Keskeneräinen

Tänä aamuna soittelin klinikalle lauantaisen ultran tuloksista. Pian sain soiton takaisin, kun lääkäri oli antanut ohjeensa jatkoon. Huomenna minun täytyy aloittaa kortisonin syöminen, eli Dexametasonia menee aamuisin 0,75mg. En mitenkään hirveän innolla odota sitä, koska se tuskin tulee ainakaan helpottamaan jo nyt vaivaavaa turvotusta. Aiemmassa hoidossa minulla on ollut Prednisolonia ja se ainakin turvotti. Mutta tottakai tässä nyt tehdään kaikki mitä käsketään. Luovuttajalla ei kuulemma vuoto ole vielä alkanut, mutta pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Harmi toisaalta, kun tämä joulu nyt sattuu tähän väliin. En siis saa tietoa heti kun luovuttaja aloittaa pistokset, vaan vasta sitten ensi maanantaina. Todennäköisesti punktio menee kuitenkin viikolle 2. Riippuu tietysti, milloin luovuttajan vuoto alkaa ja sen mukaan pistokset. Toisaalta nyt on niin helpottunut olo, kun ei tarvitse itse uhrata ajatustakaan sille, että milloin se vuoto alkaa. Hirveä stressi siinä aina omilla soluilla tehtävissä hoidoissa oli.

Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!

Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?

Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.

Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3

Rauhallista Joulua!