Lapsettomien lauantaina

Hengissä ollaan, vaikka en ole viime kuukausina tänne kirjoitellut. En ole oikein tiennyt, mitä kirjoittaisin. En enää pysty olemaan itse vertaistukena kenellekään lapsettomuushoidoissa olevalle, tai varsinkaan niitä vasta aloittelevalle. En ainakaan nyt. Kun oma tilanne on se, että toivo on mennyt, ei ainakaan nyt pysty toivomaan toistenkaan puolesta ja tsemppaamaan. Fakta on kuitenkin se, että suurin osa hoidot aloittavista sen lapsen syliinsä saa. Vähemmistössä sitten olemme me, joille jää tyhjä syli pysyvästi.

Tällä hetkellä Lapsettomien lauantai on minulle konkreettisempi kuin koskaan. Tänä vuonna tiedän, että tämä tilanne on pysyvä. Aikaisempina vuosina oli vielä toivoa, että pääsisin vielä jonain päivänä viettämään myös äitienpäivää. Tänä vuonna tiedän, ettei niin koskaan tapahdu. Minun pitää opetella elämään sen kanssa, että en ole koskaan kenenkään äiti. Minua ei kukaan ikinä sano äidiksi. Mieheni ei saa olla koskaan kenellekään isi. Meistä ei myöskään tule koskaan isovanhempia. Me emme mieti lapsilisiä, ensimmäisiä tarhapäiviä, koulunalkuja. Emme todista ensimmäistä hymyä, askelta, sanaa... En saa koskaan tietää, miltä tuntuu kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran "äiti". Tämä kaikki tuntuu niin hirveän surulliselta. Ei se suru ikinä katoa, ei kokonaan koskaan.

Pienille, jotka eivät koskaan syntyneet

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olemme edelleen mieheni kanssa yhdessä. Me emme saaneet pitää niitäkään kahta pientä, jotka viime vuonna kuitenkin edes yrittivät aloittaa kasvua kohdussani. Meillä on kuitenkin toisemme. Minulla on minun elämäni tärkein ihminen edelleen rinnallani. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Muistaakseni noin puolet tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät parit eroavat. Meilläkin on ollut välillä vaikeaa, todella vaikeaa. Joskus on tuntunut, että emme ole enää aviopari, vaan elämme kuin kämppikset. Viime aikoina olemme päässeet taas lähemmäksi toisiamme. Olemmekin jutelleet, että näiden vuosien ja kokemusten jälkeen saisi tapahtua aika paljon, että me eroaisimme. Mieheni on minun kallioni, kumppanini, ystäväni, rakastettuni. Me olemme tässä yhdessä, ja se on tällä hetkellä kaikkein tärkeintä. Olen todella surullinen siitä, ettemme saa kokea yhdessä vanhemmuutta. Mutta toivon, että jonain päivänä pystyn vielä iloitsemaan siitä, että saamme jakaa yhdessä koko loppuelämän. Vielä sen ajatteleminen tuntuu tuskalliselta. Loppuelämän ajatteleminen lapsettomana.

#yksiviidestä

Uusi vuosi

Jälleen on alkanut uusi vuosi. Tämä vuosi on ensimmäinen varmaan koskaan, kun en odota mitään. Ei lupauksia, ei toiveita. Ei mitään.

Vuosi 2015 oli elämäni raskaimpia vuosia. Ehkäpä jopa kaikkein raskain. Minulla on menneisyydessä hyvin rankkoja aikoja, varsinkin 1990-luvun lopulla. Loppusyksystä 1998 kevääseen 1999 en muista juuri mitään. Sairastin tuolloin vaikeaa masennusta ja lähellä oli, etten olisi täällä enää. Tuolloin vain ja ainoastaan vahva tukiverkosto (perhe ja ystävät) pitivät minut juuri ja juuri pinnalla, estivät lopullisen vajoamisen. Sekä tietenkin lääkitys ja oikeanlainen, tiivis hoitosuhde mielenterveyspuolelle. Tuolloin olin kuitenkin hyvin nuori, vasta 19-vuotias.

Nyt olen 36-vuotias. En voi verrata itseäni tuonne 90-luvun lopun minään. Eikä sitä tilannetta voi verrata tähän. Nyt minulla on takana roimasti elämänkokemusta, niin hyvässä kuin pahassakin. Luulisin, että se on nimenomaan yksi syy, että täällä jotenkin selvitään. Jos olisin joutunut tähän samaan kohtaan 10 vuota sitten 26-vuotiaana, en tiedä, olisinko seonnut lopullisesti. Voi olla. Nyt minulla on vahva parisuhde, jo yli 16 yhteistä vuotta takana. Mieheni olikin yksi sellainen tekijä, joka aikanaan oli auttamassa eteenpäin. Me aloimme seurustella syksyllä 1999. Tosin pahin aika oli jo silloin ohitse. En olisi todellakaan pystynyt mihinkään oikeaan parisuhteeseen vielä aiemmin.

Tiedostan, että en ole oikeasti vielä käsitellyt viime vuoden tapahtumia juurikaan. Minä en vaan pysty. Minä en pysty ajattelemaan vieläkään tulevaa. Oikeastaan tällä hetkellä minulla on hyvin vähän motivaatiota yhtään mihinkään. Toisaalta nämä ajatukset ovat vähän pelottavia. Ne voivat ennakoida masennusjaksoa. Mutta kun en vaan nyt jaksaisi alkaa käsitellä yhtään mitään. En todellakan jaksa mennä ainakaan puhumaan millekään psykologille. Tiedän, miten ne keskustelut toimivat. Olen käynyt niin paljon terapiassa, että tiedän. Enkä vaan millään jaksaisi mennä taas jollekin uudelle ihmiselle selittämään kaikkea alusta asti ja kuulemaan ne samat jutut, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemminkin.

Haluaisin olla iloisempi, nauravaisempi, sosiaalisempi. Niinkuin normaalisti olen. Mutta en vaan jaksa nyt välittää. En ole näistä tuntemuksista oikeastaan kenellekään edes puhunut. Puhuminen vaan tuntuu nyt niin vaivalloiselta. En jaksa alkaa aukomaan sitä vyyhtiä.

Tällä hetkellä en halua nähdä raskausmahoja. En vauvoja. En pikkulapsia. En halua kuulla ja nähdä lapsiperhekeskusteluja. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Sitähän minä olen.

Siispä. Minulla ei ole mitään odotuksia vuodelle 2016. Elän vaan päivä kerrallaan.

Hui. Tulipa kamalan synkkä teksti. Ei tämä kaikki varmaankaan minusta päällepäin näy. Mutta tältä minusta tuntuu juuri nyt. Ja silti suhtaudun tähänkin nyt jotenkin järkiperäisesti, että jospa tämä tästä joskus. Olen selvinnyt ennenkin, niin kai tästäkin joskus?  Onneksi on edelleen se tukiverkosto. Perhe ja ystävät.

Mitä kuuluu?

Monta monta viikkoa on kulunut niin, että en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa kuulumisia. Anteeksi!  Tiedän että moni lukija on varmaan ollut huolissaan, miten täällä menee ja kyselyjäkin on tullut. Nyt yritän vähän valottaa tilannetta jos osaan. Olen kotona angiinan kourissa, joten aikaakin kirjoittamiselle on.

Mietin pääni puhki niinä päivinä kun se kamala vuoto ja kivut taas tulivat, että mistä tämä kaikki johtuu. Aloin miettiä, onko se vika sittenkään ollut niissä alkioissa, kun molemmat kuitenkin kiinnittyivät. Seuraavalla viikolla keskustelin puhelimessa lääkärimme kanssa. Ja hänkin vahvisti epäilyn, että oliko kuitenkin vika muualla. Sain nyt tietää lisää luovuttajastamme, ja että hän on luovuttanut ennenkin. Jostain syystä nyt vaan niitä munasoluja ei tullut sen enempää. Eli onko tässä ollut suurin syypää kuitenkin tämä helvetin endometrioosi? Se voi saada kohdun hylkimään alkiota. Koskaan ei tietysti saada varmuutta sille, että oliko vika alkioissa, kohdussa vai molemmissa.

Minullahan alkoi noin viikon päästä siirrosta muutamana yönä ne hirveät poltot kohdussa. Nyt olen melko varma, että silloin kohtu alkoi pyrkiä eroon kiinnittyneestä alkiosta. Eli minulla ne kivut eivät todellakaan olleet "hyvä merkki". Alkio ja limakalvo eivät vaan sitten tulleet ulos tukilääkityksen takia.

Lääkäri kysyikin, että aloittaisinko e-pillerit, jotka auttaisivat endon oireisiin ja ehkäisisivät sen leviämistä. Minä en ole missään nimessä valmis siihen. Vaikka tiedän, että luomuraskauden mahdollisuus on yhden prosentin luokkaa, niin en vaan pysty. Päinvastoin, mulla oli Letroja vielä kuuteen kiertoon ja kysyin, voinko käyttää niitä. Lääkäri antoi luvan ja sanoi, että omien voimien ja tuntemusten mukaan nyt vaan.

Puhuimme myös siitä, että olisiko ollut järkevää vielä kokeilla toista luovuttajaa. Lääkärin mielestä meillä olisi kuitenkin valoisampi tilanne kuin monella muulla, koska yritys oli hyvä molemmilla kerroilla. Ja edelleen, koko hoitohistorian aikana on ollut vain neljä siirtoa ja niistä kaksi kiinnittyi. Mahiksia siis olisi. Nyt voitaisiin valmistautua siirtoonkin laittamalla ensin oma hormonitoiminta (ja samalla siis kohtu) lepotilaan muutamaksi kuukaudeksi. Tällä on ollut joillekin endopotilaille hyvä vaikutus ja alkio on kestänyt matkassa. Mutta minä en todellakaan tiedä, jaksaisimmeko enää tätä.

Mehän päätimme lahjamunasoluhoitoon lähtiessä, että yksi kerta ja se on sitten siinä. Toki meillä oli oletuksena, että alkioita olisi tullut enemmän kuin kaksi. Jos molemmat siirrot, tai edes tämä viimeinen olisivat olleet puhdasta negaa, niin jatkoa ei tarvitsisi edes miettiä. Se olisi nyt tässä. Mutta nyt kieltämättä mietityttää, että kannattaisiko vielä yrittää? Nyt emme ole moneen viikkoon puhuneet siitä. Miehelleni koko asia on ollut nyt kuin punainen vaate. Hän on enemmän sitä mieltä, että ei enää. Minäkään en ole jaksanut työstää tätä. Elän nyt jonkinlaisessa välitilassa. Lopullista lapsettomuuden surutyötä on vaikea aloittaa, jos vielä mietityttää, että "entä jos".

Itsestäni tällä hetkellä tuntuu, että kumpikin vaihtoehto on huono. Ensinnäkin jonotusaika on taas se about vuosi. Olisimme voineet toki liittyä jo jonoon, mutta en halunnut, koska on tämä kuitenkin vähän epätodennäköistä, että yritetään enää. Toiseksi, jos me ei sittenkään saataisi toivottua tulosta, niin miten hajalla me sitten oltaisiin? Tällä hetkellä siis helpommalta tuntuisi luovuttaminen. Mutta kun sekin saa aikaan tunteen, että ei olla kaikkeamme yritetty. Vaikka järki sanoo, että ollaan. Raha on tietysti myös iso asia tässä, mutta meille isompi on se, että kestäisikö pää enää tätä.

Moni ulkopuolinen on sanonut, että tottakai kannattaa yrittää kun mahiksia on. Mutta he eivät ymmärrä. Ei heillä ole hajuakaan siitä, mitä tämän kanssa eläminen on. Läheisimmät ovat ehkä enemmän sitä mieltä, että olette jo saaneet kärsiä tarpeeksi. He ovatkin nähneet ja kuulleet omin silmin ja korvin, ja ymmärrän, että he haluaisivat säästää meitä lisäkärsimyksiltä. Toisaalta lopullinen lapsettomuus merkitsee minulle jokatapauksessa jonkinasteista kärsimystä koko loppuelämäksi. Itse se päätös on tehtävä muiden mielipiteistä välittämättä, niin lääkärikin sanoi.

Minä luulin, että lahjamunasoluhoito olisi prosessina helpompi kuin omilla soluilla tehty. Minulle se on ollut oikeastaan vaikeampaa, koska omilla soluilla tiesi koko ajan, missä mennään. Nyt ei voinut tietää ja pystyi vielä vähemmän vaikuttamaan asioihin. Ja hormonihoidot olivat ihan yhtä rankkoja kuin ennenkin. Ainoastaan punktio jäi pois. En tiedä, jaksaisinko sitä jännittämistä ja hermoilua taas.

Ja edelleen, mitä hyötyä on hyvistä alkioista, jos tämä endo heittää ne ulos kohdusta kuitenkin? Voi että minä vihaan tätä sairautta. Vaikka pahoja kipuja en joudu kokemaan kuin menkkojen aikana (jotkut kärsivät ihan joka päivä!), niin sitäkin suurempana kärsimyksenä pidän ikuista lapsettomuutta. Minä kärsin siitä ihan joka päivä. Ei se aina ulospäin näy, mutta päivääkään ei kulu, jolloin en jossain vaiheessa tuntisi sitä henkistä kipua. Sen kanssa pitää kai vaan opetella elämään.

Tällaista siis minulle kuuluu. Selviydyn elämästä päivä kerrallaan. Tulevaisuutta en pysty ajattelemaan.

Onnesta ahdistukseen

Järkyttävän kammottavat piinapäivät. Onhan se karua, että tämä on meidän hoitotaipaleella vasta neljäs kerta, kun eletään piinapäiviä. Tai no, olihan ne kolme inssiä silloin keväällä 2011, mutta jotenkin en kyllä pysty millään tasolla vertaamaan niitä näihin alkionsiirtoja seuraaviin piinapäiviin. Tällä hetkellä koen oikeasti katkeruutta siitä, että meillä on takana oikeasti 4 punktioon asti vietyä ICSI:ä (+ yksi keskeytetty) omilla soluilla, ja sitten tämä yksi lahjamunasoluhoito. Joista yhteensä siis vain neljä siirtoa! Normaalistihan kun suunnilleen yhdessä hoidossa on saman verran siirtoja... Meillä siis viidessä.

Ymmärrän kyllä, että ne jatkuvat siirrot ja negat ovat turhauttavia. Mutta jokainen siirto on kuitenkin aina mahdollisuus. Kun siirtoa ei tule, ei tule myöskään mahdollisuutta. Tiedän, että kuulostaa kamalalta, mutta tällä hetkellä olen kyllä kateellinen jopa niille, jotka ovat hoidoissa ja joilla niitä alkioita vaan tulee ja pakkasessa on vaikka kuinka monta. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista tilannetta. Ehkä hyväksyisin tämän tilanteen vähän helpommin, jos se viime tammikuinen alkiokaan ei edes olisi yrittänyt kiinnittyä. Mutta kun se yritti, todennäköisesti kiinnittyikin, mutta sitten kuitenkin irtosi. Jos näistä siirretyistä alkioista mikään ei olisi edes yrittänyt kiinnittyä, olisi tappio ehkä hiukan helpompi kestää. Nyt tiedetään, että mahdollisuuksia on, mutta kun ei ole alkioita. Harmittaa niin vietävästi!

Mehän päätimme etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa vain yhden kerran ja that's it. Nyt on kuitenkin niin sellainen katkera olo tästäkin, että kun niitä munasoluja tuli niin vähän. Että jos olisi tästä noin vaan laittaa se 7000-8000 €, niin kokeilisiko vielä kerran toisella luovuttajalla. Mutta kun ei ole tuollaisia summia. Ei ole mitään. Juuri sain maksettua viimeisen osan edellisen hoidon lainasta ja se on helpotus. Emme joutuneet lainaa siihen ottamaankaan kuin pari tonnia, kun saatiin säästettyä. Mutta nyt on säästötili tyhjä. Huomautuksena vielä, ettei kukaan käsitä väärin: tottakai olen silti kiitollinen luovuttajalle, kävi miten kävi. Hän on tehnyt niin epäitsekkään ja hyvän teon, joka kertoo lähimmäisenrakkaudesta tuntemattomia kohtaan. Ei se ole hänen vikansa, ettei niitä soluja tullut kuin muutama.

Jaa, miksi mietin tällaisia kun piinikset vielä meneillään? No, nyt eletään piinapäivää nro 7 ja mikään, ei mikään kerro mitään muuta, kuin että tämä hoito ei onnistunut. Siirrosta on tasan viikko. Voi kun olinkin viime maanantaina niin onnellinen! Harmi, että sekin onni muuttui aika äkkiä taas tähän ahdistukseen. Aika samalla lailla menee oireilut kuin aiemminkin. Paitsi ettei nyt ole edes sitä tissikipua ja -turvotusta. Viikonloppuna oli lievää tissiarkuutta, mutta se oli ihan samanlaista kuin minulla on lähes aina kierron loppuvaiheessa ennen menkkojen alkua. Viikonlopun aikana myös Luget on alkaneet tulla vauhdilla ulos nesteisenä mössönä. Muutama päivä oli, ettei ollut pahoja menkkamaisia kipuja. Kunnes eilen illalla. Ja viime yönä. Heräsin sellaisiin poltteluihin ja viiltelyihin, mitä minulla on normaalistikin ennen menkkoja ja menkkojen aikaan. Mietinkin, että kiva, nyt ei kuitenkaan uskalla mitään kipulääkkeitäkään kuitenkaan vielä syödä. Kärsitäänpä tässä sitten endomenkkakivuista ihan ilman lääkitystä. Olen satavarma, että vuoto alkaisi, jos Lugeja ei olisi. Nyt on menossa kp 25 ja normaalistikin tässä vaiheessa olen kipuinen ja vuoto alkaa näinä päivinä. Viimeksi tässä vaiheessa minulla toivo alkoi vähän nostaa päätään, tuli jotenkin sellainen tunne, että josko sittenkin? Ja se tunnehan olikin osittain oikeassa. Nyt sellaista tunnetta ei ole. Eilen illalla oli viimeisen Ovitrelle-pistoksen aika. Oikeasti mietin, että onko tässäkään enää mitään järkeä edes pistää!

Kaikki vaan sanoo, että älä usko mihinkään oireisiin. Ne voi olla kumpaa vaan. Mutta kyllä se vaan on niin helppo sanoa... Kun itse olen aina ollut niin oikeassa ennenkin näiden tuntemusten kanssa. Kyllä tässä vuosien aikana on niin herkäksi muuttunut ja tietää ja tuntee olonsa. Minä haluaisin vaan nyt olla jossain koomassa siihen asti, kunnes lopputulos on selvä. Minä en haluaisi testata itse ollenkaan, vaan odottaa pelkästään veritestin tulosta. Mutta eihän se onnistu, koska veritestin tulos tulee työpäivänä. Pakko olla edes jotenkin varautunut siihen. Voi kun olisin jotenkin pystynyt ajattelemaan tätä etukäteen ja sopimaan sen päivän vapaaksi...  Töihinmeno muutenkin tuntuu nyt täydelliseltä pakkopullalta. Vaikka yrittäisi, ei niitä ajatuksia saa muualle ja kaikki muu tuntuu niin yhdentekevältä. Kun vielä koko ajan jomottaa mahaan ja tunne on, että menkat alkaa just. Yritäpä siinä sitten olla reipas!

Kirjoja ja päivän oloja

Kirjat kuuluvat olennaisena osana minun elämääni. Ovat aina kuuluneet. Paljon olen siis lukenut myös lapsettomuuteen liittyvää kirjallisuutta. Nyt ajattelin jakaa kaksi viimeaikaista tuttavuutta. Ensimmäinen on hiljattain ilmestynyt, Simpukankin mainostama ja sieltä tilattavissa oleva lasten kuvakirja Meidän pihan perhesoppa, jonka on kirjoittanut Riina Katajavuori.

Kirjassa tutustutaan päiväkotikaveruksiin Kirsikkaan, joka on saanut alkunsa ihan niinkuin useimmat lapset, Ilonaan, jonka alkuperä on lahjamunasoluhoidoissa, Malviinaan, jolla on kaksi äitiä (lahjasiittiöt), ja Kauriin, jonka äidillä ei ole kumppania (lahjasiittiöt). Pääpaino kirjassa on siis nimenomaan lahjasukusoluilla alkunsa saaneissa. Kirjassa sivutaan myös adoptiota ja lapset keskustelevat muutenkin aiheesta, kuinka vauva ei aina saa alkuaan siten, että "isän pippeli menee äidin pimppiin", vaan joskus tarvitaan lääkärin apua, jotta saadaan "vauva-aineet kasaan".

Kuva kirjasta Meidän pihan perhesoppa. Ilona <3

Kirja on varmasti odotettu moneen hedelmöityshoidolla alkunsa saaneen lapsen perheeseen. Varsinkin lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden vanhempia mietityttää asiasta lapselle kertominen, ja tästä kirjasta olisikin varmasti paljon tukea siihen. Tarina on hyvin mutkaton, ja asiat käydään läpi osana lasten normaalia arkea. Kirjassa on myös vanhemmille suunnattu osio, jossa on asiantuntijoiden vinkkejä kertomistilanteeseen. Riina Katajavuori on ansiokas kirjailija, ja olen hyvin kiitollinen hänelle, että hän on halunnut kirjoittaa kirjan lapsille, jotka ovat niitä kaikkein odotetuimpia ja kaivatuimpia. Kirjan on kuvittanut Christel Rönns värikkääseen ja ilmeikkääseen tapaansa. Jos suuri ihme tapahtuisi, ja meidän ensi viikolla (toivottavasti) tapahtuva viimeinen alkionsiirto toisi meille sen kauan kaivatun lapsen, ostaisin kyllä heti tämän kirjan ihan omaksi! Nyt se on lainassa kirjastosta.

Toinen hiljattain lukemani lapsettomuuttakin käsittelevä kirja on Leena Paasion esikoisromaani Melkein äiti.

Kirjan nimi sai minut tarttumaan tähän teokseen keväällä, kun se julkaistiin. Kuitenkin jätin sen vielä lukematta, sillä siinä tilanteessa en jotenkin pystynyt aloittamaan lukemista. Kirjan päähenkilö Anu on mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla on tytär edellisestä avioliitosta. Uusperhe-elämä ei ole mitenkään helppoa, kun mukana tulee myös lapsestaan mustasukkainen äiti. Tarinaan sisältyy kuitenkin myös toinen aspekti: keskenmenot ja sitä kautta lapsettomuus. Jotenkin juuri nyt tuntui, että on oikea aika lukea tämä kirja. Ja kyllä se vei mennessään! Paasio kuvaa uusperheen elämää niin vaikeuksien kuin ilonhetkienkin kautta. Omalla kohdalla tietenkin kosketti eniten lapsettomuus ja se, kuinka hyvin Paasio osaa kuvata lapsettoman kokemaa kateutta ja surua. Anun toistuvat keskenmenot tuntuvat niin kovin epäreiluilta eikä tätä kirjaa pysty lukemaan itkemättä.

Kirjasta Melkein äiti. Tässä kohtaa kyyneleet valuivat valtoimenaan!

Itselleni uusperhekuviot ovat vieraita, ja kyllä tässä kirjassa sain myös osviittaa siitä, millaista on, kun lapsi kulkee kahden perheen väliä. Anun tarina riipaisee syvältä, ja kirjan nimi on kyllä niin osuva! Mitä se on, kun on melkein äiti lapsipuolelleen, puolikas. Ei oikea äiti. Mutta kuitenkin yksi vanhemmista. Ja mitä se on, kun haluaisi kokonaiseksi äidiksi jollekin, mutta kerta toisensa jälkeen joutuu pettymään. Niin, millaista on olla melkein äiti.

Siinäpä ajatuksiani parista kirjasta, joihin kannattaa tutustua!

*************************************************************************

Tänään on ollut hankala päivä. Pistin eilen illalla sen isomman tujauksen Ovitrelleä (15 naksausta eli 3900 yksikköä). Tänään on sitten maha ollut tosi kipeä ja olo on aika samanlainen kuin aikanaan omilla soluilla hoidoissa punktion lähestyessä. Alavatsa on ollut kuin tulessa. Ovulaation pitäisi tapahtua huomenna, toivottavasti ei siis vielä tänään ole niin käynyt. Täytyy luottaa vaan, että tuo lääkkeellinen ajoitus nyt toimii. Lähdin töistä aikaisemmin kotiin lepäämään ja makailu on kyllä auttanut. Ovitrelle on nyt siis paussilla lauantaihin asti, jolloin jatkan taas pistämistä yhdellä naksauksella (260 yksikköä). Turvotus on myös nyt alkanut näkyä ja tuntua. Ylihuomenna sitten pitäisi aloittaa Luget sillä jättiannoksella. Oh joy. Ennustan, että ei tämä olo tästä ainakaan helpottumaan tule. Tietysti munasarjakipu toivottavasti helpottaa ovulaation mentyä. Mutta aivan sama. Tämä kaikki on sen arvoista, jos maanantaina kaikki menee hyvin, ja saan viimeinkin sen meidän pienen sieltä pakkasesta kohtuuni köllimään.

Ajattelen sinua pieni vauvanalku siellä kaukana pakkasessa. Me odotamme niin kovasti sinua. Enemmän kuin mitään muuta koskaan. Ole nyt se sinnikäs sisupussi ja sinnittele! Haluaisimme niin kovasti, että tulisit meidän kanssamme kotiin sieltä ja alkaisit kasvaa minun sisälläni meidän omaksi, rakkaaksi lapseksemme. En toivo mitään muuta niin paljon. En enää koskaan.

- Rowan, ei edes puolikas äiti

Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.

Neljä vuotta sitten...

Blogitekstini 22.8.2011:

*******************************************************************

Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin? 

Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla? 

Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. 

Yksi asia kerrallaan. Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä. 

Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega. 

Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää. 

Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?

************************************************************************

Tuo teksti on siis postauksestani, jonka kirjoitin ensimmäisenä päivänä, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia. Postauksen otsikko oli: Tuleeko meidän vuoro koskaan? Luin äsken tuon läpi ja purskahdin itkuun. Nyt tuo kysymys on todellakin tapetilla ihan eri tavalla kuin vielä ikinä aiemmin. Tuosta kirjoituksesta on aikaa neljä pitkää vuotta. Tuohon mennessä yritystä tulla raskaaksi oli takana kaksi vuotta, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Takana olivat kevään inseminaatiot ja edessä ensimmäinen ICSI. Ikää vasta 32, nyt nuokin numerot ovat jo 36... Miten paljon mahtuukaan tuon ja tämän postauksen väliin, ja silti tilanne on edelleen sama. Se kaikki onkin tässä blogissa. 

Diagnoositkin ovat heittäneet häränpyllyä male factor onlystä female factor onlyyn. Nykyiselläänhän mieheni tilanne on aivan normaali. Minä olen se, josta tämä kaikki johtuu. Ei tiennyt tyttöparka vielä mistään mitään tuota tekstiä kirjoittaessaan. Hyvä ettei tiennyt. 

Kaikki ne hormonimäärät, toiveet ja pettymykset. Pakastuskoneen hajoaminen silloin, kun meidän ainoat pakastukseen asti päätyneet pikkuiset oli siellä. Kaksi leikkausta. Masennuskaudet. Kivut toimenpiteissä ja lääkkeiden vaikutuksesta. Ainainen pelko ja ahdistus. Kaiken kaikkiaan vain kaksi alkionsiirtoa 5:stä aloitetusta ICSI:stä. Hyväksyminen, etten tule koskaan saamaan lasta, jolla olisi minun geeniperimääni hiukkastakaan. Lahjamunasoluhoidostakin pettymys, koska suurista odotuksista huolimatta vain kaksi alkiota. Ja sitten se viimekeväinen, kuin pisteeksi i:n päälle, huonosti päättynyt tuoresiirto, joka viikkojen raskaushormonin seuraamisen jälkeen johti lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Hyvä, ettei tyttöparka tiennyt tästä mitään vielä neljä vuotta sitten.

Nyt 27.9.2015. Tuleeko meidän vuoro koskaan? Se selviää muutamien viikkojen päästä. Minä en ole pelännyt elämässäni vielä mitään koskaan niin paljon kuin nyt tätä. Minä en tiedä, miten selviän tästä. Töissäkin olen sanonut, että jos selviän tästä syksystä ilman pään hajoamista, niin hyvä on.

Minusta tuntuu, että olen kamalan yksin. Kukaan ei osaa sanoa mitään. Kukaan ei osaa tehdä mitään. Ei osaa eikä voi. Ja  minusta tuntuu, että kaikki ovatkin saaneet jo tarpeekseen tästä aiheesta vuosien aikana. Tiedän, että on niin paljon ihmisiä, jotka toivovat nyt yhdessä meidän kanssamme. Toivovat ja osa heistä rukoileekin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta tuesta, mitä olemme saaneet näiden vuosien aikana. ja en voi kuin vaan toivoa, että he/te jaksaisivat/jaksaisitte kulkea rinnallamme edelleen sitten kun tämä on ohi. Oli tulos mikä tahansa. 

Kaikkein kiitollisin olen miehelleni. Vaikka hän ei ole aina osannut asettua tässä minun asemaani eikä hän aina osaa suhtautua minun suruuni toivomallani tavalla, silti hän on ollut se suurin tuki. Hän on ollut paikalla joka kerta, kun olen ollut punktiossa. En koskaan, koskaan unohda mieheni ilmettä viimeisessä punktiossa, kun selvisi, ettei löydetty yhtään munasolua. Hän on ollut paikalla jokaisella kolmella siirtokerralla. Hän piti minusta kiinni viime keväänä kun ensin (väärä) nega romahdutti minut ja oli tukenani kun kärsin kivuista tyhjennyksen aikana. Me olemme kulkeneet tämän tien yhdessä. On ihme, että olemme edelleen yhdessä. Tässä olisi voinut käydä toisinkin. Mieheni on sanonut, että joskus oli ajatuksia siitäkin, että onko tässä enää mitään järkeä kun elämä on mennyt tällaiseksi. Toivottavasti tämä side kestää senkin, jos viimeinenkin oljenkorsi pettää meidät.

Pelonsekaisin ajatuksin, kp 25. Menkkakipuja on ollut jo pitkin viikkoa. Se on any day now, kun viimeisen kerran tähän vuoristorataan hypätään.

Sen kanssa pitää vaan opetella elämään

Niin. Siinäpä se. Rankkaa. Vaikka kuinka on onnellinen toisten puolesta eikä haluaisi olla kateellinen niille, joilla on lapsi(a) tai sellainen tulossa, niin ei siitä vaan pääse. Rankkaa se on edelleen. Ja rankkaa se tulee varmaan aina olemaankin. Sen kanssa pitää vaan opetella elämään.

Koko kesän olen yrittänyt olla ajattelematta sitä meidän viimeistä pientä alkiota pakkasessa satojen kilometrien päässä. Ja ottaa rennosti, kerätä voimia. Joka ikinen päivä se silti on ollut mielessä. Ei ole kulunut yhtäkään päivää ilman niitä ajatuksia. Niin iso asia se minulle on. Maailman isoin asia. Pitkään jouduin keräämään rohkeutta, että saisin soitettua klinikalle ja sovittua PASsista. Ajatus soittamisesta ja asian konkretisoitumisesta ahdisti vaan liikaa. Pelotti. Ahdistaa ja pelottaa edelleen. Tänään kuitenkin viimein soitin.

Oli helpottavaa jutella klinikan sairaanhoitajan kanssa, joka osasi kyllä puheillaan rauhoittaa panikoivaa mieltäni. Sovimme, että aletaan hommiin ei vielä seuraavassa, vaan sitä seuraavassa kierrossa. Eli mahdollinen siirto osuisi sitten lokakuulle. Kirjoitan mahdollinen, koska en vaan pysty mitenkään ajattelemaan sitä siirtoa varmasti tapahtuvana asiana, vaikka kuinka blastokystin selviäminen sulatuksesta hengissä on yli 90% luokkaa. Joku kuuluu siihen kymmeneen prosenttiin. Aivan kuin joku kuuluu siihen 20 prosenttiin, joka ei lasta hoidoista huolimatta koskaan saa. Meidän kokemuksilla enpä ihmettelisi, jos kuuluisimme näihin molempiin vähemmistöihin. 

Nyt lääkärimme on tehnyt meille suunnitelman PAS:iin ja se tulee meille postissa kotiin. Sen tiedän, että alunperinkin kaavaillulla Letrozol+Ovitrelle -cocktaililla mennään. Olin huolissani siitä, että kun/jos ei ovulaaiota tule. Mutta tuo Ovitrelle pistetään juuri siksi, että ei tarvitse huolehtia siitä ovulaatiosta. Se kevensi mieltä, koska minulle suuri stressinaihe kaiken muun päälle on tässä ollut se, että jos ei ovulaatiota tule. Myöskään mahdolliset vuodot, joita Letrot minulle aiheuttivat, kun alkukesästä niitä käytin, eivät haittaa. Kyllä minä nyt vaan luotan siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään. Pakkohan minun on luottaa. 

Puhelun jälkeen alkoi vapina. Se oli pelkoa ja ahdistusta, mutta myös helpotusta. Enää ei tarvitse miettiä sitä, että milloin me siihen lähdetään. Nyt se on päätetty ja siinä pysytään. Nyt on vaan yritettävä elää päivä ja askel kerrallaan ja yritettävä olla miettimättä liikaa lopputulosta. Sitä ehtii miettiä sitten kun tämä on ohi. Koko loppuelämän. Suuntaan tai toiseen, tämä syksy muuttaa meidän elämämme. Tämä syksy näyttää, joudummeko luopumaan lapsihaaveista lopullisesti. Se on sitten taas asia, joka täytyy käsitellä erikseen ja sen kanssa pitää vaan opetella elämään. 

 

Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Tänään

Tänä aamuna herätessä se itkuntirahdus taas tuli. Eipä sille mitään voinut ja tarvitseeko voidakaan..? Hetki miehen kainalossa paransi mieltä ja kyllä tämä päivä taas kestetään ja mennään läpi. Onneksi seuraava on taas vasta vuoden päästä.

Eilen siis vietettiin Lapsettomien lauantaita. Itse osallistuin siihen lähinnä jakamalla Facebookissa ja Instagramissa aiheeseen liittyviä julkaisuja. Kummasti mieltä lämmittävät ne tykkäykset, mitä niihin tuli. Ehkä en sitten julkaissut niitä turhaan ja ehkä jotkut saivat jopa jotain ajattelemisen aihetta. Toivottavasti. Olisi kyllä ollut hienoa päästä Simpukan ja Lapsettomuusklinikka Dextran järjestämään tapahtumaan Helsingissä. Dextrahan on meidän hoitava klinikkamme.

Mies toi kauppareissulta ruusuja, olivat kuulemma "niin jännän värisiä, että päätin ostaa just noita". Ihana <3 Itselleni jo perinteeksi on muodostunut myös kynttilän sytyttäminen Lapsettomien lauantaina. Tänä vuonna se pieni liekki paloi myös sille meidän pikkipikkiriikkiselle Hippusellemme, joka alkuvuodesta niin kovin yritti lähteä kasvamaan kohdussani, mutta jostain syystä sitten päästikin irti.

Meillä on siis nyt takana vuosien hoitojen jälkeen kolme alkionsiirtoa. Kolme kertaa olemme saaneet mahdollisuuden. Viimeksi se olikin jo niin lähellä. Vieläkin sydäntä puristaa ja vedet pyrkivät silmiin, kun vain ajattelenkin alkuvuoden kokemuksia. Kevät on ollut rankka enkä todellakaan tiedä, milloin olen valmis siihen viimeiseen alkionsiirtoon. Dextran blogissa julkaistiin muutama päivä sitten juttu blastokystin vitrifikaatiosta. Kannattaa käydä vilkaisemassa! Hennosti uskallan nyt taas toivoa, että meidän "satasoluisemme" selviäisi sitten siitä sulatuksesta. On se vaan niin ihmeellistä tämä tekniikka! Toisaalta pelkään ihan kamalasti. En todellakaan tiedä miten selviän sitten siitä ajanjaksosta, kun sen aika tulee. En selvästikään ole vielä valmis siihen.

Tällä hetkellä bongailen ovulaatiota. Ostin Clearbluen Dual -ovulaatiotestejä, jotka näyttävät myös estrogeenin nousun enne LH-piikkiä. Nyt testissä hymynaama vilkkuu toista päivää putkeen, mikä siis kertoo siitä estrogeenin noususta ja että ovulaatio on lähellä. Mutta ei se riitä. Täytyy saada myös se pysyvä hymynaama, joka kertoo LH-piikistä ja ovulaation tapahtumisesta 48 tunnin sisällä. Jälleen minulla on ollut muutamana päivänä tummanruskeaa vuotoa. En tiedä, johtuuko se Letrozolista, jota siis söin kp 2-6, endosta vai jostain muusta.

Nyt takaisin tämän päivän tunnelmiin. Vaikka itselleni tämä päivä on vaikea, menemme silti onnittelemaan äitiä ja anoppia. Tietysti, koska äiti on aina äiti <3 Oma äitini on ollut niin vahvasti tukena tässä lapsettomuusvuosien aikana, että olisi suorastaan kiittämätöntä olla onnittelematta häntä tänään. Sitä paitsi, tapahtui mitä ikinä tahansa, olen aina hänen lapsensa. Ja äiti on tärkeä jokaisena päivänä, ei vain yhtenä päivänä vuodessa.

Ikuinen ikävä

Hiljaiseloa on taas ollut täällä blogirintamalla. Tietoisesti on ollut pakko ottaa taas etäisyyttä näihin asioihin. Facebookissa olen jonkin verran ollut yhteyksissä vertaisten kanssa. Ihana uusi ryhmä siellä on nyt meille lapsettomuusbloggaajille, jonne siis pääsee vain sellaiset, jotka kirjoittavat blogia lapsettomuudesta. Endometrioosi on molemmissa tyhjennyksen jälkeisissä kierroissa aiheuttanut ongelmia. Endosta on pitänytkin kirjoitella tänne, mutta sekin vaan on jäänyt. Tänään olen ollut poissa töistä juuri endo-oireiden takia ja mielessä on, että pitäisikö asialle kohta alkaa tehdä jotain...

Nyt kuitenkin kun on menossa Simpukka-viikko, ajattelin kirjoitella tämänhetkisiä tuntemuksia henkiseltä puolelta. Tottakai mielessä siintää tulevana lauantaina vietettävä Lapsettomien lauantai, joka alkaa itselleni olla jo tuttu asia, päivä, joka tulee todellakin noteerattua. Minulle se tuo jotenkin turvallisuuden tunnetta siinä äitienpäivän aattona. Kun se päivä on juuri siinä, olen tietoinen, etten ole yksin suremassa sitä, etten saa viettää tänäkään vuonna äitienpäivää. Etten ole edelleenkään kenenkään äiti. Ajatuksiani aikaisempien vuosien Lapsettomien lauantaista: 2014, 2013, 2012.

Kuva Simpukan Lapsettomien lauantain tapahtumasivulta

Elämä soljuu suht kivasti silloin, kun on hyvä päivä. Töissä on ollut viime aikoina vähän stressiä, mutta sen pitäisi alkaa kohta helpottaa kesän ajaksi. Salitreenit on sujuneet hyvin silloin, kun on hyvä päivä. Luonnollisesti tänään en ole päässyt salillekaan, ja kyllä se ainakin huomenna jää myös väliin. Vappu meni miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa ja se teki kyllä meille molemmille tosi hyvää. Kunnes alkoi ne endo-oireilut loppuajasta. Kaikin puolin silti ihana reissu. Rivien välistä voi siis lukea, että hyvänä päivänä mulla menee ihan hyvin.

Sanomattakin lienee selvää, että endopäivät ovat niitä huonoja päiviä. Lisäksi nyt stressiä toi se, kun aloitin viime kierrossa Letrozolin, mutta siitä huolimatta en ovuloinut viime kierrossa. Nyt on menossa toinen kierto tuolla lääkkeellä ja kyllähän minä panikoin, että jääkö ovis taas tulematta siitä huolimatta. Miten käy syksyllä PASsin, jos ei enää ovulaatiotakaan tule lääkkeestä huolimatta? Endon lisäksi siis tämä kropan toiminta, tai siis toimimattomuus, huolettaa. Ja suututtaa ja turhauttaa. On aiheuttanut viime viikkoina siten taas paineita henkisellä puolella.

Lapsettomuus sinänsä sattuu edelleen ihan oikeasti joka päivä. Ei sitä muut huomaa eikä pidäkään huomata. Mutta tuskin menee päivääkään, jolloin ei olisi hetkeä, jolloin se kirpaisee. Välillä se on vähän sellaista katkeransuloista. Niin kuin viikonloppuna seurasin katseellani pikkuista noin 2-vuotiasta tyttöä Tallinnan vanhankaupungin torilla. Hän oli niin suloinen saparot päässään ja touhukkaasti puuhaili omiaan turvallisella etäisyydellä äidistään. Suupielet kohosivat, mutta samalla tuntui se niin tuttu kateudenpisto, kun äiti kaappasi tytön syliinsä ja tyttö oikein tiukasti tarrasi äitiään kaulasta kiinni. Miksi minä en saa kokea tuota? Näitä pieniä hetkiä tulee joka päivä. Joskus ne kirpaisevat enemmän, joskus vähemmän. Oli miten oli, tunnen oloni niin vajaaksi ja ulkopuoliseksi. Todennäköisesti en pääse koskaan osalliseksi siitä tunteesta. Ja en pysty edelleenkään hyväksymään  sitä.

Toisaalta välillä ajattelen, että olisiko minusta enää edes äidiksi. Onko tässä jo koettu liikaa? Osaisinko edes? Olisinko itselleni liian ankara äitinä? Pitäisinkö lapsen liian kainalossa ja pumpulissa? Olisinko terveysnatsi vai antaisinko kaiken liian helpolla? Olen jo niin vanhakin ja "saanut" elää vain itseäni ajatellen. Entä jos en osaisikaan enää elää muuten? Oikeastaan koko ajatus äitiydestä on lipunut jo niin kauas. Oikeasti en enää usko, että minä saan koskaan kokea raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Se kaikki on jo viety pois.

Jäljellä on ikuinen ikävä. Suru, jonka kanssa on opittava elämään. Meillä on se pieni toivonpilkahdus siellä pakkasessa, mutta en uskalla odottaa siitä mitään. Pelkään ja odotan kauhulla sitä päivää, kun meidän pitää se viimeinenkin siirto toteuttaa. Siinä ei ole oikeastaan enää mitään positiivista jännitystä, koska siihen päättyy meidän toivomme lopullisesti. Haluaisin pitää siitä rippeestä kiinni, mutta joskus se askel on uskallettava ottaa ja viimeinen toivonripe käytettävä. Sen jälkeistä elämää en voi ajatella. Se on ihan liian tuskallista.

P.S. Lapsettomien lauantain kakun kohtalo on vielä epäselvä tältä vuodelta ;) (viittaus edellisiin Lapsettomien lauantain teksteihini)

Elossa

Ihanaa! Kävin eilen sairaalassa gynen polilla ultrassa ja kuulemassa maanantaina otetun hCG-hormonin tuloksen. Hormoniarvo oli alle 1, eli vihdoin raskaushormoni on lopullisesti poistunut elimistöstäni. Myös kohtu oli tyhjä, joten tyhjennys oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ultraaminen jännitti hullun lailla, lähinnä pelkäsin, että miltä se munasarja näyttää. Helpotus olikin suuri, kun lääkäri aikansa tutkailtuaan totesi, että tämähän näyttää ihan normaalilta munasarjalta, jossa on ovulaation jälkitila. Milloinhan minun munasarjaani olisi viimeksi kuvailtu normaaliksi. Tulipa jotenkin mukava olo tuosta lausunnosta. Lääkäri ei ollut fertipuolen asiantuntija, mutta eiköhän ihan perusgynetkin osaa arvioida kierron vaihetta ja munasarjan ulkonäköä ihan samalla tavalla. Lääkäri kyllä käänsi monitorin myös minun nähtäväkseni. Sanoi, että saat itsekin katsoa kun varmasti tuolla kokemuksella asiasta jotain itsekin ymmärrät. :D

Minullahan oli siis vielä silloin 27.2. ultrassa neljä rakkulaa/kystaa, kullakin kokoa yli 2 cm. Itse asiassa muutama päivä Cytotecien jälkeen minulla oli ihan järkyttävät oikean puolen kivut. Se oli sellaista samantyyppistä kuin endokipujen aikaan vasurissa. Tai punktion jälkeen. Luultavasti ne rakkulat/kystat ovat siis puhjenneet silloin. Nyt oli enää yksi siellä näkyvissä ja tämä lääkäri arvioi, että se olisi puhjennut munarakkula. Eli minulla olisi ollut ihan oikeasti ovulaatio vastikään!!! Itse asiassa viitteitä siihen on ollutkin muutama päivä sitten. Ja mikä parasta, sain todistetuksi sen, että endo ei ole iskenyt oikeaan munasarjaankin. Se olikin se pahin pelko tässä vaiheessa. Kohdun limakalvo ei sitten ollutkaan mikään paras mahdollinen. Mutta ihmekös tuo, kun yhteensä vuosin yli kuusi viikkoa ja jonkinmoinen myllerryshän siellä on käynyt.

Me ollaan nyt päätetty, että ei lähdetä siihen viimeiseen yritykseen ihan heti. Muutama kuukausi ainakin taukoa. Menee varmaan loppukesään tai jopa syksylle asti. Mitään aikatauluja ei päätetä etukäteen, vaan sitten kun tuntuu siltä, että jaksetaan. Eihän tässä nyt kiire ole, ei se blasto sieltä pakkasesta mihinkään karkaa. Itselläni on ihan sellainen olo, että voisin säilyttää sitä siellä ikuisesti. Niin kauan kuin ei mitään tehdä, myös toivo pysyy. Sitten kun se on tehty, on kaikki ohi. Tämä alkuvuosi on ollut meille niin rankkaa aikaa, että henkiseen toipumiseen menee tovi. Vaikka nyt fyysisesti on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi, niin henkinen puoli ei ole todellakaan reilassa. En tiedä, tuleeko se ikinä olemaankaan. Parempaan suuntaan on silti jo menty. Minulla on auttanut se, kun olen päässyt taas treenaamaan. Kiloja minulle on kertynytkin tämän kevään aikana reippaasti. Paino on nyt korkeammalla kuin vuosiin. Nyt onkin hyvää aikaa pudotella niitä liikakilojakin, kun ei tarvitse stressata siitä PASsista.

Jotain kuitenkin meinataan tehdä asian eteen tässä tauollakin. Soitin tänään klinikalle eilisen ultran takia ja kerroin tästä paussista. Hoitaja oli ehdottomasti myös sitä mieltä, että ei missään tapauksessa kannata siihen PASsiin lähteä ennen kuin molemmilla on henkinen valmius siihen. Kysyin kuitenkin, että voisinko käyttää tauon aikana minulle PASsia varten määrättyä Letrozolia buustaamaan ovulaatiota. Kun siinä pakkauksessa on kuitenkin 100kpl niitä lääkkeitä ja PASsiin menee vain 10. Hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa asiasta ja kuulemma voin käyttää. Aloitan seuraavassa kierrossa ja otan yhden tabletin 2 x pv kiertopäivinä 2-6. Ehtona on, että seuraan lääkkeen tehoa, eli käyn joko ultrassa tai testaan itse kotona ovistesteillä. Eli vuosien jälkeen: ovistestit, täältä tullaan taas! Lääkeaineenahan tuo ei ole minulle uusi. Neljä vuotta (!!) sitten minulla käytettiin Femaria inssin yhteydessä ja sitten käytin sitä polin kesätauon aikana parissa kierrossa. Femarissa on siis sama vaikuttava aine, letrotsoli, mutta tämä minulle nyt määrätty Letrozol on paljon edullisempi. Siksi siis haluan kokeilla tätä, kun jos tämä minun typerä kroppani olisi vihdoin jotain tajunnut siitä, miten tullaan raskaaksi. Jos tuolla lääkkeellä sitten saataisiin aikaan ovulaatio ja hyvä munasolu, niin pienesti toivon jotain tapahtuvaksi. En siis todellakaan usko, että tästä mitään raskautta alkaisi, mutta ehkä ihan pienenpieni toivo. Ja ainakin voin seurata, tuleeko sitä ovulaatiota. Mitään haittaakaan tästä ei ole, joten miksi ei kokeiltaisi. Endometrioosikaan ei villiinny tästä lääkkeestä, sehän minulla oli ehto lääkkeen aloittamiselle. Tästä puheenollen, nythän on menossa endometrioosiviikko. Eli terveisiä vaan kaikille endosiskoille! <3

Tämmöisiä suunnitelmia siis täällä. Suht ok olo siis nyt. Silloin kun ei tarvitse ajatella lapsettomuutta. Kyllähän sitä joka päivä jossain vaiheessa ajattelee. Lapsiperheet eivät ole lempparilistalla ykkösenä juuri nyt, eivätkä raskausmahaiset. Molempia näen töissä päivittäin, se on vaan kestettävä... Olen kyllä oppinut jo aika lahjakkaasti katsomaan "ohi" raskausmahan, kun sellainen tulee vastaan.

Mikä on tarpeeksi?

Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, sinä olet vahva. Tässä taas yksi niistä "viisauksista", joita minulle on sanottu lohduksi hyvää tarkoittaen tällä viikolla. (Jos tuo olisi totta, ei tapahtuisi itsemurhia tai perhesurmia) Ja se klassinen maailmassa olisi niin paljon lapsia. jotka tarvitsevat isän ja äidin. Oikeasti, jos ei ole muuta sanottavaa, niin voisitte olla hiljaa.

Eilen mietin todella sitä, että mikä on tarpeeksi? Tällä viikolla olen mennyt kuitenkin askeleen eteenpäin. Olen käynyt vyöhyketerapiassa ja body balancessa. Olen pystynyt katsomaan jo eteenpäin siinä mielessä, että nyt täytyy alkaa pitää itsestä hyvää huolta. Valmistautua ja yrittää elää niin hyvää elämää kuin nyt vaan on mahdollista. Vuotokin loppui torstaina, joten kaksi viikkoa vuodettuani ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja vihdoin voin alkaa mennä eteenpäin. Kunnes sitten eilen kuulin torstaina otetun hCG:n tuloksen: 61. Ensin tuli tunne, että ei, en jaksa enää. Olin töissä ja harkitsin oikeasti kotiinlähtöä kesken päivän. Työkaverit ovat kyselleet jatkuvasti vointia ja osa jopa ihmetellyt, miten jaksan käydä edes töissä tässä tilanteessa. Lähtöäni ei siis varmaan kukaan olisi ihmetellyt. Sitten tuli turtumus. Tunne, että mikään ei enää yllätä. Kaikki paska vaan tänne, ei tunnu enää missään. Niin että milloin se raja tulee vastaan, että ei enää anneta sitä kuormaa kestettäväksi? Välillä vähän löysättiin, valheellinen tunne, että ehkä tästä selvitään. Ja sitten taas märällä rätillä päin naamaa, että äläpä luulekaan, että helpottaa. Kokeillaan vielä vähän, milloin napsahtaa. Tuollainen olo minulle tuli.

Eli siis raskaushormoni oli taas noussut hieman. Jotenkin olin luottavaisin mielin, että kun se oli viime viikolla laskenut jo sinne 40:een, niin se tippuu kyllä. Lääkärikin arveli silloin niin. Kun tällä viikolla vuotokin alkoi hiipua eikä torstaiaamun jälkeen sitä enää tullut, ajattelin tämän olevan vihdoin ohi. Mutta ei. Nyt olen menossa tiistaina yksityiselle ultraan täällä kotikaupungissani. Kun soitin eilen klinikalle, oli lääkäri jättänyt ohjeistuksen mennä ultraan, jos hormoni ei ole laskenut. Tästä olikin puhetta myös puhelimessa viime viikolla. Hoitajakin ihmetteli, että on kuitenkin jo kohta kuukausi mennyt, niin outoa että vielä nousee. Kyse kuitenkin niin alkuvaiheen keskenmenosta ja matalilla arvoilla. No, toivottavasti siellä ultrassa nyt sitten jotain selviää.

Mistä tämä johtuu? Haluaako kehoni ja kohtuni niin paljon tulla raskaaksi, että kun sinne on kerran jotain kiinnittynyt, niin se haluaa pitää kynsin hampain siitä kiinni? Kaikella on joku tarkoitus, sen vain tajuaa myöhemmin ja tämän ei vaan ollut tarkoitus mennä niin. Siinäpä vielä viime aikoina kuulemiani "totuuksia". Kertokaapa nyt viisaat, mikä on tämänkin tilanteen tarkoitus? Minulla ei nimittäin ymmärrys riitä. Vaikka mitä elämässäni tapahtuisi tulevaisuudessa, en voi koskaan ymmärtää. Joten edelleen, mieluiten voisitte olla sanomatta mitään. Latteuksia, jotka eivät edes ole totta, en enää jaksa kuulla. Niistä tulee vain pahempi olo.

...ja jatkuu

Torstaina kävin taas hCG:n mittauksessa ja sain perjantaina tuloksen. Ei olla nollilla vieläkään, nyt tulos oli 40. Jotenkin ei kyllä ollut yllätys. Tokihan se on nyt laskenut, mutta on aika outoa se, kun arvot ovat olleet koko ajan niin matalalla (viikoittain 31 - 85 - 40), että tuo lasku menee niin hitaasti. Joillakin se vaan laskee hitaasti, mutta luulisi että silloin kyse on jo alun perin paljon isommista lukemista, sadoista tai tuhansista. Itse olin jo vähän peloissani siitä vaihtoehdosta, että jospa kyseessä onkin kohdunulkoinen, kun minulla on pitkin viikkoa ollut kipuja oikealla puolella vatsaa, selkeästi munasarjan tietämillä. Arvelin kyllä, että kyse voi olla ennemminkin keltarauhasesta, jos se on kasvanut kovin suureksi, mutta kyllä se kohdunulkoinenkin on kummitellut mielessä.

Perjantaina kun olin ilmoittanut tuloksen klinikalle, soitti lääkärimme minulle vielä takaisin. Onneksi hän pystyi heti sanomaan, ettei noin alhaisilla lukemilla voi olla kyse kohdunulkoisesta raskaudesta. Tai ainakaan niin, ettei se itsestään sieltä liukenisi pois. Kyllä hän oli sitä mieltä, että se alkio on ollut kiinnittynyt ihan kohtuun. Jostain syystä arvo nyt vaan laskee tosi hitaasti, vaikka alhaisilla lukemilla ollaankin oltu. Voi olla, että sinne on vielä jäänyt joku palanen, joka pitää raskaushormonia haamuilemassa. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti se ihan itsestään tulee alas, mutta kyllä se arvo pitää vielä kontrolloida ensi torstaina. Jos sitten lukema ei ole vähintään alle 10, täytyy varmaan miettiä ultrassa käymistä. Mieluiten lukeman tulisi olla alle 5. Oikean puolen kivut voivat johtua kuulemma siitäkin, että joskus vuoto menee "väärään suuntaan", eli munanjohtimeen, ja se aiheuttaa kipua. Minulla suuremmat kipukohtaukset tulevat tässä yleensä juuri silloin, kun alkaa taas tulla enemmän ja kirkkaampaa vuotoa, niin olisikohan kyse nyt sitten siitä. En tiedä. Jotenkin vaan niin omituinen tämä koko tilanne.

Nyt on jo 11. vuotopäivä. Välillä viikon aikana oli jo pari sellaista päivää, jolloin ajattelin vuodon olevan loppumaisillaan. Mutta sitten se on taas runsastunut. Tänä aamuna on ollut taas sen näköistä ja oloista, että ihan kuin menkat olisivat alkaneet uudestaan. Jospa ne loputkin roippeet nyt sieltä sitten tulevat ulos ja se hCG nollaantuu. Toivottavasti. Jotenkin niin nurinkurista, kun kohta kuusi vuotta olen toivonut niin kovasti sitä, että kehossani alkaisi erittyä raskaushormonia. Ja nyt toivotaan, että se tulisi alas. Tasan eivät taas mene nallekarkit...

Tällä hetkellä elän päivä kerrallaan -elämää. Välillä on jo valoisampiakin hetkiä, välillä taas tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta. Lapsettomuuden kaikki haavat ovat taas niin auki. Ne olivat jo arpeutuneet jotenkuten kun hoidot eivät olleet ajankohtaisia ja toiveet lahjamunasoluhoidon onnistumisesta korkealla. Nyt taas ollaan ihan vereslihalla. Olen ollut hirveän väsynyt. Työpäivistä olen selvinnyt, mutta enpä sitten oikein muuta ole jaksanut vieläkään. Pää mielisi kovasti salille, mutta kroppa ei jaksa. Tällä viikolla minulla on ollut myös päivittäin päänsärkyä ja heikotusta. Mietinkin, että joko tämä vuotaminen on vaikuttanut hemoglobiiniin. Torstaiksi oli sovittu kävelytreffit ystävän kanssa, mutta nekin piti perua vatsakipujen vuoksi. Silloin vielä pelkäsin sitä kohdunulkoistakin. Muutenkin on ollut sellainen olo, etten oikein jaksa olla kovin sosiaalinen. Töissä kun joutuu kuitenkin esittämään pirteää ja ystävällistä, niin sekin vie voimia ja loppupäivän haluan vain olla (Netflix on ollut kovassa käytössä). Tällä viikolla piti varata aika psykologille, mutta sekin on jäänyt.

Huomaan, että tässä joka viikko olen loppuviikosta ajatellut, että jospa jo ensi viikolla jaksan paremmin. Jos jaksan jo nähdä enemmän ihmisiä ja mennä salille. Nyt en oikeasti ajattele kuin päivän kerrallaan eteenpäin. Parempi niin kaikille. Lääkäri kyllä perjantaina puhelimessa sanoi, että kyllä tämä kaikesta huolimatta antaa toivoa ja lupauksia siitä seuraavan siirron onnistumisesta. Minä en vaan nyt vielä jaksa sitä ajatella. Tiedän, että se kierros tulee olemaan hermojaraastava. Pahin kaikista. Jos nyt alkio sulatuksesta ensin selviää. Todennäköistä se selviäminen on, kun vitrifioiduista blastokysteistä n. 90% selviää sulatuksesta. Meillä vaan on kyllä ollut niin paljon huonoa onnea ja ollaan koettu tässä nyt jo melkein kaikki mahdollinen negatiivinen mitä voi kokea, niin nuo prosentit ei silti kamalasti mieltä huojenna. Nyt kuitenkin lääkärinkin mielestä se parin kierron tauko tulee tarpeeseen. Katsotaan sitten keväämmällä.

Viime yönä näin unta, että minulla oli sylissäni kahden päivän ikäinen poikavauva. Ja se vauva oli minun. Yleensä vauvaunissa selviää, että se vauva onkin jonkun muun. Tai että olen raskaana, mutta sitten en olekaan. Nyt se vauva oli minun. Me mietimme hänelle nimeä. Ja ihmettelimme, että miten kahden päivän ikäinen vauva osaa puhua? ;D Vauva nimittäin halusi, että hänelle lauletaan koko ajan. Kun lopetin laulamisen, hän sanoi: Äiti, laula! Ensimmäisen kerran unessakaan minua kukaan sanoi äidiksi. Voi miltä se tuntuikaan.

Vuodatus

Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...

Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.

Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.

Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.

On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.

Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.

Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!

Pieni toivonvire

Kyllä eilinen meni vähän alavireisissä tunnelmissa. Kävin kuitenkin vähän piristämässä itseäni ja otin ripsienpidennyksen! Olin mielestäni ansainnut vähän hemmottelua ja kieltämättä nämä on ihanat! Onneksi me saadaan olla täällä Helsingissä minun siskoni ja hänen miehensä luona. Itse asiassa myös veljeni on nyt täällä, joten on "tupa" täysi. Sisko sanoikin, että ollaan koko perheen voimin hankkimassa meille vauvaa :D

Tänään tuli puhelu sieltä klinikalta jo ihan aamusta. Huokaisin helpotuksesta kun kuulin, että kaikki kolme olivat lähteneet jakautumaan. Tosin vain kaksi niistä ovat nyt 4-soluisia niin kuin pitääkin. Yksi oli ollut 6-soluinen, mutta kyllä he vielä sitä kuulemma seuraavat, jos se siitä normalisoituisi vielä. Nyt vaan toivon niin hartaasti, että nuo kaikki kolme sinnittelisivät sinne lauantaille!

Kysyin biologilta, että mikä on syynä alkioiden vähäiseen määrään. Hän kertoi, että kypsiä munasoluja oli saatu vain viisi kappaletta. Eli kuitenkin se määrä nyt meille kerrottiin. Ne kaikki oli icsattu. Kyllähän tämä harmittaa aivan vietävästi! Toiveena tietysti oli, että olisi nyt saatu niitä munasoluja enemmän. Viisi munasolua ei ole kyllä hyvä tulos lahjamunasoluhoidossa. Mutta eihän sille voi mitään. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten hoito sujuu, kyllähän se oli tiedossa. Vaikka olisi kuinka terve ja normaali, ei voi tietää miten stimulaatio onnistuu. Kyllähän samallakin ihmisellä saattaa munasarjat reagoida eri kerralla eri tavoin. Meitä nyt vaan tämä huono tuuri näyttää seuraavan, ihan sama mitä tehdään.

Huomenna sitten taas aamulla minulle soitetaan, miten homma etenee. Samalla kuulemma, jos tilanne näyttää hyvältä, varataan jo lauantaille se siirtoaika. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin antaa mitä tahansa, että sinne asti päästään.

Ei tämä ole ihanaa

Vuosi 2015 on jo startannut ja tämä vuosi on sitten meille se vuosi, joka näyttää koko loppuelämän suunnan elämän suurimmassa asiassa. Tai no, eihän lapset tai lapsettomuus kaikille ole elämän suurin asia, mutta minulle on.

Viime viikolla soittelin klinikalle ja silloin sain tiedon, että luovuttajamme menee ultraan vasta tällä viikolla. Pikkuisen sitä olen miettinyt, että miten niin myöhään vasta. Olisiko se vuoto sitten alkanut vähän myöhemmin kuin oli ennakoitu. En ole jaksanut asiasta tarkemmin kysellä. Yritän nyt vaan luottaa siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään eikä minun kerrankin tarvitse tietää ihan kaikkea. Kun en kuitenkaan mihinkään voi itse vaikuttaa. Voin vaan tehdä oman osuuteni ottamalla omat lääkkeet säännöllisen tarkasti. Ja niinpä se kello hälyttää joka päivä klo 6, 14 ja 22. Pillerit aina mukana.

Tällä hetkellä en voi sanoa hihkuvani riemusta. Itse asiassa viime aikoina on alkanut jopa ärsyttää se, miten ihmiset ovat niin innoissaan tästä. Ymmärrän kyllä, että kaikki tarkoittavat hyvää ja ovat onnellisia siitä, että me nyt pääsemme yrittämään vielä. Mutta kun tämä ei todellakaan ole ihanaa ja mahtavaa. Tämä koko vuosia kestänyt prosessi... Tämä on ollut niin hirvittävän raskasta, että minä vaan odotan, että tämä päättyy. Tämänhetkiseen alakuloon vaikuttaa tottakai nuo hormonit. Minulla on hermot koko ajan ihan älyttömän kireällä ja meinaan räjähtää pienistäkin asioista. Mies sanoi minulle uuden vuoden aattona, että hänen varmaan pitää lähteä jonnekin muualle viettämään uutta vuotta kun ei pysty olemaan kotona. Ja se oli oikeasti totta. Olin ihan hirveä ollut jo pari päivää. Onneksi kuitenkin pystyin tsemppaamaan illaksi sen verran, ettei miehen tarvinnut lähteä evakkoon. Nyt olen pystynyt hillitsemään itseäni onneksi vähän paremmin, mutta vaikeaa on ollut. Päässä tuntuu koko ajan siltä kuin siellä olisi sellainen ruuvi, jota koko ajan kiristetään, välillä hetkeksi löysytetään ja sitten taas kiristetään. En ole yhtään oma itseni ja olo on siis tosi inhottava. Lisäksi turvotus on taas aika järkyttävää. Onhan tässä tietysti vielä joulumässyturvotuksetkin, mutta tunnistan kyllä, että hormonit ja kortisonikin on taas nostanut painoa ja kerännyt kroppaan nestettä. Myös väsymys on taas täällä ja viime öinä olen nukkunut tosi huonosti. Herään yöllä panikoimaan, että mitä jos me ei nyt onnistuta! Sen verran rankalta tuntuu, että varasin ajan terapeutille keskiviikoksi.

Keskiviikko onkin sitten se päivä, jolloin saamme kuulla miten homma etenee. Eli luovuttajan ultra on ylihuomenna. Sen varmistin vielä tänään kun soitin klinikalle kysyäkseni viimeviikkoisesta vuodosta. Joo mitään ei pitäisi tässä vaiheessa vuotaa kun on Progynova käytössä, mutta mulla tuli viime viikolla kolmena päivänä ruskeaa tuhrua. Hoitaja sanoi, että kysyy lääkäriltä tästä, mutta kun ei sieltä soiteltu takaisin, niin ei ilmeisesti syytä huoleen. Se vuoto kuitenkin meni ohi eikä toivottavasti palaa. Mutta siis luovuttajan ultran jälkeen minulle soitetaan ja kerrotaan uutiset. Me tietysti toivomme, että uutiset olisivat sellaisia, että siellä on tulossa monta hyvää follikkelia. Keräyspäivä on mitä todennäköisimmin joko tämän viikon perjantai tai ensi viikon maanantai. Eli aika viime tipassa saadaan tietää. Jos keräys on jo perjantaina, niin meidän pitää jo torstaina lähteä Helsinkiin. Mutta asiat on järjestelty siihen kuntoon töissä ja muutenkin, että äkkilähtö onnistuu, jos niin käy.

Tänään kävin apteekista hakemassa lisää Progynovaa ja samalla otin jo kaksi pakettia Lugeja. Nyt minulle on määrätty 200mg -vahvuisia ja niitä pitää laittaa yksi kapseli kolmesti vuorokaudessa. Ne kaksi kertaa kun siirtoon on päästy, menivät 100mg -vahvuisilla, mutta niitä piti laittaa kolme kapselia kahdesti päivässä. Ilmeisesti tämä tulevan hoidon annostus sitten pitää keltarauhashormonin tasaisempana elimistössä. Onhan se vaan inhottavaa käydä sitten kesken työpäivänkin laittamassa, mutta toisaalta ihan sama. Minulle on melkeinpä lottovoitto, jos niin pitkälle tällä kertaa edes päästään, että "saan" laittaa niitä Lugeja. Tai no, kyllähän minä ne joka tapauksessa varmaan ehdin aloittaa päästiin siirtoon tai ei, koska ne pitää aloittaa jo keräyspäivänä. Jos siellä siis on munasoluja.

Olen siis edelleen hyvin skeptinen siirtoonpääsystä. Ei tällä historialla oikeastaan voi muuta ollakaan. Vaikka kuinka ajattelee, että nyt siellä on jonkun muun solut, niin en vaan osaa puhua siirrosta edelleenkään kun, vaan se on jos. Mitähän muuta tässä voi vielä tulla? No ainakin minulla on ollut kurkku orastavan kipeä pari päivää. Toivottavasti tässä nyt en ainakaan sairastu juuri kriittisillä hetkillä! Olisi kyllä niin minun tuuria!

Mutta nyt... jaksaajaksaa! Vaikka sitten päällä seisten! Maalisuora häämöttää... tavalla tai toisella.

Keskeneräinen

Tänä aamuna soittelin klinikalle lauantaisen ultran tuloksista. Pian sain soiton takaisin, kun lääkäri oli antanut ohjeensa jatkoon. Huomenna minun täytyy aloittaa kortisonin syöminen, eli Dexametasonia menee aamuisin 0,75mg. En mitenkään hirveän innolla odota sitä, koska se tuskin tulee ainakaan helpottamaan jo nyt vaivaavaa turvotusta. Aiemmassa hoidossa minulla on ollut Prednisolonia ja se ainakin turvotti. Mutta tottakai tässä nyt tehdään kaikki mitä käsketään. Luovuttajalla ei kuulemma vuoto ole vielä alkanut, mutta pitäisi alkaa ihan lähipäivinä. Harmi toisaalta, kun tämä joulu nyt sattuu tähän väliin. En siis saa tietoa heti kun luovuttaja aloittaa pistokset, vaan vasta sitten ensi maanantaina. Todennäköisesti punktio menee kuitenkin viikolle 2. Riippuu tietysti, milloin luovuttajan vuoto alkaa ja sen mukaan pistokset. Toisaalta nyt on niin helpottunut olo, kun ei tarvitse itse uhrata ajatustakaan sille, että milloin se vuoto alkaa. Hirveä stressi siinä aina omilla soluilla tehtävissä hoidoissa oli.

Tänään on ollut aika rankka päivä. Aamusta lähtien minulla on ollut vähän huono olla. Vähän paha olo ja pinna tiukalla. Onneksi oli viimeinen työpäivä ennen joulua! Mutta nyt tuntuu siltä, että olen vielä todella keskeneräinen tämän lapsettomuuden hyväksymisen kanssa. En ole pitkään aikaan enää ahdistunut muiden lapsista. Mutta en olekaan pitkään aikaan ollut tekemisissä ihan pienen vauvan ja tuoreen äidin kanssa. Tänään sitten töissä tämä tapahtui. Työkaveri tuli käymään työpaikalla uuden vauvansa kanssa. Ei siinä mitään, tiesin siitä kyllä ja ihan iloisena olin menossa heitä katsomaan. Voi kun olikin suloinen pieni! Annoin tuoreelle äidille onnitteluhalauksen ja olin vilpittömästi iloinen hänen puolestaan. Mutta yllättäen sen pikkuisen katseleminen olikin liikaa. Ihan puskista tuli, että alkoi vedet valua silmistä. Minun oli pakko lähteä siitä työhuoneeseen omille hommille ja siellä sitten repesi kunnolla. Sain hirveän itkukohtauksen, josta ei meinannut tulla loppua. Onneksi sillä hetkellä siellä työhuoneessa ei ollut ketään muuta, kun ihan posket märkinä siellä olin. Vähän ajan päästä yksi työkaverini tuli sinne, jolle sain soperrettua, että voisiko tuoda minulle jotain käsipaperia kun ei ollut edes nenäliinoja! Jouduin siinä selittelemään sitä kohtausta, mutta onneksi hän tajusi tilanteen. Ruokatauolla en voinut mennä kahvioon, kun tuore äiti oli siellä vauvansa kanssa. Kävin ostamassa sämpylän ja menin syömään sen henkilökunnan tiloihin. Harmittaa, toivottavasti en vaikuttanut tylyltä, mutta en yksinkertaisesti voinut mennä sinne. Koko työpäivä meni sitten siihen, että piti yrittää pitää itseäni kurissa, etten ala vetistellä!

Vähän yllättynyt olen tästä näin voimakkaasta reaktiosta. Iskikö tässä nyt oikeasti kunnolla tajuntaan se, että nyt ovat käsillä ne viimeiset hetket, kun vielä voin toivoa, että minustakin tulee äiti. Pienen vauvan kohtaaminen teki yllättävänkin kipeää. Olin kuvitellut olevani jo valmiimpi tämän asian kanssa. Tottakai nyt näillä ylimääräisillä hormoneilla on varmasti aika iso osa tässä. Minua silti häiritsee se, että vieläkin olen näin keskeneräinen. Eikö tästä pääse ikinä yli?

Kaikesta huolimatta luulen, että joulustamme tulee hyvä. Nyt olen niin herkillä, että saattaa itkut välillä pirahtaa, mutta se on vaan nyt kestettävä. Aion kuitenkin yrittää rentoutua ja kerätä voimia, sillä niitä tulen tarvitsemaan tulevina viikkoina.

Sain työkaveriltani joululahjaksi tällaisen ihanan tonttukoristeen, joka sisältää sen toiveen, että ensi jouluna tilanne olisi viimeinkin meilläkin tämä. Lohdullista tietää, että niin moni toivoo meidän kanssamme <3

Rauhallista Joulua!

The Puhelu

En olisi ikipäivänä uskonut, että pääsen kertomaan näistä mahtavista uutisista jo tämän vuoden puolella! Kyllä. Meillä alkaa lahjamunasoluhoito!

Olen vielä itse ihan ymmälläni tästä enkä ihan täysin tajua koko tilannetta. Me saimme tällä viikolla tietää, että meille on luovuttaja! Klinikalta siis soiteltiin ja kun omahoitajamme ensin kyseli laparoskopiasta toipumisesta, niin luulin että puhelu koski vain sitä. Mutta sitten se tuli: "Miltäs kuulostaisi ajatus lahjamunasoluhoidosta?". Haukoin vaan henkeäni enkä ensin meinannut saada sanaa suustani. Sitten tajusin kysyä "siis onko meille löytynyt luovuttaja?". Kyllä vain. Tosin luovuttaja on 10 cm pidempi kuin minä ja hänellä on eriväriset silmät. Mutta mitä väliä? Ei mitään. Sitten tuli toinen pommi: hoito alkaisi jo seuraavasta kierrosta. Tässä vaiheessa oli pakko vähän ottaa aikalisä. Hoito siis tullaan tekemään monen sadan kilometrin päässä kotikaupungistamme. Lisäksi mieheni oli juuri puhelun aikaan työmatkalla ja pääsimme kunnolla keskustelemaan asiasta vasta viikonloppuna. Sovimme siis, että maanantaina ilmoitamme päätöksestämme. Nyt tuskin maltan odottaa huomista, jolloin pääsen vahvistamaan, että me todellakin haluamme aloittaa nyt.

Päätöstä ei tarvinnut kauheasti sitten edes miettiä. Vähän on vaan nyt viikonloppuna jännätty, että alkaako minun menkat nyt jo viikonloppuna. Nimittäin oma osuuteni lääkityksestä pitää aloittaa sitten seuraavan vuodon alkaessa, kun minun kiertoni täytyy sovittaa luovuttajan kiertoon. Mitähän lääkitystä siinä käytetään..? Minulta nimittäin löytyy vielä kotoakin Primolutia jostain edellisistä hoidoista eikä se ole mennyt vanhaksi. Pitää kysyä huomenna. Vuoto ei siis ole onneksi alkanut ainakaan vielä, vaikka perjantaista asti on tuntunut, että se alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Meillä on tosin sekin vaihtoehto, että jos jostain syystä aikatauluja ei saataisi natsaamaan, niin kaikki mahdolliset alkiot pakastettaisiin ja siirto tehtäisiin sopivana ajankohtana PASsina. Mutta me molemmat olemme miehen kanssa ehdottomasti sitä mieltä, että haluamme tuoresiirtoon. Kun meillä on niin kurjat kokemukset alkioiden saamisesta, niin emme halua riskeerata sitä, että jos tulisikin vain yksi tai kaksi alkiota, jotka eivät selviäkään pakastuksesta ja sulatuksesta, niin siinä jäisi ihan hirveä jossittelu sitten, että entä jos olisi siirretty tuoreeltaan. Hoitaja sanoi, että blastokystit kyllä yleensä selviävät hyvin pakastuksesta ja sulatuksesta, mutta me tosiaan haluamme sen yhden tuoresiirron. Pyritään siis järjestämään työasiat niin, että päästään tammikuussa siirtoon. Jos kaikki siis menee hyvin ja saadaan alkio(ita).

Huhhuh. Viikonloppu on siis mennyt enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Vielä alkusyksystä klinikalta kerrottiin, että kyllä se hoito varmaan menee tuonne loppukevääseen. Nyt kuulemma syksyn aikana luovuttajia onkin saatu useampia ja jonoa liikkumaan. Aika tarkalleen siis meillä meni 8 kk tuon puhelun saamiseen siitä kun liityimme jonoon. Mies on vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun henkinen tilani nyt varmasti tämän läpikäymisen. En minä sitä voi etukäteen tietää, mutta minusta tämä "puun takaa" tullut tieto oli kyllä ihan hyvä juttu. Nyt tästä jää pois kokonaan se etukäteen stressaaminen, kun ei olla vielä edes osattu odottaa koko puhelua. Ja nyt on menossa kaikki jouluhulinat, niin on paljon muutakin ajateltavaa. Ajoitus meni siis kuitenkin loppujen lopuksi aika nappiin, vaikka aluksi sitä hieman epäilinkin.

Paljon on mielessä nyt. Päällimmäisenä ilo, onni ja toivo. Sekä kiitollisuus. Kuinka joku siellä on antamassa meille tänä vuonna parhaimman joululahjan mitä saada voi. Se joululahja on mahdollisuus. Toivon palaaminen. Meillä on nyt toivoa saada vihdoinkin oma lapsi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta taas, jos kaikesta huolimatta jäämme ilman lasta, niin tämä on nyt se viimeinen etappi tällä pitkällä taipaleella. Elämämme muuttuu ensi vuonna joka tapauksessa. Lapsen kanssa tai ilman. Oli miten oli, loppuu tämä löysässä hirressä roikkuminen ja elämässä mennään sitten eteenpäin tavalla tai toisella. Luulen, että blogini aktivoituu melkoisesti tulevina aikoina. Tänne on niin hyvä kirjoittaa. Mutta kun nyt ensin soitan huomenna sen puhelun ja varmistan hoidon aloittamisen. Kun nyt ei vaan tulisi enää mitään mutkia matkaan!

Joko saa odottaa?

Tämä ajatus on pyörinyt nyt pari päivää päässä. Kun nyt olen selvinnyt tuosta toisesta laparoskopiasta ja tilanteen sisuksissa nyt vihdoin pitäisi olla optimaalinen (tosin vähän häiritsee ne leikkauskertomuksessa mainitut pienet endopesäkkeet virtsarakon tienoilla), niin joko uskallan alkaa odottaa ensi kevättä?

Luulisi, että olen jo saanut odottamisesta tarpeekseni. No joo, myönnetään. Yli VIISI vuotta olemme odottaneet raskauden alkamista. Tänä aikana meille on tehty vain kaksi alkionsiirtoa, vaikka hoitoja on ollut kolmen inseminaation lisäksi viisi aloittettua ICSIä, joista yksi keskeytetty. Yhtään positiivista raskaustestiä en ole koskaan tehnyt. Piinapäivistäkin (aika alkionsiirrosta raskaustestipäivään, jos joku tietämätön tätä sattuu lukemaan) olen siis päässyt "nauttimaan" vain kahdesti. Kateellisena olen näinä vuosina lukenut muiden piinapäivistä. Vaikka ne ovatkin juuri nimensämukaista piinaa, niin silti silloin on aina se mahdollisuus onnistua. Kun ei päästä edes siirtoon, ei anneta edes mahdollisuutta. Vain äärimmäinen pettymys ja suru siitä, että kaikki henkinen ja fyysinen tuska on ollut jälleen kerran turhaa. Mutta nyt tuo kaikki on takana ja alkaa uudenlainen odotus.

Nyt olemme noin puolessa välissä odotusta siitä, kun huhtikuussa pääsimme lahjamunasolujonoon. Kun on odotettu jo yli viisi vuotta, puoli vuotta ei tunnu enää missään. Tällä kertaa tuntuu aivan erilaiselta. Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että nyt meillä on mahdollisuus onnistua, siis ihan oikeasti onnistua! Koko kesän ja syksyn olen oikeastaan odottanut vain tätä laparoskopiaa. Olen odottanut sitä, että pääsisin sen jälkeen eroon näistä vaivoista, joita minulle puhjennut endometrioosi on aiheuttanut. En vielä tiedä viikko leikkauksen jälkeen, miten on käynyt. Oletus tietysti on, että vaivat helpottavat, kun sairas munasarja on leikattu endometrioomineen pois. Tulevat kuukaudet sen näyttävät. Nyt siis voin alkaa odottaa kevättä ja lahjamunasoluhoitoa.

Kyllä minua silti pelottaakin. Voi kuinka pelottaakaan! Luulen, että siinä hoitovaiheessa tulen käymään ihan samoja tunteita läpi kuin omilla soluillakin tehdyissä hoidoissa: tuleeko niitä soluja, hedelmöittyykö ne, saadaanko mitään pakkaseen ja mikä tärkeintä: päästäänkö siirtoon? Alkaako raskaus? Nyt erona on se, että todennäköisesti pelissä olevat munasolut ovat elinvoimaisempia ja terveempiä kuin omani. Todennäköisyys raskauden alkamisesta on varmasti suurempi kuin mitä omilla olisi. Eikä minun tarvitse itse kestää munasolujenkasvatusvaiheen kipuja, puhumattakaan punktiosta. Toisaalta tässä on myös se puoli, että kun tämä vaihe ei enää tapahdu minun sisälläni, en voi tietää yhtään, mitä tapahtuu. Kun en tunne sitä omassa kropassani. Voin vaan toivoa, että lahjoittaja voi itse mahdollisimman hyvin eikä joudu kärsimään liikaa. Sillä tiedän, että hän tekee sen kaiken vain hyvää hyvyyttään meidän vuoksemme. Että me saisimme kauan kaivatun oman lapsen, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt meitä, ei tunne meitä. Samalla tietysti toivon, että tuloksena olisi hyviä munasoluja, joista hedelmöittymisen jälkeen kehittyisi hyviä alkioita. Meille riittäisi edes se yksi, jos se vaan sitten jatkaisi kasvua kohdussani vauvaksi asti. Omaksi lapseksemme. Nyt kun laskeskelen, niin hei, minähän saatan olla äiti n. 1,5 vuoden päästä! Jännittävää!

Toipuminen laparoskopiasta etenee päivä päivältä. Tänään ajattelin kokeilla pientä kävelylenkkiä, kun on niin aurinkoinen päivä. Vaikka tuuleekin. Haravoida pitäisi, mutta sitä en vielä uskalla tehdä. Kipulääkkeitä menee vielä. Mieluummin silti syön niitä, että pystyn tekemään jotain. Pelkkä oleminen ei ainakaan edistä toipumista. Mahassa on taas hirmuinen mustelma ja on se vielä arka. Mutta joka päivä on edellistä parempi! Toivottavasti näin menee jatkossakin!