Ei tämä ole ihanaa

Vuosi 2015 on jo startannut ja tämä vuosi on sitten meille se vuosi, joka näyttää koko loppuelämän suunnan elämän suurimmassa asiassa. Tai no, eihän lapset tai lapsettomuus kaikille ole elämän suurin asia, mutta minulle on.

Viime viikolla soittelin klinikalle ja silloin sain tiedon, että luovuttajamme menee ultraan vasta tällä viikolla. Pikkuisen sitä olen miettinyt, että miten niin myöhään vasta. Olisiko se vuoto sitten alkanut vähän myöhemmin kuin oli ennakoitu. En ole jaksanut asiasta tarkemmin kysellä. Yritän nyt vaan luottaa siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään eikä minun kerrankin tarvitse tietää ihan kaikkea. Kun en kuitenkaan mihinkään voi itse vaikuttaa. Voin vaan tehdä oman osuuteni ottamalla omat lääkkeet säännöllisen tarkasti. Ja niinpä se kello hälyttää joka päivä klo 6, 14 ja 22. Pillerit aina mukana.

Tällä hetkellä en voi sanoa hihkuvani riemusta. Itse asiassa viime aikoina on alkanut jopa ärsyttää se, miten ihmiset ovat niin innoissaan tästä. Ymmärrän kyllä, että kaikki tarkoittavat hyvää ja ovat onnellisia siitä, että me nyt pääsemme yrittämään vielä. Mutta kun tämä ei todellakaan ole ihanaa ja mahtavaa. Tämä koko vuosia kestänyt prosessi... Tämä on ollut niin hirvittävän raskasta, että minä vaan odotan, että tämä päättyy. Tämänhetkiseen alakuloon vaikuttaa tottakai nuo hormonit. Minulla on hermot koko ajan ihan älyttömän kireällä ja meinaan räjähtää pienistäkin asioista. Mies sanoi minulle uuden vuoden aattona, että hänen varmaan pitää lähteä jonnekin muualle viettämään uutta vuotta kun ei pysty olemaan kotona. Ja se oli oikeasti totta. Olin ihan hirveä ollut jo pari päivää. Onneksi kuitenkin pystyin tsemppaamaan illaksi sen verran, ettei miehen tarvinnut lähteä evakkoon. Nyt olen pystynyt hillitsemään itseäni onneksi vähän paremmin, mutta vaikeaa on ollut. Päässä tuntuu koko ajan siltä kuin siellä olisi sellainen ruuvi, jota koko ajan kiristetään, välillä hetkeksi löysytetään ja sitten taas kiristetään. En ole yhtään oma itseni ja olo on siis tosi inhottava. Lisäksi turvotus on taas aika järkyttävää. Onhan tässä tietysti vielä joulumässyturvotuksetkin, mutta tunnistan kyllä, että hormonit ja kortisonikin on taas nostanut painoa ja kerännyt kroppaan nestettä. Myös väsymys on taas täällä ja viime öinä olen nukkunut tosi huonosti. Herään yöllä panikoimaan, että mitä jos me ei nyt onnistuta! Sen verran rankalta tuntuu, että varasin ajan terapeutille keskiviikoksi.

Keskiviikko onkin sitten se päivä, jolloin saamme kuulla miten homma etenee. Eli luovuttajan ultra on ylihuomenna. Sen varmistin vielä tänään kun soitin klinikalle kysyäkseni viimeviikkoisesta vuodosta. Joo mitään ei pitäisi tässä vaiheessa vuotaa kun on Progynova käytössä, mutta mulla tuli viime viikolla kolmena päivänä ruskeaa tuhrua. Hoitaja sanoi, että kysyy lääkäriltä tästä, mutta kun ei sieltä soiteltu takaisin, niin ei ilmeisesti syytä huoleen. Se vuoto kuitenkin meni ohi eikä toivottavasti palaa. Mutta siis luovuttajan ultran jälkeen minulle soitetaan ja kerrotaan uutiset. Me tietysti toivomme, että uutiset olisivat sellaisia, että siellä on tulossa monta hyvää follikkelia. Keräyspäivä on mitä todennäköisimmin joko tämän viikon perjantai tai ensi viikon maanantai. Eli aika viime tipassa saadaan tietää. Jos keräys on jo perjantaina, niin meidän pitää jo torstaina lähteä Helsinkiin. Mutta asiat on järjestelty siihen kuntoon töissä ja muutenkin, että äkkilähtö onnistuu, jos niin käy.

Tänään kävin apteekista hakemassa lisää Progynovaa ja samalla otin jo kaksi pakettia Lugeja. Nyt minulle on määrätty 200mg -vahvuisia ja niitä pitää laittaa yksi kapseli kolmesti vuorokaudessa. Ne kaksi kertaa kun siirtoon on päästy, menivät 100mg -vahvuisilla, mutta niitä piti laittaa kolme kapselia kahdesti päivässä. Ilmeisesti tämä tulevan hoidon annostus sitten pitää keltarauhashormonin tasaisempana elimistössä. Onhan se vaan inhottavaa käydä sitten kesken työpäivänkin laittamassa, mutta toisaalta ihan sama. Minulle on melkeinpä lottovoitto, jos niin pitkälle tällä kertaa edes päästään, että "saan" laittaa niitä Lugeja. Tai no, kyllähän minä ne joka tapauksessa varmaan ehdin aloittaa päästiin siirtoon tai ei, koska ne pitää aloittaa jo keräyspäivänä. Jos siellä siis on munasoluja.

Olen siis edelleen hyvin skeptinen siirtoonpääsystä. Ei tällä historialla oikeastaan voi muuta ollakaan. Vaikka kuinka ajattelee, että nyt siellä on jonkun muun solut, niin en vaan osaa puhua siirrosta edelleenkään kun, vaan se on jos. Mitähän muuta tässä voi vielä tulla? No ainakin minulla on ollut kurkku orastavan kipeä pari päivää. Toivottavasti tässä nyt en ainakaan sairastu juuri kriittisillä hetkillä! Olisi kyllä niin minun tuuria!

Mutta nyt... jaksaajaksaa! Vaikka sitten päällä seisten! Maalisuora häämöttää... tavalla tai toisella.