Lumilapsi

Haluan jakaa lukijoille lukukokemukseni, joka teki minuun melkoisen vaikutuksen. Kyseessä on Eowyn Iveyn (kyllä, kirjailija on saanut nimensä Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta) esikoisteos Lumilapsi (The Snow Child), joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna.



Kirjan kaunis kansi

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Alaskaan, jonne lapseton pariskunta Jack ja Mabel muuttavat etsimään omaa, onnellisempaa elämää; kotia, johon asettua. Heitä on kohdannut suuri suru, kun he eivät ole saaneet koskaan omaa lasta, vaan heidän ainokaisensa oli syntynyt kuolleena. Alaska näyttäytyy jylhänä ja kauniina, mutta erittäin ankarana seutuna, jota hallitsevat lumihuippuiset vuoret, mustakuusimetsät sekä kylmänä virtaava Wolverine-joki. Tuohon jokeen muuten liittyvät mielestäni eräät tarinan sekä lohduttomimmista että riemastuttavimmista kohtauksista! Villieläimet ovat olennainen osa tuota karun kaunista maisemaa, tarinan kannalta olennaisimpina kettu, hirvi, ahma ja joutsen.

Seuraavana iltana satoi hämärän tullen lunta. Ensimmäiset hiutaleet takertuivat toisiinsa taivaalta kieppuessaan ja maahan leijaillessaan. Ensin niitä oli vain jokunen siellä täällä, sitten ilma oli sakeanaan putoavaa lunta, jonka ikkunan valo vangitsi unenomaisina pyörteinä. Mabelin mieleen muistui, millaista oli pikkutyttönä käydä polvilleen sohvalle ikkunan ääreen katselemaan, miten talven ensimmäiset lumihiutaleet siivilöityivät taivaalta katulamppujen valossa.

 

Jack ja Mabel saavat eräänä iltana päähänsä rakentaa lumilapsen, pienen tytön, jonka kasvonpiirteet Jack muovailee huolellisesti, ja jolle Mabel värjää punaiset huulet ja antaa punaiset lapasensa. Seuraavana päivänä lumilapsi onkin poissa ja pihalta löytyy pikkuiset jalanjäljet. Eikä aikaakaan, kun metsässä puiden lomassa viilettää vaaleahiuksinen, sinisilmäinen pikkutyttö punaisine lapasineen kettu kannoillaan. Kuka on tuo tyttö? Onko hän vastaus Jackin ja Mabelin elämänpituiseen toiveeseen omasta lapsesta vai onko karu erämaaelämä tehnyt pariskunnan mielille tepposiaan?

He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. Miten hauska joulu olisikaan, kun talo olisi täynnä pikkuisia, he sanoivat toisilleen ensimmäisenä yhteisenä hiljaisena talvenaan. Vallitsi juhlallinen tunnelma, kun he avasivat toisiltaan saamansa lahjat, mutta he uskoivat, että jonain päivänä heidän jouluaamunsa raikuisivat lasten juoksua ja naurun pyrskeitä. Mabel ompeli pienen sukan heidän esikoiselleen, ja Jack luonnosteli keinuhevosta, jonka rakentaisi. Ehkä esikoinen olisi tyttö, vai olisiko se poika? Mistä he olisivat voineet tietää, että kahdenkymmenen vuoden päästä he olisivat yhä lapsettomia, vain vanha mies ja vanha nainen kaksin korvessa?

Pariskunnan suru lapsettomuudesta tuntuu hyvin läheiseltä. Kenelläpä meistä ei olisi ollut unelmia ja haaveita siitä kaikesta, mitä me omien lastemme kanssa tekisimme sitten kun... Kuinka joulutkin ovat taas täynnä iloa ja odotusta sitten kun... Kuinka vielä vähän aikaa sitten toiveikkaana ajateltiin, että ehkä jo ensi jouluna... Ei enää. Mutta tässä tarinassa kaiken surun, haikeuden ja särkyneiden sydänten keskelläkin toiveikkuus ja lähimmäisenrakkaus ovat niitä kantavia voimia, jotka auttavat ylitse pahimmatkin sudenkuopat. Jackin ja Mabelin sitoutuneisuus toisiinsa ja yhteiseen elämäänsä sekä ystävällisten naapureisen vilpitön halu auttaa, ovat kuin lämmintä hehkua talven pimeydessä. Sekä tietenkin Faina, pieni lumilapsi, joka olemassaolollaan antaa ja ottaa Jackin ja Mabelin elämään sen, mitä vain kauan toivottu lapsi voi. Tarinan maaginen realismi kietoo lukijansa tiukasti otteeseensa, ja saa sekä itkemään että nauramaan. Vaíkuttavin lukemani kirja pitkään aikaan, ja tämä pitää lukea juuri tähän vuodenaikaan. Keskellä kesähelteitä tarina tuskin olisi aivan yhtä lumovoimainen.

 

Katsokaa ihmeessä tämä lyhyt kirjan esittelyvideo ja sitten kipinkapin kirjastoon!