulemma raskasta aina katsoa vierestä kun minä kärsin eikä siinä ole voinut auttaa. Ymmärrän kyllä.
Aluksi mietin, että olenko minä nyt luovuttaja? Olen kuitenkin aina ajatellut, että en ole luovuttajatyyppi. Sitten, ystävien ja perheenjäsenten kanssa käymien keskustelujenkin avustuksella, olen tullut siihen tulokseen, että minä en ole luovuttanut.Tässä on nyt realiteetit aika selvät ja ei ainakaan voi sanoa, ettemme jo olisi yrittäneet kaikkeamme omillakin soluilla. Jos takana on 4 loppuun asti vietyä ICSIä, joista seurauksena vain 2 tuoresiirtoa ja 0 PASsia, niin kyllähän tuo aika karua tarinaa kertoo. Miksi siis hakata päätä enää samaan seinään?
En tiedä, olenko vielä sinut sen asian kanssa, että minulla ei tule olemaan biologista lasta. Se vain nyt on asia, jonka kanssa on opittava elämään. Suurentelenko minä tätä asiaa jotenkin? Vaikka minä ymmärrän tämän tosiasian, sitä on vielä vähän vaikea hyväksyä. Mutta tällä hetkellä en ole todellakaan missään murheenlaaksossa tuon takia, sillä...
On vielä mahdollista, että saan plussan raskaustestiin! On vielä mahdollista, että näen pikkusydämen paukkeen ultraäänessä! On vielä mahdollista, että masuni kasvaa, kun kohdussani kehittyy meidän oma vauva. On vielä mahdollista, että saan kokea synnytyksen! On vielä mahdollista, että minusta tulee äiti!
 |
| Älä luovu unelmistasi, älä vielä! |
sunnuntai 2. kesäkuuta 2013
Julmia totuuksia
Tyhjä.
Se on ensimmäinen sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaani. En oikein tiedä mitä ajatella, mitä tuntea.
Melko menestyksekkäästi onnistuin taas toukokuuksi unohtaa nämä lapsettomuusasiat ja elää muuta elämää. Tällä viikolla ahdistus kuitenkin alkoi kalvaa, kun perjantaina oli tiedossa polilla The Keskustelu. Tiesin kyllä, että todennäköisesti se on viimeinen käyntimme tuolla, mutta jotenkin sitä yritti pikkuisen toivoa, että jospa ne kumminkin vielä yrittäisivät, kun nämä hoidot nyt ovat menneet niin kuin ovat. Meille on tehty jo yhteensä 5 hoitoa julkisella (joista tosin yksi keskeytynyt, jota ei lasketa), ja kuulemma kenellekään ei ole tämän enempää tehty. Ymmärrän se kyllä täysin, varsinkin kun meidän ennuste on niin huono. Se iski päin naamaa aika rankasti: alle 10% . Siis minulla on alle 10% mahdollisuus saada biologinen lapsi omilla soluilla koeputkihoidoilla. Yli 90% varmuudella siis näin ei tule koskaan käymään. Tämä tieto järkytti kyllä kovasti. Munasarjojeni kapasiteetti on siis todellakin dramaattisesti alentunut eikä sille voi tehdä mitään. En minä eivätkä lääkäritkään.
Kysyimme sitten lääkärimme rehellistä mielipidettä siitä, kannattaako meidän enää yksityistä sitten harkitakaan tällä ennusteella. Lääkäri sanoi, että hänen mielipiteensä on, että ehkä yhtä hoitoa omilla soluilla voisi kokeilla, koska yksityisellä on kuitenkin vähän erilaiset resurssit käytettävissä ja hoito voidaan kuitenkin suunnitella vielä yksilöllisemmin. Tätä mieltä hän on lähinnä siksi, kun olen kuitenkin suhteellisen nuori ja kohtuni tilanne on kuitenkin ollut koko ajan erinomainen. Tuskin kuulemma enempää ainakaan kannattaa yrittää, vaan alkaa miettiä sitten, olisiko luovutettu munasolu meille vaihtoehto. Siinä onnistumismahdollisuus olisi kuitenkin 50% luokkaa. Tuo tieto kyllä läsähti tajuntaani aika kovaa, 50? Alle 10% versus 50% on kyllä aika paljon!
Aiemmin olen ollut sitä mieltä, etteivät luovutetut solut ole meidän juttu. Mies on ollut samoilla linjoilla. Mutta kummallisesti se vaan on niin, että kun vaihtoehdot alkavat käydä vähiin, myös ajatukset alkavat muuttua. Lääkärikin sanoi, että hän näkee kuinka tärkeä tämä asia meille on ja minulle olisi tärkeä kokemus raskaudesta ja synnytyksestä. Vaikka lapsen geenit tulisivatkin luovuttajalta, se olisin minä, joka sen lapsen kohdussani kasvattaisin ja hänet synnyttäisin ja sillä tavalla hän olisi yhtä lailla osa minua kuin miestänikin. Kyllä hän olisi kaikin tavoin minun lapseni, kuten siskonikin sanoi juteltuani asiasta hänen kanssaan puhelimessa (ja oikeustieteiden opiskelijana latoi vielä kaikki lakifaktatkin tiskiin ;D). Hinta on tietysti tosi iso ongelma. Hedelmöityshoito luovutetuilla munasoluilla maksaa jopa 7000 euroa. Ei meillä ole tuollaisia rahoja. Lainaa siis tarvittaisiin, ja entäs jos silti jäätäisiin tyhjon käsin? Tosin lainaa me tarvitaan silloinkin, jos lähdetään omilla soluilla yhtä hoitoa vielä kokeilemaan, mutta summa jäisi kuitenkin paljon pienemmäksi. Jos lapsen saisimme, silloin tuolla rahalla ei tietenkään olisi mitään merkitystä. Silloin maksaisimme lainaa pois onnellisina vanhempina. Mutta jos emme saisi, niin olisi kyllä kammottavaa maksaa sitä takaisin ikuisesti lapsettomina...
On tässä meillä isoja asioita mietittävänä. Nyt täytyy ehkä pikkuisen aikaa kuitenkin ensin hengähtää. Onneksi tätä nyt ei yhdessä yössä tarvitse päättää. Ja onneksi on kesä aluillaan. En ole ihan varma, tajuanko vielä tätä asiaa oikeastaan kunnolla. Pelottaa se hetki kun se tulee täysillä päälle. Että ihan oikeasti tilanne on nyt se, että on todennäköistä, että jäämme lapsettomiksi ikuisesti.
Huh. Miten minä jaksan tällaisia ajatuksia?
Se on ensimmäinen sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaani. En oikein tiedä mitä ajatella, mitä tuntea.
Melko menestyksekkäästi onnistuin taas toukokuuksi unohtaa nämä lapsettomuusasiat ja elää muuta elämää. Tällä viikolla ahdistus kuitenkin alkoi kalvaa, kun perjantaina oli tiedossa polilla The Keskustelu. Tiesin kyllä, että todennäköisesti se on viimeinen käyntimme tuolla, mutta jotenkin sitä yritti pikkuisen toivoa, että jospa ne kumminkin vielä yrittäisivät, kun nämä hoidot nyt ovat menneet niin kuin ovat. Meille on tehty jo yhteensä 5 hoitoa julkisella (joista tosin yksi keskeytynyt, jota ei lasketa), ja kuulemma kenellekään ei ole tämän enempää tehty. Ymmärrän se kyllä täysin, varsinkin kun meidän ennuste on niin huono. Se iski päin naamaa aika rankasti: alle 10% . Siis minulla on alle 10% mahdollisuus saada biologinen lapsi omilla soluilla koeputkihoidoilla. Yli 90% varmuudella siis näin ei tule koskaan käymään. Tämä tieto järkytti kyllä kovasti. Munasarjojeni kapasiteetti on siis todellakin dramaattisesti alentunut eikä sille voi tehdä mitään. En minä eivätkä lääkäritkään.
Kysyimme sitten lääkärimme rehellistä mielipidettä siitä, kannattaako meidän enää yksityistä sitten harkitakaan tällä ennusteella. Lääkäri sanoi, että hänen mielipiteensä on, että ehkä yhtä hoitoa omilla soluilla voisi kokeilla, koska yksityisellä on kuitenkin vähän erilaiset resurssit käytettävissä ja hoito voidaan kuitenkin suunnitella vielä yksilöllisemmin. Tätä mieltä hän on lähinnä siksi, kun olen kuitenkin suhteellisen nuori ja kohtuni tilanne on kuitenkin ollut koko ajan erinomainen. Tuskin kuulemma enempää ainakaan kannattaa yrittää, vaan alkaa miettiä sitten, olisiko luovutettu munasolu meille vaihtoehto. Siinä onnistumismahdollisuus olisi kuitenkin 50% luokkaa. Tuo tieto kyllä läsähti tajuntaani aika kovaa, 50? Alle 10% versus 50% on kyllä aika paljon!
Aiemmin olen ollut sitä mieltä, etteivät luovutetut solut ole meidän juttu. Mies on ollut samoilla linjoilla. Mutta kummallisesti se vaan on niin, että kun vaihtoehdot alkavat käydä vähiin, myös ajatukset alkavat muuttua. Lääkärikin sanoi, että hän näkee kuinka tärkeä tämä asia meille on ja minulle olisi tärkeä kokemus raskaudesta ja synnytyksestä. Vaikka lapsen geenit tulisivatkin luovuttajalta, se olisin minä, joka sen lapsen kohdussani kasvattaisin ja hänet synnyttäisin ja sillä tavalla hän olisi yhtä lailla osa minua kuin miestänikin. Kyllä hän olisi kaikin tavoin minun lapseni, kuten siskonikin sanoi juteltuani asiasta hänen kanssaan puhelimessa (ja oikeustieteiden opiskelijana latoi vielä kaikki lakifaktatkin tiskiin ;D). Hinta on tietysti tosi iso ongelma. Hedelmöityshoito luovutetuilla munasoluilla maksaa jopa 7000 euroa. Ei meillä ole tuollaisia rahoja. Lainaa siis tarvittaisiin, ja entäs jos silti jäätäisiin tyhjon käsin? Tosin lainaa me tarvitaan silloinkin, jos lähdetään omilla soluilla yhtä hoitoa vielä kokeilemaan, mutta summa jäisi kuitenkin paljon pienemmäksi. Jos lapsen saisimme, silloin tuolla rahalla ei tietenkään olisi mitään merkitystä. Silloin maksaisimme lainaa pois onnellisina vanhempina. Mutta jos emme saisi, niin olisi kyllä kammottavaa maksaa sitä takaisin ikuisesti lapsettomina...
On tässä meillä isoja asioita mietittävänä. Nyt täytyy ehkä pikkuisen aikaa kuitenkin ensin hengähtää. Onneksi tätä nyt ei yhdessä yössä tarvitse päättää. Ja onneksi on kesä aluillaan. En ole ihan varma, tajuanko vielä tätä asiaa oikeastaan kunnolla. Pelottaa se hetki kun se tulee täysillä päälle. Että ihan oikeasti tilanne on nyt se, että on todennäköistä, että jäämme lapsettomiksi ikuisesti.
Huh. Miten minä jaksan tällaisia ajatuksia?
 |
| Lapsellemme. |
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Äitienpäivänä
TYHJÄ SYLI
Kysyvät usein tyhjästä sylistäni:
Miksi minulla ei ole lapsia,
olenko itsekäs,
tahdonko vain uran ja oman elämän?
Voi, jos tietäisivät, ymmärtäisivät.
Ei lapsia vain tahdota ja oteta.
Ne ovat elämän lahja, lahjoista suurin
ja arvokkain.
Eikä se aina, läheskään aina,
ole oma valinta, minun tahtoni.
Että sylini on tyhjä.
– Merja Kyllönen -
Kysyvät usein tyhjästä sylistäni:
Miksi minulla ei ole lapsia,
olenko itsekäs,
tahdonko vain uran ja oman elämän?
Voi, jos tietäisivät, ymmärtäisivät.
Ei lapsia vain tahdota ja oteta.
Ne ovat elämän lahja, lahjoista suurin
ja arvokkain.
Eikä se aina, läheskään aina,
ole oma valinta, minun tahtoni.
Että sylini on tyhjä.
– Merja Kyllönen -
 |
| Kuva: www.hs.fi |
lauantai 11. toukokuuta 2013
Lapsettomien lauantai 2013
Tänään. Edelleen päivä, joka koskettaa meitä. Ei vieläkään huomenna äitienpäivää meidän perheessä, vaan tänään lapsettomien lauantai. Ei edes lupausta, että ensi vuonna meilläkin juhlitaan äitienpäivää. Ei muuta kuin tyhjä kohtu, josta edellisessä hoidossa paksuuntunut limakalvo on juuri valmistautumassa tulemaan pois. Lapsettomuuden konkretiaa. Vatsakipu, veri. Ikävä ja suru.
Viime vuonna päätin, että aloitan perinteen leipomalla meille lapsettomien lauantain kakun niin kauan kun meillä ei vietetä äitien- ja isänpäivää. No, heti tänä vuonna tulee poikkeus, kun olemme menossa anoppilaan jo tänään, koska miehen siskon perhe on siellä kylässä. Tai no, kakkupohjan meinaan tehdä tänään, mutta en lapsettomien lauantaita varten, vaan omalle äidilleni huomiseksi. Vaikka lapsettomuus satuttaa ja koko äitienpäivähössötys tuntuu pahalta, haluan silti edelleen juhlia omaa äitiäni, joka on elämäni tärkeimpiä tukipilareita.
Tänään olen menossa myös suklaanmaistajaisiin, jotka työkaverini järjestää harjoittelujensa ja valmistumisensa kunniaksi meille työkavereille. Ne järjestetään ihanassa suklaapuodissa.
Sieltä aion ostaa jotain oikein ihanaa ja suussasulavaa vain meille kahdelle. Miehelleni ja minulle, lapsettomien lauantaina.
Muuten tämä viikko on mennyt jo paremmin kuin edellinen. Olen päässyt jo liikkumaan ja se on kohentanut mielialaakin. En nyt jaksa kauheasti miettiä tulevaa ja näitä lapsettomuusjuttuja muutenkaan, "säästän" ne sinne lääkärikäynnin jälkeiseen aikaan.
Sytytän illalla kynttilän Sinulle, joka et ole vielä saapunut luoksemme.
Emme ole vielä luopuneet toivosta, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Emme halua luopua Sinusta, ei vielä.
En haluaisi luopua koskaan.
Viime vuonna päätin, että aloitan perinteen leipomalla meille lapsettomien lauantain kakun niin kauan kun meillä ei vietetä äitien- ja isänpäivää. No, heti tänä vuonna tulee poikkeus, kun olemme menossa anoppilaan jo tänään, koska miehen siskon perhe on siellä kylässä. Tai no, kakkupohjan meinaan tehdä tänään, mutta en lapsettomien lauantaita varten, vaan omalle äidilleni huomiseksi. Vaikka lapsettomuus satuttaa ja koko äitienpäivähössötys tuntuu pahalta, haluan silti edelleen juhlia omaa äitiäni, joka on elämäni tärkeimpiä tukipilareita.
Tänään olen menossa myös suklaanmaistajaisiin, jotka työkaverini järjestää harjoittelujensa ja valmistumisensa kunniaksi meille työkavereille. Ne järjestetään ihanassa suklaapuodissa.
Sieltä aion ostaa jotain oikein ihanaa ja suussasulavaa vain meille kahdelle. Miehelleni ja minulle, lapsettomien lauantaina.
Muuten tämä viikko on mennyt jo paremmin kuin edellinen. Olen päässyt jo liikkumaan ja se on kohentanut mielialaakin. En nyt jaksa kauheasti miettiä tulevaa ja näitä lapsettomuusjuttuja muutenkaan, "säästän" ne sinne lääkärikäynnin jälkeiseen aikaan.
Sytytän illalla kynttilän Sinulle, joka et ole vielä saapunut luoksemme.
Emme ole vielä luopuneet toivosta, vaikka välillä siltä tuntuukin.
Emme halua luopua Sinusta, ei vielä.
En haluaisi luopua koskaan.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Pohjalla
Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.
Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.
Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.
Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?
Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.
Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Tyhjä ikävä
Minulla on ikävä sinua. Kaipaus on valtava, tyhjyyden tunne musertava.
En ole koskaan nähnyt sinua, en tunne sinua.
Silti minusta tuntuu kuin olisit osa minua, meitä.
Vaikkei sinua ole koskaan ollut olemassa.
Muuten kuin sydämessäni, mielessäni, haaveissani.
Minulle sinä olet totta, siellä jossain...
Vieläkö odotat kauankin, että saapuisit luoksemme?
Saavutko koskaan?
Jäätkö ikuisiksi ajoiksi sinne loputtomaksi kaipuuksi ja toiveeksi,
unelmaksi, joka ei koskaan toteutunut?
Kivuksi tyhjyyttään huutavaan kohtuun,
kyyneliksi, jotka tuovat hetken helpotuksen.
Haluaisin niin nähdä sen ensimmäisen todisteen sinusta: kaksi viivaa.
Haluaisin niin nähdä sinut pienenä papuna ruudulla ja kuulla paupaupaupau...
Haluaisin niin seurata mahani kasvua, kuinka se todistaisi sinun kasvustasi ja kehityksestäsi.
Haluaisin niin tuntea ensimmäiset hentoiset liikkeesi, potkusi, jotka pikkuhiljaa voimistuvat.
On minulla vahvat kylkiluut, älä pelkää!
Haluaisin nähdä sinun vilkuttavan meille ruudulta "hei äiti ja isi, täällä ollaan!"
Haluaisin sinut niin kovin syliini suukoteltavaksi, siliteltäväksi. Hoivattavaksi.
Minulla on niin kova ikävä sinua, oma lapseni.
Missä sinä olet?
En ole koskaan nähnyt sinua, en tunne sinua.
Silti minusta tuntuu kuin olisit osa minua, meitä.
Vaikkei sinua ole koskaan ollut olemassa.
Muuten kuin sydämessäni, mielessäni, haaveissani.
Minulle sinä olet totta, siellä jossain...
Vieläkö odotat kauankin, että saapuisit luoksemme?
Saavutko koskaan?
Jäätkö ikuisiksi ajoiksi sinne loputtomaksi kaipuuksi ja toiveeksi,
unelmaksi, joka ei koskaan toteutunut?
Kivuksi tyhjyyttään huutavaan kohtuun,
kyyneliksi, jotka tuovat hetken helpotuksen.
Haluaisin niin nähdä sen ensimmäisen todisteen sinusta: kaksi viivaa.
Haluaisin niin nähdä sinut pienenä papuna ruudulla ja kuulla paupaupaupau...
Haluaisin niin seurata mahani kasvua, kuinka se todistaisi sinun kasvustasi ja kehityksestäsi.
Haluaisin niin tuntea ensimmäiset hentoiset liikkeesi, potkusi, jotka pikkuhiljaa voimistuvat.
On minulla vahvat kylkiluut, älä pelkää!
Haluaisin nähdä sinun vilkuttavan meille ruudulta "hei äiti ja isi, täällä ollaan!"
Haluaisin sinut niin kovin syliini suukoteltavaksi, siliteltäväksi. Hoivattavaksi.
Minulla on niin kova ikävä sinua, oma lapseni.
Missä sinä olet?
lauantai 16. maaliskuuta 2013
"Hei, sit vaan adoptoimaan!"
"Nomut sittenhän teidän on hyvä adoptoida!"
"Eiks adoptiokin ois ihan hyvä vaihtoehto jos ette nyt sit omaa saakaan?"
 |
| Tryin' NOT to answer something mean |
Kyllä. Kaikki kolme ylläolevaa lausetta (kolmelta eri henkilöltä) olen kuullut viimeisen viikon aikana kerrottuani, että ei päästy edes siirtoon ja että edessä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Kaksi ensimmäistä lausetta sanottiin vieläpä hymyillen iloisella äänensävyllä. Että niinkuin naps vaan. Sit vaan adoptoimaan ja homma on sillä selvä. Toisen lausahduksen sanoja jatkoi vielä sillä iänikuisella rankutuksella siitä "kuinka moni onkin tullut raskaaksi kun adoptiopaperit on laitettu menemään". Minä en jaksa noita tarinoita! Ihan kuin suunnilleen joka toinen adoptiojonossa oleva tulee hups vaan raskaaksi luomusti siinä odotellessa. Happy ending. Ei ei ja ei! Se ei mene niin. Ja ihan kuin me ei oltais kuultu noita samoja juttuja jo tässä vuosien aikana ihan tarpeeksi.
Kolmas lause tuli taas osaaottaen säälivällä äänensävyllä. Miten niin vaihtoehto? Ei se mene niin, että adoptio on joku itsestäänselvä jatke lapsettomuushoitojen epäonnistuttua. Jotkut haluavat adoptoida, vaikka voivat saada biologisiakin lapsia. Toiset päätyvät adoptioon eivätkä lähde ollenkaan lapsettomuushoitoihin kun selviää, ettei biologista lasta voi saada luonnollisesti. Ja kyllä se adoptiolapsi on jokaiselle vanhemmalle ihan yhtä lailla oma kuin biologinenkin eikä todellakaan mikään korvikelapsi, "oman" lapsen sijainen. Ihan kuin me EI OLTAISI JO OSATTU IHAN ITSE AJATELLA, että on olemassa sellainenkin mahdollisuus kuin adoptio. Mahdollisuus, ei vaihtoehto. Oletus meillä on ollut, ettemme siihen prosessiin lähde. En silti sano ettei koskaan. Mutta me emme nyt jaksa kaiken tämän keskellä alkaa käydä läpi mitään muuta kuin seuraavaa hoitoa. Se vaatii henkisiä resursseja ihan eri tavalla kuin mikään edellinen kun tiedossa on, että tämä on mahdollisesti viimeinen tilaisuutemme saada biologinen lapsi. Että edessä on minulle viimeinen tilaisuus tulla koskaan raskaaksi, synnyttää ja nähdä omaa lastani syntymän hetkellä. Tässä kaikessa on niin paljon sulattelemista, että se on enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Olemmekin päättäneet, että keskustelemme tulevaisuudesta vasta kun tämäkin hoito on käyty loppuun ja käsitelty. Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian ja tajuaisivat, että me tarvitsemme nyt tukea, emme tungettelevia kysymyksiä siitä, ollaanko me ajateltu adoptiota.
Tämä viikko on ollut muutenkin kamala. Olen ollut hirveän väsynyt, pinna kireällä ja treenitkin on tehty vähän väkisin, ilman sitä normaalia treeni-iloa. Mieli on mennyt matalammaksi koko ajan. Hikoilen joka yö lakanat märäksi ja herään hikisenä ja kylmänä. Olen nähnyt niin ahdistavia painajaisia, etten niistä edes halua kirjoittaa tai kertoa, koska en vaan halua niitä edes ajatella. Eilen jo ajattelin, että nyt on asiat vaan menossa huonompaan suuntaan, mikä ihme minua vaivaa? Vastaus tuli tänään: KP 1. Ihan yllättäen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Vessakäynnillä vaan tuli ihan ääneen "oho", kun paperiin jäi selvä merkki vuodon alkamisesta. Minä odotin niiden alkavan vasta aikaisintaan ensi torstaina. Ehkäpä tämä selittääkin viikon kamaluuden (työstressin ja koko tämän elämäntilanteen lisäksi), eli yksinkertisesti hormonimyllerrys elimistössä. Sekaisinhan tuo hormonitoimintani nyt on, ja siihen yhdistettynä PMS, niin ei mikään ihme, että kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tämän ymmärtäminen tänään on helpottanut hieman oloa. Maanantaina siis soittoa polille ja varaamaan lääkäriaikaa. Ja kohti sitä viimeistä yritystä.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
With Love
Isänpäivä. Toinen niistä vuoden päivistä, jolloin olemme ulkopuolella. Onhan meillä omat isät, tietysti, ja heitä juhlimme. Tänään teemme kotonamme isänpäiväpäivällisen isälle ja appiukolle. Tulevat syömään huolella leivinuunissa haudutettua lihapataa. Kakku odottaa jo valmiina jääkaapissa. Tein sen eilen. Mukavaa. Kohta alan leipoa sydänpikkuleipiä, rakkaudella isukeille.
Mutta vielä mukavampaa olisi, jos saisin tehdä tämän kaiken omalle rakkaalle miehelleni, omien lasteni isälle. Tai edes sen yhden lapsen. Minua harmittaa tänään erityisesti oman mieheni puolesta, vaikkei hän tätä asiaa niin syvällisesti koekaan kuin minä äitienpäivänä. Tai ei ainakaan myönnä sitä. Minulla on taas pala kurkussa... En enää ajattele ja sano toiveikkaana miehelleni, että ehkä jo ensi vuonna on sinun vuorosi.
Askel uutta yritystä kohti on tasan kuukauden päästä. Seuraavan koeputkihoidon suunnittelukäynti on varattu 11.12. Tammikuussa olisi sitten tarkoitus astua taas siihen vuoristorataan... Mutta ennen sitä yritän vielä elää niinkuin haluan, tehdä mitä haluan ja nauttia elämästä. Kunhan suren nyt tämän pienen surun pois tästä päivästä, joka taas kipeästi muistuttaa, mitä me olemme vailla.
Mutta vielä mukavampaa olisi, jos saisin tehdä tämän kaiken omalle rakkaalle miehelleni, omien lasteni isälle. Tai edes sen yhden lapsen. Minua harmittaa tänään erityisesti oman mieheni puolesta, vaikkei hän tätä asiaa niin syvällisesti koekaan kuin minä äitienpäivänä. Tai ei ainakaan myönnä sitä. Minulla on taas pala kurkussa... En enää ajattele ja sano toiveikkaana miehelleni, että ehkä jo ensi vuonna on sinun vuorosi.
Askel uutta yritystä kohti on tasan kuukauden päästä. Seuraavan koeputkihoidon suunnittelukäynti on varattu 11.12. Tammikuussa olisi sitten tarkoitus astua taas siihen vuoristorataan... Mutta ennen sitä yritän vielä elää niinkuin haluan, tehdä mitä haluan ja nauttia elämästä. Kunhan suren nyt tämän pienen surun pois tästä päivästä, joka taas kipeästi muistuttaa, mitä me olemme vailla.
torstai 16. elokuuta 2012
Pelkoa ja rakkautta
Minulle on nyt jotenkin kauhean vaikeaa tämä asennoituminen tulevaan. Edelleen haluaisin pitää päätä pensaassa. Miten voikaan suhtautuminen muuttua!! Aiemmin minä odotin niin innokkaasti seuraavan hoidon alkua, en olisi millään malttanut odottaa. Nyt kun takana on kaksi loppuunvietyä ICSI-yritystä laihaakin laihempine tuloksineen sekä se yksi keskeytetty, en todellakaan puhku intoa. Tiedän, että pitäisi ajatella, että seuraava yrityskin on mahdollisuus. Ja yllätysyllätys, on aivan mahdollista, että siitä seuraisi raskaus. Eihän sitä muuten tehtäisi. Minua vaan pelottaa niin paljon! Minä en jaksaisi enää käydä läpi niitä samoja asioita kuin aiemmissa hoidoissa. Fyysisen kivun, turpoamiset ja muut epämukavuudet kestän, mutta se henkinen puoli. Se jatkuva pelko. Jos taas käy huonosti. Jos taaskaan ei onnistu.
Miksi minä sitten kiusaan itseäni ja haluan jatkaa? Toive omasta lapsesta kantaa silti kaiken tämän yli. Se kaikki rakkaus, mikä on koteloituneena jossain tuolla sydämen sopukoissa sen pelkomöykyn takana, odottaa vapautumistaan. Välillä se välähtää pienesti, jos sallin itseni ajatella pienen hetken, miltä tuntuisi pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Sitten työnnän ajatuksen äkkiä pois. Se sattuu liikaa. Mutta minä tiedän, että se valtava rakkaus on siellä odottamassa. Se odottaa niin kauan, kunnes löytää kohteensa, meidän oman pienokaisen. Jos niin ei koskaan tapahdu, en tiedä mitä sille käy. Ehkä se hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi leikaten samalla sydämeeni ikuisen, parantumattoman haavan.
Viikon päästä perjantaina olisi edessä laparoskopia. Jos nyt ne menkat tulisivat ajallaan! Mikähän siinäkin on, että silloin aina kun niitä odottaa tulevaksi, ne takuulla viivästyvät. Laparoskopian aikana ei saa olla vuotoa, leikkaus peruuntuu, jos vuoto on silloin päällä. Nyt on kp 29/25-28. Viime hoidon jälkeen kiertoni on pidentynyt parilla päivällä kylläkin. Saisivat nyt alkaa viimeistään viikonloppuna, että vuoto ehtisi loppua ennen ensi perjantaita. Oloja on ollut jo viikon verran, mutta jotenkin samanlaiselta vaikuttaa kuin viimeksi kun stressasin tätä vuodon alkua. En kyllä halua, että toimenpide siirtyisi vain siksi, että kroppa taas temppuilee.
Miksi minä sitten kiusaan itseäni ja haluan jatkaa? Toive omasta lapsesta kantaa silti kaiken tämän yli. Se kaikki rakkaus, mikä on koteloituneena jossain tuolla sydämen sopukoissa sen pelkomöykyn takana, odottaa vapautumistaan. Välillä se välähtää pienesti, jos sallin itseni ajatella pienen hetken, miltä tuntuisi pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Sitten työnnän ajatuksen äkkiä pois. Se sattuu liikaa. Mutta minä tiedän, että se valtava rakkaus on siellä odottamassa. Se odottaa niin kauan, kunnes löytää kohteensa, meidän oman pienokaisen. Jos niin ei koskaan tapahdu, en tiedä mitä sille käy. Ehkä se hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi leikaten samalla sydämeeni ikuisen, parantumattoman haavan.
Viikon päästä perjantaina olisi edessä laparoskopia. Jos nyt ne menkat tulisivat ajallaan! Mikähän siinäkin on, että silloin aina kun niitä odottaa tulevaksi, ne takuulla viivästyvät. Laparoskopian aikana ei saa olla vuotoa, leikkaus peruuntuu, jos vuoto on silloin päällä. Nyt on kp 29/25-28. Viime hoidon jälkeen kiertoni on pidentynyt parilla päivällä kylläkin. Saisivat nyt alkaa viimeistään viikonloppuna, että vuoto ehtisi loppua ennen ensi perjantaita. Oloja on ollut jo viikon verran, mutta jotenkin samanlaiselta vaikuttaa kuin viimeksi kun stressasin tätä vuodon alkua. En kyllä halua, että toimenpide siirtyisi vain siksi, että kroppa taas temppuilee.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Tyhjä syli
Kyllähän se tänään korostuu. Oma tyhjä syli. Jo herätessä oli surullinen mieli. Aurinkokin paistaa, linnut laulavat ja päivästä tulee kaunis. Puut alkavat vihertää ja luonto oikein hehkuttaa uutta elämää. Sitä elämää ei ole vielä tänäkään äitienpäivänä meidän perheessä. Kuinka sitä joskus ajatteli, että jokohan ensi vuonna minäkin saan olla osa sitä onnellisten äitien joukkoa, jotka saavat viettää perheineen äitienpäivää. Ei, en tänäkään vuonna. En uskalla enää edes toivoa, että joskus minäkin... Ulkopuolisuuden tunne on jälleen valtava.
Oman äitini ja anoppini luona käymme tänään onnittelut viemässä. En koe sitä velvollisuudeksi, vaan olen omalle äidilleni vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän on minulle maailman paras äiti ja haluan muistuttaa siitä tänä päivänä. Onhan hän ollut valtava tuki myös tässä lapsettomuushoitojen aikana.
Kaikille meille, jotka olemme jo sydämeltämme äitejä, haluan toivottaa voimia! Meidän pienet ovat jossain... tähtinä taivaalla? Meidän sydämissämme on aukko, paikka niille pienille, joita edelleen odotamme.
Oman äitini ja anoppini luona käymme tänään onnittelut viemässä. En koe sitä velvollisuudeksi, vaan olen omalle äidilleni vilpittömästi kiitollinen siitä, että hän on minulle maailman paras äiti ja haluan muistuttaa siitä tänä päivänä. Onhan hän ollut valtava tuki myös tässä lapsettomuushoitojen aikana.
Kaikille meille, jotka olemme jo sydämeltämme äitejä, haluan toivottaa voimia! Meidän pienet ovat jossain... tähtinä taivaalla? Meidän sydämissämme on aukko, paikka niille pienille, joita edelleen odotamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)