Surusta, luopumisesta, toivosta

Mistähän minä aloittaisin?

Toisaalta tuntuu, että viime kevään kurimuksesta on aikaa valovuosia, toisaalta se on kuin eilen. Viimeisimmässä Simpukka-lehdessä oli minun "runoni", jonka kirjoitin tänne blogiinkin viime keväänä. Olin jo unohtanutkin, että lähetin sen Simpukan toimitukseen ja kun se läsähti naamalle ykskaks lehden viimeisestä numerosta... Huhhuh. Riipaisi ja syvältä. Minun teksti. Minun sieluni ajatukset muutama kuukausi sitten. Se repi kyllä haavoja auki. Muistin taas. Ei, en ole päässyt pakoon lapsettomuutta ja sen tuomia tunteita, vaikka pahin pakotus on tällä hetkellä lientynyt jossain taustalla piileskeleväksi ajoittaiseksi jomotukseksi.

Suru on muuttanut muotoaan.

Nyt käyn läpi sitä tosiasiaa, että minulla ei tule olemaan koskaan biologista lasta. Ei sellaista lasta, johon voisin verrata ulkoisia piirteitäni. Oen päättänyt, että meidän omilla munasoluilla tehtävät hoidot on nyt tehty. Minä en jaksa enää käydä sitä läpi, en kun tilanteemme on tämä. Kun onnistumismahdollisuudet ovat vain alle 10%, en koe sitä järkeväksi. Ja maksaa vielä yksityisen hinta. Tämä on minun päätökseni, mutta mieheni on antanut minulle päätösvallan tässä asiassa. On kyse minun kehostani ja minun jaksamisestani. Miehellekin on sitä paitsi ollut kuulemma raskasta aina katsoa vierestä kun minä kärsin eikä siinä ole voinut auttaa. Ymmärrän kyllä.

Aluksi mietin, että olenko minä nyt luovuttaja? Olen kuitenkin aina ajatellut, että en ole luovuttajatyyppi. Sitten, ystävien ja perheenjäsenten kanssa käymien keskustelujenkin avustuksella, olen tullut siihen tulokseen, että minä en ole luovuttanut.Tässä on nyt realiteetit aika selvät ja ei ainakaan voi sanoa, ettemme jo olisi yrittäneet kaikkeamme omillakin soluilla. Jos takana on 4 loppuun asti vietyä ICSIä, joista seurauksena vain 2 tuoresiirtoa ja 0 PASsia, niin kyllähän tuo aika karua tarinaa kertoo. Miksi siis hakata päätä enää samaan seinään?

En tiedä, olenko vielä sinut sen asian kanssa, että minulla ei tule olemaan biologista lasta. Se vain nyt on asia, jonka kanssa on opittava elämään. Suurentelenko minä tätä asiaa jotenkin? Vaikka minä ymmärrän tämän tosiasian, sitä on vielä vähän vaikea hyväksyä. Mutta tällä hetkellä en ole todellakaan missään murheenlaaksossa tuon takia, sillä...

On vielä mahdollista, että saan plussan raskaustestiin! On vielä mahdollista, että näen pikkusydämen paukkeen ultraäänessä! On vielä mahdollista, että masuni kasvaa, kun kohdussani kehittyy meidän oma vauva. On vielä mahdollista, että saan kokea synnytyksen! On vielä mahdollista, että minusta tulee äiti!

Älä luovu unelmistasi, älä vielä!

Kyllä, puhun lahjamunasoluhoidosta. Mitään konkreettista tuon eteen ei ole vielä tehty. Mutta hei, onko tässä enää niin mikään hurja hoppu, kun ei tarvitse ajatella kiitävää vauhtia huononevia munasolujani? Seuraavan askeleen ottaminen jännittää ja pelottaa yhtä aikaa tosi paljon. Mutta uskallan jälleen toivoa. Edes pikkuisen :). Nyt jätän ajatukseni tähän ja tulen myöhemmin tällä viikolla kirjoittamaan mietteitäni lahjamunasoluhoidosta.