Vuodatus

Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...

Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.

Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.

Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.

On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.

Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.

Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!