torstai 21. marraskuuta 2013

Lapsettoman paikka

SURU
 
Anteeksi, jos en jaksa iloita raskaudestasi.
Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi syntymästä.
Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi ensihymystä.
Anteeksi, jos en jaksa iloita lapsesi ensiaskelista.
 
Haluaisin.
 
Mutta se kaikki on otettu minulta pois. Kaikki nämä,
jotka haluaisin kokea ja tuntea.
Ja vain olla - äiti.
 
-Suvi Granroth (s. 55)
 

Lapsettoman paikka. 2013. Laura Isotalo (toim.)
 
KELVOTON HAIKARA 1.
 
Haikara asuu muita korkeammalla
Ei piikkien kipua
Ei hormoneita, selkeä pää
Ei tyhjyyden tuskaa, elämää
Se valikoi kylmästi, halpamaisesti
Antaa jo omaaville
Jättäen apeat yksin
Ääneti hedelmättömiksi
 
-Pirita Pyykkönen-Klauck (s. 57)
 
 
Luin ja itkin. Itkin ja luin. Kuinka sydäntaraastavaa. Kuinka puhdistavaa. Niin tuttua ja niin totta.

perjantai 15. marraskuuta 2013

What's the Question?

Tämmöinen aamu taas. Ahdistaa! Pakko tulla purkamaan ajatuksia...

En ole tänne vielä juurikaan kirjoitellut ajauksistani lahjamunasoluhoidosta. Vielä viime keväänä olin ajatusta hieman vastaan, mutta asennoituminen on siis muuttunut. Minulle olisi tärkeintä saada kasvattaa lapsi omassa kohdussani ja kokea synnytys, biologialla ei ole niinkään väliä. Vaikka toki olen pohtinut noitakin ajauksia. Esimerkiksi, miten tapana on verrata lapsen ulkonäköä vanhempiinsa. Jos lapsi olisi tyttö, niin varsinkin silloin voisi olla vaikeaa, kun kuulisi kommenttia, ettei ole kyllä äidin näköä. Ei se lasta huononna, ei todellakaan, se on vaan näitä omia itsekkäitä ajatuksia. Minä haluan sen lapsen hänen itsensä vuoksi enkä siksi, että haluaisin siirtää välttämättä omia geenejäni eteenpäin.

Miksi tämä ei voi olla todellisuutta myös meille???

Eikä tämä tällä märehtimisellä miksikään muutu. Nyt kuitenkin mies on alkanut vähän puhua siihen suuntaan, ettei ole sittenkään varma, haluaako lähteä lahjasoluhoitoon. Ja minä en nyt ollenkaan tiedä, miten tähän nyt pitäisi suhtautua! Toisaalta olen kamalan vihainen, toisaalta ei minulla ole oikeutta olla vihainen. Koska tämä on yhteinen asia ja todellakin molempien pitää olla yhtä lailla mukana tässä. Ei sitä hoitoa edes tehdä, jos psykologi epäilee, etteivät molemmat ole hommassa mukana. Enkä tietenkään minäkään halua tähän ryhtyä, jos mies on oikeasti sitä vastaan. Miehen kanssa on vaan niin kauhean vaikea puhua tästä asiasta! Hän ei oikein haluaisi keskustella, aina on jotenkin huono aika. Tai jos jostain on saatu jo aloitettua, niin kohta tulee, että "eiköhän tää riitä jo tältä erää". Siis miten pitkään minun pitää roikkua löysässä hirressä miettimässä, mennäänkö me jonoon vai ei? Aiemmin mies on siis ollut enemmäm lahjasoluhoitomyönteinen, mutta nyt kuulemma ei olekaan oikein varma asiasta. Eihän tämä selviä kuin keskustelemalla, mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa.

Voitte arvata, miten minua nyt ahdistaa tämä tilanne!

Feeniks kirjoittelikin siitä, miten nykyään tuntuu katkeralta jo heitäkin kohtaan, jotka ovat hoitojen avulla lapsen saaneet tai raskautuneet. Kun itse tuntuu, että jää ihan jokaisella asemalla junasta. Minusta kun tuntuu, ettei kunnon mahdollisuutta edes ole ollut, vaikka takana on niinkin monta ICSIä. Mutta vain kaksi siirtoa. Eihän se yleensäkään riitä raskautumieen, vaan siirtoja tarvitaan useampi. Ja aika monella hoidoissa epäonnistuneilla on kuitenkin sitten vielä ajatuksena se adoptio. Eli todennäköisesti heistä kaikista tulee äitejä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Minusta vaan ei tule, jos sitä raskautta ei millään saada alkamaan. Meillä kun se adoptio on ollut poissuljettu juttu alusta asti.

Minä en vain tiedä, miten kestän ajatusta, jos se lahjasoluhoito jää kokeilematta. Miten voin elää itseni kanssa loppuelämän miettien, että sitä viimeistä oljenkortta ei sitten edes kokeiltu? Miten se tulisi vaikuttamaan avioliittoomme, voisinko katkeroitua vuosien varrella miehelleni tästä? Kun kuitenkin jatkuvasti lähipiirissäkin lapsia syntyy ja kasvaa ja me saamme olla vain sivustaseuraajia. Ja kun taas toisaalta tämä on asia, missä ei todellakaan voi toista painostaa päätöksentekoon. On kyse niin isoista asioista. Ja sitten se kello samalla tikittää eikä me tästä enää nuorruta.

That's the Question!

Jotta tällaisin miettein kohti viikonloppua.

Kuulisin mielelläni kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ja muutenkin mietteitä lahjamunasoluhoitoa harkitsevilta, jonossa olevilta ja hoidon läpikäyneiltä!

(postauksen kuvat Googlen kuvahausta)

maanantai 4. marraskuuta 2013

Lumilapsi

Haluan jakaa lukijoille lukukokemukseni, joka teki minuun melkoisen vaikutuksen. Kyseessä on Eowyn Iveyn (kyllä, kirjailija on saanut nimensä Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta) esikoisteos Lumilapsi (The Snow Child), joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna.


Kirjan kaunis kansi
Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Alaskaan, jonne lapseton pariskunta Jack ja Mabel muuttavat etsimään omaa, onnellisempaa elämää; kotia, johon asettua. Heitä on kohdannut suuri suru, kun he eivät ole saaneet koskaan omaa lasta, vaan heidän ainokaisensa oli syntynyt kuolleena. Alaska näyttäytyy jylhänä ja kauniina, mutta erittäin ankarana seutuna, jota hallitsevat lumihuippuiset vuoret, mustakuusimetsät sekä kylmänä virtaava Wolverine-joki. Tuohon jokeen muuten liittyvät mielestäni eräät tarinan sekä lohduttomimmista että riemastuttavimmista kohtauksista! Villieläimet ovat olennainen osa tuota karun kaunista maisemaa, tarinan kannalta olennaisimpina kettu, hirvi, ahma ja joutsen.
Seuraavana iltana satoi hämärän tullen lunta. Ensimmäiset hiutaleet takertuivat toisiinsa taivaalta kieppuessaan ja maahan leijaillessaan. Ensin niitä oli vain jokunen siellä täällä, sitten ilma oli sakeanaan putoavaa lunta, jonka ikkunan valo vangitsi unenomaisina pyörteinä. Mabelin mieleen muistui, millaista oli pikkutyttönä käydä polvilleen sohvalle ikkunan ääreen katselemaan, miten talven ensimmäiset lumihiutaleet siivilöityivät taivaalta katulamppujen valossa.
 
Jack ja Mabel saavat eräänä iltana päähänsä rakentaa lumilapsen, pienen tytön, jonka kasvonpiirteet Jack muovailee huolellisesti, ja jolle Mabel värjää punaiset huulet ja antaa punaiset lapasensa. Seuraavana päivänä lumilapsi onkin poissa ja pihalta löytyy pikkuiset jalanjäljet. Eikä aikaakaan, kun metsässä puiden lomassa viilettää vaaleahiuksinen, sinisilmäinen pikkutyttö punaisine lapasineen kettu kannoillaan. Kuka on tuo tyttö? Onko hän vastaus Jackin ja Mabelin elämänpituiseen toiveeseen omasta lapsesta vai onko karu erämaaelämä tehnyt pariskunnan mielille tepposiaan?
He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. Miten hauska joulu olisikaan, kun talo olisi täynnä pikkuisia, he sanoivat toisilleen ensimmäisenä yhteisenä hiljaisena talvenaan. Vallitsi juhlallinen tunnelma, kun he avasivat toisiltaan saamansa lahjat, mutta he uskoivat, että jonain päivänä heidän jouluaamunsa raikuisivat lasten juoksua ja naurun pyrskeitä. Mabel ompeli pienen sukan heidän esikoiselleen, ja Jack luonnosteli keinuhevosta, jonka rakentaisi. Ehkä esikoinen olisi tyttö, vai olisiko se poika? Mistä he olisivat voineet tietää, että kahdenkymmenen vuoden päästä he olisivat yhä lapsettomia, vain vanha mies ja vanha nainen kaksin korvessa?
Pariskunnan suru lapsettomuudesta tuntuu hyvin läheiseltä. Kenelläpä meistä ei olisi ollut unelmia ja haaveita siitä kaikesta, mitä me omien lastemme kanssa tekisimme sitten kun... Kuinka joulutkin ovat taas täynnä iloa ja odotusta sitten kun... Kuinka vielä vähän aikaa sitten toiveikkaana ajateltiin, että ehkä jo ensi jouluna... Ei enää. Mutta tässä tarinassa kaiken surun, haikeuden ja särkyneiden sydänten keskelläkin toiveikkuus ja lähimmäisenrakkaus ovat niitä kantavia voimia, jotka auttavat ylitse pahimmatkin sudenkuopat. Jackin ja Mabelin sitoutuneisuus toisiinsa ja yhteiseen elämäänsä sekä ystävällisten naapureisen vilpitön halu auttaa, ovat kuin lämmintä hehkua talven pimeydessä. Sekä tietenkin Faina, pieni lumilapsi, joka olemassaolollaan antaa ja ottaa Jackin ja Mabelin elämään sen, mitä vain kauan toivottu lapsi voi. Tarinan maaginen realismi kietoo lukijansa tiukasti otteeseensa, ja saa sekä itkemään että nauramaan. Vaíkuttavin lukemani kirja pitkään aikaan, ja tämä pitää lukea juuri tähän vuodenaikaan. Keskellä kesähelteitä tarina tuskin olisi aivan yhtä lumovoimainen.
 
Katsokaa ihmeessä tämä lyhyt kirjan esittelyvideo ja sitten kipinkapin kirjastoon!