Adoptio-kortti ja muuta "mukavaa"

Nyt pitää avautua. Monet lapsettomat käyttävät termiä "adoptio-kortti" tilanteista, jolloin ihmiset ottavat puheeksi adoption mahdollisuuden. Tätä termiä ei yleensä käytetä kovin positiivisessa merkityksessä. Yleensä tilanteessa on keskusteltu lapsettomuudesta jonkun toisen osapuolen kanssa ja sitten sieltä toiselta osapuolelta "vedetään se adoptio-kortti". Tästä asiasta olen vaahdonnut ennenkin tässä postauksessa.

Tänään se taas tuli. Palasin siis töihin maanantaina sairauslomalta, ja työkavereiden kanssa sitten on jonkin verran juteltu näistä syistä, miksi olin poissa. Tänään sitten oli taas yksi tällainen keskustelu, joka meni aiiiiivan liian pitkälle. Minulle tuli niin paha mieli (okei, mielentilani muutenkin tuntuu olevan vielä vähän hauraalla pohjalla...), että kävin vessassa tirauttamassa itkut. Työkaverini siis kysyi, että onko meillä nyt hoitoja meneillään, kun olin sairauslomalla. Vastasin, että ei ole, vasta ensi vuoden puolella jotain. Mutta osasyy sairauslomaan oli tämä lapsettomuuden aiheuttama henkinen kuormitus. Tämä henkilö on ollut tietoinen hoidoista alusta asti ja tietää, miten vaikea asia tämä minulle on. Nyt sitten (taas) hän kuitenkin laukaisi: "mutta kyllähän se adoptiokin olisi hyvä vaihtoehto". Siihen sitten vastasin, että ei se meille ole. Aina, aina, kun vastaa kenelle tahansa näin, sieltä tulee sellainen ilme, että nyt vaaditaan selitystä. Miksi? Miksi minä olisin velvollinen selittämään yhtään kenellekään, miksi adoptio ei ole meille vaihtoehto? Ja jatkoa seurasi "kyllä se mieli kuule voi vielä muuttua ja haluattekin joskus vielä adoptoida". EI, EI ja EI! Tämä on taas tätä. Onhan se adoptio niin helppoa, että naps vaan, kun päätät adoptoida lapsen, niin se on kohta sylissä. Selitin, että ei se kyllä ihan niin mene, meilläkin ikää alkaa olla ja se adoptioprosessi voi olla todella monen vuoden mittainen ja nykyään muutenkin aika vaikeaksi tehty janiinedelleen. Ja sitten vielä: "kuule kun maailmassa on niin paljon lapsia, joilla ei ole äitiä ja isää. Jotka tarvitsisivat hyvän kodin". ....... AIJAAAAA?!!!???? Enpä tiennytkään! Tässä vaiheessa näin punaista ja itku oli jo lähellä. Siis ihan kuin meillä olisi velvollisuus nyt sitten adoptoida, kun emme voi omaa saada? Minä loukkaannuin tästä todella. Minä olen sitä mieltä, että jos näin ajatellaan, niin kenenkään ei pitäisi "tehdä" omia lapsia, vaan ensin pitää adoptoida kaikki orvot lapset. Ei sillä ole mitään merkitystä, millä tavalla se lapsi on saanut alkunsa. Hoidoilla tai ilman.

Tilanne vielä jatkui, kun henkilö yritti ilmeisesti lohduttaa minua. "Sinullehan sopisi vaikka joku vapaaehtoistyö, jossa saisit olla lasten kanssa tekemisissä, kun ei niitä omia ole". Oikeasti, mitä v****a? Sanoin suoraan, että no ei todellakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Minua sattuu olla pienten lasten kanssa. Siis muiden kuin itselleni oikeasti tärkeiden lasten. Ei minusta ole sellaiseen. Ei nyt, en tiedä onko koskaan. Töissä olen jonkin verran lasten(kin) kanssa tekemisissä, mutta en voisi koskaan olla työssä, jossa ollaan läheisessä kanssakäymisessä lasten kanssa. Ja vielä "ja muistathan, että ei se ole mikään maailmanloppu, jos niitä lapsia ei tule. Täytyy vaan keksiä elämään jotain muuta sisältöä". Sanoo ihminen, joka ei ole koskaan joutunut miettimään tällaisia asioita. Jolla on omia lapsia. Tässä vaiheessa en kestänyt enää, vaan painuin sinne vessaan. Mistä kukaan voi tietää, onko se minulle maailmanloppu vai ei? Kukaan ei saa tulla minulle sanomaan, mitä minä saan tuntea ja mitä en. Enhän minä itsekään tiedä, miten minun käy, jos jäämme lopullisesti lapsettomiksi. Mutta sen voin varmasti sanoa, että tietyltä osalta se on minun maailmani loppu, jos niin käy. Ja näitä on pohdittu jo pari vuotta sitten tässä postauksessa.

Minulle aina toitotetaan, että hyväähän ne ihmiset vaan tarkoittaa. Joo, tiedän kyllä sen. Mutta kun oikeasti minä en jaksa enää. En jaksa kuunnella "neuvoja" ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miltä tämä minusta tuntuu. Me olemme toivoneet lasta kohta viisi vuotta. Me aloitimme hoidot 3,5 vuotta sitten. Arvata saattaa, että näiden vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinmoista neuvoa. "Oletteko ajatelleet..?" Nyt newsflash: KYLLÄ, olemme ajatelleet! Ihan satavarmasti olemme ajatelleet juuri sitäkin, mitä sieltä on tulossa. Näiden vuosien aikana, me olemme kyllä ajatelleet ympäri ja ämpäri kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja. Ihan kaikkia. Tuskinpa kenelläkään on meille todellakaan mitään uljasta ratkaisua tähän ongelmaamme. Ellei sitten satu olemaan lapsettomuuteen erikoistunut tutkija, joka on keksinyt lopullisen ratkaisun tuomioon, joka minun sairauskertomuksessanikin lukee: infertilitas feminae. Naisen steriliteetti. Naisen hedelmättömyys. Naisen lapsettomuus. Naisen infertiliteetti. Tuliko selväksi? Kotona paasasin tästä miehelleni. Onneksi täällä on siis yksi, joka ymmärtää. Joka oikeasti tietää. Vaikka ei yhtä vahvasti näitä asioita otakaan, niin silti ymmärtää.

Töiden jälkeen marssin kaupungille ja ostin uuden laukun ja kesämekon. Ja onneksi minulla oli suklaata! On vielä niin kipeät menkatkin menossa, että ei paljon naurata.

P.S. Minulla ei siis ole mitään adoptiota vastaan, ei todellakaan. Todella kunnioitan heitä, jotka jaksavat siihen prosessiin lähteä, oli sitten biologisia lapsia tai ei. Se ei vaan sovi kaikille eikä kenenkään tulisi todellakaan olettaa, että se on automaattisesti vaihtoehto tahattomasti lapsettomille.

Endometrioosi?

Tällä viikolla mieliala on onneksi lähtenyt kohoamaan. Kävin vanhempieni luona lepäämässä yhden yönseudun ja äiti piti hyvää huolta. Tällä viikolla olen syönytkin jo paljon paremmin (heh, äiti piti hyvää huolta siitäkin ;D) eikä samanlaista jatkuvaa fyysistä pahaa oloa enää päivittäin ole. Tänään vaakakin näytti ettei paino ole noussut, vaikka olenkin syönyt enemmän. Edelleen tämä painontarkkailu ja syömisten tarkkailu ovat kuitenkin hyvin herkkä paikka ja lipeäminen tästä sinne pimeämmälle puolelle ei varmasti paljon vaadi. Siksi onkin ollut nyt hyvä olla mittailematta ruoka-annoksia ja laskematta kaloreita. Maanantain töihinpaluu jännittää kyllä, sillä edelleen ihmisten ilmoilla oleminen aiheuttaa ahdistusoireita ja väsymystä. Huomenna ajattelin lähteä kaupungille, kun pitäähän tässä taas vieraisiin ihmiskontakteihin tottua kun töihin menee. Ensi viikon työpäiville en aio etukäteen miettiä mitään muuta ohjelmaa, katsotaan nyt ensin, miten siellä töissä pärjätään.

Sitten niitä gyneuutisia. Tiistaina siis kävin gynekologilla näiden lisääntyneiden vuoto- ja kipuoireiden takia. Ultrassa näkyi heti, että kysta munasarjassa on kasvanut. Kolme kuukautta sitten sen koko oli vain 2,7 x 2,5 cm ja nyt se oli 5,1 x 2,5cm. Eli kasvuvauhti ei ollut onneksi mikään hurja, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että tauti on nyt aktiivivaiheessa. Hänenkin mielestään kyse on endometrioomasta. Kysyin suoraan, että onko minulla nyt sitten endometrioosi? Lääkäri vastasi, että kyllähän se tuon uä:n ja oireiluni mukaan siltä vaikuttaa, mutta varmaa diagnoosiahan ei saa kuin leikkauksessa. Hän kyllä vähän kummasteli tuon endometriooman muotoa, kun se on soikio. Minäkin tuosta ultrakuvasta kyllä erotan, että se on ihan erimuotoinen kuin vielä huhtikuussa. Lääkäri miettikin, että siinä voi olla myös kahden endometriooman yhdistelmä. Hän myös sanoi, että tässä voi olla syy siihen, että tuo vasen munasarjani on ollut aina se huonompi. Se on aina stimulaatioissakin tehnyt korkeintaan pari follia jos sitäkään. Jos siellä on endometrioosia ollut, niin se on tietysti heikentänyt koko ajan munasarjan toimintaa. Laparoskopiassa kaksi vuotta sitten minullahan ei näkynyt missään endometrioosia, mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi voinut aktivoitua myöhemmin, niin kuin nyt näyttää käyneen.

Lääkäri sanoi, että tilanne on ehdottomasti pidettävä seurannassa ja laittoi minulle lähetteen naistentautien polille 2 kuukauden päähän. Eli pari kiertoa tässä vielä katsotaan, kasvaako ja oireileeko se endometriooma. Hän ehdotti minulle e-pillereitä, jotka auttaisivat kipuihin, mutta en halunnut niitä. Menkkakivut on olleet kyllä viime kuukausina aika pahoja, yleensä yksi päivä on sellainen, ettei mikään kipulääkemäärä auta. Mutta yritän pärjätä näillä silti, en todellakaan halua yhtään mitään ylimääräisiä hormoneja kehooni nyt ennen lahjasoluhoitoa. Jos en pärjää kipujen kanssa, tulee minun ottaa yhteyttä sinne gynen polille ja aikaistaa sitä käyntiä. Leikkauspäätös sitten varmaan tehdään silloin. Vaikka edellinen laparoskopia oli minun kohdallani aika kamala kokemus (tai lähinnä siis ne jälkitilat siinä), niin silti itse olen sitä mieltä, että haluaisin siihen leikkaukseen. Ihan siksi että nähtäisiin varmuudella, onko se endometrioosia vai jotain muuta ja jos on, niin onko sitä mahdollisesti sitten mennyt muuallekin. Toiseksi, olen sitä mieltä, että voisivat poistaa koko vasemman munasarjan. Se on ollut murheenkryyninä jo niin pitkään. Ja jos sitä nyt operoidaan, niin riski endometrioosin uusiutumiseen aina on. Yleensähän nämä leikkaukset tehdään niin, että pyritään säästämään munasarja. Minulle siitä vasurista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä, kun munajohdin on jo poistettu. Minä en haluaisi pitää sisälläni mitään ylimääräistä häiritsemässä omaa oloani ja varsinkaan mahdollisesti sotkemassa tulevaa hoitoa. Siksi haluaisin siihen leikkaukseen.

Eilen katsoin tietojani Medinetistä ja huomasin lähetteen gynelle jo menneen. Sieltä olikin laitettu minulle jo syyskuun alkuun tutkimuspyyntö CA 12-5 antigeeni -mittaukseen. En ollut ikinä kuullutkaan moisesta ja pakkohan se oli heti googlata. Aika järkytys oli kun selvisi, että sitä käytetään ensisijaisesti munasarjasyövän diagnosoinnissa ja seurannassa. Hyvä ettei itku päässyt kun panikoin, että epäileekö ne kumminkin jotain tuollaista! Onneksi selvitin asiaa lisää ja selvisi, että sitä käytetään myös endometrioosin yhteydessä. Joillain endopotilailla tuo arvo saattaa olla myös koholla (linkki).

Ensin tiistaina oli sellainen olo (ja välillä vieläkin), että eikö nämä vastoinkäymiset ikinä lopu? Iskuja tulee oikealta ja vasemmalta. Tällä hetkellä elämässäni on niin paljon epävarmuustekijöitä tulevaisuuteen liittyen, että se todellakin vaikuttaa mielialaan. Mutta nyt olen ajatellut niin, että hyvä kun nämä oireideni syyt ainakin ovat nyt todennäköisesti selvät. Ei tarvitse enää niitä miettiä, että mistä johtuu. Eikä tarvitse enää itseäni syyttää, että tällä kropan rääkillä olisin itse aiheuttanut jotain noita vaivoja. Nyt on viikonlopuksi kipulääkevarasto täydennetty, sillä menkat on tulossa taas. Nyt jo tiputtelee ja koskee, eiköhän tämä tai huominen sitten käänny vielä kp 1:ksi. Kunhan vaan pahimmat kivut olisivat ohi ennen maanantaita!

Surullinen toipilas

Aikamoista vuoristorataa on ollut olo viime päivinä. Positiivista on ollut se, että olen saanut vähän pituutta yöunille. Viikonloppuna nukuin yhtenä yönä jopa 8 tuntia. Muuten unet on olleet siinä 6 tunnin luokkaa. Päivällä olen myös nukkunut. Olen nyt ajatellut, että täytyy nukkua aina kun nukuttaa. Ensi maanantaina minulla on töihinpaluu ja olisihan se hyvä, että saisin tätä kevään ja kesän aikana kertynyttä univajetta edes vähän paikattua. Niin. Olen alkanut jo nyt panikoida sitä, että selviänkö minä siellä töissä. Ja kun tuohon ajatukseen tänäkin aamuna heräsin klo 6, niin eipä paljon nukuttanutkaan.

Viime viikolla olo tuntui jo paremmalta, mutta sitten perjantai oli todella huono päivä. Se alkoi oikeastaan siitä, kun minulla alkoi torstai-iltana jälleen ne oudot mahakivut ja ruskea vuoto (kp 17, viime kierrossa sama homma alkoi kp 13). Juuri kun muuten alkoi olla parempi olo, niin sitten taas tämä. Kipu tuntui välillä vihlaisuina ja tuikkimisena munasarjojen tienoilla ja koko alavatsalla sellaisena tunteena kuin menkkojen ollessa lähellä. Välillä on ollut sellaista paineentunnetta. Vasurissa on tuntunut, kuin joku puristaisi sitä (munasarjaa). Siellähän se endometriooma on. Niinpä minä sitten varasin ajan yksityiselle gynekologikeskukselle ja tänään olen menossa tutkittavaksi. En jaksa enää yhtään ylimääräistä huolta ja epävarmuutta. Niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi. Itse epäilen tässä olevan kolme vaihtoehtoa, joista nämä oireet johtuvat: 1. munasarjojen hiipuminen etenee ja oireet johtuvat siitä. Tätä olettamusta tukisi myös viime kiertojen lyhyys (24 ja 23 päivää), 2. stressi ja kehon ylirasitus, 3. endometriooma, joka on kasvanut/alkanut vaivata muuten. Tähän voisi viitata muutamien viime menkkojen vuodon runsaus ja kipujen kasvaminen.

Tottakai tämä oma toipuminen olisi varmaan edennyt nopeammin, jos ei näitä gynevaivoja olisi tähän taas tullut. Perjantaina sitten kompastuin taas siihen mokaan, että lähdin juoksemaan, vaikka olo oli huono. Olin itkeskellyt pitkin päivää ja siksikin varmaan olo oli voimaton. Viikonloppuna en käynyt edes kävelemässä, vaan lepäsin molemmat päivät. Eilen liikuin 11 km pyöräillen, siinä kaikki. Myös tämä painontarkkailu on minulla edelleen kompastuskivenä, kun niin pelkään lihomista. Olinkin vaakakiellossa torstaista tähän aamuun asti, ja kun vaaka näytti 71 kg tänä aamuna, masennuin. Ei vieläkään ala kutosella paino. Se on juminut nyt siis viikon. Tiedän, että järjellä ajatellen ei se voikaan laskea tässä tilanteessa. Kun kuitenkin viikko sitten minulla oli tilanne, että paino oli pudonnut 4kg kahdessa viikossa. Miehenikin takoi taas päähäni tänä aamuna, että ei keho voi korjata itseään, jos se on vajaalla energiansaannilla. Ja nyt täytyy oikeasti unohtaa koko painonpudotus ja kehonkiinteytys, kunnes kehoni ja mieleni ovat taas kunnossa. Mutta kun en minä osaa! En edes itse nyt ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Kehonkuvani on ihan pielessä ja minä vaan kohdistan kaiken vihani tähän kroppaan, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Myös kalorilaskuri ja keittiövaaka ovat pannassa tämän viikon. Yritän sen avulla vapauttaa syömistäni, ettei se olisi niin kontrolloitua. Huono omatunto on siitä, kun en ole jaksanut liikkua muuten kuin näitä pyörälenkkejä.

Todeksi on tullut jälleen se, miten tämä lapsettomuussuru meneekin näin vuoristoratamaisesti. Oikeastaan viime kesästä tähän kevääseen se ei juurikaan vaivannut mieltäni yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta. Mutta nyt keväällä, kun tämä käsivaiva alkoi toden teolla häiritä treenejä ja keho ilmoitella muutenkin ylirasitusta, alkoi surukun nostaa päätään. Tai no, kunnolla se suru on tullut pintaan vasta lääkkeet lopetettuani. Eli selittäviä tekijöitä ovat varmasti juuri nuo, että en pääse purkamaan sitä surua treeniin ja kun lääkitys loppui, tulee ne tunteetkin taas pintaan. Eilinen ja tämä päivä ovat alkaneet taas itkulla. Milloin tämä suru loppuu?

Ja sitten minulle sanotaan, että yrittäisit nyt nauttia kesästä. Miten? En pidä itsestäni ollenkaan tällaisena. En ole oma itseni.