"Hei, sit vaan adoptoimaan!"

"Nomut sittenhän teidän on hyvä adoptoida!"

"Eiks adoptiokin ois ihan hyvä vaihtoehto jos ette nyt sit omaa saakaan?"

 

Tryin' NOT to answer something mean

 

Kyllä. Kaikki kolme ylläolevaa lausetta (kolmelta eri henkilöltä) olen kuullut viimeisen viikon aikana kerrottuani, että ei päästy edes siirtoon ja että edessä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Kaksi ensimmäistä lausetta sanottiin vieläpä hymyillen iloisella äänensävyllä. Että niinkuin naps vaan. Sit vaan adoptoimaan ja homma on sillä selvä. Toisen lausahduksen sanoja jatkoi vielä sillä iänikuisella rankutuksella siitä "kuinka moni onkin tullut raskaaksi kun adoptiopaperit on laitettu menemään". Minä en jaksa noita tarinoita! Ihan kuin suunnilleen joka toinen adoptiojonossa oleva tulee hups vaan raskaaksi luomusti siinä odotellessa. Happy ending. Ei ei ja ei! Se ei mene niin. Ja ihan kuin me ei oltais kuultu noita samoja juttuja jo tässä vuosien aikana ihan tarpeeksi.

 

Kolmas lause tuli taas osaaottaen säälivällä äänensävyllä. Miten niin vaihtoehto? Ei se mene niin, että adoptio on joku itsestäänselvä jatke lapsettomuushoitojen epäonnistuttua. Jotkut haluavat adoptoida, vaikka voivat saada biologisiakin lapsia. Toiset päätyvät adoptioon eivätkä lähde ollenkaan lapsettomuushoitoihin kun selviää, ettei biologista lasta voi saada luonnollisesti. Ja kyllä se adoptiolapsi on jokaiselle vanhemmalle ihan yhtä lailla oma kuin biologinenkin eikä todellakaan mikään korvikelapsi, "oman" lapsen sijainen. Ihan kuin me EI OLTAISI JO OSATTU IHAN ITSE AJATELLA, että on olemassa sellainenkin mahdollisuus kuin adoptio. Mahdollisuus, ei vaihtoehto. Oletus meillä on ollut, ettemme siihen prosessiin lähde. En silti sano ettei koskaan. Mutta me emme nyt jaksa kaiken tämän keskellä alkaa käydä läpi mitään muuta kuin seuraavaa hoitoa. Se vaatii henkisiä resursseja ihan eri tavalla kuin mikään edellinen kun tiedossa on, että tämä on mahdollisesti viimeinen tilaisuutemme saada biologinen lapsi. Että edessä on minulle viimeinen tilaisuus tulla koskaan raskaaksi, synnyttää ja nähdä omaa lastani syntymän hetkellä. Tässä kaikessa on niin paljon sulattelemista, että se on enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Olemmekin päättäneet, että keskustelemme tulevaisuudesta vasta kun tämäkin hoito on käyty loppuun ja käsitelty. Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian ja tajuaisivat, että me tarvitsemme nyt tukea, emme tungettelevia kysymyksiä siitä, ollaanko me ajateltu adoptiota.

 

Tämä viikko on ollut muutenkin kamala. Olen ollut hirveän väsynyt, pinna kireällä ja treenitkin on tehty vähän väkisin, ilman sitä normaalia treeni-iloa. Mieli on mennyt matalammaksi koko ajan. Hikoilen joka yö lakanat märäksi ja herään hikisenä ja kylmänä. Olen nähnyt niin ahdistavia painajaisia, etten niistä edes halua kirjoittaa tai kertoa, koska en vaan halua niitä edes ajatella. Eilen jo ajattelin, että nyt on asiat vaan menossa huonompaan suuntaan, mikä ihme minua vaivaa? Vastaus tuli tänään: KP 1. Ihan yllättäen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Vessakäynnillä vaan tuli ihan ääneen "oho", kun paperiin jäi selvä merkki vuodon alkamisesta. Minä odotin niiden alkavan vasta aikaisintaan ensi torstaina. Ehkäpä tämä selittääkin viikon kamaluuden (työstressin ja koko tämän elämäntilanteen lisäksi), eli yksinkertisesti hormonimyllerrys elimistössä. Sekaisinhan tuo hormonitoimintani nyt on, ja siihen yhdistettynä PMS, niin ei mikään ihme, että kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tämän ymmärtäminen tänään on helpottanut hieman oloa. Maanantaina siis soittoa polille ja varaamaan lääkäriaikaa. Ja kohti sitä viimeistä yritystä.

Ikuisesti kahdestaan?

Eipä näihin sanoihin juuri lisättävää...

Ei siirtoa

Näin tämä meidän tarina vaan jatkuu samalla kaavalla kuin tähänkin asti. Epäonnistuminen. Taas. Toivoa (ja rakko) täynnä mentiin polille kun ei sieltä mitään kuulunut. Epäusko olikin suuri, kun lääkäri heti ekaksi sanoi, että hänellä on huonoja uutisia ja käski mennä vessaan että jaksan paremmin kuunnella. Eli meidän Pikku-Möttönen oli hyytynyt. Vielä eilen se oli ollut jakautunut 4-soluiseksi, mutta oli kuulemma aika hitaanlainen ollut. Tänään päivällä se oli vaan taantunut ja jäänyt 6-soluiseksi. Lisäksi oli ollut rakenteeltaan luokkaa 4, eli roskiskamaa. Siinä oli ollut liikaa perimää sisällä. Ei tämä vaan voi taas olla totta. En oikein edes tiedä mitä ajatella, itkeä vai nauraa? Kaksi muuta punktoitua munasolua olivat olleet kypsiä, mutta hedelmöittyminen oli epänormaali, olivat monitumaisia. Itkuhan siinä tietysti tuli... Mutta ei tälle vaan voi mitään.

 

Tilanne on nyt se, että asiat eivät tästä ainakaan korjaannu. Nyt kuulemma jo munasarjojenikin rakenteesta näkee sen hiipumisen (vielä viime syksynä ne olivat rakenteeltaan normaalit). Viimekeväisen pakastuskatastrofin (Shokki ja Very bad luck) takia meille on kuitenkin luvattu yksi ylimääräinen hoito ja lääkäri sanoi, että he kyllä seisovat lupauksen takana, vaikka tilanne on mikä on. Paradoksaalista tässä on nyt se, että mieheni spermatilanne on nykyään normaali, kun alussahan epäily oli, että hänessä on vika. Nyt kun hänkin on saanut elämäntaparemontin hienoon vaiheeseen, näkyy se varmaankin siittiötuloksissa. Mutta kuten lääkärikin sanoi, sillä ei ole nyt meidän tilanteessa juuri merkitystä, kun minun munasarjojeni kapasiteetti on käynyt noin heikoksi.

 

Viimeiseen hoitoon lähdetään niin pian kuin mahdollista. Heti kun seuraava vuoto alkaa, varaan polilta ajan. Jos munasarjat ovat palautuneet tästä edellisestä rääkistä, voidaan hoito aloittaa sitten jo seuraavaan kiertoon. Siitä olemme mieheni kanssa yhtä mieltä, että me ei siltikään luovuteta. En edes ole varma mistä tämä voima (vai onko se jo joku epärealistinen pakkomielle??) tulee, mutta luovuttaminen ei meille ole vielä edes vaihtoehto. Mieheni sanoikin ihanasti, että onneksi meillä on vielä se vaihtoehto, että on mahdollisuus uuteen yritykseen. Noista sanoista aion nyt pitää kiinni ja kiitinkin miestäni kun hän minulle noin sanoi <3.  

 

Lääkäri sanoi lopuksi, että yritetään silti ajatella optimistisesti. Realiteetit ovat tiedossa, mutta silti optimismi täytyy pysyä mukana. Pessimistisellä asenteella hoitoon ei kannata lähteä. Olen nyt tuosta samaa mieltä ja pyrin keskittämään kaiken henkisen voimani tuohon ajattelutapaan, että tämä loppukevät nyt jaksetaan viedä läpi. Nyt tuntuu tosin, että tunteeni eivät oikein edes pääse ulos. Luulen, että Sepram-lääkitykseni on blokkaamassa niitä. En ole ihan varma, onko se hyvä vai paha asia. Ehkä se nyt on hyvä, etten pääse putoamaan liian alas ja jaksan paremmin nyt kevättä eteenpäin. Tunnen toki surua, mutta en halua antaa sille nyt sijaa. Vielä en halua käsitellä luopumisen tunteita, koska enhän minä vielä ole luovuttamassa... Pahin tunne on nyt se, että tunnen itseni niin vajaaksi, niin vialliseksi. Koska se on totuus.

 

Onneksi on työ (huhtikuun loppuun asti). Onneksi on rakkaat ihmiset tukemassa. Onneksi on sali. Onneksi on Fazerin sininen tuossa vieressä. Tämä blogikin saattaa nyt keväällä tulla taas tarpeeseen. Kiitos teille, jotka eilen tsemppasitte postaukseeni ja jaksoitte olla tukena! <3

 

 

ICSI nro 3

Ensiksikin, olen pahoillani hiljaisuudesta! Mieltäni lämmittää suuresti joulukuussa kirjoittamaani postaukseen tulleet kommentit, joissa kysellään minun voinnistani ja tilanteesta. Kiitos teille! <3 Tarkoitus ei ole ollut pimittää mitään, oon vaan ollut niin ulkona kaikesta lapsettomuusaiheista etten ole aikoihin edes kirjautunut näillä tunnuksilla bloggeriin. Treeniblogi onkin sitten päivittynyt tiuhempaan tahtiin, jos joku haluaa sinne osoitteen, voin kyllä sen antaa. Tämän blogin jatkosta en vielä osaa sanoa.

 

Nyt on tilanne kuitenkin se, että lapsettomuusasiat ovat taas päällimmäisenä mielessä. Ja usko, toivo, kaipaus, pelko, kaikki ne tunteet, jotka ovat viimeisten vuosien aikana tulleet liiankin tutuiksi. Elämme tällä hetkellä 3:nnen ICSI:n loppuvaihetta. Punktio oli maanantaina ja siirto toivottavasti huomenna. Meidän polilla on siirrytty nyt vähän pidempään viljelyyn, ja siksi siirto on vasta 3 päivän päästä punktiosta.

 

Eihän tämä tietenkään ole taskaan mennyt mitenkään loistavasti. Ensin Primolutilla ajoitettiin menkat. Menopurin aloitin jättiannoksella 325 IU kolme ekaa päivää, ja loppuaika mentiin 300 IU:lla. Nyt mukana olivat sitten Orgalutranin lisäksi vielä Prednisolon (kortisoni) ja disperiini päivittäin. Tämä cocktail jatkuu siis edelleen ja myös mahdollisen siirron jälkeenkin. Maanantain saalis oli kolme munasolua. Eilen sain tiedon, että niistä vain yksi oli hedelmöittynyt. Tänään ja huomisaamun sitten odotan paniikissa, että tuleeko polilta soittoa. Toivottavasti ei. Sillä jos soitto tulee, se tarkoittaa ettei ole mitään siirrettävää. Meidän pieni Möttönen siellä, ole nyt kiltti ja jaksa kasvaa! Huomenna pääsisit sitten sinne minne kuulutkin, oman äidin kohtuun. Tämä on taas nyt yhtä piinaavaa kuin ennenkin.

 

En saa purkaa oloa edes liikuntaan. Punktio oli vaikea, vaikka soluja vähän. Lääkäri oli punktoinut jo vasemmalta ainokaisen rakkulan ja sitten oikeaa puolta tarkastellessaan totesi, ettei saa sieltä punktoitua, kun munasarja on niin ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi on suoli välissä. Paikalle kutsuttiin sitten kokeneempi lääkäri avuksi, oli meidän onni että hän kuitenkin oli sinä päivänä talossa, vaikkei ollutkaan fertipolin puolella töissä. Yhdessä he sitten saivat oikealtakin ne kaksi rakkulaa tyhjennettyä. Tuskaahan se oli, kun tökittiin ja sitten mahan päältä paineltiin aika kovaa. Kipulääkettä onneksi sain tarpeeksi, mutta tekihän se sitten olon pökkyräiseksi.

 

Nyt on fiilikset vähän kaksijakoiset. Toisaalta olen onnellinen siitä yhdestäkin, jos se vaan nyt jaksaa huomiseen asti kehittyä. Toisaalta mielessä vaan pyörii, että onko tässä mitään järkeä? Kerta toisen jälkeen lääkeannoksia kasvatetaan, mutta tulos tuntuu huononevan. Miten kauan tätä enää oikeasti jaksaa? Miten jaksan loppuelämää, jos meille ei sitä kaivattua lasta tule? Tällä hetkellä kaipaan sitä omaa lasta syliini niin että sattuu. Kaipaan eloa tyhjään kohtuuni. En osaa tämän paremmin selittää.

 

Nyt yritän pysyä kasassa huomiseen. Jos soitto polilta tulee, en tiedä miten romahdan.