Kävimme eilen joululahjaostoksilla. Kummilastemme lahjoja silmälläpitäen kävimme myös lastentarvikeliikkeessä leluja katselemassa (tosin lahjat löytyivät lopulta muualta). Mies innostui siellä kaupassa, kun näki kaikki kauko-ohjattavat ja koottavat pienoismallit. Hän oli ihan innoissaan, että "onko näitä vielä??" ja haaveili että voisipa ostaa. Minusta se oli niin herttaista, mutta samalla niin surullista. Voi kun meillä olisikin pikkuinen, joka voisi isin kanssa rakentaa pienoismalleja! Itsekin suu auki ihmettelin niitä kaikenlaisia leluja ja vimpaimia. Olen ihan pihalla nykyisistä leluista ja muista lastenjutuista. Jos minusta joskus vielä äiti tulee, siinä on kyllä yksi kokonainen uusi maailma, joka vaatii perehtymistä. Kaupassa oli myös vauvanvaunuvalikoimaa ja vilkaisimme myös niitä pikaisesti. Yhdet sellaiset siellä oli, jotka olivat ihan "meidän näköisemme". Lapsettomuusdiagnoosin jälkeen (eli noin vuoteen) en ole sallinut itseni katsella mitään vauvajuttuja sillä silmällä, että sopisi meille. Tai no, ehkä joskus joitain vaatteita, mutta en mitään muuta. Vaunujen katselu ei nytkään pitkään kestänyt, kun minulle tuli vaan paha mieli. Siihen tuli sitten pariskunta, joka selvästi odotti vauvaa, joten he niitä vaunuja tarvitsevat. Emme me. Minun piti päästä pois sieltä kaupasta. Ja voi että minä olin kateellinen sille pariskunnalle!
Nyt tämä lapsettomuus taas on jotenkin koko ajan pinnalla. Sitten, kun tulee vielä syntymä- ja raskausuutisia tähän samaan syssyyn, niin eihän se pääsekään unohtumaan. Miksimiksimiksi? Nyt on taas niin vaikeaa tämän kanssa. Tänä aamuna heräsin taas viideltä pyörimään sängyssä ajatuksineni, vaikka olisin voinut nukkua pidempään. Ylihuominen suunnittelukäynti polilla jännittää. Siitä tämä lapsettomuuden kova tuskakin varmaan nyt osittain johtuu. Se yhdistyy siihen pelkoon, että taas käy samalla tavalla kuin viimeksi. Ennen ensimmäistä ICSI-hoidon alkua olin enemmänkin positiivisen jännittynyt. Jee, nyt meilläkin on ensimmäistä kertaa oikeasti mahdollisuus onnistua! Voi sitä optimismia! Vaikka pessimistinen luonteeni toki jarrutteli silloinkin, silti pohjimmaisena oli se toivo. Nyt sitä ei ole. Nyt uskallan toivoa vasta sitten, jos folliultrissa näyttää siltä, että kannattaa toivoa. Voi että minä oikeasti pelkään tulevaa, miten ihmeessä pää kestää kasassa, jos taas käy samalla tavalla. Jaksanko minä sitten nähdä ketään ystäviä, joilla on lapsia? Murehdin jo tuota asiaa etukäteen, koska ystäväni ovat minulle tärkeitä. Tuleva hoito on kuitenkin se melko pätevä suunnannäyttäjä, että onnistummeko me (ikinä) vai emme. Jos lääkeannoksen suurentamisesta huolimatta munasoluja tulee vähän, mitä siinä muka sitten on enää tehtävissä toisin..? Meillä loppuvat hoidot kyllä aika lyhyeen, jos ei saada ikinä alkioita pakkaseen, ja joudutaan taas aloittamaan hoito alusta. Syvä huokaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! :)