Uusi vuosi

Jälleen on alkanut uusi vuosi. Tämä vuosi on ensimmäinen varmaan koskaan, kun en odota mitään. Ei lupauksia, ei toiveita. Ei mitään.

Vuosi 2015 oli elämäni raskaimpia vuosia. Ehkäpä jopa kaikkein raskain. Minulla on menneisyydessä hyvin rankkoja aikoja, varsinkin 1990-luvun lopulla. Loppusyksystä 1998 kevääseen 1999 en muista juuri mitään. Sairastin tuolloin vaikeaa masennusta ja lähellä oli, etten olisi täällä enää. Tuolloin vain ja ainoastaan vahva tukiverkosto (perhe ja ystävät) pitivät minut juuri ja juuri pinnalla, estivät lopullisen vajoamisen. Sekä tietenkin lääkitys ja oikeanlainen, tiivis hoitosuhde mielenterveyspuolelle. Tuolloin olin kuitenkin hyvin nuori, vasta 19-vuotias.

Nyt olen 36-vuotias. En voi verrata itseäni tuonne 90-luvun lopun minään. Eikä sitä tilannetta voi verrata tähän. Nyt minulla on takana roimasti elämänkokemusta, niin hyvässä kuin pahassakin. Luulisin, että se on nimenomaan yksi syy, että täällä jotenkin selvitään. Jos olisin joutunut tähän samaan kohtaan 10 vuota sitten 26-vuotiaana, en tiedä, olisinko seonnut lopullisesti. Voi olla. Nyt minulla on vahva parisuhde, jo yli 16 yhteistä vuotta takana. Mieheni olikin yksi sellainen tekijä, joka aikanaan oli auttamassa eteenpäin. Me aloimme seurustella syksyllä 1999. Tosin pahin aika oli jo silloin ohitse. En olisi todellakaan pystynyt mihinkään oikeaan parisuhteeseen vielä aiemmin.

Tiedostan, että en ole oikeasti vielä käsitellyt viime vuoden tapahtumia juurikaan. Minä en vaan pysty. Minä en pysty ajattelemaan vieläkään tulevaa. Oikeastaan tällä hetkellä minulla on hyvin vähän motivaatiota yhtään mihinkään. Toisaalta nämä ajatukset ovat vähän pelottavia. Ne voivat ennakoida masennusjaksoa. Mutta kun en vaan nyt jaksaisi alkaa käsitellä yhtään mitään. En todellakan jaksa mennä ainakaan puhumaan millekään psykologille. Tiedän, miten ne keskustelut toimivat. Olen käynyt niin paljon terapiassa, että tiedän. Enkä vaan millään jaksaisi mennä taas jollekin uudelle ihmiselle selittämään kaikkea alusta asti ja kuulemaan ne samat jutut, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemminkin.

Haluaisin olla iloisempi, nauravaisempi, sosiaalisempi. Niinkuin normaalisti olen. Mutta en vaan jaksa nyt välittää. En ole näistä tuntemuksista oikeastaan kenellekään edes puhunut. Puhuminen vaan tuntuu nyt niin vaivalloiselta. En jaksa alkaa aukomaan sitä vyyhtiä.

Tällä hetkellä en halua nähdä raskausmahoja. En vauvoja. En pikkulapsia. En halua kuulla ja nähdä lapsiperhekeskusteluja. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Sitähän minä olen.

Siispä. Minulla ei ole mitään odotuksia vuodelle 2016. Elän vaan päivä kerrallaan.

Hui. Tulipa kamalan synkkä teksti. Ei tämä kaikki varmaankaan minusta päällepäin näy. Mutta tältä minusta tuntuu juuri nyt. Ja silti suhtaudun tähänkin nyt jotenkin järkiperäisesti, että jospa tämä tästä joskus. Olen selvinnyt ennenkin, niin kai tästäkin joskus?  Onneksi on edelleen se tukiverkosto. Perhe ja ystävät.

Mitä kuuluu?

Monta monta viikkoa on kulunut niin, että en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa kuulumisia. Anteeksi!  Tiedän että moni lukija on varmaan ollut huolissaan, miten täällä menee ja kyselyjäkin on tullut. Nyt yritän vähän valottaa tilannetta jos osaan. Olen kotona angiinan kourissa, joten aikaakin kirjoittamiselle on.

Mietin pääni puhki niinä päivinä kun se kamala vuoto ja kivut taas tulivat, että mistä tämä kaikki johtuu. Aloin miettiä, onko se vika sittenkään ollut niissä alkioissa, kun molemmat kuitenkin kiinnittyivät. Seuraavalla viikolla keskustelin puhelimessa lääkärimme kanssa. Ja hänkin vahvisti epäilyn, että oliko kuitenkin vika muualla. Sain nyt tietää lisää luovuttajastamme, ja että hän on luovuttanut ennenkin. Jostain syystä nyt vaan niitä munasoluja ei tullut sen enempää. Eli onko tässä ollut suurin syypää kuitenkin tämä helvetin endometrioosi? Se voi saada kohdun hylkimään alkiota. Koskaan ei tietysti saada varmuutta sille, että oliko vika alkioissa, kohdussa vai molemmissa.

Minullahan alkoi noin viikon päästä siirrosta muutamana yönä ne hirveät poltot kohdussa. Nyt olen melko varma, että silloin kohtu alkoi pyrkiä eroon kiinnittyneestä alkiosta. Eli minulla ne kivut eivät todellakaan olleet "hyvä merkki". Alkio ja limakalvo eivät vaan sitten tulleet ulos tukilääkityksen takia.

Lääkäri kysyikin, että aloittaisinko e-pillerit, jotka auttaisivat endon oireisiin ja ehkäisisivät sen leviämistä. Minä en ole missään nimessä valmis siihen. Vaikka tiedän, että luomuraskauden mahdollisuus on yhden prosentin luokkaa, niin en vaan pysty. Päinvastoin, mulla oli Letroja vielä kuuteen kiertoon ja kysyin, voinko käyttää niitä. Lääkäri antoi luvan ja sanoi, että omien voimien ja tuntemusten mukaan nyt vaan.

Puhuimme myös siitä, että olisiko ollut järkevää vielä kokeilla toista luovuttajaa. Lääkärin mielestä meillä olisi kuitenkin valoisampi tilanne kuin monella muulla, koska yritys oli hyvä molemmilla kerroilla. Ja edelleen, koko hoitohistorian aikana on ollut vain neljä siirtoa ja niistä kaksi kiinnittyi. Mahiksia siis olisi. Nyt voitaisiin valmistautua siirtoonkin laittamalla ensin oma hormonitoiminta (ja samalla siis kohtu) lepotilaan muutamaksi kuukaudeksi. Tällä on ollut joillekin endopotilaille hyvä vaikutus ja alkio on kestänyt matkassa. Mutta minä en todellakaan tiedä, jaksaisimmeko enää tätä.

Mehän päätimme lahjamunasoluhoitoon lähtiessä, että yksi kerta ja se on sitten siinä. Toki meillä oli oletuksena, että alkioita olisi tullut enemmän kuin kaksi. Jos molemmat siirrot, tai edes tämä viimeinen olisivat olleet puhdasta negaa, niin jatkoa ei tarvitsisi edes miettiä. Se olisi nyt tässä. Mutta nyt kieltämättä mietityttää, että kannattaisiko vielä yrittää? Nyt emme ole moneen viikkoon puhuneet siitä. Miehelleni koko asia on ollut nyt kuin punainen vaate. Hän on enemmän sitä mieltä, että ei enää. Minäkään en ole jaksanut työstää tätä. Elän nyt jonkinlaisessa välitilassa. Lopullista lapsettomuuden surutyötä on vaikea aloittaa, jos vielä mietityttää, että "entä jos".

Itsestäni tällä hetkellä tuntuu, että kumpikin vaihtoehto on huono. Ensinnäkin jonotusaika on taas se about vuosi. Olisimme voineet toki liittyä jo jonoon, mutta en halunnut, koska on tämä kuitenkin vähän epätodennäköistä, että yritetään enää. Toiseksi, jos me ei sittenkään saataisi toivottua tulosta, niin miten hajalla me sitten oltaisiin? Tällä hetkellä siis helpommalta tuntuisi luovuttaminen. Mutta kun sekin saa aikaan tunteen, että ei olla kaikkeamme yritetty. Vaikka järki sanoo, että ollaan. Raha on tietysti myös iso asia tässä, mutta meille isompi on se, että kestäisikö pää enää tätä.

Moni ulkopuolinen on sanonut, että tottakai kannattaa yrittää kun mahiksia on. Mutta he eivät ymmärrä. Ei heillä ole hajuakaan siitä, mitä tämän kanssa eläminen on. Läheisimmät ovat ehkä enemmän sitä mieltä, että olette jo saaneet kärsiä tarpeeksi. He ovatkin nähneet ja kuulleet omin silmin ja korvin, ja ymmärrän, että he haluaisivat säästää meitä lisäkärsimyksiltä. Toisaalta lopullinen lapsettomuus merkitsee minulle jokatapauksessa jonkinasteista kärsimystä koko loppuelämäksi. Itse se päätös on tehtävä muiden mielipiteistä välittämättä, niin lääkärikin sanoi.

Minä luulin, että lahjamunasoluhoito olisi prosessina helpompi kuin omilla soluilla tehty. Minulle se on ollut oikeastaan vaikeampaa, koska omilla soluilla tiesi koko ajan, missä mennään. Nyt ei voinut tietää ja pystyi vielä vähemmän vaikuttamaan asioihin. Ja hormonihoidot olivat ihan yhtä rankkoja kuin ennenkin. Ainoastaan punktio jäi pois. En tiedä, jaksaisinko sitä jännittämistä ja hermoilua taas.

Ja edelleen, mitä hyötyä on hyvistä alkioista, jos tämä endo heittää ne ulos kohdusta kuitenkin? Voi että minä vihaan tätä sairautta. Vaikka pahoja kipuja en joudu kokemaan kuin menkkojen aikana (jotkut kärsivät ihan joka päivä!), niin sitäkin suurempana kärsimyksenä pidän ikuista lapsettomuutta. Minä kärsin siitä ihan joka päivä. Ei se aina ulospäin näy, mutta päivääkään ei kulu, jolloin en jossain vaiheessa tuntisi sitä henkistä kipua. Sen kanssa pitää kai vaan opetella elämään.

Tällaista siis minulle kuuluu. Selviydyn elämästä päivä kerrallaan. Tulevaisuutta en pysty ajattelemaan.

Onnesta ahdistukseen

Järkyttävän kammottavat piinapäivät. Onhan se karua, että tämä on meidän hoitotaipaleella vasta neljäs kerta, kun eletään piinapäiviä. Tai no, olihan ne kolme inssiä silloin keväällä 2011, mutta jotenkin en kyllä pysty millään tasolla vertaamaan niitä näihin alkionsiirtoja seuraaviin piinapäiviin. Tällä hetkellä koen oikeasti katkeruutta siitä, että meillä on takana oikeasti 4 punktioon asti vietyä ICSI:ä (+ yksi keskeytetty) omilla soluilla, ja sitten tämä yksi lahjamunasoluhoito. Joista yhteensä siis vain neljä siirtoa! Normaalistihan kun suunnilleen yhdessä hoidossa on saman verran siirtoja... Meillä siis viidessä.

Ymmärrän kyllä, että ne jatkuvat siirrot ja negat ovat turhauttavia. Mutta jokainen siirto on kuitenkin aina mahdollisuus. Kun siirtoa ei tule, ei tule myöskään mahdollisuutta. Tiedän, että kuulostaa kamalalta, mutta tällä hetkellä olen kyllä kateellinen jopa niille, jotka ovat hoidoissa ja joilla niitä alkioita vaan tulee ja pakkasessa on vaikka kuinka monta. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta. Ehkä hyväksyisin tämän tilanteen vähän helpommin, jos se viime tammikuinen alkiokaan ei edes olisi yrittänyt kiinnittyä. Mutta kun se yritti, todennäköisesti kiinnittyikin, mutta sitten kuitenkin irtosi. Jos näistä siirretyistä alkioista mikään ei olisi edes yrittänyt kiinnittyä, olisi tappio ehkä hiukan helpompi kestää. Nyt tiedetään, että mahdollisuuksia on, mutta kun ei ole alkioita. Harmittaa niin vietävästi!

Mehän päätimme etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa vain yhden kerran ja that's it. Nyt on kuitenkin niin sellainen katkera olo tästäkin, että kun niitä munasoluja tuli niin vähän. Että jos olisi tästä noin vaan laittaa se 7000-8000 €, niin kokeilisiko vielä kerran toisella luovuttajalla. Mutta kun ei ole tuollaisia summia. Ei ole mitään. Juuri sain maksettua viimeisen osan edellisen hoidon lainasta ja se on helpotus. Emme joutuneet lainaa siihen ottamaankaan kuin pari tonnia, kun saatiin säästettyä. Mutta nyt on säästötili tyhjä. Huomautuksena vielä, ettei kukaan käsitä väärin: tottakai olen silti kiitollinen luovuttajalle, kävi miten kävi. Hän on tehnyt niin epäitsekkään ja hyvän teon, joka kertoo lähimmäisenrakkaudesta tuntemattomia kohtaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei niitä soluja tullut kuin muutama.

Jaa, miksi mietin tällaisia kun piinikset vielä meneillään? No, nyt eletään piinapäivää nro 7 ja mikään, ei mikään kerro mitään muuta, kuin että tämä hoito ei onnistunut. Siirrosta on tasan viikko. Voi kun olinkin viime maanantaina niin onnellinen! Harmi, että sekin onni muuttui aika äkkiä taas tähän ahdistukseen. Aika samalla lailla menee oireilut kuin aiemminkin. Paitsi ettei nyt ole edes sitä tissikipua ja -turvotusta. Viikonloppuna oli lievää tissiarkuutta, mutta se oli ihan samanlaista kuin minulla on lähes aina kierron loppuvaiheessa ennen menkkojen alkua. Viikonlopun aikana myös Luget on alkaneet tulla vauhdilla ulos nesteisenä mössönä. Muutama päivä oli, ettei ollut pahoja menkkamaisia kipuja. Kunnes eilen illalla. Ja viime yönä. Heräsin sellaisiin poltteluihin ja viiltelyihin, mitä minulla on normaalistikin ennen menkkoja ja menkkojen aikaan. Mietinkin, että kiva, nyt ei kuitenkaan uskalla mitään kipulääkkeitäkään kuitenkaan vielä syödä. Kärsitäänpä tässä sitten endomenkkakivuista ihan ilman lääkitystä. Olen satavarma, että vuoto alkaisi, jos Lugeja ei olisi. Nyt on menossa kp 25 ja normaalistikin tässä vaiheessa olen kipuinen ja vuoto alkaa näinä päivinä. Viimeksi tässä vaiheessa minulla toivo alkoi vähän nostaa päätään, tuli jotenkin sellainen tunne, että josko sittenkin? Ja se tunnehan olikin osittain oikeassa. Nyt sellaista tunnetta ei ole. Eilen illalla oli viimeisen Ovitrelle-pistoksen aika. Oikeasti mietin, että onko tässäkään enää mitään järkeä edes pistää!

Kaikki vaan sanoo, että älä usko mihinkään oireisiin. Ne voi olla kumpaa vaan. Mutta kyllä se vaan on niin helppo sanoa... Kun itse olen aina ollut niin oikeassa ennenkin näiden tuntemusten kanssa. Kyllä tässä vuosien aikana on niin herkäksi muuttunut ja tietää ja tuntee olonsa. Minä haluaisin vaan nyt olla jossain koomassa siihen asti, kunnes lopputulos on selvä. Minä en haluaisi testata itse ollenkaan, vaan odottaa pelkästään veritestin tulosta. Mutta eihän se onnistu, koska veritestin tulos tulee työpäivänä. Pakko olla edes jotenkin varautunut siihen. Voi kun olisin jotenkin pystynyt ajattelemaan tätä etukäteen ja sopimaan sen päivän vapaaksi...  Töihinmeno muutenkin tuntuu nyt täydelliseltä pakkopullalta. Vaikka yrittäisi, ei niitä ajatuksia saa muualle ja kaikki muu tuntuu niin yhdentekevältä. Kun vielä koko ajan jomottaa mahaan ja tunne on, että menkat alkaa just. Yritäpä siinä sitten olla reipas!

Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Surua, pelkoa ja stressinlievitystä

Takana on aika rankka viikko. Meidän perheen viimeinenkin kissa jouduttiin lopettamaan, ja suru on ollut sen vuoksi suuri. Kissa oli jo 18-vuotias ja kyllä täyden ja onnellisen kissanelämän viettänyt, varmasti rämäpäisellä luonteella ne kaikki ykdeksän henkeäkin jo käytetty ;D Sinänsä siis myös helpottavaa, että rakas perheenjäsen pääsi pois, kun elämänlaatu ei enää ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Mutta ikävä on!

Ja sitten tietysti tämä hoitokuvio. Maanantaina soitin klinikalle ja sovittiin, että menen kiertopäivänä 8 ultraan täällä kotikaupungissani. Kp 8 oli perjantai, ja onneksi sain ajan juuri sille päivälle yksityiselle gynekologikeskukselle. Ja samalle tutulle läääkärille, joka meitä on täällä hoitanut polilla alusta asti. Ultrassa näkyi munasarjassa kaksi follia, keskimitoiltaan 17 ja 15 mm. Kohdun limakalvo oli vasta hentoinen 6 mm. Sinänsä en ole kamalan huolissani tuosta limakalvosta, kun oli vasta kp 8 ja tukilääkkeet vasta alkamassa. Vaikka toki vähän mietityttää, että pettääkö nyt minun lisääntymiselimistössäni sekin viimeinen osio, joka on aina ennen ollut se, mistä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Mutta enemmän huolehdin noista folleista, kun olivat jo noin isoja limikseen nähden. Lääkärikin vähän sitä mietiskeli, että miten mahtaa käydä, kun follit ovat "etuajassa". Hirmu ihanasti hän kuitenkin tsemppasi ja toivoi, että nyt tämä meidän viimeinen kerta viimeinkin onnistuisi.

Laitoin ultran tiedot tekstarilla Helsinkiin omalle lääkärillemme ja hän soitti takaisin minulle. Olin juuri ostoskeskuksessa, joten puhuminen oli hiukan vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan tilanteesta. Onneksi olin käynyt jo Ovitrellen tilaamassa alkuviikosta apteekkiin ja hakenutkin sen, koska lääkäri käski aloittaa pistokset jo samana iltana. En olisi edes tajunnut käydä jo etukäteen, ellei klinikan hoitaja olisi minua alkuviikosta kehottanut, koska Ovitrelleä ei välttämättä ole apteekeissa valmiina. Huhhuh! Lääkäri vähän arpoi, että aloitetaanko Progynova vai ei. Se kuitenkin päätettiin aloittaa, jotta se tukisi limiksen kasvua. Sitä olen ottanut eilisestä lähtien kaksi kertaa vuorokaudessa. Sovittiin, että soitan maanantaina klinikalle tarkemmat ohjeet, koska olin silloin siellä ostoskeskuksessa enkä voinut millään muistaa kaikkea. Kunhan oli selvät sävelet viikonlopun yli. Muistaakseni kuitenkin nyt menee niin, että aloitan keskiviikkona Dexametasonin ja torstaina Luget. Ja THE siirtopäivä on määrätty maanantaille 19.10. Eli siihen on enää viikko.

Progynova ja Ovitrelle-kynä.

Nyt minua kuitenkin huolettaa se, että entäs jos se ovulaatio tulee liian aikaisin? Munasarjaa polttelee ja vihloo siihen malliin, että ovis tulisi hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri laski siirtopäivän sen perusteella, että "munasolujen keräys", eli ovulaatio, olisi keskiviikkona. Jotenkin kyllä tuntuu, että se tulee jo aiemmin. Pitää huomenna kysyä, että miten menetellään, jos luulen sen tulevan jo huomenna tai tiistaina. Mitään testejä en kyllä ala tehdä, se vain lisäisi stressiä. Toisaalta yritän ajatella niin, että jos olisi vaarana, että ovis tulee liian aikaisin, niin miksi enää tuota Ovitrelleä pitää pistää, kun se vielä buustaa munasarjaa? Ovitrellehän on siis koriongonadotropiinia ja normaalisti sitä käytetään Pregnylin tavoin irroituspiikkinä. Omilla soluilla minulla olikin yhdessä hoidossa Ovitrelle Pregnylin sijaan. Pregnyl vaan oli ja on yleisemmin käytössä, koska se on niin paljon halvempi. Ovitrelle on esitäytetty kynä, ja siksi sitä voidaan pistää pienissä annoksissa. Minä siis pistän nyt joka ilta "yhden naksauksen verran", eli annos todellakin minimini. Huomenna saan ohjeet, minä iltana pistän loput kynästä sitten kerralla.

Stressiä olen lieventänyt nyt viikonloppuna pihahommilla. Onkin ollut aivan mahtava ulkoilusää, ja nyt on pihakin valmiina talveen. Lisäksi kävin tänään vyöhyketerapiassa. Luulin meneväni akupunktioon, mutta tällä kertaa tehtiinkin vyöhyketerapiaa, ettei enää liikaa vaikuteta kehoon, kun on jo lääkkeellinen hoito käynnissä. Kyllä se taas onneksi rentoutti. Nyt on kyllä sitten kaikki tehty silläkin saralla, että hoito onnistusi. Eli siis kaksi kertaa akupunktiota ja nyt kerran vyöhyketerapiaa. Olo on kyllä tajuttoman väsynyt. Myös lievää pahoinvointia on taas havaittavissa, kuten viimeksikin Progynovan alettua. Pitää varmistaa, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Heti jos tulee pienikin näläntunne, alkaa kuvotuskin samantien. Myös päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla (Letrot ainakin syypäänä!) ja naama on täynnä läiskää ja näppylää. Nyt kun jaksaa vielä ensi viikon painaa töissä, niin hyvä on. Siellä onneksi saa ajatukset ainakin hetkellisesti välillä pois näistä kuvioista.

Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.

Neljä vuotta sitten...

Blogitekstini 22.8.2011:

*******************************************************************

Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin? 

Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla? 

Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. 

Yksi asia kerrallaan. Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä. 

Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega. 

Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää. 

Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?

************************************************************************

Tuo teksti on siis postauksestani, jonka kirjoitin ensimmäisenä päivänä, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia. Postauksen otsikko oli: Tuleeko meidän vuoro koskaan? Luin äsken tuon läpi ja purskahdin itkuun. Nyt tuo kysymys on todellakin tapetilla ihan eri tavalla kuin vielä ikinä aiemmin. Tuosta kirjoituksesta on aikaa neljä pitkää vuotta. Tuohon mennessä yritystä tulla raskaaksi oli takana kaksi vuotta, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Takana olivat kevään inseminaatiot ja edessä ensimmäinen ICSI. Ikää vasta 32, nyt nuokin numerot ovat jo 36... Miten paljon mahtuukaan tuon ja tämän postauksen väliin, ja silti tilanne on edelleen sama. Se kaikki onkin tässä blogissa. 

Diagnoositkin ovat heittäneet häränpyllyä male factor onlystä female factor onlyyn. Nykyiselläänhän mieheni tilanne on aivan normaali. Minä olen se, josta tämä kaikki johtuu. Ei tiennyt tyttöparka vielä mistään mitään tuota tekstiä kirjoittaessaan. Hyvä ettei tiennyt. 

Kaikki ne hormonimäärät, toiveet ja pettymykset. Pakastuskoneen hajoaminen silloin, kun meidän ainoat pakastukseen asti päätyneet pikkuiset oli siellä. Kaksi leikkausta. Masennuskaudet. Kivut toimenpiteissä ja lääkkeiden vaikutuksesta. Ainainen pelko ja ahdistus. Kaiken kaikkiaan vain kaksi alkionsiirtoa 5:stä aloitetusta ICSI:stä. Hyväksyminen, etten tule koskaan saamaan lasta, jolla olisi minun geeniperimääni hiukkastakaan. Lahjamunasoluhoidostakin pettymys, koska suurista odotuksista huolimatta vain kaksi alkiota. Ja sitten se viimekeväinen, kuin pisteeksi i:n päälle, huonosti päättynyt tuoresiirto, joka viikkojen raskaushormonin seuraamisen jälkeen johti lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Hyvä, ettei tyttöparka tiennyt tästä mitään vielä neljä vuotta sitten.

Nyt 27.9.2015. Tuleeko meidän vuoro koskaan? Se selviää muutamien viikkojen päästä. Minä en ole pelännyt elämässäni vielä mitään koskaan niin paljon kuin nyt tätä. Minä en tiedä, miten selviän tästä. Töissäkin olen sanonut, että jos selviän tästä syksystä ilman pään hajoamista, niin hyvä on.

Minusta tuntuu, että olen kamalan yksin. Kukaan ei osaa sanoa mitään. Kukaan ei osaa tehdä mitään. Ei osaa eikä voi. Ja  minusta tuntuu, että kaikki ovatkin saaneet jo tarpeekseen tästä aiheesta vuosien aikana. Tiedän, että on niin paljon ihmisiä, jotka toivovat nyt yhdessä meidän kanssamme. Toivovat ja osa heistä rukoileekin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta tuesta, mitä olemme saaneet näiden vuosien aikana. ja en voi kuin vaan toivoa, että he/te jaksaisivat/jaksaisitte kulkea rinnallamme edelleen sitten kun tämä on ohi. Oli tulos mikä tahansa. 

Kaikkein kiitollisin olen miehelleni. Vaikka hän ei ole aina osannut asettua tässä minun asemaani eikä hän aina osaa suhtautua minun suruuni toivomallani tavalla, silti hän on ollut se suurin tuki. Hän on ollut paikalla joka kerta, kun olen ollut punktiossa. En koskaan, koskaan unohda mieheni ilmettä viimeisessä punktiossa, kun selvisi, ettei löydetty yhtään munasolua. Hän on ollut paikalla jokaisella kolmella siirtokerralla. Hän piti minusta kiinni viime keväänä kun ensin (väärä) nega romahdutti minut ja oli tukenani kun kärsin kivuista tyhjennyksen aikana. Me olemme kulkeneet tämän tien yhdessä. On ihme, että olemme edelleen yhdessä. Tässä olisi voinut käydä toisinkin. Mieheni on sanonut, että joskus oli ajatuksia siitäkin, että onko tässä enää mitään järkeä kun elämä on mennyt tällaiseksi. Toivottavasti tämä side kestää senkin, jos viimeinenkin oljenkorsi pettää meidät.

Pelonsekaisin ajatuksin, kp 25. Menkkakipuja on ollut jo pitkin viikkoa. Se on any day now, kun viimeisen kerran tähän vuoristorataan hypätään.

Sen kanssa pitää vaan opetella elämään

Niin. Siinäpä se. Rankkaa. Vaikka kuinka on onnellinen toisten puolesta eikä haluaisi olla kateellinen niille, joilla on lapsi(a) tai sellainen tulossa, niin ei siitä vaan pääse. Rankkaa se on edelleen. Ja rankkaa se tulee varmaan aina olemaankin. Sen kanssa pitää vaan opetella elämään.

Koko kesän olen yrittänyt olla ajattelematta sitä meidän viimeistä pientä alkiota pakkasessa satojen kilometrien päässä. Ja ottaa rennosti, kerätä voimia. Joka ikinen päivä se silti on ollut mielessä. Ei ole kulunut yhtäkään päivää ilman niitä ajatuksia. Niin iso asia se minulle on. Maailman isoin asia. Pitkään jouduin keräämään rohkeutta, että saisin soitettua klinikalle ja sovittua PASsista. Ajatus soittamisesta ja asian konkretisoitumisesta ahdisti vaan liikaa. Pelotti. Ahdistaa ja pelottaa edelleen. Tänään kuitenkin viimein soitin.

Oli helpottavaa jutella klinikan sairaanhoitajan kanssa, joka osasi kyllä puheillaan rauhoittaa panikoivaa mieltäni. Sovimme, että aletaan hommiin ei vielä seuraavassa, vaan sitä seuraavassa kierrossa. Eli mahdollinen siirto osuisi sitten lokakuulle. Kirjoitan mahdollinen, koska en vaan pysty mitenkään ajattelemaan sitä siirtoa varmasti tapahtuvana asiana, vaikka kuinka blastokystin selviäminen sulatuksesta hengissä on yli 90% luokkaa. Joku kuuluu siihen kymmeneen prosenttiin. Aivan kuin joku kuuluu siihen 20 prosenttiin, joka ei lasta hoidoista huolimatta koskaan saa. Meidän kokemuksilla enpä ihmettelisi, jos kuuluisimme näihin molempiin vähemmistöihin. 

Nyt lääkärimme on tehnyt meille suunnitelman PAS:iin ja se tulee meille postissa kotiin. Sen tiedän, että alunperinkin kaavaillulla Letrozol+Ovitrelle -cocktaililla mennään. Olin huolissani siitä, että kun/jos ei ovulaaiota tule. Mutta tuo Ovitrelle pistetään juuri siksi, että ei tarvitse huolehtia siitä ovulaatiosta. Se kevensi mieltä, koska minulle suuri stressinaihe kaiken muun päälle on tässä ollut se, että jos ei ovulaatiota tule. Myöskään mahdolliset vuodot, joita Letrot minulle aiheuttivat, kun alkukesästä niitä käytin, eivät haittaa. Kyllä minä nyt vaan luotan siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään. Pakkohan minun on luottaa. 

Puhelun jälkeen alkoi vapina. Se oli pelkoa ja ahdistusta, mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse miettiä sitä, että milloin me siihen lähdetään. Nyt se on päätetty ja siinä pysytään. Nyt on vaan yritettävä elää päivä ja askel kerrallaan ja yritettävä olla miettimättä liikaa lopputulosta. Sitä ehtii miettiä sitten kun tämä on ohi. Koko loppuelämän. Suuntaan tai toiseen, tämä syksy muuttaa meidän elämämme. Tämä syksy näyttää, joudummeko luopumaan lapsihaaveista lopullisesti. Se on sitten taas asia, joka täytyy käsitellä erikseen ja sen kanssa pitää vaan opetella elämään. 

 

Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Ikuinen ikävä

Hiljaiseloa on taas ollut täällä blogirintamalla. Tietoisesti on ollut pakko ottaa taas etäisyyttä näihin asioihin. Facebookissa olen jonkin verran ollut yhteyksissä vertaisten kanssa. Ihana uusi ryhmä siellä on nyt meille lapsettomuusbloggaajille, jonne siis pääsee vain sellaiset, jotka kirjoittavat blogia lapsettomuudesta. Endometrioosi on molemmissa tyhjennyksen jälkeisissä kierroissa aiheuttanut ongelmia. Endosta on pitänytkin kirjoitella tänne, mutta sekin vaan on jäänyt. Tänään olen ollut poissa töistä juuri endo-oireiden takia ja mielessä on, että pitäisikö asialle kohta alkaa tehdä jotain...

Nyt kuitenkin kun on menossa Simpukka-viikko, ajattelin kirjoitella tämänhetkisiä tuntemuksia henkiseltä puolelta. Tottakai mielessä siintää tulevana lauantaina vietettävä Lapsettomien lauantai, joka alkaa itselleni olla jo tuttu asia, päivä, joka tulee todellakin noteerattua. Minulle se tuo jotenkin turvallisuuden tunnetta siinä äitienpäivän aattona. Kun se päivä on juuri siinä, olen tietoinen, etten ole yksin suremassa sitä, etten saa viettää tänäkään vuonna äitienpäivää. Etten ole edelleenkään kenenkään äiti. Ajatuksiani aikaisempien vuosien Lapsettomien lauantaista: 2014, 2013, 2012.

Kuva Simpukan Lapsettomien lauantain tapahtumasivulta

Elämä soljuu suht kivasti silloin, kun on hyvä päivä. Töissä on ollut viime aikoina vähän stressiä, mutta sen pitäisi alkaa kohta helpottaa kesän ajaksi. Salitreenit on sujuneet hyvin silloin, kun on hyvä päivä. Luonnollisesti tänään en ole päässyt salillekaan, ja kyllä se ainakin huomenna jää myös väliin. Vappu meni miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa ja se teki kyllä meille molemmille tosi hyvää. Kunnes alkoi ne endo-oireilut loppuajasta. Kaikin puolin silti ihana reissu. Rivien välistä voi siis lukea, että hyvänä päivänä mulla menee ihan hyvin.

Sanomattakin lienee selvää, että endopäivät ovat niitä huonoja päiviä. Lisäksi nyt stressiä toi se, kun aloitin viime kierrossa Letrozolin, mutta siitä huolimatta en ovuloinut viime kierrossa. Nyt on menossa toinen kierto tuolla lääkkeellä ja kyllähän minä panikoin, että jääkö ovis taas tulematta siitä huolimatta. Miten käy syksyllä PASsin, jos ei enää ovulaatiotakaan tule lääkkeestä huolimatta? Endon lisäksi siis tämä kropan toiminta, tai siis toimimattomuus, huolettaa. Ja suututtaa ja turhauttaa. On aiheuttanut viime viikkoina siten taas paineita henkisellä puolella.

Lapsettomuus sinänsä sattuu edelleen ihan oikeasti joka päivä. Ei sitä muut huomaa eikä pidäkään huomata. Mutta tuskin menee päivääkään, jolloin ei olisi hetkeä, jolloin se kirpaisee. Välillä se on vähän sellaista katkeransuloista. Niin kuin viikonloppuna seurasin katseellani pikkuista noin 2-vuotiasta tyttöä Tallinnan vanhankaupungin torilla. Hän oli niin suloinen saparot päässään ja touhukkaasti puuhaili omiaan turvallisella etäisyydellä äidistään. Suupielet kohosivat, mutta samalla tuntui se niin tuttu kateudenpisto, kun äiti kaappasi tytön syliinsä ja tyttö oikein tiukasti tarrasi äitiään kaulasta kiinni. Miksi minä en saa kokea tuota? Näitä pieniä hetkiä tulee joka päivä. Joskus ne kirpaisevat enemmän, joskus vähemmän. Oli miten oli, tunnen oloni niin vajaaksi ja ulkopuoliseksi. Todennäköisesti en pääse koskaan osalliseksi siitä tunteesta. Ja en pysty edelleenkään hyväksymään  sitä.

Toisaalta välillä ajattelen, että olisiko minusta enää edes äidiksi. Onko tässä jo koettu liikaa? Osaisinko edes? Olisinko itselleni liian ankara äitinä? Pitäisinkö lapsen liian kainalossa ja pumpulissa? Olisinko terveysnatsi vai antaisinko kaiken liian helpolla? Olen jo niin vanhakin ja "saanut" elää vain itseäni ajatellen. Entä jos en osaisikaan enää elää muuten? Oikeastaan koko ajatus äitiydestä on lipunut jo niin kauas. Oikeasti en enää usko, että minä saan koskaan kokea raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Se kaikki on jo viety pois.

Jäljellä on ikuinen ikävä. Suru, jonka kanssa on opittava elämään. Meillä on se pieni toivonpilkahdus siellä pakkasessa, mutta en uskalla odottaa siitä mitään. Pelkään ja odotan kauhulla sitä päivää, kun meidän pitää se viimeinenkin siirto toteuttaa. Siinä ei ole oikeastaan enää mitään positiivista jännitystä, koska siihen päättyy meidän toivomme lopullisesti. Haluaisin pitää siitä rippeestä kiinni, mutta joskus se askel on uskallettava ottaa ja viimeinen toivonripe käytettävä. Sen jälkeistä elämää en voi ajatella. Se on ihan liian tuskallista.

P.S. Lapsettomien lauantain kakun kohtalo on vielä epäselvä tältä vuodelta ;) (viittaus edellisiin Lapsettomien lauantain teksteihini)

Mikä on tarpeeksi?

Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, sinä olet vahva. Tässä taas yksi niistä "viisauksista", joita minulle on sanottu lohduksi hyvää tarkoittaen tällä viikolla. (Jos tuo olisi totta, ei tapahtuisi itsemurhia tai perhesurmia) Ja se klassinen maailmassa olisi niin paljon lapsia. jotka tarvitsevat isän ja äidin. Oikeasti, jos ei ole muuta sanottavaa, niin voisitte olla hiljaa.

Eilen mietin todella sitä, että mikä on tarpeeksi? Tällä viikolla olen mennyt kuitenkin askeleen eteenpäin. Olen käynyt vyöhyketerapiassa ja body balancessa. Olen pystynyt katsomaan jo eteenpäin siinä mielessä, että nyt täytyy alkaa pitää itsestä hyvää huolta. Valmistautua ja yrittää elää niin hyvää elämää kuin nyt vaan on mahdollista. Vuotokin loppui torstaina, joten kaksi viikkoa vuodettuani ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja vihdoin voin alkaa mennä eteenpäin. Kunnes sitten eilen kuulin torstaina otetun hCG:n tuloksen: 61. Ensin tuli tunne, että ei, en jaksa enää. Olin töissä ja harkitsin oikeasti kotiinlähtöä kesken päivän. Työkaverit ovat kyselleet jatkuvasti vointia ja osa jopa ihmetellyt, miten jaksan käydä edes töissä tässä tilanteessa. Lähtöäni ei siis varmaan kukaan olisi ihmetellyt. Sitten tuli turtumus. Tunne, että mikään ei enää yllätä. Kaikki paska vaan tänne, ei tunnu enää missään. Niin että milloin se raja tulee vastaan, että ei enää anneta sitä kuormaa kestettäväksi? Välillä vähän löysättiin, valheellinen tunne, että ehkä tästä selvitään. Ja sitten taas märällä rätillä päin naamaa, että äläpä luulekaan, että helpottaa. Kokeillaan vielä vähän, milloin napsahtaa. Tuollainen olo minulle tuli.

Eli siis raskaushormoni oli taas noussut hieman. Jotenkin olin luottavaisin mielin, että kun se oli viime viikolla laskenut jo sinne 40:een, niin se tippuu kyllä. Lääkärikin arveli silloin niin. Kun tällä viikolla vuotokin alkoi hiipua eikä torstaiaamun jälkeen sitä enää tullut, ajattelin tämän olevan vihdoin ohi. Mutta ei. Nyt olen menossa tiistaina yksityiselle ultraan täällä kotikaupungissani. Kun soitin eilen klinikalle, oli lääkäri jättänyt ohjeistuksen mennä ultraan, jos hormoni ei ole laskenut. Tästä olikin puhetta myös puhelimessa viime viikolla. Hoitajakin ihmetteli, että on kuitenkin jo kohta kuukausi mennyt, niin outoa että vielä nousee. Kyse kuitenkin niin alkuvaiheen keskenmenosta ja matalilla arvoilla. No, toivottavasti siellä ultrassa nyt sitten jotain selviää.

Mistä tämä johtuu? Haluaako kehoni ja kohtuni niin paljon tulla raskaaksi, että kun sinne on kerran jotain kiinnittynyt, niin se haluaa pitää kynsin hampain siitä kiinni? Kaikella on joku tarkoitus, sen vain tajuaa myöhemmin ja tämän ei vaan ollut tarkoitus mennä niin. Siinäpä vielä viime aikoina kuulemiani "totuuksia". Kertokaapa nyt viisaat, mikä on tämänkin tilanteen tarkoitus? Minulla ei nimittäin ymmärrys riitä. Vaikka mitä elämässäni tapahtuisi tulevaisuudessa, en voi koskaan ymmärtää. Joten edelleen, mieluiten voisitte olla sanomatta mitään. Latteuksia, jotka eivät edes ole totta, en enää jaksa kuulla. Niistä tulee vain pahempi olo.

...ja jatkuu

Torstaina kävin taas hCG:n mittauksessa ja sain perjantaina tuloksen. Ei olla nollilla vieläkään, nyt tulos oli 40. Jotenkin ei kyllä ollut yllätys. Tokihan se on nyt laskenut, mutta on aika outoa se, kun arvot ovat olleet koko ajan niin matalalla (viikoittain 31 - 85 - 40), että tuo lasku menee niin hitaasti. Joillakin se vaan laskee hitaasti, mutta luulisi että silloin kyse on jo alun perin paljon isommista lukemista, sadoista tai tuhansista. Itse olin jo vähän peloissani siitä vaihtoehdosta, että jospa kyseessä onkin kohdunulkoinen, kun minulla on pitkin viikkoa ollut kipuja oikealla puolella vatsaa, selkeästi munasarjan tietämillä. Arvelin kyllä, että kyse voi olla ennemminkin keltarauhasesta, jos se on kasvanut kovin suureksi, mutta kyllä se kohdunulkoinenkin on kummitellut mielessä.

Perjantaina kun olin ilmoittanut tuloksen klinikalle, soitti lääkärimme minulle vielä takaisin. Onneksi hän pystyi heti sanomaan, ettei noin alhaisilla lukemilla voi olla kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Tai ainakaan niin, ettei se itsestään sieltä liukenisi pois. Kyllä hän oli sitä mieltä, että se alkio on ollut kiinnittynyt ihan kohtuun. Jostain syystä arvo nyt vaan laskee tosi hitaasti, vaikka alhaisilla lukemilla ollaankin oltu. Voi olla, että sinne on vielä jäänyt joku palanen, joka pitää raskaushormonia haamuilemassa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti se ihan itsestään tulee alas, mutta kyllä se arvo pitää vielä kontrolloida ensi torstaina. Jos sitten lukema ei ole vähintään alle 10, täytyy varmaan miettiä ultrassa käymistä. Mieluiten lukeman tulisi olla alle 5. Oikean puolen kivut voivat johtua kuulemma siitäkin, että joskus vuoto menee "väärään suuntaan", eli munanjohtimeen, ja se aiheuttaa kipua. Minulla suuremmat kipukohtaukset tulevat tässä yleensä juuri silloin, kun alkaa taas tulla enemmän ja kirkkaampaa vuotoa, niin olisikohan kyse nyt sitten siitä. En tiedä. Jotenkin vaan niin omituinen tämä koko tilanne.

Nyt on jo 11. vuotopäivä. Välillä viikon aikana oli jo pari sellaista päivää, jolloin ajattelin vuodon olevan loppumaisillaan. Mutta sitten se on taas runsastunut. Tänä aamuna on ollut taas sen näköistä ja oloista, että ihan kuin menkat olisivat alkaneet uudestaan. Jospa ne loputkin roippeet nyt sieltä sitten tulevat ulos ja se hCG nollaantuu. Toivottavasti. Jotenkin niin nurinkurista, kun kohta kuusi vuotta olen toivonut niin kovasti sitä, että kehossani alkaisi erittyä raskaushormonia. Ja nyt toivotaan, että se tulisi alas. Tasan eivät taas mene nallekarkit...

Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan -elämää. Välillä on jo valoisampiakin hetkiä, välillä taas tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Lapsettomuuden kaikki haavat ovat taas niin auki. Ne olivat jo arpeutuneet jotenkuten kun hoidot eivät olleet ajankohtaisia ja toiveet lahjamunasoluhoidon onnistumisesta korkealla. Nyt taas ollaan ihan vereslihalla. Olen ollut hirveän väsynyt. Työpäivistä olen selvinnyt, mutta enpä sitten oikein muuta ole jaksanut vieläkään. Pää mielisi kovasti salille, mutta kroppa ei jaksa. Tällä viikolla minulla on ollut myös päivittäin päänsärkyä ja heikotusta. Mietinkin, että joko tämä vuotaminen on vaikuttanut hemoglobiiniin. Torstaiksi oli sovittu kävelytreffit ystävän kanssa, mutta nekin piti perua vatsakipujen vuoksi. Silloin vielä pelkäsin sitä kohdunulkoistakin. Muutenkin on ollut sellainen olo, etten oikein jaksa olla kovin sosiaalinen. Töissä kun joutuu kuitenkin esittämään pirteää ja ystävällistä, niin sekin vie voimia ja loppupäivän haluan vain olla (Netflix on ollut kovassa käytössä). Tällä viikolla piti varata aika psykologille, mutta sekin on jäänyt.

Huomaan, että tässä joka viikko olen loppuviikosta ajatellut, että jospa jo ensi viikolla jaksan paremmin. Jos jaksan jo nähdä enemmän ihmisiä ja mennä salille. Nyt en oikeasti ajattele kuin päivän kerrallaan eteenpäin. Parempi niin kaikille. Lääkäri kyllä perjantaina puhelimessa sanoi, että kyllä tämä kaikesta huolimatta antaa toivoa ja lupauksia siitä seuraavan siirron onnistumisesta. Minä en vaan nyt vielä jaksa sitä ajatella. Tiedän, että se kierros tulee olemaan hermojaraastava. Pahin kaikista. Jos nyt alkio sulatuksesta ensin selviää. Todennäköistä se selviäminen on, kun vitrifioiduista blastokysteistä n. 90% selviää sulatuksesta. Meillä vaan on kyllä ollut niin paljon huonoa onnea ja ollaan koettu tässä nyt jo melkein kaikki mahdollinen negatiivinen mitä voi kokea, niin nuo prosentit ei silti kamalasti mieltä huojenna. Nyt kuitenkin lääkärinkin mielestä se parin kierron tauko tulee tarpeeseen. Katsotaan sitten keväämmällä.

Viime yönä näin unta, että minulla oli sylissäni kahden päivän ikäinen poikavauva. Ja se vauva oli minun. Yleensä vauvaunissa selviää, että se vauva onkin jonkun muun. Tai että olen raskaana, mutta sitten en olekaan. Nyt se vauva oli minun. Me mietimme hänelle nimeä. Ja ihmettelimme, että miten kahden päivän ikäinen vauva osaa puhua? ;D Vauva nimittäin halusi, että hänelle lauletaan koko ajan. Kun lopetin laulamisen, hän sanoi: Äiti, laula! Ensimmäisen kerran unessakaan minua kukaan sanoi äidiksi. Voi miltä se tuntuikaan.

Kemiallinen raskaus

Niin siinä sitten taisi käydä, että piti vielä tämäkin kokea. Huuli pyöreänä kuuntelin, kun soittelin labratuloksia ja sieltä hoitaja sanoi, että kyllä raskaushormonia sinulla veressä on. Pudotus tuli kyllä pian kun kuulin, että se arvo oli 31. Eli todella matala. Kuitenkin tottakai pieni toivonkipinä nousi, että olisiko kuitenkin ihme tapahtunut? Kun kuitenkin digitestit näyttivät negaa ke ja to, niin olisiko se arvo vaan noussut niiiiiiin hitaasti, että vasta perjantaina näkyisi... Eli perjantaina oli pp 13, mutta kun kyseessä siis blastokysti, oli dpo kuitenkin jo 18 . Soitin klinikalle ja kyllä hoitaja sanoi heti, että kuulostaa siltä, ettei toivoa ole. Tuo arvo laahaa kuitenkin viisi päivää jäljessä ja noilla päivillä sen pitäisi olla alimmillaankin yli 200. Hoitaja sanoi kysyvänsä vielä lääkäriltä mitä tehdään ja soittavansa takaisin. Minä sitten päivälääkkeet kuitenkin vielä otin kaiken varalta.

Kaikki toivo rapisi kyllä heti kun hoitaja soitti takaisin. Lääkäri oli sanonut, ettei tuolla arvolla ole kyllä mitään toivoa. Ei voi olla normaali raskaus. Jos olisi edes 100 ollut, olisi vielä pieni mahdollisuus. Eli lääkkeet pitäisi nyt sitten lopettaa. Minun pitää kuitenkin käydä vielä otattamassa torstaina kontrollitesti verestä, jotta tiedetään laskeeko se arvo. Jos ei laske, täytyy tyhjentää lääkkeillä :( Tuloksenhan saan tietää vasta perjantaina.

Kyllä nyt lyödään lyötyä taas. Ehkä se minun tunne tärpistä ei sitten ollutkaan niin tuulesta temmattu. Mikä kummallisinta, minulla oli aika ajoin se tunne vielä viikonloppunakin, vaikka olin ne negatestit jo tehnyt. (Olisi muuten tuokin arvo pitänyt niissä jo positiivisena tuloksena näkyä!) Ehkä sitä hormonia sitten kuitenkin on/oli sen verran, että jotenkin sen vaistosi. Ja rinnatkin ovat vieläkin hieman kipeät ja turvonneet. Mutta ei tässä voi enää elätellä mitään toivoa, kun tuo arvo nyt oli mikä oli. Olisi vaan saanut jäädä kokonaan olematta. Kamalaa oli kyllä töissä yrittää olla normaalisti. Eipä taida tulla kovin helppo viikko tästäkään :(

Nyt minua on lohduteltu sillä, että ainakin siellä on jotain tapahtunut ja alkio on yrittänyt kiinnittyä. No eipä se juuri tällä hetkellä lohduta. Jos kerran yritti, niin miksei sitten tarttunut? Jos mahdollista, olen nyt vielä enemmän turhautunut kuin negatestien jälkeen. Ja vihainen. Ja nyt minua harmittaa vielä enemmän se, että siellä pakkasessa on vain se yksi alkio. Voi kun olisi vielä useampi yritys jäljellä, kun kerran se raskaus voisi kuitenkin olla mahdollista. Mutta kun ei niin ei.

Päivä kerrallaan

Takana on rankka viikonloppu. Menin perjantaina töihin, mutta olin niin järkyttävän väsynyt ja surullinen, että ei minusta juuri hyötyä ollut. Työkaverit olivat ihania ja eihän sitä itkulta vältytty. Lähdin jo pari tuntia ennen aamuvuoron normaalia päättymisaikaa kun en yksinkertaisesti jaksanut enää olla. Aamupäivällä kävin otattamassa sen hCG-verikokeen. Turhautuminen oli suuri, kun sain kuulla, että tulos tulee vasta viikonlopun jälkeen. Eli tänään. Ei sillä, että minä sitä tulosta mitenkään jännittäisin, mutta kun en sitten voinutkaan lopettaa vielä niitä lääkkeitä! Kun vuoto ei ole alkanut, niin pakko on ollut käyttää, kunnes saan sen testin tuloksen. Olo alkaa olla tosi tukala näistä hormonimääristä. Kortisonin tosin lopetin jo perjantaina omine lupineni... Menkkakipuja ei ole ollut. *Ällövaroitus* Eilen alkoi tulla läpi vähän ruskeaa tuhrua ja mustaa (!!!) jotain jätöstä, ihan kuin iilimato. Hyi. Eli kyllä se vuoto sieltä kovasti olisi tuloillaan kun vaan saisi lopettaa Progynovan ja Lugesteronin. No, tänä aamuna vielä otin ne, mutta ne nyt olivat sitten viimeiset. Puolen päivän aikaan voin soittaa tulokset.

Pelkään tulevia menkkoja jo etukäteen. Ennenkin on siirron jälkeen ollut aika järkyttävää, mutta nyt se limis on varmasti kasvanut niin jättimäiseksi, että vuoto tulee olemaan kamala. Kun se on muutenkin ollut endometrioosin puhkeamisen jälkeen sellaista. Niin, se endo. Millähän tavalla tämä lähes 2 kk:n jättikuuri estrogeeniä on siihenkin vaikuttanut. Toivottavasti eivät ole lähteneet ne  pesäkkeet siellä kasvuun.

Viikonloppu on ollut aika matalalentoa. Lauantaina oli kuitenkin piristystä, kun kävin kasvo- ja jalkahoidossa. Sain joululahjaksi mieheltäni lahjakortin ja nyt kyllä tuli tosi hyvään paikkaan tuo! Muuten olen ollut todella alakuloinen ja väsynyt. Siis järkyttävän väsynyt. Olen nukahdellut sohvalle pitkin päivää ja on tuntunut, että seisominenkin ottaa voimille. Tänä aamuna minun piti lähteä suunnitelmani mukaan salille, mutta en vaan millään jaksanut. Töihin olen kyllä menossa ihan normaalisti. Pitää katsoa huomenna aamuvuoron jälkeen uudestaan sitä salia. Mieli sinne kyllä tekisi jo mennä. Täytyy nyt kuitenkin mennä kehon tuntemusten ehdoilla ja sen mukaan, miten jaksaa. Jospa lääkkeiden lopetus sitten piristäisi. Kalorilaskurin otin käyttöön tänään ja säädin sen puolen kilon viikkopudotuksen tasalle. Nälkä tulee olemaan, mutta nyt haluan päästä muutamasta kilosta eroon mielellään ennen sitä PASsia.

Aloitin myös eilen sellaisen viherjauheen käytön. Leaderin Green Mix, joka sisältää spirulinaa, chlorellaa, vehnänorasta ja ohranorasta. Mies osti sitä itselleen, mutta minäkin ajattelin kokeilla. Sen pitäisi vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja puhdistaa kroppaa kuona-aineilta. Lähetin eilen sähköpostia myös eräälle vyöhyketerapeutille. Minun on jo monta vuotta pitänyt käydä kokeilemassa vyöhyketerapiaa, ja nyt ajattelin, että on viimeistään se oikea hetki. Kun on enää se yksi oljenkorsi jäljellä, niin kaikki keinot vaan käyttöön. Kerroin sähköpostissa tilanteestamme ja kyselin, voisiko vyöhyketerapiasta olla minkäänlaista tukea ennen viimeistä siirtoa (jos siis siirtoa tulee). Kyllähän moni lapsettomuudesta kärsivä on käynyt vyöhyketerapiassa. En tietenkään usko, että se vaikuttaisi siihen, että raskaus alkaa. Mutta jos saisi kehoa (ja mieltä) vähän rentoutuneemmaksi ja ehkäpä "vastaanottavaisemmaksi". Tässä kun kuitenkin on tarkoitus pitää vähintään se parin kuukauden tauko, niin ehtisi muutaman kerran käydä.

Taukoa on siis tulossa. Minusta on niin hassua, kun minulle sanotaan ja ihmetellään, että miten maltan odottaa... Kyse ei ole malttamisesta vaan siitä, että en jaksa enkä uskalla vielä. Ensinnäkin, haluan nyt ensin kehoni "puhtaaksi" tästä parin kuukauden hormonimyllerryksestä. Myös mieleni on nyt sen verran hauraalla pohjalla, että en kestä heti perään uutta jännitysnäytelmää. Suurin syy tässä on nyt silti se, että kun edessä on viimeinen yritys, niin se on viimeinen. Siksikin haluan lykätä sitä, että niin kauan kun se ei ole vielä ajankohtainen, on myös toivoa olemassa. Sitten kun se on tehty, niin that's it. Sitten on kaikki ohi eikä enää toivoa jäljellä. Jos se siis päättyy huonosti. Paineet ovat valtavat, koska kyseessä on se viimeinen yritys. En oikeastaan edes tajua, miten tulen selviytymään siitä järjissäni. Sen näkee sitten. Nyt mennään päivä kerrallaan.

Selviytymistä

Kiitos taas kaikille! En nyt jaksa jokaiselle kommentoijalle vastata erikseen, mutta tässä haluan sanoa, että jokainen teidän kommentti on ollut minulle äärettömän tärkeä. Jokaisen olen lukenut useampaan kertaan ajatuksella kiittäen. Olen jotenkin ihan sanaton tiedän vilpittömän välittämisenne edessä. Suurin osa teistä ei tunne minua "oikeasti", silti kommenteistanne välittyy sellainen aito huolenpito, jollaista ei voi mitenkään teeskennellä. Tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas siinä mielessä, että minulla ja meillä on myös "elävässä elämässä" ihmisiä, jotka ovat tähän asti jaksaneet kulkea kanssamme tätä kamalan raskasta tietä. Toivoen, tukien ja uskoen. Kyllä nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin todellinen ystävyys punnitaan. Eilen ja tänään on whatsapp ollut kovassa käytössä. Ystävät huolehtivat heti aamusta, kuinka minä voin <3

No, en voinut kovin hyvin. Nukuin kyllä yön kuin tukki, olin ihan poikki. Sitten heräsin kuuden maissa tekemään varmistustestin ja se oli myös negatiivinen. En muuta odottanutkaan, mutta siitä se sitten taas lähti. En voinut taaskaan muuta kuin itkeä. En voinut miehellekään montaa sanaa aamulla sanoa ilman kyyneltulvaa. Kyllä minä pian ymmärsin, ettei minusta ole tänään töihin. En minä voi sinne mennä itkemään! Parempi antaa nyt kaiken tulla ulos. Ja miten ihana esimies minulla onkaan! Puhelimessa en meinannut saada sanottua edes asiaani itkun seasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että laittaa sairaslomapäivän. Hän vielä huolehti, että pärjäänhän varmasti kotona ja onko minulla joku joka voi tulla luokseni, jos tarvitsen tukea. Ihana esimies(nainen) <3 Olen todella helpottunut, että olen töissä ollut avoin näistä asioista. Nyt olisi ollut ihan hirveä tilanne alkaa selvittää, mitä on tapahtunut kun olen näin rikki etten voi tulla töihin.

En saanut heti aamusta klinikalta ketään kiinni, mutta minulle soitettiin takaisin. Onneksi puhelimessa oli sama hoitaja, joka oli siirrossa mukana. Kyllähän tulos oli heillekin pettymys. Siellä oli kovasti odotettu toisenlaista tulosta. Hän kuitenkin varmisteli, että enhän ole lopettanut lääkitystä. No, en ollut ottanut niitä enää aamulla. Hoitaja sanoi, että he aina suosittelevat silti veritestiä, vaikka tulos olisikin kotitestillä negatiivinen ja että lääkkeet lopetetaan vasta sen jälkeen. Joskus on käynyt niin, että kotitestit ovat olleet väärässä ja tukilääkkeet lopetettu ja sitten onkin ollut raskaana ja tullut keskenmeno. No, minä sitten suostuin jatkamaan lääkitystä ja menemään huomenna veritestiin. Ihan turhalta se tuntuu eikä minulla ole todellakaan mitään toiveita enää, mutta tehdään nyt niin kuin käsketään. Menkkaoloja minulla ei juuri ole eikä vuotoa (muuta kuin valkoista lugemössöä). Kuinka ironista, että niitä menkkaoloja ei sitten ole nyt kun ne saisivat ihan vapaasti alkaa! Sitten tajusin, että minulla on vain yksi Lugesteron-kapseli jäljellä. Noniin, olisi minulla ollut niitä vielä töissä jemmassa. Mutta kun ajattelin, että en minä niitä nyt tämän enempää kotiin tarvitse, etten osta turhaan. Että ehdin apteekkiin hyvin töihin mennessä tänään jos tarvitseekin lisää. Pieni ulkoilu voisi tehdä hyvää, joten lähdin lähiapteekkiin 1,5 km päähän. Kyllä se silti vaati kanttia. Silmät itkettyneinä, naama turvoksissa. Ajattelin että samallapa haen kaupasta suklaata. Ja sitten apteekissa: valitettavasti meillä ei ole tätä lääkettä tällä vahvuudella. Silloin ajattelin, että miten kaikki voi olla niin minua vastaan!!! Eikun kävelin takaisin kotiin hakemaan bussikortin ja sitten bussilla keskustaan. Juuri kun olin ajatellut, että sinne en todellakaan jaksa tänään mennä. Sain haettua paketin lugeja kuitenkin, vaikka se onkin niiiiin turhaa.

Hoitajan kanssa juttelu teki hyvää. Pienesti alkoi taas toivokin nousta, kun tuli puhe siitä pakkasalkiosta. Minä kerroin huoleni alkion selviämisestä sulatuksesta. Hoitaja kertoi, että eihän mitään voi koskaan satavarmaksi luvata, mutta blastokystin selviäminen heillä käytössä olevan pakastusmenetelmän (vitrifikaatio) sulatuksesta on kuitenkin hyvin todennäköinen. Se toi vähän potkua minulle tähän kuitenkin. Jos se yksi siirto sitten olisi kuitenkin mahdollinen. Kerroin, että nyt huilataan pari kuukautta ja otetaan sitten yhteyttä. Ihan meidän aikataulun mukaan kuulemma edetään. Olen tänään puhunut puhelimessa myös äidin ja yhden ystäväni kanssa. Molemmat niin kullanarvoisia <3 Muuten olenkin vaan lepäillyt (ja syönyt suklaata), katsonut nettitv:tä ja itkeskellyt. Olen antanut itselleni aikaa latautua kunnolla loppuviikon. Huomenna menen kyllä töihin, mutta minulla on sellainen päivä, että voin tarvittaessa vaikka lähteä kesken päivän pois (ja pitää käydä siellä veritestissä). Ensi viikolla alkaa ryhdistäytyminen. Takaisin salille ja järkeä ruokavalioon.

Hirveän surullinen minä olen edelleen eikä tämä hetkessä katoa. Mutta se pahin pohja taisi jo tulla tavoitetuksi ja nyt pitää vaan jaksaa taas ponnistaa ylöspäin. Kohti viimeistä taistelua.

Vuodatus

Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...

Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.

Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.

Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.

On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.

Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.

Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!

Hartain toive

Vielä kolme päivää testiin. Viikonloppu on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut itse asiassa aika loistotuulella. Eilen olin jotenkin energinen heti aamusta alkaen ja töissä oli mukava päivä. No kyllä se siitä alkoi iltaa kohti hyytyä, mutta jotenkin positiivinen vire oli päällä. What? Ei menkkaoloja koko päivänä!!

Viime yönä sitten heräsin klo 3:30 enkä saanut enää unta. Pyörin sängyssä ensin aikani, kunnes luovutin ja siirryin sohvalle lukemaan. Kello 6 olikin aamulääkkeiden aika ja sen jälkeen menin vielä sänkyyn ja sain onneksi nukuttua pari tuntia. Aamupäivänkin olin ihmeen energinen. En voinut olla paikallani, joten käytin virran hyväkseni siivoamalla. Tänäänkin menkkaoireet ovat loistaneet poissaolollaan... iltaan asti. Nyt niitä pieniä juilintoja on taas alkanut tuntua... Käytiin tänään äidin synttärikahveilla ja kyllähän hänkin lohdutteli, että voi niitä menkkaoloja olla vaikka olisikin tärppi tullut. Voi kun meidän molempien vanhemmatkin niin jännittävät tätä lopputulosta <3

Olen nyt kuitenkin vähän rauhoittunut. Tässä on paljon auttanut se, että niin moni on minulle vakuutellut, että ei pidä niitä oireita kuunnella vaan odottaa kiltisti siihen testipäivään. Silti pelkään sitä testaamista ihan hullun lailla taas. Toisaalta haluaisin tietää tuloksen hetipaikallaNYT. Mutta samalla pelkään sitä negan lopullisuutta niin kovin. Voi anna sen olla positiivinen!

Tässä piinapäivien kuluessa on viimeistään käynyt selväksi myös se, että tämä pikkuinen vauvanalku, joka laitettiin kahdeksan päivää sitten kohtuuni, on todellakin minun. Sanoin jo klinikalla kun näimme sen pikkuhippusen ruudulla, että "nyt se on siellä minne se kuuluukin". Ole vielä siellä! Tottakai tiedostan, että sillä ei ole minun geneettistä perimääni. Mutta minä en oikeastaan enää edes muista sitä, ellei asiaa erikseen ajattele. Sillä ei ole mitään merkitystä. Ainoa asia, jolla tällä hetkellä minulle tässä on merkitystä on se, että pikkuinen olisi tarttunut kiinni ja kasvaisi kohdussani vauvaksi asti, meidän rakkaaksi ja niin kauan odotetuksi lapseksi. Voi kuinka minä sinua rakastaisin!

Jaksaa jaksaa...

Tänään on kulunut kuusi päivää siirrosta. Testipäivä on viiden päivän kuluttua. Eipä tässä voi oikeastaan sanoa juuta ei jaata. Koko viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Olen ollut satavarma negasta, mutta sitten taas välillä on toivokin nostanut päätään. Eniten toivoa ovat varmaan nostaneet kommentoijat, jotka ovat täällä kertoneet saaneensa plussan vaikka ei olisi ollut raskausoireita, vaikka olisi ollut menkkaoloja ja vaikka ne lugetkin olisivat valuneet samalla tavalla kuin negakerroillakin. Jotenkin vaan olen niin juurtunut siihen ajatukseen, että kun luget valuu tällä vauhdilla ulos, niin se olisi aina niin varma merkki negasta. Kaikilla kun aina tuntuu menneen niin. Olikin lohdullista lukea, että edes joku on ollut poikkeustapaus! Kyllä tässä taas nähdään vertaistuen voima <3 Olenkin äärettömän kiitollinen teille kaikille, jotka jaksatte täällä käydä kannustamassa edelleen.

Ja eipä tässä vaiheessa nyt oikein mikään auta mihinkään suuntaan. Ei toivominen eikä toivon menettäminenkään. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä vaiheessa alkio joko on kiinnittynyt tai ei ole. Sille en vaan voi tehdä yhtikäs mitään. Tämän hetken tuntemukset ovat melko samanlaiset kuin alkuviikollakin: menkkaoloja, luget valuu, tissikipua ei enää nimeksikään, välillä tulee lämpöaaltoja. Kaikki siis todellakin viittaa negaan, kun vertaa edellisiä kertoja. Niitä pahoja kramppeja ei vaan ole vielä ollut. Aamulla pikkuhousunsuojassa oli ihan pieni aavistus jostain rusehtavasta, mutta siitä en vielä vetäisi paniikkeja. Huono olo tulee silloin tällöin. Eilen lähdin töistä vähän aiemmin pois, kun en jaksanut olla. Ja tämä siis on ihan luge-oire minulla. Samanlaista oli jo viime viikolla ennen siirtoa. Tänään ja huomenna on sellainen tilanne töissä, että on pakko jaksaa olla pirteä ja hyväntuulinen. Hohhoijaa. Mieluummin jäisin kotiin peiton alle lukemaan ja katsomaan sarjoja. Toisaalta on hyvä olla töissä kun ei voi koko ajan ajatella vain omaa napaa, mutta toisaalta taas en nyt jaksa ja pysty olla mitenkään kamalan tehokas työntekijä...

Sentään jotain positiivista! Uskaltauduin tänään vaa'alle, ja se näytti 3 kg vähemmän kuin oletin. Hirveä lukemahan siellä silti on, mutta luulin sen tosiaan olevan enemmänkin. No eipähän ole ihan niin paha tilanne lähteä karistamaan taas kiloja sitten (ensi viikon jälkeen?) kuin mitä etukäteen ajattelin. Nyt tekee vaan ihan hulluna mieli suklaata. Niin kuin aina ennen menkkoja. Korjaan: niin kuin aina! :D

En edes ole varma, miksi kirjoitin tämän postauksen, kun ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ehkä tämä "paperille" pohtiminen vaan vähäksi aikaa auttaa kestämään tätä kamalaa piinaa. Eilen kävin vähän lueskelemassa postauksiani syksyltä 2011 ja keväältä 2012, kun edelliset siirrot tehtiin. Jotenkin samantyyppisiä juttuja olen silloinkin pohtinut. Toki 2012 poikkeuksena se järkyttävä onnettomuus siellä polin labrassa, kun pakastuslaitteeseen tuli vika ja meidän ainoat pakkasalkiot menivät siinä. Nyt ei ole onneksi tuollaista puhelua tullut!

Same old same old

Huoh. Kyllä nyt tuntuu noudattelevan niin tuttua kaavaa tämä piinailuaika, että alan olla melkoisen varma negatuloksesta. Maanantai-iltana alkoi jo orastava menkkakipu. Eilen aamulla kun nousin sängystä, luget valui nesteen kera pitkin jalkoja. Siitä lähtien ne on valuneet pois ihan urakalla. Kyllä ne ihan hyvin "ylös" asti vielä menee, mutta tulee kyllä poiskin aika vauhdikkaasti. Rinnat eivät ole enää turvoksissa ja koko ajan vähemmän kipeät. On niiiiin sellainen olo, että jos nyt lopettaisin lääkkeet, menkat alkaisivat aika lailla heti. Sellainen "löysä ja märkä" fiiliskin tuolla, if you know what I mean. Ja tämä menkkamainen jomottelu. Vielä ei ole ollut sellaisia pahoja kramppeja niin kuin viimeksi taisi olla tässä vaiheessa. Mutta vähitellen nämä tästä tuntuu pahenevan.

Tiedän, että pitäisi yrittää pitää toivoa yllä ja pysyä positiivisena. Tiedän, että vasta testi kertoo aikanaan totuuden. MUTTA kun tämä menee niin samalla tavalla kuin molemmissa aiemmissakin siirroissa. Ihan samalla tavalla. Miksi ihmeessä siis voisin enää uskoa, että tulos olisi tällä kertaa eri? Tämä on taas niin kamalaa aikaa... Ja vielä viikko pitäisi odottaa! Toisaalta en halua tehdä sitä testiä, en kestä nähdä sitä "Ei raskaana".

Pieni toivonvire

Kyllä eilinen meni vähän alavireisissä tunnelmissa. Kävin kuitenkin vähän piristämässä itseäni ja otin ripsienpidennyksen! Olin mielestäni ansainnut vähän hemmottelua ja kieltämättä nämä on ihanat! Onneksi me saadaan olla täällä Helsingissä minun siskoni ja hänen miehensä luona. Itse asiassa myös veljeni on nyt täällä, joten on "tupa" täysi. Sisko sanoikin, että ollaan koko perheen voimin hankkimassa meille vauvaa :D

Tänään tuli puhelu sieltä klinikalta jo ihan aamusta. Huokaisin helpotuksesta kun kuulin, että kaikki kolme olivat lähteneet jakautumaan. Tosin vain kaksi niistä ovat nyt 4-soluisia niin kuin pitääkin. Yksi oli ollut 6-soluinen, mutta kyllä he vielä sitä kuulemma seuraavat, jos se siitä normalisoituisi vielä. Nyt vaan toivon niin hartaasti, että nuo kaikki kolme sinnittelisivät sinne lauantaille!

Kysyin biologilta, että mikä on syynä alkioiden vähäiseen määrään. Hän kertoi, että kypsiä munasoluja oli saatu vain viisi kappaletta. Eli kuitenkin se määrä nyt meille kerrottiin. Ne kaikki oli icsattu. Kyllähän tämä harmittaa aivan vietävästi! Toiveena tietysti oli, että olisi nyt saatu niitä munasoluja enemmän. Viisi munasolua ei ole kyllä hyvä tulos lahjamunasoluhoidossa. Mutta eihän sille voi mitään. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten hoito sujuu, kyllähän se oli tiedossa. Vaikka olisi kuinka terve ja normaali, ei voi tietää miten stimulaatio onnistuu. Kyllähän samallakin ihmisellä saattaa munasarjat reagoida eri kerralla eri tavoin. Meitä nyt vaan tämä huono tuuri näyttää seuraavan, ihan sama mitä tehdään.

Huomenna sitten taas aamulla minulle soitetaan, miten homma etenee. Samalla kuulemma, jos tilanne näyttää hyvältä, varataan jo lauantaille se siirtoaika. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin antaa mitä tahansa, että sinne asti päästään.