Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.