Surullinen toipilas

Aikamoista vuoristorataa on ollut olo viime päivinä. Positiivista on ollut se, että olen saanut vähän pituutta yöunille. Viikonloppuna nukuin yhtenä yönä jopa 8 tuntia. Muuten unet on olleet siinä 6 tunnin luokkaa. Päivällä olen myös nukkunut. Olen nyt ajatellut, että täytyy nukkua aina kun nukuttaa. Ensi maanantaina minulla on töihinpaluu ja olisihan se hyvä, että saisin tätä kevään ja kesän aikana kertynyttä univajetta edes vähän paikattua. Niin. Olen alkanut jo nyt panikoida sitä, että selviänkö minä siellä töissä. Ja kun tuohon ajatukseen tänäkin aamuna heräsin klo 6, niin eipä paljon nukuttanutkaan.

Viime viikolla olo tuntui jo paremmalta, mutta sitten perjantai oli todella huono päivä. Se alkoi oikeastaan siitä, kun minulla alkoi torstai-iltana jälleen ne oudot mahakivut ja ruskea vuoto (kp 17, viime kierrossa sama homma alkoi kp 13). Juuri kun muuten alkoi olla parempi olo, niin sitten taas tämä. Kipu tuntui välillä vihlaisuina ja tuikkimisena munasarjojen tienoilla ja koko alavatsalla sellaisena tunteena kuin menkkojen ollessa lähellä. Välillä on ollut sellaista paineentunnetta. Vasurissa on tuntunut, kuin joku puristaisi sitä (munasarjaa). Siellähän se endometriooma on. Niinpä minä sitten varasin ajan yksityiselle gynekologikeskukselle ja tänään olen menossa tutkittavaksi. En jaksa enää yhtään ylimääräistä huolta ja epävarmuutta. Niitä on jo muutenkin ihan tarpeeksi. Itse epäilen tässä olevan kolme vaihtoehtoa, joista nämä oireet johtuvat: 1. munasarjojen hiipuminen etenee ja oireet johtuvat siitä. Tätä olettamusta tukisi myös viime kiertojen lyhyys (24 ja 23 päivää), 2. stressi ja kehon ylirasitus, 3. endometriooma, joka on kasvanut/alkanut vaivata muuten. Tähän voisi viitata muutamien viime menkkojen vuodon runsaus ja kipujen kasvaminen.

Tottakai tämä oma toipuminen olisi varmaan edennyt nopeammin, jos ei näitä gynevaivoja olisi tähän taas tullut. Perjantaina sitten kompastuin taas siihen mokaan, että lähdin juoksemaan, vaikka olo oli huono. Olin itkeskellyt pitkin päivää ja siksikin varmaan olo oli voimaton. Viikonloppuna en käynyt edes kävelemässä, vaan lepäsin molemmat päivät. Eilen liikuin 11 km pyöräillen, siinä kaikki. Myös tämä painontarkkailu on minulla edelleen kompastuskivenä, kun niin pelkään lihomista. Olinkin vaakakiellossa torstaista tähän aamuun asti, ja kun vaaka näytti 71 kg tänä aamuna, masennuin. Ei vieläkään ala kutosella paino. Se on juminut nyt siis viikon. Tiedän, että järjellä ajatellen ei se voikaan laskea tässä tilanteessa. Kun kuitenkin viikko sitten minulla oli tilanne, että paino oli pudonnut 4kg kahdessa viikossa. Miehenikin takoi taas päähäni tänä aamuna, että ei keho voi korjata itseään, jos se on vajaalla energiansaannilla. Ja nyt täytyy oikeasti unohtaa koko painonpudotus ja kehonkiinteytys, kunnes kehoni ja mieleni ovat taas kunnossa. Mutta kun en minä osaa! En edes itse nyt ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Kehonkuvani on ihan pielessä ja minä vaan kohdistan kaiken vihani tähän kroppaan, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi toimia. Myös kalorilaskuri ja keittiövaaka ovat pannassa tämän viikon. Yritän sen avulla vapauttaa syömistäni, ettei se olisi niin kontrolloitua. Huono omatunto on siitä, kun en ole jaksanut liikkua muuten kuin näitä pyörälenkkejä.

Todeksi on tullut jälleen se, miten tämä lapsettomuussuru meneekin näin vuoristoratamaisesti. Oikeastaan viime kesästä tähän kevääseen se ei juurikaan vaivannut mieltäni yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta. Mutta nyt keväällä, kun tämä käsivaiva alkoi toden teolla häiritä treenejä ja keho ilmoitella muutenkin ylirasitusta, alkoi surukun nostaa päätään. Tai no, kunnolla se suru on tullut pintaan vasta lääkkeet lopetettuani. Eli selittäviä tekijöitä ovat varmasti juuri nuo, että en pääse purkamaan sitä surua treeniin ja kun lääkitys loppui, tulee ne tunteetkin taas pintaan. Eilinen ja tämä päivä ovat alkaneet taas itkulla. Milloin tämä suru loppuu?

Ja sitten minulle sanotaan, että yrittäisit nyt nauttia kesästä. Miten? En pidä itsestäni ollenkaan tällaisena. En ole oma itseni.