Neljä vuotta sitten...

Blogitekstini 22.8.2011:

*******************************************************************

Epäreilua. Tämä sana tulee usein ensimmäisenä mieleen tahattomasta lapsettomuudesta. Miksi toiset saavat lapsen heti kun haluavat ja toiset haluamattaankin? Miksi maailmaan syntyy joka päivä ei-toivottuja lapsia, joista kukaan ei halua huolehtia? Miksi esimerkiksi Afrikan maihin, joissa on jo valmiiksi nälänhätä ja puutetta vedestä, aliravittu äiti saa edelleen lapsia, vaikka edellisetkin kärsivät nälästä tai ovat jo kuolleet siihen? Miksi alkoholisti tai narkomaani tulee vahingossa raskaaksi, vaikkei halua ja pahimmassa tapauksessa lapsi kärsii syntymästään asti äitinsä aiheuttamista vaurioista? Miksi huolimaton seksihurjastelija tulee kerrasta raskaaksi vain päätyäkseen aborttiin? 

Miten ihmeessä ylipäätään kukaan koskaan onnistuu tulla raskaaksi normaalilla tavalla? 

Miksi me, jotka haluamme omaa lasta enemmän kuin mitään muuta emme sitä saa? Asia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä täysin itsestäänselvyys, on meille näin vaikeaa. Minä olen halunnut äidiksi niin kauan kuin muistan. Se on aina ollut elämässäni se asia, jota kohti olen ollut matkalla. Se minun sitten kun... Jo aikaa sitten sana kun on korvautunut sanalla jos. Enkä tiedä, mitä elämälläni teen, jos meille vauvaa ei koskaan suoda. Ajatuskin siitä on liian kipeä edes pidemmälle mietittäväksi. Enkä halua enää yhtään kertaa kuulla "oletteko miettineet adoptiota?". Ei sen ajattelun aika ole vielä, vaikka toki joskus asia on käynyt mielessä. Adoptio on taas oma, pitkä ja tuskallinen prosessinsa, ja ei, me emme tiedä olisimmeko valmiita siihen. 

Yksi asia kerrallaan. Minä täytän ensi sunnuntaina 32. Yläasteella ajattelin, että minulla on 25-vuotiaana kaksi lasta. Niinkuin äidillänikin oli. Äidillä oli jo 28-vuotiaana kaikki kolme lasta tehtyinä. No, nykyäänhän on toki toisin, lapset saadaan vanhempina jne. Mutta kaikilla se ei vain mene niin. Että kun nyt olisi se sopiva aika vauvan viimein tulla. Mutta ei. Menimme naimisiin kesällä 2009, yhdessä ollaan oltu jo syksystä 1999. Naimisiinmenon jälkeen vauva sai vihdoin luvan tulla, mutta ei sitä kuulunut. Pian mukaan astuivat ovulaatiotestit ja keväällä 2010 romantiikka oli jo aika kaukana vauvanyrityksestä. 

Kun vuoden maaginen raja yrityksessä tuli täyteen, saimme lähetteen lapsettomuuspoliklinikalle, jossa ensikäynti oli tämän vuoden tammikuussa. Toivo heräsi, kyllä nyt varmasti onnistuu, kun löydetään syy ja päästään tekemään asialle jotain! Minusta ei ole tähän mennessä oikein syytä löytynyt, miehellä on ongelmaa siittiöissä. Mutta ei niin paljon, etteikö inseminaatioita kannattaisi yrittää. Niitä sitten tehtiin kevään aikana kolme, kaikista puhtaat negat. Koskaan en ole saanut plussaa raskaustestiin, en edes pienenpientä haamua.Olisimme itse vielä lähteneet neljänteenkin inseminaatioon, mutta lääkärimme viisaudessaan ohjasi meitä jo jäämään kesätauolle. Ei kannata enää hermojaan rassata, kun onnistumisprosentti teillä taitaa olla korkeintaan 5. Kevät olikin ihan kamalan rankka. Kaiken toivon, epätoivon, surun ja pettymyksen kruunasivat hormonit, joista minulle tuli väsymystä, mahakipua ja alakuloa. Jokainen lapsettomuushoidoissa ollut tietää Lugesteronien "ihanuuden". Jo niiden laittaminen on ikävää, mutta ei mitään verrattuna siihen väsymykseen mikä niistä ainakin minulle seurasi. Viimeisessä inssissä minulla oli mukana lisäksi cocktail Femar+Menopur+Pregnyl. Ja puhdas nega. 

Nyt on kesä huilattu ja hyvää teki. Ylihuomenna on ensimmäinen aika polin lääkärille, jossa käydään läpi tuleva syksy ja suunnitellaan IVF-hoito. Liikkeelle lähdetään toivottavasti niin pian kuin mahdollista. Kävimme IVF-hoitajan juttusilla jo toissa viikolla ja hieman siis tiedossa jo on, mitä tuleman pitää. 

Pelottaa. Jännittää. Ahdistaa. Tuntuu yksinäiseltä. Ja se pienenpieni toivonkipinä. Joko nyt olisi meidän vuoro?

************************************************************************

Tuo teksti on siis postauksestani, jonka kirjoitin ensimmäisenä päivänä, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia. Postauksen otsikko oli: Tuleeko meidän vuoro koskaan? Luin äsken tuon läpi ja purskahdin itkuun. Nyt tuo kysymys on todellakin tapetilla ihan eri tavalla kuin vielä ikinä aiemmin. Tuosta kirjoituksesta on aikaa neljä pitkää vuotta. Tuohon mennessä yritystä tulla raskaaksi oli takana kaksi vuotta, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Takana olivat kevään inseminaatiot ja edessä ensimmäinen ICSI. Ikää vasta 32, nyt nuokin numerot ovat jo 36... Miten paljon mahtuukaan tuon ja tämän postauksen väliin, ja silti tilanne on edelleen sama. Se kaikki onkin tässä blogissa. 

Diagnoositkin ovat heittäneet häränpyllyä male factor onlystä female factor onlyyn. Nykyiselläänhän mieheni tilanne on aivan normaali. Minä olen se, josta tämä kaikki johtuu. Ei tiennyt tyttöparka vielä mistään mitään tuota tekstiä kirjoittaessaan. Hyvä ettei tiennyt. 

Kaikki ne hormonimäärät, toiveet ja pettymykset. Pakastuskoneen hajoaminen silloin, kun meidän ainoat pakastukseen asti päätyneet pikkuiset oli siellä. Kaksi leikkausta. Masennuskaudet. Kivut toimenpiteissä ja lääkkeiden vaikutuksesta. Ainainen pelko ja ahdistus. Kaiken kaikkiaan vain kaksi alkionsiirtoa 5:stä aloitetusta ICSI:stä. Hyväksyminen, etten tule koskaan saamaan lasta, jolla olisi minun geeniperimääni hiukkastakaan. Lahjamunasoluhoidostakin pettymys, koska suurista odotuksista huolimatta vain kaksi alkiota. Ja sitten se viimekeväinen, kuin pisteeksi i:n päälle, huonosti päättynyt tuoresiirto, joka viikkojen raskaushormonin seuraamisen jälkeen johti lääkkeelliseen tyhjennykseen.

Hyvä, ettei tyttöparka tiennyt tästä mitään vielä neljä vuotta sitten.

Nyt 27.9.2015. Tuleeko meidän vuoro koskaan? Se selviää muutamien viikkojen päästä. Minä en ole pelännyt elämässäni vielä mitään koskaan niin paljon kuin nyt tätä. Minä en tiedä, miten selviän tästä. Töissäkin olen sanonut, että jos selviän tästä syksystä ilman pään hajoamista, niin hyvä on.

Minusta tuntuu, että olen kamalan yksin. Kukaan ei osaa sanoa mitään. Kukaan ei osaa tehdä mitään. Ei osaa eikä voi. Ja  minusta tuntuu, että kaikki ovatkin saaneet jo tarpeekseen tästä aiheesta vuosien aikana. Tiedän, että on niin paljon ihmisiä, jotka toivovat nyt yhdessä meidän kanssamme. Toivovat ja osa heistä rukoileekin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä kaikesta tuesta, mitä olemme saaneet näiden vuosien aikana. ja en voi kuin vaan toivoa, että he/te jaksaisivat/jaksaisitte kulkea rinnallamme edelleen sitten kun tämä on ohi. Oli tulos mikä tahansa. 

Kaikkein kiitollisin olen miehelleni. Vaikka hän ei ole aina osannut asettua tässä minun asemaani eikä hän aina osaa suhtautua minun suruuni toivomallani tavalla, silti hän on ollut se suurin tuki. Hän on ollut paikalla joka kerta, kun olen ollut punktiossa. En koskaan, koskaan unohda mieheni ilmettä viimeisessä punktiossa, kun selvisi, ettei löydetty yhtään munasolua. Hän on ollut paikalla jokaisella kolmella siirtokerralla. Hän piti minusta kiinni viime keväänä kun ensin (väärä) nega romahdutti minut ja oli tukenani kun kärsin kivuista tyhjennyksen aikana. Me olemme kulkeneet tämän tien yhdessä. On ihme, että olemme edelleen yhdessä. Tässä olisi voinut käydä toisinkin. Mieheni on sanonut, että joskus oli ajatuksia siitäkin, että onko tässä enää mitään järkeä kun elämä on mennyt tällaiseksi. Toivottavasti tämä side kestää senkin, jos viimeinenkin oljenkorsi pettää meidät.

Pelonsekaisin ajatuksin, kp 25. Menkkakipuja on ollut jo pitkin viikkoa. Se on any day now, kun viimeisen kerran tähän vuoristorataan hypätään.