77

Siinä se siis oli. Olin jo satavarma, että klinikalta käsketään lopettaa lääkkeet. Yllätys olikin suuri, kun hoitaja sanoi, että viitearvon sisällä ollaan. Heillä on siis päiväkohtaiset viitearvot käytössä ja alaraja perjantain arvolle on 68, minulla rimaa hipoen 77. Perjantaina siis oli siirrosta 11 päivää. Viimeksi siirrosta oli kulunut 13 päivää ja tuolloin hcg oli 31.

Hoitaja sanoi, että kun ollaan kuitenkin viitearvon sisällä, ei normaalisti edes kehoteta uusintatestiin. Kuitenkin kannattaa nyt käydä, koska viimeksi kävi miten kävi. Olen menossa nyt iltapäivällä. Toivottavasti tulos tulee huomenna. Onneksi saan olla nyt pois töistä huomisenkin, kauheaa tämä on.

Huonot fibat minulla on edelleen. Tulikin testattua noita kotitestejä! Hirveästi piinaa se eilinen melkein tyhjä siinä apteekin testissä.

Pelko pahimmasta

Oli vielä se yksi PregCheck -liuska jäljellä ja äsken vielä siihen testasin. Joo, täällä taas valvotaan.... No, ensin ei lähtenyt väri ollenkaan nousemaan liuskaan. Kastoin sitten uudelleen, kunnes lähti. Ei aluksi tullut testialueelle mitään, mutta sitten kuitenkin tuommoinen haamujen haamu siihen tuli. Vai onko tuo vaan viivanpaikka..? En tiedä, en ole näillä koskaan aiemmin testannut. Kuitenkin joku haamu siinä on. Tosin en tiedä, että voiko tähän luottaa vähääkään, jos tämä testi on viallinen.

En silti toivo mitään, kyllä nyt pitäisi olla jo ihan selkeä tulos. Siirrosta on kuutenkin jo 15 päivää. Rinnat mulla on alkaneet pikkuisen välillä aristaa viikonlopusta lähtien ja se ottaa taas päähän kun on vaan mielessä, että se viimekertainen toistuu. Tässä nyt pitää vielä odottaa jonnekin klo 12 asti, kunnes voin soittaa ne perjantain tulokset. Eilen olin jo ihan hajalla. Miksi ei vaan nyt voi olla jo 100% varma, että onko nyt negatiivinen vai onko taas kyseessä kemiallinen tai pian keskenmeno.

Ei kai taas?

Testissä hyvin hyvin haalea toinen viiva. Aamupissasta testattu, Yliopiston Apteekin testi. Testipäivä oli jo perjantaina, mutta vasta nyt testasin. Kyllähän tuon pitäisi tummempi olla, jotta voisi olla luotettava. Nyt pelkään, että tässä on käynyt niinkuin viimeksi :( Koskaan en ole aiemmin edes tuollaista haamua saanut. Älkää onnitelko, en pysty uskomaan että tämä on oikea positiivinen tulos.

Pakko varmaan hakea tänään apteekista toinenkin testi. Nyt turhauttaa, kun sen perjantaina otetun verikokeen vastaus tulee VASTA tiistaina!

Tässä vielä kuva testistä. Eihän se viiva tässä edes kunnolla näy. Mutta mieskin sen aamusilmillään silti erotti.

EDIT: Nyt parin tunnin päästä se viiva on lähes tyystin kadonnut. Ei tämä hyvää lupaa.

Surua, pelkoa ja stressinlievitystä

Takana on aika rankka viikko. Meidän perheen viimeinenkin kissa jouduttiin lopettamaan, ja suru on ollut sen vuoksi suuri. Kissa oli jo 18-vuotias ja kyllä täyden ja onnellisen kissanelämän viettänyt, varmasti rämäpäisellä luonteella ne kaikki ykdeksän henkeäkin jo käytetty ;D Sinänsä siis myös helpottavaa, että rakas perheenjäsen pääsi pois, kun elämänlaatu ei enää ollut sitä, mitä sen olisi pitänyt olla. Mutta ikävä on!

Ja sitten tietysti tämä hoitokuvio. Maanantaina soitin klinikalle ja sovittiin, että menen kiertopäivänä 8 ultraan täällä kotikaupungissani. Kp 8 oli perjantai, ja onneksi sain ajan juuri sille päivälle yksityiselle gynekologikeskukselle. Ja samalle tutulle läääkärille, joka meitä on täällä hoitanut polilla alusta asti. Ultrassa näkyi munasarjassa kaksi follia, keskimitoiltaan 17 ja 15 mm. Kohdun limakalvo oli vasta hentoinen 6 mm. Sinänsä en ole kamalan huolissani tuosta limakalvosta, kun oli vasta kp 8 ja tukilääkkeet vasta alkamassa. Vaikka toki vähän mietityttää, että pettääkö nyt minun lisääntymiselimistössäni sekin viimeinen osio, joka on aina ennen ollut se, mistä ei ole tarvinnut olla huolissaan. Mutta enemmän huolehdin noista folleista, kun olivat jo noin isoja limikseen nähden. Lääkärikin vähän sitä mietiskeli, että miten mahtaa käydä, kun follit ovat "etuajassa". Hirmu ihanasti hän kuitenkin tsemppasi ja toivoi, että nyt tämä meidän viimeinen kerta viimeinkin onnistuisi.

Laitoin ultran tiedot tekstarilla Helsinkiin omalle lääkärillemme ja hän soitti takaisin minulle. Olin juuri ostoskeskuksessa, joten puhuminen oli hiukan vaikeaa. Hän ei kuitenkaan ollut lainkaan huolissaan tilanteesta. Onneksi olin käynyt jo Ovitrellen tilaamassa alkuviikosta apteekkiin ja hakenutkin sen, koska lääkäri käski aloittaa pistokset jo samana iltana. En olisi edes tajunnut käydä jo etukäteen, ellei klinikan hoitaja olisi minua alkuviikosta kehottanut, koska Ovitrelleä ei välttämättä ole apteekeissa valmiina. Huhhuh! Lääkäri vähän arpoi, että aloitetaanko Progynova vai ei. Se kuitenkin päätettiin aloittaa, jotta se tukisi limiksen kasvua. Sitä olen ottanut eilisestä lähtien kaksi kertaa vuorokaudessa. Sovittiin, että soitan maanantaina klinikalle tarkemmat ohjeet, koska olin silloin siellä ostoskeskuksessa enkä voinut millään muistaa kaikkea. Kunhan oli selvät sävelet viikonlopun yli. Muistaakseni kuitenkin nyt menee niin, että aloitan keskiviikkona Dexametasonin ja torstaina Luget. Ja THE siirtopäivä on määrätty maanantaille 19.10. Eli siihen on enää viikko.

Progynova ja Ovitrelle-kynä.

Nyt minua kuitenkin huolettaa se, että entäs jos se ovulaatio tulee liian aikaisin? Munasarjaa polttelee ja vihloo siihen malliin, että ovis tulisi hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri laski siirtopäivän sen perusteella, että "munasolujen keräys", eli ovulaatio, olisi keskiviikkona. Jotenkin kyllä tuntuu, että se tulee jo aiemmin. Pitää huomenna kysyä, että miten menetellään, jos luulen sen tulevan jo huomenna tai tiistaina. Mitään testejä en kyllä ala tehdä, se vain lisäisi stressiä. Toisaalta yritän ajatella niin, että jos olisi vaarana, että ovis tulee liian aikaisin, niin miksi enää tuota Ovitrelleä pitää pistää, kun se vielä buustaa munasarjaa? Ovitrellehän on siis koriongonadotropiinia ja normaalisti sitä käytetään Pregnylin tavoin irroituspiikkinä. Omilla soluilla minulla olikin yhdessä hoidossa Ovitrelle Pregnylin sijaan. Pregnyl vaan oli ja on yleisemmin käytössä, koska se on niin paljon halvempi. Ovitrelle on esitäytetty kynä, ja siksi sitä voidaan pistää pienissä annoksissa. Minä siis pistän nyt joka ilta "yhden naksauksen verran", eli annos todellakin minimini. Huomenna saan ohjeet, minä iltana pistän loput kynästä sitten kerralla.

Stressiä olen lieventänyt nyt viikonloppuna pihahommilla. Onkin ollut aivan mahtava ulkoilusää, ja nyt on pihakin valmiina talveen. Lisäksi kävin tänään vyöhyketerapiassa. Luulin meneväni akupunktioon, mutta tällä kertaa tehtiinkin vyöhyketerapiaa, ettei enää liikaa vaikuteta kehoon, kun on jo lääkkeellinen hoito käynnissä. Kyllä se taas onneksi rentoutti. Nyt on kyllä sitten kaikki tehty silläkin saralla, että hoito onnistusi. Eli siis kaksi kertaa akupunktiota ja nyt kerran vyöhyketerapiaa. Olo on kyllä tajuttoman väsynyt. Myös lievää pahoinvointia on taas havaittavissa, kuten viimeksikin Progynovan alettua. Pitää varmistaa, ettei verensokeri pääse laskemaan liian alas. Heti jos tulee pienikin näläntunne, alkaa kuvotuskin samantien. Myös päätä on särkenyt joka päivä tällä viikolla (Letrot ainakin syypäänä!) ja naama on täynnä läiskää ja näppylää. Nyt kun jaksaa vielä ensi viikon painaa töissä, niin hyvä on. Siellä onneksi saa ajatukset ainakin hetkellisesti välillä pois näistä kuvioista.

Same old same old

Huoh. Kyllä nyt tuntuu noudattelevan niin tuttua kaavaa tämä piinailuaika, että alan olla melkoisen varma negatuloksesta. Maanantai-iltana alkoi jo orastava menkkakipu. Eilen aamulla kun nousin sängystä, luget valui nesteen kera pitkin jalkoja. Siitä lähtien ne on valuneet pois ihan urakalla. Kyllä ne ihan hyvin "ylös" asti vielä menee, mutta tulee kyllä poiskin aika vauhdikkaasti. Rinnat eivät ole enää turvoksissa ja koko ajan vähemmän kipeät. On niiiiin sellainen olo, että jos nyt lopettaisin lääkkeet, menkat alkaisivat aika lailla heti. Sellainen "löysä ja märkä" fiiliskin tuolla, if you know what I mean. Ja tämä menkkamainen jomottelu. Vielä ei ole ollut sellaisia pahoja kramppeja niin kuin viimeksi taisi olla tässä vaiheessa. Mutta vähitellen nämä tästä tuntuu pahenevan.

Tiedän, että pitäisi yrittää pitää toivoa yllä ja pysyä positiivisena. Tiedän, että vasta testi kertoo aikanaan totuuden. MUTTA kun tämä menee niin samalla tavalla kuin molemmissa aiemmissakin siirroissa. Ihan samalla tavalla. Miksi ihmeessä siis voisin enää uskoa, että tulos olisi tällä kertaa eri? Tämä on taas niin kamalaa aikaa... Ja vielä viikko pitäisi odottaa! Toisaalta en halua tehdä sitä testiä, en kestä nähdä sitä "Ei raskaana".

Stressittömät piinapäivät? Pah!

Minä päätin etukäteen, että tällä kertaa en stressaa. Kun se ei auta yhtään mitään. No, olihan se helppo sanoa... Ja suht helppoa siihen asti, kunnes eilen juuri vähän sen jälkeen kun olin kirjoittanut postaukseni, menin vessaan. Pyyhkiessä paperiin tuli lugemössön mukana pieni ruskea limaklöntti. Tottakai ensimmäinen ajatus oli että noniin, se oli sitten siinä. Sinne meni meidän pikkuinen Hippu!

Tiedän kyllä, että se voi olla ihan mitä vaan maan ja taivaan välillä. Se voi olla joku siirron yhteydessä instrumentin tekemä nirhauma, joka on vähän vuotanut. Se voi olla jopa oire kiinnittymisestä. Mutta tottakai minä eniten pelkään, että siinä meni meidän alkio. Minulle on vakuuteltu, ettei se vielä siirrosta seuraavana päivänä voi tulla ulos ja niin haluan uskoa itsekin. Toisaalta, miksei voi? Varsinkin kun siirto tehdään vaiheessa, jolloin kiinnittymisen pitäisi tapahtua melkeinpä hetimiten? Onko sille olemassa jotain tieteellisiä perusteita? Koska jos se ei kiinnittynyt, niin miksei se voisi jo tulla pois? Ehkä minä olisin rauhallisempi, jos se olisi ollut vain sitä ruskeaa tuhrua, jolloin uskominen nirhaumaan olisi helpompaa. Mutta se limaklöntti. Se minua eniten ahdistaa. Sen jälkeen ei ole kyllä vuotanut yhtään mitään muuta kuin lugemössöä. Nyt kun käytössä on Progynova, ei mitään vuotoja kai pitäisi tullakaan ennen kuin ne on lopetettu..?

Nyt on siis pp2, dpo7. Eilen iski ihan mieletön väsymys ja paha olo kauppareissulla. Sitähän on ollut jo vähän pitkin viikkoa lugejen aloituksen jälkeen, mutta eilen se tuli voimakkaampana. Sopii hyvin oireisiin Gonapeptylin pistämisen jälkeen. Rinnat ovat hiukan turvonneet ja kipeytyneet. Se alkoi jo keskiviikkona, eli kaksi päivää lugejen aloituksesta. Minulla aina luget kipeyttää rinnat. Naureskelinkin silloin, että tissit on jo kipeenä vaikkei siirtoa ole vielä edes tehty! Onhan tuolla mahassa välillä jotain pientä tuntemusta ollut, mutta ei niistä voi päätellä yhtään mitään. Ehkä isoimpana on mieleen jäänyt kun sunnuntaina oltiin kotimatkalla ja pysähdyttiin kahville. Yhtäkkiä viilsi vasemmalta munasarjan kohdalta (siis siitä missä minulla on joskus ollut munasarja!) pitkittäin alavatsalle sellainen nopea kiputuntemus, että mieheni kysyi, että mikä tuli? Oli ilmeestä nähnyt että nyt sattui. Se meni kuitenkin nopeasti ohi. Se voi olla myös suolistojuttuja, mulla on ollut vähän viime aikoina ongelmia vatsantoiminnan kanssa. Kun on vielä nämä lääkecocktailit käytössä, niin ei tosiaan pysty vetämään yhtään mitään johtopäätöstä mistään tuntemuksesta. 

Onneksi tänään alkaa työviikko, on kyllä tosi hyvä päästä ajattelemaan jotain muuta. Tosin töissäkin moni tietää tästä asiasta, joten kyllä siellä varmaan saa tänään olla vastailemassa kysymyksiin. Toivottavasti työkaverit vaan nyt kestävät tätä hermokimppua seuraavat päivät!

Piina

Täällä sitä ollaan keskellä piinaavaa jännitystä. Ei taaskaan meitä kyllä kovin helpolla päästetä. Eilen oli luovuttajan punktio. Me ei saada tietää kerättyjen solujen määrää, koska se on henkilökohtaista tietoa. Tänään sitten tuli soitto, että siellä on kolme normaalisti hedelmöittynyttä munasolua. Myönnän kyllä rehellisesti, että olen pettynyt. Tottakai me odotettiin suurempaa määrää kun panokset on mitä on... Toivottiin, että kerrankin saataisiin edes vähän hengähtää siitä jännäämisestä, että selvitäänkö siirtoon asti. Pitäisi olla iloinen siitä, ettei sentään tyhjää ole, mutta ei tässä kyllä vielä osaa ollenkaan ajatella niin. Sinne lauantaihin on vielä niin pitkä aika! Huomenna kuullaan, että ovatko solut lähteneet jakautumaan.

Miten minä nyt taas kestän! Olisin niin toivonut tästä edes vähän rennompaa, mutta eipä tietenkään. Miten tämä historia vaan toistaa koko ajan itseään. Onneksi olen koko ajan ajatellut edelleen että jos siirtoon asti päästään. Nyt se on taas kerran vielä isompi jos. Minusta tämä vaan on niin epäreilua, että taas menee näin. Luget aloitin eilen. Toivottavasti en turhaan.

Pohjalla

Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.

Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.

Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.

Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?

 

Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.

 

Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.

ICSI nro 3

Ensiksikin, olen pahoillani hiljaisuudesta! Mieltäni lämmittää suuresti joulukuussa kirjoittamaani postaukseen tulleet kommentit, joissa kysellään minun voinnistani ja tilanteesta. Kiitos teille! <3 Tarkoitus ei ole ollut pimittää mitään, oon vaan ollut niin ulkona kaikesta lapsettomuusaiheista etten ole aikoihin edes kirjautunut näillä tunnuksilla bloggeriin. Treeniblogi onkin sitten päivittynyt tiuhempaan tahtiin, jos joku haluaa sinne osoitteen, voin kyllä sen antaa. Tämän blogin jatkosta en vielä osaa sanoa.

 

Nyt on tilanne kuitenkin se, että lapsettomuusasiat ovat taas päällimmäisenä mielessä. Ja usko, toivo, kaipaus, pelko, kaikki ne tunteet, jotka ovat viimeisten vuosien aikana tulleet liiankin tutuiksi. Elämme tällä hetkellä 3:nnen ICSI:n loppuvaihetta. Punktio oli maanantaina ja siirto toivottavasti huomenna. Meidän polilla on siirrytty nyt vähän pidempään viljelyyn, ja siksi siirto on vasta 3 päivän päästä punktiosta.

 

Eihän tämä tietenkään ole taskaan mennyt mitenkään loistavasti. Ensin Primolutilla ajoitettiin menkat. Menopurin aloitin jättiannoksella 325 IU kolme ekaa päivää, ja loppuaika mentiin 300 IU:lla. Nyt mukana olivat sitten Orgalutranin lisäksi vielä Prednisolon (kortisoni) ja disperiini päivittäin. Tämä cocktail jatkuu siis edelleen ja myös mahdollisen siirron jälkeenkin. Maanantain saalis oli kolme munasolua. Eilen sain tiedon, että niistä vain yksi oli hedelmöittynyt. Tänään ja huomisaamun sitten odotan paniikissa, että tuleeko polilta soittoa. Toivottavasti ei. Sillä jos soitto tulee, se tarkoittaa ettei ole mitään siirrettävää. Meidän pieni Möttönen siellä, ole nyt kiltti ja jaksa kasvaa! Huomenna pääsisit sitten sinne minne kuulutkin, oman äidin kohtuun. Tämä on taas nyt yhtä piinaavaa kuin ennenkin.

 

En saa purkaa oloa edes liikuntaan. Punktio oli vaikea, vaikka soluja vähän. Lääkäri oli punktoinut jo vasemmalta ainokaisen rakkulan ja sitten oikeaa puolta tarkastellessaan totesi, ettei saa sieltä punktoitua, kun munasarja on niin ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi on suoli välissä. Paikalle kutsuttiin sitten kokeneempi lääkäri avuksi, oli meidän onni että hän kuitenkin oli sinä päivänä talossa, vaikkei ollutkaan fertipolin puolella töissä. Yhdessä he sitten saivat oikealtakin ne kaksi rakkulaa tyhjennettyä. Tuskaahan se oli, kun tökittiin ja sitten mahan päältä paineltiin aika kovaa. Kipulääkettä onneksi sain tarpeeksi, mutta tekihän se sitten olon pökkyräiseksi.

 

Nyt on fiilikset vähän kaksijakoiset. Toisaalta olen onnellinen siitä yhdestäkin, jos se vaan nyt jaksaa huomiseen asti kehittyä. Toisaalta mielessä vaan pyörii, että onko tässä mitään järkeä? Kerta toisen jälkeen lääkeannoksia kasvatetaan, mutta tulos tuntuu huononevan. Miten kauan tätä enää oikeasti jaksaa? Miten jaksan loppuelämää, jos meille ei sitä kaivattua lasta tule? Tällä hetkellä kaipaan sitä omaa lasta syliini niin että sattuu. Kaipaan eloa tyhjään kohtuuni. En osaa tämän paremmin selittää.

 

Nyt yritän pysyä kasassa huomiseen. Jos soitto polilta tulee, en tiedä miten romahdan.

 

 

Shokki

Vieläkin tärisyttää. Sain polin labrasta noin yhden maissa puhelun, jollaista en olisi osannut odottaa pahimmissa painajaisissanikaan. Olivat jo perjantaina yrittäneet soittaa, mutta minä en ollut huomannut sitä. Meidän molemmat pakastetut alkiot on menetetty :'( Siihen, missä meidän alkiot olivat, oli tullut joku vika ja alkiot olivat olleet lämpimässä n. 10 minuuttia eikä kuulemma niistä voi ottaa riskiä, että siirrettäisiin. Kuulemma ei ole koskaan käynyt ennen näin. Miksi juuri nyt? Miksimiksimiksi? Meni siitä puhelustakin varmaan puolet huti, järkytyin niin. Labrahoitajallekin se puhelu taisi olla vaikea, ihan kuin olisi itsekin itkuun purskahtamaisillaan. Minä en ymmärrä tätä. Miten tämä voi olla mahdollista? En tajua, oikeasti. Ihan kuin tämä olisi unta. Ei voi käydä näin. Miksi juuri me? Jos jotain positiivista, niin lääkärit olivat keskustelleet ja päättäneet, että me saamme kolmen hoidon lisäksi nyt yhden ylimääräisen, jos haluamme, koska näin kävi. Mutta juuri nyt tuokaan ei kyllä lohduta.

Sain aikamoisen paniikki-itkukohtauksen tuon puhelun jälkeen ja nyt alkoi mahaankin sattua, ihan kuin menkat olisivat tulossa. Nyt minä pelkään niin paljon tuon pikkuisen puolesta, joka torstaina laitettiin kohtuuni. Entä jos nyt tuosta järkytyksestä johtuen tuo ainokainenkin tulee pois? Jos se enää siellä edes on. Voi miksi? Miten paljon pitää vielä kestää? Juuri, kun minä olin niin positiivisella mielellä pitkän negatiivisuuden jälkeen, käy näin. Ja ei ole ikinä ennen käynyt. Minä en ymmärrä. Minä en jaksa.

Hermoraunio

Ei ole ollut helppo pääsiäisviikonloppu. Olo on aaltoillut liian vaikeasta liian helppoon. Olen valittanut jättiturvotusta, vatsa on oikeasti ollut niin turvoksissa, että on ollut vaikea olla sen takia. Olen valittanut kipua ja kiristystä munasarjoissa. Nyt valitan, kun kipua ei ole ja turvotuskin taitaa olla vähentynyt. Tosin tänään olen ollut vain kotona ja makoillut suurimman osan päivästä, sillä aamulla munasarjat olivat tosi kipeät. Tässä vaiheessahan se kipu ja turvotus eilisen irroituspiikin jäljiltä pitäisi olla pahimmillaan. Pelkään, että ne harvat follit ovat lähteneet omille teilleen. Perjantai-iltana oli havaittavissa pientä tissikipua. Se paheni lauantaina, ja sitä on edelleen. Eihän rintojen pitäisi kipeytyä kuin vasta ovulaation jälkeen! Irroituspiikin jälkeen toki voi kipeytyä, koska se sisältää istukkahormonia, mutta minähän pistin sen piikin vasta eilen. Samoin viikonloppuna, anteeksi vain, tuli isoja limoja vessakäynneillä, tänään ei mitään. Tämä henkinen piina on nyt jotain kamalaa. Voi miksi ei voi olla jo huominen!

Kamalaa, jos huomenna lääkäri ilmoittaa, ettei siellä enää mitään näy. Miten minä selviän yön yli? Voi kun siellä olisi edes yksi follikkeli jäljellä. Voi kun se sisältäisi hyvän munasolun. Miksi minun täytyy kestää tällaista kaiken muun lisäksi? Miksi minulle tulee niin vähän folleja, että saan sydän kurkussa pelätä, että onko niistä yksikään enää jäljellä punktiopäivänä? Olen valittanut kipuja ja turvotusta koko loppuviikon ja nyt olisin kiitollinen, jos kokisin niitä edelleen. Silloin edes tietäisin, että siellä vielä jotain on.

Kp 33 -> kp 1

Eli jälleen raskaustesti-magia toimi ja nyt se vuoto sitten alkaa. Voi että, olisin niin toivonut, että se olisi vasta tänään illalla tai huomenna alkanut, ja se kp 1 olisi ollut vasta siis huomenna. Nyt pitää huomiseen asti jännittää, että mitä mieltä polilla ollaan hoidon aloituksesta. Siis että voidaanko hoito aloittaa nyt vai pitääkö siirtää pääsiäisen takia ensi kiertoon. Kyllä ottaa päähän, jos hoito siirtyy, kun tässä on nyt pari viikkoa jännätty tuota menkkojen alkua. Ei mikään voi mennä niinkuin suunnitellaan.

Aamulla sanoinkin miehelle, että on tämäkin ollut kevät. Kakkoskierros alkoi jo heti tammikuun alussa ja edelleen ollaan lähtöruudussa. Koko kevät pyörinyt tämän ympärillä. Olisin niin toivonut, että nyt olisi päästy jatkamaan ja ehkäpä jopa saatu vietyä hoitokierros loppuun asti. Saa nyt nähdä, joudutaanko me sitä ihmettä nyt odottamaan toukokuulle asti. Minä en jaksaisi enää, odottaa ja odottaa. On tämä kyllä niin epäreilua, että koko ICSI-rumban alusta asti (eli viime syyskuusta) nyt on tilanne, että takana on yksi ainoa alkionsiirto lokakuussa.

Se on varmaa, että ensi yönä ei paljon nukuta. Kyllä niin jännittää se polille soittaminen. Mietin sitäkin vaihtoehtoa, että entäs jos pistokset aloitettaisiinkin vasta kp 3. Yleensä lyhyellä kaavalla ne aloitetaan kp 2-3 tilanteesta riippuen. Vai onko lääkäri sitä mieltä, että juuri tämä minun tilanne vaatisi sen mahdollisimman varhaisen vaiheen stimulaation aloituksen. Joka tapauksessa tässä menee aika tiukille nuo päivät ja huomennahan sen tietää, uskalletaanko polilla ottaa riskiä tuon pääsiäisen takia ja aloittaa hoitoa nyt. Hermot menee!

Kevyt-viikko 10 ja ovulaatioahdistus

Kevyt-projekti lähenee loppuaan, nyt on jo 10. viikko takana. Tällä viikolla olen liikkunut aika paljon, vain tiistai oli sellainen päivä, jolloin en harrastanut mitään liikuntaa. Pää on tarvinnut hirmuisesti tuuletusta ja olen purkanut kaikkea sitten liikuntaan. Perjantain punnitus näytti vain 100 g:n pudotuksen viime viikosta, mutta olkoon. En nyt jaksa murehtia sitä, vaikka kyllähän se ottaakin päähän vähän. Kalorivaje on tällä viikolla ollut keskimäärin n. -400 kcal/vrk. Joinakin päivinä reilusti enemmän, ja joinakin päivinä taas mennyt yli kulutuksen.
Viikon liikunnat:
Ma: cross trainer 20 min., juoksumatto 40 min.
Ke: cross tariner 20 min., kuntosali 1 h 14 min.
To: cross trainer 20 min., juoksumatto 40 min.
Pe: cross trainer 20 min., kuntosali 1 h
La: kävelylenkki 9 km 1 h 37 min.
Su: cross trainer 20 min., kuntosali 1 h 3 min.
Liikuntaa tuli yhteensä 7 h 54 minuuttia ja kaloreita kului peruskulutuksen vähennyksen jälkeen -3066 kcal.

Tällä viikolla bloggailu ja muidenkin blogien seuraaminen on jäänyt vähemmälle. Olen yrittänyt kyllä olla selvillä, mitä muille kuuluu, mutta en ole oikein jaksanut aktivoitua kommentoimaan. Ajatukset pyörivät nyt oman tulevan hoidon ympärillä ja olen panikoinut pitkin viikkoa. Minullehan tiistaina lääkäri sanoi, että tuskin ovuloin tässä kierrossa. Huom! Eritevaroitus! Älä lue, jos ällöttää! Itselle nämä kaikenmaailman limat, veret, limakalvonpalat ja muut ovat niin arkipäivää, että ei tee heikkoakaan puhua ja kirjoittaa niistä. Eli keskiviikosta lähtien minulta tuli ihan selkeitä ovislimoja, ja paljon. Ainoa ero normaaliin ovislimaan oli se, ettei se ollut kirkasta, vaan rusehtavaa. Ruskeaa tuhruahan minusta on vuotanutkin menkkojen loppumisen jälkeen. Tuosta ruskeasta vuodostä lääkäri sanoi, että voi olla merkki juurikin anovulatorisesta kierrosta. Mutta kun ne limat tulivat! Kaiken lisäksi eilen oikea munasarja jomotteli ja kuumotti ovistyyliin ja tänäänkin on ollut tuntemuksia. Ja koko viikonlopun on tehnyt koko ajan hirveästi mieli you-know-what. Ja nyt limat ovat jääneet pois, ihan kuin ovulaation mentyä yleensäkin. Nyt panikoin sitten, että jos se ovulaatio tulikin ja nyt sitä vuotoa saa odottaa kaksi viikkoa ja meidän hoitosuunnitelmat menee ihan pieleen! On se kumma, kun kerrankin  toivoo, että ovulaatiota ei tulisi, niin se tuntuu puskevan päälle. Normaalisti minä ovuloin kp 12 paikkeilla ja nyt on jo kp 18, joten tästä tulee pitkä kierto, jos ovulaatio tosiaan tapahtui. Tosin sekaisinhan tämä kroppani taitaa nyt olla noista viime aikojen hormonihoidoista, joten ei se välttämättä tietysti kahta viikkoa odota, että vuoto alkaa. Voihan puuuh, kun koko ajan saa hermoilla jostain. Se huono puoli tässä omaan kiertoon aloitettavassa hoidossa on, kun tosiaan oma kroppa voi taas tälleen heittää kapuloita rattaisiin. Aikatauluissa pysyminen kun olisi nyt melko tärkeää, kun hoitomme ajankohta sattuu just pääsiäisen aikoihin, jolloin poli on kiinni pitkäperjantain ja pääsiäismaanantain. Hirveä stressi, ja sitä kun pitäisi nyt välttää, kaikkea ylimääräistä mielen kuormitusta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Menopurin kävin jo hakemassa apteekista. Se piti tilata tukusta, kun täällä eivät pidä varastossa, koska tuolla vahvuudella (1200 IU) käytetään täällä niin harvoin. Meidän polilla siis ei Menopuria yleensä käytetä IVF/ICSI-hoitojen yhteydessä. Onhan tuo hankalampi piikitettävä kuin Puregon, jolla onneksi aloitan piikitykset; tulee pehmeämpi lasku hoidon alkuun. Toivottavasti en mokaile sen Menopurin kanssa sitten. Itse pitää sekoittaa kuiva-aine ja neste ja ruiskulla piikittää. Eihän tuosta määrästä minulle riitä kuin 4 päiväksi, joten tarvitsen vielä uuden reseptin lääkäriltä, kunhan hoito käynnistyy. Sitten joskus. Ahdistaa, kun en tiedä milloin.

Viallinen nainen

Kateellisena luen toisten blogeja tai keskustelupalstoilla toisten ultrajuttuja, kuinka folliultrissa on nähty niin ja niin monta munarakkulaa. Kuinka punktiossa on saatu 10 tai 15 hyvää solua, kuinka munasolut ovat hedelmöittyneet ja pakkaseenkin on saatu huuruneniä odottamaan. Minulle tähänastiset folliultrat ovat olleet kaikki kovia pettymyksiä. Olen niin pettynyt itseeni. En voi todellakaan olla ylpeä itsestäni. Minusta tuntuu, että kehoni on pettänyt minut. Välillä tuntuu, että en minä ole edes oikea nainen. Miksi? Mitä minulta puuttuu, että minusta ei voisi tulla äitiä? Enhän ole koskaan mitään muuta niin paljon halunnut. Eikö minun kuulu saada lapsia? Olisinko minä niin huono äiti, että luonto on päättänyt näin? Toisaalta järki sanoo, että silloin ei kukaan lapsiaan huonosti kohtelevakaan saisi lapsia.

Tiistai jännittää ihan kamalasti. Silloin siis on polilla suunnittelukäynti seuraavaa hoitoa varten. Minulla pyörii päässä niin paljon kysymyksiä. Miksi hoidot ovat menneet näin? Miksi stimulaatio ei ole toiminut? Miksi yksi folli kasvoi niin suuresti ja puhkesi itsestään? Onko oikeassa munasarjassani jokin vika? Onko normaalia, että menkkojen jälkeen tulee ruskeaa tuhrua usean päivän ajan? Ovatko munasarjani hiipumassa? Otetaanko lisää hormonikokeita? Ainakin AMH-testi? Millä tavalla lyhyt kaava olisi minulle sopivampi kuin pitkä? Eikös sillä saada yleensä vähemmän munasoluja kuin pitkällä, ja minulla ei ole varaa ainakaan vähemmän saada? Miten voin luottaa mihinkään jarruun, ettei munarakkulani poksahda ennen aikojaan? Mitä minun pitäisi tehdä tai jättää tekemättä? Entäs jos lyhyt kaavakaan ei toimi sen paremmin? Onko varma, että Primolut toimii minulla oikein? Minulla on niin kamalasti nyt huolenaiheita... Joka päivä ne vaan pyörivät päässä, ei sille mitään voi.

Pelkään tiistaita. Pelkään, että siellä ei anneta kovin paljon toivoa. Pelkään, että romahdan siellä. Mieheni ei luultavasti pääse mukaan ja minun pitää yksin kestää kaikki. Ja minä en muuta halua kuin saada oman lapsen! Tulla äidiksi! Mikä on niin luonnollinen ja suurimmalle osalle ihmisistä itsestäänselvä asia. Sen takia minulla on kohtu, munasarjat ja rinnat. Sen takia olen kärsinyt kuukautisista 11-vuotiaasta asti. Siihen olen tähdännyt koko elämäni. Että saisin olla äiti. Nyt minusta tuntuu, että en ole oikea nainen. Olen toisen luokan nainen, en oikea, koska en täytä sitä tehtävää, johon minut on tarkoitettu. Tai johon luulin, että minut on tarkoitettu. Olen viallinen.

Ainoa valopilkku tässä nyt on alkanut kevät ja tuleva kesä. Onneksi valo lisääntyy koko ajan. On minulla ollut parempiakin päiviä, jopa pari hyvää päivää tällä viikolla. Yritän takertua niihin hyviin hetkiin, mutta tiedän niiden olevan vain silmänlumetta ja hetken helpotus. Silti yritän antaa itselleni luvan nauttia hyvästä olosta silloin, kun siltä tuntuu. Pahaa oloa saan kestää ihan tarpeeksi muutenkin.

Vuoristorata

Ihan ensiksi haluan kiittää kaikkia teitä ihania, jotka kävitte kirjoittamassa lohdullisia sanoja edelliseen postaukseeni. Luin kyllä niitä eilen ja perjantaina, mutta en jaksanut vielä vastailla. Todella uskomatonta, miten mahtavia ihmisiä täällä on ja kuinka jaksatte tsempata ja olla tukena, vaikka osalla teistä on itselläkin vaikeaa.

Tunteet ovat menneet viikonlopun aikana ylös-alas. Onhan tässä vielä hormonimylläkkäkin päällä, Pregnyl perjantaina pistetty. Lääkäri sanoi perjantaina, että ensi viikon aikana pitäisi tasaantua nuo reilun kuukauden ajan käytetyt hormonit ja palautua oma toiminta. Eilen en jaksanut muuta kuin maata sängyssä tai sohvalla, syödä (suklaata ja sipsejä!) ja nukkua. Perjantai meni samalla tavalla. Välillä itku tulee, välillä jaksan ajatella positiivisesti. Koen valtavaa turhautumista, kun kuukauden hormonihoidot vaikeuksineen menivät ihan hukkaan. Mies on ollut mahtava tukipilari, paljon on ollut halailua ja lohdullisia sanoja. Ja toivoa. Miehellä toivo onnistumiseen on korkeampi kuin minulla. Johtuukohan se siitä, ettei hän tunne näitä hoitoja ja kaikkia tuntemuksia omassa kehossaan niinkuin minä? Aivan kuten nytkin pian pistosten alkamisen jälkeen minä vaan tiesin, että kaikki ei nyt mene niinkuin pitäisi. Huomasin punktiostakin puhuessani käyttäväni sanaa jos. Näin ei ollut ensimmäisellä kerralla. Silloin käytin siirrosta sanaa jos. Nyt jo punktiosta. Aiemmin miehen suhtautumisessa on ollut toivomisen varaa ja pari viikkoa sitten meillä oli aiheesta isompi keskustelu. Nyt tilanne on tosiaan muuttunut ja olen kiitollinen siitä tuesta, mitä mieheltäni olen saanut. Sanoinkin sen eilen hänelle ja vastaus oli, että yhdessähän me tässä ollaan. Ja se on niin totta.

Olemme keskustelleet jo tulevasta hoidosta ja päätimme, että lähdemme siihen niin pian kuin mahdollista. Eli jos polilta saamme luvan, pidämme vain yhden välikierron. Tässä tilanteessa odottaminen on kaikkein tuskallisinta. Ja pelko tulevasta. Turha pitkittää sitä useampaa kuukautta kuin on pakko. Välillä ajattelen, että jospa se antagonistihoito olisi sitten meille sopiva, jotkut yksityiset klinikathan käyttävät pääosin vain sitä kaavaa. Sitten koen kauhun tunteita pelätessäni, että entäs jos sekään ei toimi. Mitä sitten? Tämä on ihan hirveän raastavaa. Pitäisi vaan yrittää nyt tauon ajaksi saada ajatukset muualle, mutta miten se onnistuu? Tässä on kuitenkin koko loppuelämästä kysymys. Minulla on aika varattuna polin terapeutille 23.2., mutta yritän saada sitä vähän aikaisemmaksi.

Aion soittaa muutenkin polille heti alkuviikosta. Haluan kysyä, että pitäisikö minusta ottaa uudelleen joitain hormonikokeita ja/tai olisko joitain sellaisia kokeita vielä ottamatta, joista voisi selvitä jotain. Siitä on kuitenkin aikaa jo 1,5 vuotta, kun hormonimääritykset tehtiin. Ja vuosi sitten keväällä ovulointini toimi moitteettomasti. Ja nyt käy näin. Voisiko olla mahdollista, että tässä ajassa nyt olisi tapahtunut jotain? Minua jäi myös askarruttamaan se perjantaisen lääkärin kommentti oikeasta munasarjastani, kun hän epäili, ettei siitä edes munasolujen keräys onnistuisi. Nyt minua hirvittää, että jos me vielä punktiossa ollaan, niin siellä on lääkäri, joka ei saa sitä oikeaa puolta kerättyä. Minä haluan, että mahdollisen punktion tulevaisuudessa suorittaa tämä minun tutuin lääkärini. Hän on siinä ainakin onnistunut, en oikein osaa enää luottaa muihin. Nyt epäilen Pregnylinkin toimivuutta. Pistin sen 35 tuntia sitten eikä oikealta ole irtoamista tapahtunut vielä. En ole sitä ainakaan tuntenut, elleivät ne sitten ole tippuneet ihan pikkuisina vielä. Oppikirjojen mukaanhan ovis tapahtuu 36 h pistoksesta, mutta minä olenkin kaukana oppikirjoista. Ja jotta murehdittava ei loppuisi kesken, on juuri tuo ovulointinikin nyt yksi murheenkryyni. Miten ihmeessä antagonistihoidossakaan saadaan varmistettua, etteivät follini poksahtele itsestään ennen aikojaan, kun jarrusta huolimatta pitkällä kaavallakin kävi niin? Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä, eikä ollenkaan vastauksia. Ahdistavaa.

Pelkoa, toivoa ja ihania ystäviä

Yö oli itkunsekainen. Eikä vieressä ollut turvallista kainaloa, johon käpertyä. Kyllä minä taas nukahdin joskus 23 jälkeen suht hyvin. Mutta heräilin. Ja sitten taas klo 4 rävähtivät silmät auki. Niitä kyllä väsytti ihan kamalasti ja tunsin, miten turvoksissa ne olivat. Silmät halusivat mennä kiinni. Pidin niitä kiinni, mutta uni oli jo hellittänyt otteensa. Kyyneleet vaan valuivat pitkin naamaa, tyynykin kastui niin, että piti vaihtaa miehen tyynyyn. Kauhea pelko ja epätoivo iskivät taas mieleen ja minusta vaan tuntui, että en pääse tästä pois. Tunnin pyörittyäni ajatuksineni laitoin valot päälle ja aloin lukea kirjaa. Silmiä väsytti, mutta uni oli silti poissa. Olen nyt niin väsynyt, että senkin takia itkettää. Pitäisi keittää kahvia, syödä aamupalaa. Huolestuttavaa, että sekin tuntuu nyt tehtävältä, joka pitää suorittaa. Minua pelottaa niin kauhean paljon! Haluaisin olla sellainen, joka vaan jaksaa uskoa ja toivoa. Haluaisin antaa itselleni luvan toivoa. Tiedän, että muut toivovat puolestani ja toisen puolesta toivominen onkin niin paljon helpompaa. Kyllähän minäkin jaksan aina uskoa ja toivoa muiden puolesta. Omalla kohdalla se ei olekaan niin helppoa.

Onneksi ystäväni on tulossa aamupäivällä kylään. Toivottavasti saan itseni edes jotenkin koottua siihen. Vaikka tiedän kyllä, ettei minun tarvitse hänelle mitään esittää, hän tuntee minut niin hyvin, on tuntenut 3-vuotiaasta asti. Huomenna tulee toinen ystävä. Ystävä, jota olen tavannut vasta muutaman kerran, mutta tuntuu kuin olisimme tunteneet jo kauan. Meitä yhdistää tämä sama tilanne ja hän ainakin ymmärtää tasan tarkkaan. Hän ehdotti minulle eilen, että tekisimme yhdessä ruokaa. Ja lupasi katsoa, että syön :D. Myös torstaina tulee ystävä kylään. Paras ystäväni, joka on ollut mahdottoman tärkeä tuki tässä matkan varrella. Minua helpottaa ajatus siitä, että minulla on niin hyviä ystäviä, jotka jaksavat huolehtia minusta. Eilenkin puhuin puhelimessa neljän ystävän kanssa. En ole yksin, ja se on kaikkein tärkeintä.

Viikon päästä on ystävänpäivä. Ei sillä ole minulle juurikaan merkitystä. Minulle ystävät ovat tärkeitä nyt ja tässä ja kiitollisena otan heidän apunsa ja tukensa vastaan nyt, kun en yksin jaksa. Ja toivon, että kun he ovat saman tarpeessa, pystyn olemaan vastavuoroisesti apuna ja tukena silloin. Kiitos ystävät: te, jotka jaksatte kannatella minua nyt ja myös te blogiystävät, jotka olette myös olleet niin mahtavana tukena ja tsemppinä, etten tiedä, miten voisin kiittää. Kunpa voisin halata teitä jokaista. <3

Synarelasta ja motivaatio-ongelmasta

Synarelaa sumuttelen nyt kolmatta päivää eikä oireita taida vielä olla. Toivottavasti asiainlaita pysyykin näin. Paitsi aina suihkeiden jälkeen alkaa armoton nenänkutina ja joudun tosissani tekemään töitä, etten aivastaisi! Tuskaa. Lisäksi ainetta valuu aina kurkkuun, hyi että on pahaa! Mietinkin, että haittaako se nesteen valuminen, meneekö sitä sitten hukkaan ja lääke menettää tehoaan? Imeytyykö se sieltä kurkustakin vai meneekö ihan hukkaan? Tätä pitääkin muistaa kysyä torstaina, kun menen polille (terapeutti)hoitajan kanssa keskustelemaan. Eilen kyllä salilla hikosin kuin pieni sika, mutta se nyt saattoi johtua ihan vain treenistäkin.

Minulla on motivaatio-ongelma. Nyt pitäisi opiskella, mutta minä en vain jaksa keskittyä. Teen mieluummin kaikkea muuta: hääräilen kotona, roikun netissä, keksin vaikka mitä pientäkin muuta asiaa, ettei tarvitsisi alkaa lukea tai kirjoittaa "casea". Mutta kohta on taas se tilanne, että on niin pakko, jotta iskee hirveä stressi ja sitten ihan paniikissa luen ja kirjoitan ja puuh. Kun työt loppuivat, kotona päivät pitkät oleilu saa ajatukset usein hiipimään lapsettomuusasioihin ja varsinkin tulevaan hoitoon, ja keskittyminen johonkin tylsään opiskelukirjaan on aivan mahdotonta. Minun elämässäni vain on nyt yksi asia, joka hallitsee koko elämää.

Kevyt-projekti on ollut tosi kiva siinä mielessä, että siitä olen saanut muutakin ajateltavaa. Mutta kun se on sellaista omaa itseä koskevaa asiaa ja yhteisöllistä ja toiminnallista, on siihen helpompi keskittyä. Opiskelu (ja varsinkin keskittyminen lukemiseen) on nyt juuri sellaista toimintaa, johon en vain jaksa motivoitua, kun ajatukset lähtevät heti harhapoluille. Ja sitten on huono omatunto ja ahdistus siitä, kun asiat eivät etene. Tiedän, tiedän, eihän tässä ole kyse kuin siitä, että pitää ottaa itseä niskasta kiinni ja alkaa toimia. Eikä mitään muttia. Mutta silti mutta!

Pelkokerroin sata

Kävimme eilen joululahjaostoksilla. Kummilastemme lahjoja silmälläpitäen kävimme myös lastentarvikeliikkeessä leluja katselemassa (tosin lahjat löytyivät lopulta muualta). Mies innostui siellä kaupassa, kun näki kaikki kauko-ohjattavat ja koottavat pienoismallit. Hän oli ihan innoissaan, että "onko näitä vielä??" ja haaveili että voisipa ostaa. Minusta se oli niin herttaista, mutta samalla niin surullista. Voi kun meillä olisikin pikkuinen, joka voisi isin kanssa rakentaa pienoismalleja! Itsekin suu auki ihmettelin niitä kaikenlaisia leluja ja vimpaimia. Olen ihan pihalla nykyisistä leluista ja muista lastenjutuista. Jos minusta joskus vielä äiti tulee, siinä on kyllä yksi kokonainen uusi maailma, joka vaatii perehtymistä. Kaupassa oli myös vauvanvaunuvalikoimaa ja vilkaisimme myös niitä pikaisesti. Yhdet sellaiset siellä oli, jotka olivat ihan "meidän näköisemme". Lapsettomuusdiagnoosin jälkeen (eli noin vuoteen) en ole sallinut itseni katsella mitään vauvajuttuja sillä silmällä, että sopisi meille. Tai no, ehkä joskus joitain vaatteita, mutta en mitään muuta. Vaunujen katselu ei nytkään pitkään kestänyt, kun minulle tuli vaan paha mieli. Siihen tuli sitten pariskunta, joka selvästi odotti vauvaa, joten he niitä vaunuja tarvitsevat. Emme me. Minun piti päästä pois sieltä kaupasta. Ja voi että minä olin kateellinen sille pariskunnalle!

Nyt tämä lapsettomuus taas on jotenkin koko ajan pinnalla. Sitten, kun tulee vielä syntymä- ja raskausuutisia tähän samaan syssyyn, niin eihän se pääsekään unohtumaan. Miksimiksimiksi? Nyt on taas niin vaikeaa tämän kanssa. Tänä aamuna heräsin taas viideltä pyörimään sängyssä ajatuksineni, vaikka olisin voinut nukkua pidempään. Ylihuominen suunnittelukäynti polilla jännittää. Siitä tämä lapsettomuuden kova tuskakin varmaan nyt osittain johtuu. Se yhdistyy siihen pelkoon, että taas käy samalla tavalla kuin viimeksi. Ennen ensimmäistä ICSI-hoidon alkua olin enemmänkin positiivisen jännittynyt. Jee, nyt meilläkin on ensimmäistä kertaa oikeasti mahdollisuus onnistua! Voi sitä optimismia! Vaikka pessimistinen luonteeni toki jarrutteli silloinkin, silti pohjimmaisena oli se toivo. Nyt sitä ei ole. Nyt uskallan toivoa vasta sitten, jos folliultrissa näyttää siltä, että kannattaa toivoa. Voi että minä oikeasti pelkään tulevaa, miten ihmeessä pää kestää kasassa, jos taas käy samalla tavalla. Jaksanko minä sitten nähdä ketään ystäviä, joilla on lapsia? Murehdin jo tuota asiaa etukäteen, koska ystäväni ovat minulle tärkeitä. Tuleva hoito on kuitenkin se melko pätevä suunnannäyttäjä, että onnistummeko me (ikinä) vai emme. Jos lääkeannoksen suurentamisesta huolimatta munasoluja tulee vähän, mitä siinä muka sitten on enää tehtävissä toisin..? Meillä loppuvat hoidot kyllä aika lyhyeen, jos ei saada ikinä alkioita pakkaseen, ja joudutaan taas aloittamaan hoito alusta. Syvä huokaus.

PP 13 - Pelko

Huomenna on testiaamu. Minua pelottaa kamalasti. En ole koskaan ollut "himotestaaja". Ennen hoitoja en varmaan koskaan tehnyt testiä ennenkuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Hieman epäsäännöllisen kierron takia niitä tuli tehtyä muutamia. Usein vuoto alkoi jo ennen testiä. Kun yritystä oli takana vuoden verran kesällä 2010, tiesin jo varmasti jonkin olevan vialla enkä uskonut enää luomuplussaan kohdallamme. Viimeisen raskaustestin ennen hoitojen alkua tein viime jouluaattoaamuna. Silloin pienesti toivoin viimeisen kerran, että meille tapahtuisikin joulun ihme. Olin lapsellinen, ei meille tietenkään sellaista tapahtunut. Jouluaatto käynnistyi pettyneellä itkulla. Kuin pisteenä i:n päälle vuotokin alkoi jouluaattoiltana kuinkas muutenkaan kuin lahjojen jakamisen aikana. Hyvää joulua ja onnellisempaa uutta vuotta, Rowan! Inseminaatioiden jälkeen tein testin aina vasta virallisena testipäivän. Niinkuin nytkin.

En siis ole koskaan saanut positiivista tulosta raskaustestiin. Olen joskus kaivanut testin vielä roskiksestakin, ja tarkistanut jospa siihen kuitenkin olisi tullut joku haamu! Eikä ikinä ole. Tuttu tilanne Meinasin kaatua -sarjakuvablogista varmasti meille monelle. Nyt minä pelkään sitä huomista testaamista niin paljon, että melkein tekisi mieli jättää koko testi tekemättä. Niin kauan, kun vuoto ei ala ja en testaa, on toivoa. Kun testi näyttää negaa, on toivokin mennyt. Pakkohan se silti on testata, tiedän. Viime yönä heräsin klo 3:45 ja mietin, että en minä ole raskaana. Tietenkään en ole. En nukkunut enää koko yönä. Päivällä taas mietin, että jospa sittenkin? Nyt taas on sellainen tunne, että ei varmasti. Joku voi varmaan jo ihmetellä, että miksi se ei jo tee sitä testiä pois, onhan jo pp 13 -ilta. Mutta en minä uskalla. Haluan pitää siitä viimeisestäkin toivonrippeestä kiinni vielä edes hetken.