Elossa

Ihanaa! Kävin eilen sairaalassa gynen polilla ultrassa ja kuulemassa maanantaina otetun hCG-hormonin tuloksen. Hormoniarvo oli alle 1, eli vihdoin raskaushormoni on lopullisesti poistunut elimistöstäni. Myös kohtu oli tyhjä, joten tyhjennys oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Ultraaminen jännitti hullun lailla, lähinnä pelkäsin, että miltä se munasarja näyttää. Helpotus olikin suuri, kun lääkäri aikansa tutkailtuaan totesi, että tämähän näyttää ihan normaalilta munasarjalta, jossa on ovulaation jälkitila. Milloinhan minun munasarjaani olisi viimeksi kuvailtu normaaliksi. Tulipa jotenkin mukava olo tuosta lausunnosta. Lääkäri ei ollut fertipuolen asiantuntija, mutta eiköhän ihan perusgynetkin osaa arvioida kierron vaihetta ja munasarjan ulkonäköä ihan samalla tavalla. Lääkäri kyllä käänsi monitorin myös minun nähtäväkseni. Sanoi, että saat itsekin katsoa kun varmasti tuolla kokemuksella asiasta jotain itsekin ymmärrät. :D

Minullahan oli siis vielä silloin 27.2. ultrassa neljä rakkulaa/kystaa, kullakin kokoa yli 2 cm. Itse asiassa muutama päivä Cytotecien jälkeen minulla oli ihan järkyttävät oikean puolen kivut. Se oli sellaista samantyyppistä kuin endokipujen aikaan vasurissa. Tai punktion jälkeen. Luultavasti ne rakkulat/kystat ovat siis puhjenneet silloin. Nyt oli enää yksi siellä näkyvissä ja tämä lääkäri arvioi, että se olisi puhjennut munarakkula. Eli minulla olisi ollut ihan oikeasti ovulaatio vastikään!!! Itse asiassa viitteitä siihen on ollutkin muutama päivä sitten. Ja mikä parasta, sain todistetuksi sen, että endo ei ole iskenyt oikeaan munasarjaankin. Se olikin se pahin pelko tässä vaiheessa. Kohdun limakalvo ei sitten ollutkaan mikään paras mahdollinen. Mutta ihmekös tuo, kun yhteensä vuosin yli kuusi viikkoa ja jonkinmoinen myllerryshän siellä on käynyt.

Me ollaan nyt päätetty, että ei lähdetä siihen viimeiseen yritykseen ihan heti. Muutama kuukausi ainakin taukoa. Menee varmaan loppukesään tai jopa syksylle asti. Mitään aikatauluja ei päätetä etukäteen, vaan sitten kun tuntuu siltä, että jaksetaan. Eihän tässä nyt kiire ole, ei se blasto sieltä pakkasesta mihinkään karkaa. Itselläni on ihan sellainen olo, että voisin säilyttää sitä siellä ikuisesti. Niin kauan kuin ei mitään tehdä, myös toivo pysyy. Sitten kun se on tehty, on kaikki ohi. Tämä alkuvuosi on ollut meille niin rankkaa aikaa, että henkiseen toipumiseen menee tovi. Vaikka nyt fyysisesti on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi, niin henkinen puoli ei ole todellakaan reilassa. En tiedä, tuleeko se ikinä olemaankaan. Parempaan suuntaan on silti jo menty. Minulla on auttanut se, kun olen päässyt taas treenaamaan. Kiloja minulle on kertynytkin tämän kevään aikana reippaasti. Paino on nyt korkeammalla kuin vuosiin. Nyt onkin hyvää aikaa pudotella niitä liikakilojakin, kun ei tarvitse stressata siitä PASsista.

Jotain kuitenkin meinataan tehdä asian eteen tässä tauollakin. Soitin tänään klinikalle eilisen ultran takia ja kerroin tästä paussista. Hoitaja oli ehdottomasti myös sitä mieltä, että ei missään tapauksessa kannata siihen PASsiin lähteä ennen kuin molemmilla on henkinen valmius siihen. Kysyin kuitenkin, että voisinko käyttää tauon aikana minulle PASsia varten määrättyä Letrozolia buustaamaan ovulaatiota. Kun siinä pakkauksessa on kuitenkin 100kpl niitä lääkkeitä ja PASsiin menee vain 10. Hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa asiasta ja kuulemma voin käyttää. Aloitan seuraavassa kierrossa ja otan yhden tabletin 2 x pv kiertopäivinä 2-6. Ehtona on, että seuraan lääkkeen tehoa, eli käyn joko ultrassa tai testaan itse kotona ovistesteillä. Eli vuosien jälkeen: ovistestit, täältä tullaan taas! Lääkeaineenahan tuo ei ole minulle uusi. Neljä vuotta (!!) sitten minulla käytettiin Femaria inssin yhteydessä ja sitten käytin sitä polin kesätauon aikana parissa kierrossa. Femarissa on siis sama vaikuttava aine, letrotsoli, mutta tämä minulle nyt määrätty Letrozol on paljon edullisempi. Siksi siis haluan kokeilla tätä, kun jos tämä minun typerä kroppani olisi vihdoin jotain tajunnut siitä, miten tullaan raskaaksi. Jos tuolla lääkkeellä sitten saataisiin aikaan ovulaatio ja hyvä munasolu, niin pienesti toivon jotain tapahtuvaksi. En siis todellakaan usko, että tästä mitään raskautta alkaisi, mutta ehkä ihan pienenpieni toivo. Ja ainakin voin seurata, tuleeko sitä ovulaatiota. Mitään haittaakaan tästä ei ole, joten miksi ei kokeiltaisi. Endometrioosikaan ei villiinny tästä lääkkeestä, sehän minulla oli ehto lääkkeen aloittamiselle. Tästä puheenollen, nythän on menossa endometrioosiviikko. Eli terveisiä vaan kaikille endosiskoille! <3

Tämmöisiä suunnitelmia siis täällä. Suht ok olo siis nyt. Silloin kun ei tarvitse ajatella lapsettomuutta. Kyllähän sitä joka päivä jossain vaiheessa ajattelee. Lapsiperheet eivät ole lempparilistalla ykkösenä juuri nyt, eivätkä raskausmahaiset. Molempia näen töissä päivittäin, se on vaan kestettävä... Olen kyllä oppinut jo aika lahjakkaasti katsomaan "ohi" raskausmahan, kun sellainen tulee vastaan.

Selviytymistä

Kiitos taas kaikille! En nyt jaksa jokaiselle kommentoijalle vastata erikseen, mutta tässä haluan sanoa, että jokainen teidän kommentti on ollut minulle äärettömän tärkeä. Jokaisen olen lukenut useampaan kertaan ajatuksella kiittäen. Olen jotenkin ihan sanaton tiedän vilpittömän välittämisenne edessä. Suurin osa teistä ei tunne minua "oikeasti", silti kommenteistanne välittyy sellainen aito huolenpito, jollaista ei voi mitenkään teeskennellä. Tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas siinä mielessä, että minulla ja meillä on myös "elävässä elämässä" ihmisiä, jotka ovat tähän asti jaksaneet kulkea kanssamme tätä kamalan raskasta tietä. Toivoen, tukien ja uskoen. Kyllä nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin todellinen ystävyys punnitaan. Eilen ja tänään on whatsapp ollut kovassa käytössä. Ystävät huolehtivat heti aamusta, kuinka minä voin <3

No, en voinut kovin hyvin. Nukuin kyllä yön kuin tukki, olin ihan poikki. Sitten heräsin kuuden maissa tekemään varmistustestin ja se oli myös negatiivinen. En muuta odottanutkaan, mutta siitä se sitten taas lähti. En voinut taaskaan muuta kuin itkeä. En voinut miehellekään montaa sanaa aamulla sanoa ilman kyyneltulvaa. Kyllä minä pian ymmärsin, ettei minusta ole tänään töihin. En minä voi sinne mennä itkemään! Parempi antaa nyt kaiken tulla ulos. Ja miten ihana esimies minulla onkaan! Puhelimessa en meinannut saada sanottua edes asiaani itkun seasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että laittaa sairaslomapäivän. Hän vielä huolehti, että pärjäänhän varmasti kotona ja onko minulla joku joka voi tulla luokseni, jos tarvitsen tukea. Ihana esimies(nainen) <3 Olen todella helpottunut, että olen töissä ollut avoin näistä asioista. Nyt olisi ollut ihan hirveä tilanne alkaa selvittää, mitä on tapahtunut kun olen näin rikki etten voi tulla töihin.

En saanut heti aamusta klinikalta ketään kiinni, mutta minulle soitettiin takaisin. Onneksi puhelimessa oli sama hoitaja, joka oli siirrossa mukana. Kyllähän tulos oli heillekin pettymys. Siellä oli kovasti odotettu toisenlaista tulosta. Hän kuitenkin varmisteli, että enhän ole lopettanut lääkitystä. No, en ollut ottanut niitä enää aamulla. Hoitaja sanoi, että he aina suosittelevat silti veritestiä, vaikka tulos olisikin kotitestillä negatiivinen ja että lääkkeet lopetetaan vasta sen jälkeen. Joskus on käynyt niin, että kotitestit ovat olleet väärässä ja tukilääkkeet lopetettu ja sitten onkin ollut raskaana ja tullut keskenmeno. No, minä sitten suostuin jatkamaan lääkitystä ja menemään huomenna veritestiin. Ihan turhalta se tuntuu eikä minulla ole todellakaan mitään toiveita enää, mutta tehdään nyt niin kuin käsketään. Menkkaoloja minulla ei juuri ole eikä vuotoa (muuta kuin valkoista lugemössöä). Kuinka ironista, että niitä menkkaoloja ei sitten ole nyt kun ne saisivat ihan vapaasti alkaa! Sitten tajusin, että minulla on vain yksi Lugesteron-kapseli jäljellä. Noniin, olisi minulla ollut niitä vielä töissä jemmassa. Mutta kun ajattelin, että en minä niitä nyt tämän enempää kotiin tarvitse, etten osta turhaan. Että ehdin apteekkiin hyvin töihin mennessä tänään jos tarvitseekin lisää. Pieni ulkoilu voisi tehdä hyvää, joten lähdin lähiapteekkiin 1,5 km päähän. Kyllä se silti vaati kanttia. Silmät itkettyneinä, naama turvoksissa. Ajattelin että samallapa haen kaupasta suklaata. Ja sitten apteekissa: valitettavasti meillä ei ole tätä lääkettä tällä vahvuudella. Silloin ajattelin, että miten kaikki voi olla niin minua vastaan!!! Eikun kävelin takaisin kotiin hakemaan bussikortin ja sitten bussilla keskustaan. Juuri kun olin ajatellut, että sinne en todellakaan jaksa tänään mennä. Sain haettua paketin lugeja kuitenkin, vaikka se onkin niiiiin turhaa.

Hoitajan kanssa juttelu teki hyvää. Pienesti alkoi taas toivokin nousta, kun tuli puhe siitä pakkasalkiosta. Minä kerroin huoleni alkion selviämisestä sulatuksesta. Hoitaja kertoi, että eihän mitään voi koskaan satavarmaksi luvata, mutta blastokystin selviäminen heillä käytössä olevan pakastusmenetelmän (vitrifikaatio) sulatuksesta on kuitenkin hyvin todennäköinen. Se toi vähän potkua minulle tähän kuitenkin. Jos se yksi siirto sitten olisi kuitenkin mahdollinen. Kerroin, että nyt huilataan pari kuukautta ja otetaan sitten yhteyttä. Ihan meidän aikataulun mukaan kuulemma edetään. Olen tänään puhunut puhelimessa myös äidin ja yhden ystäväni kanssa. Molemmat niin kullanarvoisia <3 Muuten olenkin vaan lepäillyt (ja syönyt suklaata), katsonut nettitv:tä ja itkeskellyt. Olen antanut itselleni aikaa latautua kunnolla loppuviikon. Huomenna menen kyllä töihin, mutta minulla on sellainen päivä, että voin tarvittaessa vaikka lähteä kesken päivän pois (ja pitää käydä siellä veritestissä). Ensi viikolla alkaa ryhdistäytyminen. Takaisin salille ja järkeä ruokavalioon.

Hirveän surullinen minä olen edelleen eikä tämä hetkessä katoa. Mutta se pahin pohja taisi jo tulla tavoitetuksi ja nyt pitää vaan jaksaa taas ponnistaa ylöspäin. Kohti viimeistä taistelua.

Siirto ja kiitollisuus

Kiitos kaikille teille ihanille tsemppikommenteistanne eilen! <3 Nyt tulee kyllä tarpeeseen, meni tämä taas niin tiukille. Mutta tällä kertaa lähtökohdat eivät voisi olla juuri paremmat juuri tämän pienen Hipun kiinnittymiselle, joten yritän nyt ajatella positiivisesti siihen saakka kunnes lopputulos on tiedossa. Itselläni kun siirtoja on takana vain se kaksi kappaletta ja edellisestä on aikaa jo kolme vuotta, tuntuu tämä taas niin uudelta ja ihmeelliseltä. Kohtuuni laitettiin eilen ihan oikeasti elävä alkio! Teknisesti siis olen raskaana kunnes toisin todistetaan, niin kuin joku eilen kommentoikin :)

Dextrasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Minähän jännitin siirtoa kovasti senkin vuoksi, kun kohdunkaulani on niin "käppyrä", että siirrot ovat olleet todella kivuliaita. Kohdunkaulaa on kiskottu kuulapihdeillä ja ekalla kerralla alkio piti viedä kaappiin takaisin odottamaan kun se ei vaan meinannut suoristua. Nyt klinikalla olivat siis hyvin kotiläksynsä tehneet ja valmistautuneet huolella. Minua varten oli Espanjasta tilattu erityinen katetri, joka sopii käppyräiselle kohdunkaulalleni. Espanjassa tehdään kuulemma muuten eniten Euroopassa lahjamunasoluhoitoja, näin niin kuin knoppitietona ;) Nyt siirto menikin lähes kivuttomasti eikä lääkärilläkään ollut juurikaan vaikeuksia, kun oli "ajo-ohjeet" opeteltu huolellisesti. Miehen kanssa me molemmat näimme näytöllä pienen valkoisen pisteen , joka meni kohtuun ja jäi sinne <3 Minusta se muistutti ihan pientä kultahippua ja siksi sanonkin sitä Hipuksi :) En tiedä, oliko se se alkio vai vain ilmakupla, jonka sisällä se alkio oli, mutta tuon jälkeen en vaan ole saanut sitä näkyä pois mielestäni. Lääkärin mukaan se saatiin juuri sopivaan paikkaan, mihin olisi hyvä tarrata kiinni. Tartu nyt Hippu pieni!

Yksi alkioista ei ollut siis selvinnyt blastokystiksi asti, siihen ei ole syytä tiedossa. Vielä 8-soluvaiheessa se oli näyttänyt yhtä hyvältä kuin muutkin. Yksi siis pakastettiin. Se ei ollut laadultaan ihan yhtä hyvä kuin tämä nyt siirretty, mutta kuulemma kuitenkin hyvä ja sellainen, joka kannattaa ehdottomasti pakastaa. Lääkäri sanoi, että laitetaan toinen pakkaseen siksi, että olisi vielä sitten se toinen mahdollisuus, jos tästä ei raskaus ala. Olen samaa mieltä. Yksilöllisesti on jo alustavat PAS-suunnitelmatkin tehty, jos siihen "joudutaan". Aika jännältä kuulostaa minusta Femar+Ovitrelle -yhdistelmä. Ei tule mieleen, että olisin moisesta lukenut. Molempiahan minulla on ollut käytössä, Femar ennen inssejä ja Ovitrelle yhdessä ICSI:ssä kun Pregnyl oli apteekeista loppu. Ovitrellea on sitten tarkoitus pistää muutamana päivänä pienen annoksen verran ja yhtenä isompi annos. Tämä onnistuu Ovitrellella, koska sehän on sellainen kynäpiikki, jolla voi annostella. Vaikka normaalistihan se tuikataan kerralla silloin, kun tarkoitus on käyttää irroituspiikkinä. Tämä lääkeyhdistelmä olisi lääkärin mukaan todella hyvä minulle endometrioosinikin takia. Kyllä me nyt saimme tietää, että yhteensä munasoluja oli kerätty 7, niistä siis 5 kypsiä ja 3 hedelmöittyi normaalisti. Miehen siittiöissä ei ollut mitään vikaa.

Tällä hetkellä tunnen syvää kiitollisuutta tuntematonta naista kohtaan. En voi koskaan kiittää häntä henkilökohtaisesti, mutta ajattelen luovuttajaa lämmöllä ja kiittäen. Olipa lopputulos mikä tahansa, mikään ei koskaan vähennä sen uhrauksen arvoa, jonka hän on meitä auttaakseen tehnyt. Kun viime viikonloppuna ajelimme kohti Helsinkiä, ajattelin tätä naista paljonkin ja toivoin, ettei hän kärsisi kovista kivuista ja muista oireista. Toivottavasti punktiokin on mennyt mahdollisimman hyvin. Vaikka olin ja olen edelleenkin pettynyt siihen solumäärään, mikä hoidosta tuli, se ei ole todellakaan luovuttajasta kiinni. Hän on varmasti tehnyt kaikkensa mikä nyt vaan tehtävissä on. Näistä kun ei vaan koskaan voi tietää etukäteen. Lääkärimmekin sanoi, että jokainen stimulaatiokerta on yksilöllinen eikä lopputulosta voi koskaan tietää varmaksi. Niinhän se menee. Tottakai olisin halunnut, että pakkaseen olisi saatu enemmän alkioita, niin kuin lahjamunasoluhoidoissa yleensä. Mutta ei se asia harmittelemalla miksikään muutu ja juuri nyt on tärkeämpää ajatella tätä hetkeä ja sitä, mikä nyt on hyvin.

Positiivisena näen myös sen, että viimeisen kolmen vuoden aikana minulle on ne kaksi laparoskopiaakin tehty. Eli tämä on ensimmäinen siirto, joka on tehty sen jälkeen, kun huonot munatorvi ja munasarja on poistettu. Ei tarvitse miettiä, tiputtaako se tulehtunut munatorvi myrkkynesteitä kohtuun. Myös kohdunulkoisen raskauden riski on pienempi, kun on vain yksi munatorvi jäljellä.

Nyt on pikkuisen jännittävää, kun aion seuraavaksi pistää sen Gonapeptylin. Ei ole tarvinnut piikittää mitään melkein kahteen vuoteen, niin onhan se taas vähän jännää. Gonapeptyl näyttää samanlaiselta kuin Orgalutran, mutta onneksi se piikki on siinä inhimillisempi. Gonapeptyl siis pistetään siksi, että se voi auttaa alkiota kiinnittymisessä ja siksi se pitää pistää juuri tänään. Eikun vaan piikki näppiin ja survaisu mahamakkaraan! Piinapäivä 1 alkakoon.

Pikkuhippu

Pikainen päivitys täältä puhelimen välityksellä. Nyt on pikkuhippu matkassa mukana. Blastokysti luokkaa 3BB, mikä on lääkärimme mukaan juuri loistava tässä vaiheessa. Ei siis vielä kuoriutumassa. Kiinnittymisen pitäisi tapahtua jo tänään tai huomenna. Kohta lähdetään ajelemaan kotiin, siinäpä se päivä meneekin. Sain mukaan Gonapeptylin, jonka pistän huomenna. Harmi kun se yksi oli hyytynyt, mutta saatiin edes se yksi vielä jemmaan pakkaseen.

Kirjoittelen huomenna tarkemmin. Nyt Hippu pikkuinen... Tarraa kiinni, jooko!!! Lääkäri antoi reilut 50% mahikset onnistua tällä alkiolla. Testipäivä on 28.1.

Trio

Ei hyvänen aika mikä aamu tänään oli! odotin sitä biologin soittoa kuin tulisilla hiilillä. Kun sitä ei alkanut kuulua, olin jo varma että nyt siellä on huonoja uutisia ja ne odottelevat että lääkärimme tulee ja soittaa ne meille itse. Whatsappailin ystävieni kanssa ja he sitten kehottivat soittamaan sinne itse. No, minä soitin hoitajille. Ja mikä ihana yllätys: koko trio on nyt jakautunut normaalisti eteenpäin ja kaikki siis ovat 8-soluisia niin kuin tässä vaiheessa pitääkin. Eli se eilen 6-soluiseksi kirinytkin oli nyt rauhoittunut ja on nyt aivan normaali. Hoitaja kertoi ettei biologi ollut vielä ehtinyt soittaa ja lääkärimmekään ei ollut vielä tullut paikalle, joten he eivät olleet soittaneet ennen kuin voidaan sopia siirtoaika lauantaille.

Biologi sitten soitti myöhemmin ja kertoi, että alkiot ovat nyt kaikki niin hyviä kuin tässä vaiheessa vaan voi olla. Nyt niille ei voi tehdä mitään, vaan niiden annetaan mennä rauhassa morula-vaiheen yli. Sitten vasta lauantaiaamuna, joka on siis siirtopäivä, katsotaan, ovatko ne kehittyneet blastokystiksi asti. Sitä tietysti toivotaan! Blastokysti on siis rakkulavaiheessa oleva alkio, ja se on jo niin "pitkällä", että sen pitäisi kiinnittyä kohtuun todennäköisemmin kuin 4-soluisen alkion. Kaiken tämän jälkeen olisihan se ihan mieletöntä onnea, että nämä kaikki kolme nyt jaksaisivat kehittyä sinne asti! Jännittää niin kamalasti!

Keep calm...

Nyt alkoi jännittää ihan oikeasti! On nimittäin aikataulu selvillä. Meidän luovuttaja oli käynyt tänä aamuna ultrassa ja keräyspäivä on nyt sovittu ensi maanantaiksi. Eli me lähdemme sitten viikonloppuna matkaan ja mies käy maanantaiaamuna klinikalla hoitamassa oman osuutensa. Minuahan ei tietysti tarvita ennen mahdollista siirtoa, mutta lähden jo mukaan. Jos viiden päivän viljely onnistuu, siirto on sitten seuraavana lauantaina. Lugesteronia alan käyttää maanantaista alkaen.

Nyt mieli on jo positiivisempi! Kysyin varovasti hoitajalta, että miltä siellä päässä sitten näytti. Kuulemma siellä näyttäisi olevan ihan reilusti hyviä munarakkuloita tulossa. Lopputuloshan tietysti selviää vasta sitten maanantaina, mutta kyllä tuo kuulosti omaan korvaan niin oudolta. Kun omat ultrat menivät aina tyyliin "ei täällä kovin hyvältä näytä, ehkä pari potentiaalista follikkelia". Ja nyt tilanne on sitten ihan eri! Myös tänne blogiin kirjoittaminen helpotti maanantaina ihan selvästi. Kävin tänään töiden jälkeen siellä terapeutillakin ja sekin teki hyvää. Yritettiin saada ajatukset sinne positiivisen puolelle. Nyt tärkeintä on ajatella mielen ja kehon saamista mahdollisimman rennoksi. On oltava armollinen, vaikka se onkin vaikeaa. Ja yrittää pitää mieli korkealla ja positiivisena vaikka sitten mielikuvaharjoitteiden avulla. Pakollahan siihen positiiviseen ajatteluun ei pysty.

Tästä se lähtee...

Ensiksi kiitos teille kaikille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseeni! Mieletöntä, miten monta teitä on siellä, jotka elävät mukana tässä tärkeässä vaiheessa. Kiitos teille, kun olette osoittaneet välittämistänne olemalla niin vilpittömän iloisia meidän puolestamme! <3 Kiitos myös ystäville, jotka olette muuta kautta osoittaneet tukenne meille. Tällaisina hetkinä sitä tuntee olevansa etuoikeutettu kun huomaa, kuinka paljon elämässä on välittäviä ihmisiä. Tiedän, että on niin monta, joille tämä meidän lapsettomuustaipaleemme on ollut raskasta seurattavaa ja kuinka te toivotte kanssamme, että polkumme saisi vihdoinkin onnellisen päätöksen. <3

Kuvalähde

Huhhuh, onpa ollut melkoinen viikko. Tosiaan, vasta viime torstaina saatiin tietää luovuttajasta ja nyt jo ollaan siinä vaiheessa, että huomenna alkaa lääkitys! Tänään siis alkoi vuoto ja huomenna (kp2) aloitan Progynovan. Se on estradiolia (estrogeeni), jota yleensä määrätään hormonikorvaushoidoksi vaihdevuosioireisiin. Ilmeisesti tätä sitten käytetään näissä lahjamunasoluhoidoissa, olisikohan PASseissakin käytössä (?). Annostus vaan on kolminkertainen verrattuna alkuperäiseen tarkoitukseen. Minun pitää siis ottaa 2 mg tabletti kolmesti vuorokaudessa mieluiten 8 tunnin välein. Jännittää, miten tämä taas vaikuttaa. Koskaan aiemmin ei siis ole hoidoissa minulla tätä ollut, joten saa nähdä, olenko muutaman päivän päästä hormonihirviö! :D

Puhelin on laulanut päivittäin tällä viikolla klinikalle. Ensin maanantaina soitin että olemme valmiit aloittamaan. Eilen sitten saatiin ohjeet etenemisestä. Ja tänään alkoi vuoto, ja taas piti soittaa. Nyt se vuotokin siis ajoittui sopivasti. Jos se olisi alkanut jo viime viikon lopulla, ei oltaisi tähän junaan ehditty! Tänään myös soittelin kotikaupunkimme eräälle yksityiselle klinikalle, jonne sain onneksi sovittua ultrakäynnin ensi viikon lauantaiksi. Ultrassa minun pitää siis käydä kp 10-14 välisenä aikana ja ensi viikon lauantai on kp 11. Ihanaa kun tuolla klinikallakin ollaan ymmärtäväisiä ja sain lapsettomuuslääkärille siis ajan klinikan aukiolon ulkopuolelle. Vastaanoton ihana hoitaja sanoi, että "kyllä ne meidän lääkärit tulee vaikka joulupäivänä kun on tällaisista asioista kyse!". Kun olen ultrassa käynyt, täytyy tulokset ilmoittaa hoitavalle klinikalle ja sitten määrätään, milloin aloitan Dexametasonin (kortisoni). Tänään siis hain apteekista Progynovan ja Dexametasonin. Sitten kun luovuttajalla on punktio, aloitan minä Lugesteronit samana päivänä. Siinäpä tämänhetkinen tieto lääkityksistä.

Tänään tulikin klinikalta kirjekuori, jossa oli ohjeet lääkityksistä ja muista toimenpiteistä. Mukana oli myös lähetteet meille molemmille infektiotesteihin. Nehän siis täytyy myös taas ottaa, kun edellisistä on aikaa niin kauan. Myös hoitosuostumuslomakkeet tulivat ja ne täytyy lähettää klinikalle sitten yhdessä labravastausten kanssa. En vielä tiedä, onnistuuko labrojen ottaminen julkisen kautta vai pitääkö nekin ottaa yksityisellä.

Tästä se lähtee! Nyt kun vaan pysyy pää menossa mukana, toiveet korkealla, mutta kuitenkin jalat maassa. Jännittää vimmatusti!

The Puhelu

En olisi ikipäivänä uskonut, että pääsen kertomaan näistä mahtavista uutisista jo tämän vuoden puolella! Kyllä. Meillä alkaa lahjamunasoluhoito!

Olen vielä itse ihan ymmälläni tästä enkä ihan täysin tajua koko tilannetta. Me saimme tällä viikolla tietää, että meille on luovuttaja! Klinikalta siis soiteltiin ja kun omahoitajamme ensin kyseli laparoskopiasta toipumisesta, niin luulin että puhelu koski vain sitä. Mutta sitten se tuli: "Miltäs kuulostaisi ajatus lahjamunasoluhoidosta?". Haukoin vaan henkeäni enkä ensin meinannut saada sanaa suustani. Sitten tajusin kysyä "siis onko meille löytynyt luovuttaja?". Kyllä vain. Tosin luovuttaja on 10 cm pidempi kuin minä ja hänellä on eriväriset silmät. Mutta mitä väliä? Ei mitään. Sitten tuli toinen pommi: hoito alkaisi jo seuraavasta kierrosta. Tässä vaiheessa oli pakko vähän ottaa aikalisä. Hoito siis tullaan tekemään monen sadan kilometrin päässä kotikaupungistamme. Lisäksi mieheni oli juuri puhelun aikaan työmatkalla ja pääsimme kunnolla keskustelemaan asiasta vasta viikonloppuna. Sovimme siis, että maanantaina ilmoitamme päätöksestämme. Nyt tuskin maltan odottaa huomista, jolloin pääsen vahvistamaan, että me todellakin haluamme aloittaa nyt.

Päätöstä ei tarvinnut kauheasti sitten edes miettiä. Vähän on vaan nyt viikonloppuna jännätty, että alkaako minun menkat nyt jo viikonloppuna. Nimittäin oma osuuteni lääkityksestä pitää aloittaa sitten seuraavan vuodon alkaessa, kun minun kiertoni täytyy sovittaa luovuttajan kiertoon. Mitähän lääkitystä siinä käytetään..? Minulta nimittäin löytyy vielä kotoakin Primolutia jostain edellisistä hoidoista eikä se ole mennyt vanhaksi. Pitää kysyä huomenna. Vuoto ei siis ole onneksi alkanut ainakaan vielä, vaikka perjantaista asti on tuntunut, että se alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Meillä on tosin sekin vaihtoehto, että jos jostain syystä aikatauluja ei saataisi natsaamaan, niin kaikki mahdolliset alkiot pakastettaisiin ja siirto tehtäisiin sopivana ajankohtana PASsina. Mutta me molemmat olemme miehen kanssa ehdottomasti sitä mieltä, että haluamme tuoresiirtoon. Kun meillä on niin kurjat kokemukset alkioiden saamisesta, niin emme halua riskeerata sitä, että jos tulisikin vain yksi tai kaksi alkiota, jotka eivät selviäkään pakastuksesta ja sulatuksesta, niin siinä jäisi ihan hirveä jossittelu sitten, että entä jos olisi siirretty tuoreeltaan. Hoitaja sanoi, että blastokystit kyllä yleensä selviävät hyvin pakastuksesta ja sulatuksesta, mutta me tosiaan haluamme sen yhden tuoresiirron. Pyritään siis järjestämään työasiat niin, että päästään tammikuussa siirtoon. Jos kaikki siis menee hyvin ja saadaan alkio(ita).

Huhhuh. Viikonloppu on siis mennyt enemmän ja vähemmän sekavissa tunnelmissa. Vielä alkusyksystä klinikalta kerrottiin, että kyllä se hoito varmaan menee tuonne loppukevääseen. Nyt kuulemma syksyn aikana luovuttajia onkin saatu useampia ja jonoa liikkumaan. Aika tarkalleen siis meillä meni 8 kk tuon puhelun saamiseen siitä kun liityimme jonoon. Mies on vähän huolissaan siitä, että kestääkö minun henkinen tilani nyt varmasti tämän läpikäymisen. En minä sitä voi etukäteen tietää, mutta minusta tämä "puun takaa" tullut tieto oli kyllä ihan hyvä juttu. Nyt tästä jää pois kokonaan se etukäteen stressaaminen, kun ei olla vielä edes osattu odottaa koko puhelua. Ja nyt on menossa kaikki jouluhulinat, niin on paljon muutakin ajateltavaa. Ajoitus meni siis kuitenkin loppujen lopuksi aika nappiin, vaikka aluksi sitä hieman epäilinkin.

Paljon on mielessä nyt. Päällimmäisenä ilo, onni ja toivo. Sekä kiitollisuus. Kuinka joku siellä on antamassa meille tänä vuonna parhaimman joululahjan mitä saada voi. Se joululahja on mahdollisuus. Toivon palaaminen. Meillä on nyt toivoa saada vihdoinkin oma lapsi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta taas, jos kaikesta huolimatta jäämme ilman lasta, niin tämä on nyt se viimeinen etappi tällä pitkällä taipaleella. Elämämme muuttuu ensi vuonna joka tapauksessa. Lapsen kanssa tai ilman. Oli miten oli, loppuu tämä löysässä hirressä roikkuminen ja elämässä mennään sitten eteenpäin tavalla tai toisella. Luulen, että blogini aktivoituu melkoisesti tulevina aikoina. Tänne on niin hyvä kirjoittaa. Mutta kun nyt ensin soitan huomenna sen puhelun ja varmistan hoidon aloittamisen. Kun nyt ei vaan tulisi enää mitään mutkia matkaan!

Hyviä ja huonoja uutisia

Takana on melkoinen viikko. Maanantaina sain aivan mahtavia uutisia! Kahdeksan vuoden sijaisuuksien jälkeen saan vihdoin vakinaisen työpaikan! Olin alkuviikon ilosta sekaisin. Enkä oikein vieläkään käsitä koko asiaa. Niin monta vuotta elämä on mennyt niin, että olen vaan muutaman kuukauden pätkissä (pari kertaa on ollut ylellisyyttä saada tietää jopa vuodeksi eteenpäin!) tiennyt mitä tuleman pitää ja aina jännittänyt, että jatkuuko työ vai olenko työttömänä. Lomia ei tietenkään ole kertynyt ja on ollut se ristiriita, että joko on pitkiä pätkiä töissä ilman kunnon lomaa tai sitten työttömänä. Nyt loppuu tuo noidankehä ja olen tietysti asiasta äärettömän onnellinen! :) Myös työnkuvani tulee osittain muuttumaan ja vaikka uudet haasteet jännittävätkin, niin odotan niitä jo innolla. Nyt voin olla kyllä itseeni tyytyväinen, sillä hakijoita oli 46 ja kaksi valittiin. Myös tulevaan työpariini olen hyvin tyytyväinen. Me tullaan hyvin toimeen ja osaamis- ja kiinnostuneisuusalueiltamme täydennämme varmasti hyvin toisiamme.

En sitten tiedä, johtuuko osittaisesta stressin laukeamisesta, että nyt olen lievässä flunssassa. No, eihän tässä muuten mitään, mutta kun keskiviikkona olisi edessä se laparoskopia! Ja vasta sairastin kunnon flunssan reilu kuukausi sitten. Nyt taas. Tämä alkoi perjantaina kurkkukivulla. Se on nyt lientynyt, mutta tilalle on hiipinyt tukkoisuutta. Tyypillisiä virusoireita siis. Kuumetta ei ole. Olen tehnyt viikonlopun aikana kaikkeni, jotta saisin tämän flunssan häipymään. Olen ottanut extra-annoksia sinkkiä ja C-vitamiinia, juonut teetä, jossa on haudutettua inkivääriä ja hunajaa, levännyt, ollut huivi kaulassa, imeskellyt Strepsilsiä... Tänään ajattelin vielä käydä eukalyptus-löylyissä. Huomenna minulla on sairaalassa haastattelu osastolla ja lääkärin vastaanotto. Siellä ne varmaan osaavat sanoa, että olenko leikkauskunnossa vai en vai katsotaanko vielä mikä kunto on keskiviikkona. En olisi kyllä nyt millään halunnut tällaista mutkaa matkaan. Nyt olisi niin hyvä saada tuo leikkaus pois alta, jotta olen toipunut kunnolla ennen uuden työn alkua. Ja muutenkin. Olen niin täynnä tätä oireilua, että haluan vaan päästä siitä eroon.

Oireita siis on ollut edelleen. Kipupäiviä ja vuotoja. Tällä viikolla en ole kivuista paljon joutunut kärsimään, mutta tiistaina kyllä säikähdin. Olin niin täpinöissäni, kun työpaikka varmistui, että oli pakko päästä purkamaan sitä combattiin. En ole voinut aikoihin sielläkään käydä kipujen takia. Nyt ei sattunut ollenkaan, joten eikun vaan taistelemaan! Kotiin tultuani kävin vessassa ja säikähdin, kun oli aika lailla tullut vuotoa (kp 11). Ensin ruskeaa, mutta se muuttui ihan kirkkaanpunaiseksi ja sitä kesti koko illan. Kyllähän siinä vähän panikoin, että meninkö nyt sössimään kun menin hyppimään ja huitomaan sinne combattiin. Entä jos se endometriooma puhkesi? Toisaalta ajattelen, että kai se olisi aiheuttanut aikamoisia kipuja, ja minulla ei ollut juuri mitään tuntemuksia. Kaksi seuraavaa päivääkin vielä vuotoa tuli, mutta se oli taas muuttunut ruskeaksi. Olo kyllä oli todella voipunut ja pahoinvointiakin oli, mutta nyt ajattelen, että se on voinut enteillä tätä flunssaa. Mistähän tuo vuoto johtui? Tuliko se siitä endometrioomasta vai mistä? Se on selvää, että tuo rankka liikunta sen aiheutti, mutta miksi? Pitää tätä kysyä huomenna lääkäriltä. Muutenkin tuntuu, että elämäni on yhtä vuotamista. Edellinen kiertokin oli taas lyhyenläntä, se jäi vain 22 päivään!

Nyt siis lepäilen kotona tämän päivän ja toivon, että tämä flunssa nyt tästä oikeasti jo huomiseksi korjaantuisi. Olisi kiva saada varmuus leikkaukseen pääsystä, ettei sitä tarvitsisi enää jännittää ja ainakaan lykätä eteenpäin.

Jonossa!

Noniin, reissusta kotiuduttu ja heti piti päästä kirjoittamaan kokemuksista! Meillä oli siis torstaina ensikäynti siellä Dextrassa, ja samalla vietimme koko viikonlopun pääkaupunkiseudulla ensin siskoni luona, sitten serkkuni häissä ja vielä ystäväperheenkin luona.

Alku ei ollut kovin lupaava, kun me juututtiin Helsingin ruuhkaan ja myöhästyttiin vartti! Soitin kyllä jo sitten matkalta, että "joo me ollaan kyllä 2 km:n päässä, mutta sellasessa ruuhkassa, että myöhästytään". Onneksi siellä eivät olleet moksiskaan tilanteesta, vaan ihan rauhassa saatiin tulla. Meillä oli onneksi päivän viimeinen aika, joten ei sitten muiden ajat myöhästyneet enää meidän takia. Meille oli varattu tunnin aika, mutta loppujen lopuksi aikaa taisi mennä 1,5 tuntia. Todella positiivinen kokemus se koko käynti oli. Klinikka oli sisustettu miellyttävän "kotoisaksi" odotustiloista (tosin mehän emme siis aikaa siellä sitten kuluttaneetkaan sattuneesta syystä ;D) ja aika pian suurin jännityskin kaikkosi, kun siellä tuli jotenkin turvallinen olo.

Lääkärimme oli kyllä loistotyyppi! Tosi rento ja mukava, huumorintajuakin löytyi just sopivasti. Paljon hän kyseli meiltä suoraan ja samalla tutki paperinivaskaa, joka meillä oli mukana. Itse en voinut ulkoa muistaa kaikkia icsejä mitä milloinkin tehtiin ja monta solua milloinkin tuli ja millä lääkeyhdistelmällä, joten hyvä kun oli paperit mukana. Muutaman kerran hän totesi, että kyllä me ollaan jo jouduttu kokemaan aika paljon ja sellaisia asioita, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan.

Ultrassa selvisi, että minulla todellakin on todennäköisesti endometriooma tai joku verenvuoto vasemmassa munasarjassa (paperissa lukee vas:lla 25x28 hemorrh, ota tuosta sitten taas selvää!). Heti kun tutkimus alkoi, lääkäri totesi, että kyllä täällä selvästi jotain ylimääräistä on. Voi kyllä minua niin suututtaa, kun minulle ei viime keväänä tuosta mitään mainittu! Onneksi nyt tiedetään. Menin tietysti vähän paniikkiin, kun pelkäsin, että jos se leviää sieltä kohtuun. Lääkäri sanoi kuitenkin, että se on koteloitunut eikä leviä siitä mihinkään. Jos se alkaa aiheuttaa minulle kipuja tai kasvaa, niin sitten se pitää leikata pois. Myöhemmin miehen kanssa juteltiin, että onhan minulla ollutkin sellaisia outoja kipuja vasemmalla alavatsalla, joista olen välillä valitellut. En vaan sitä edes tuossa tilanteessa muistanut lääkärille mainita. Minun pitää käydä syksyllä kontrolliultrassa kotikaupungissani, jossa sitten katsotaan, onko se kasvanut, hävinnyt tai muuttanut muotoaan. Sitä varten sain ultrakuvan mukaani. Munasarjoista lääkäri oli sitä mieltä, että ne todellakin ovat siinä kunnossa, että ei ole kovin todennäköistä raskautua omilla soluilla. Minulla oli kuulemma molemmissa munasarjoissa kolme alkavaa pienenpientä munarakkulan alkua (oli kp 6), kun minun ikäiselläni niitä pitäisi olla molemmin puolin vähintän 10. Lääkäri kyllä mietiskeli sitäkin, että jos asuisimme lähempänä, voisiko yhtä hoitoa vielä omilla kokeilla, mutta sitten kun todellakin meillä on jo takana viisi aloitettua hoitoa, joista vain kaksi siirtoa, niin ei ole oikein järkeä enää omilla tehdä. Minäkin sanoin suoraan, että en todellakaan jaksa enää yhtään kertaa sitä rääkkiä käydä läpi.

Päädyimme sitten siihen lopputulokseen, että liitymme lahjamunasoluhoitojonoon. Odotusaika on noin vuosi. Koska Dextra on ollut vasta muutaman kuukauden toiminnassa, ei heillä ole vielä montaa luovuttajaa tiedossa, mutta kevään mittaan he kuulemma alkavat tehostetummin etsiä heitä. Lääkäri kertoi myös rehellisesti, että jollain muulla klinikalla pääsisimme hoitoon varmasti paljon nopeammin. Me kuitenkin haluamme hoitoon tuolla, koska se vaan tuntuu meille oikealta paikalta. Siellä on kuitenkin käytössä uusin tekniikka ja henkilökuntakin on huippuluokkaa. Jos kerran meillä on vain tämä yksi keino enää jäljellä, niin tehdään se sitten parhaassa mahdollisessa paikassa, vaikka se sitten vaatisi vielä hieman odottelua. Lisäksi tässä on aikaa vielä kypsytellä ajatusta. Jonostahan voi toki jättäytyä pois ihan milloin vaan, jos siltä alkaa tuntua. Myös se, että meidän ei tarvitse kuitenkaan Helsingissä asti ravata alvariinsa, on tosi hyvä juttu. Eli minä voin käydä ultrat kotikaupungissani. Periaatteessa minun ei siis tarvitse mennä tuonne klinikalle kuin siirtoon. Miehen pitää tietysti luovuttajan punktiopäivänä käydä oma osuutensa suorittamassa.

Seuraava askel on psykologikäynti. Hoitoon pääsy edellyttää meiltä lahjasoluneuvontakäynnin asiaan perehtyneen psykologin luona. Minä en vielä tiedä, onko kotikaupungissani sellaista psykologia, jolla on kokemusta tästä. Jos ei, niin se käynti sitten täytyy tehdä jossain muualla. Psykologin kanssa on siis tarkoitus keskustella kaikesta, mitä tähän hoitoon liittyy hoidon aikana sekä siitä mahdollisesti syntyvän lapsen kannalta. Siellä voimme kysyä kaikki mahdolliset mieltä askarruttavat asiat. Saimme klinikalta mukaan kirjasen, joka täytyy molempien lukea ajatuksella läpi ennen psykologikäyntiä. Täytyykin heti huomenna alkaa selvittää, mistä tällainen psykologi meille löytyisi. Klinikalla nimittäin  painotettiin, että tämä tulisi mieluusti hoitaa melko pian, sillä he tarvitsevat psykologilta lausunnon ennen kuin prosessi pääsee kunnolla eteenpäin.

Tällä hetkellä olen todella positiivisella mielellä! Tänään kotimatkalla sanoin miehellenikin, että nyt olen tosi onnellinen. Ja siskolle papatin torstai-iltana, että ihanaa kun minusta tuntuu nyt ensi kertaa moneen vuoteen, että minusta oikeasti voi vielä tulla äiti! Koeputkihoitojen aikana kun ennuste oli koko ajan niin huono, ei toivoa juuri onnistumisesta ollut. Nyt ensi kertaa tuntuu siltä, että voisimme oikeasti onnistua. Aika kummallinen tunne jopa! Minulla on jotenkin vahva tunne tästä. Ja mieskin on nyt jotenkin ihan erilaisella asenteella kuin aiemmin. Ehkäpä se ammattilaisen kanssa näiden asioiden läpikäynti sitten tuli todellakin tarpeeseen ja hälvensi miehen epäilyksiä. Mies ihan itse sanoi, että hän kiinnostui siitä alkioiden viiden päivän viljelystä, kun siitä oli lääkärin kanssa puhe. Minä sitten siihen totesin, että kyllähän minä olen sinulle tuosta blastokysti-aiheesta aiemminkin selittänyt, mutta silloin ei ole kiinnostanut. Mutta se on kuulemma eri asia kun asiantuntija kertoo :D :D Nyt on sellainen tunne, että parisuhteemmekin vahvistui ja että yhdessä me selviämme mistä vain! <3

Toki meillä on siis mahdollisuus tästä vetäytyä milloin vain, mutta kyllä tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että hoitoon lähdetään :). Psykologi voi tietysti vielä laittaa kapuloita rattaisiin, jos hänen mielestään meidän pitäisi vielä harkita asiaa. Hänen lausunnostaanhan sitten riippuu, eteneekö asia vai ei.

Toivo on palannut ja se tuntuu oikein hyvältä :)

Mitä jos..?

Hei kaikki!

Muutama kuukausi on vierähtänyt edellisestä tekstistäni. Olen taas elänyt viime kuukaudet lapsettomuuskuplan ulkopuolella enkä ole tietoisesti halunnut olla juuri missään tekemisissä aiheen kanssa. Mutta eihän se unohdu. Kyllä sen muistaa jokainen päivä. Jos ei muuten, niin jokin tilanne tuo mieleen oman tilanteen. Ei sille mitään voi. Olen jopa tehnyt hieman luopumistyötä tässä. Pikkuhiljaa yrittänyt luopunut toivosta ja ajatuksesta äitiydestä. Tämä luopuminen sattuu. Se sattuu niin, että en kuitenkaan koe olevani valmis luovuttamaan vielä. En ennen kuin viimeinenkin keino on kokeiltu. En haluaisi joutua loppuikääni miettimään, että mitä jos...

Kirjoitinkin viimeisimmissä postauksissani lahjamunasoluhoito-ajatuksistani. Ja siitä, että miehen kanssa on ollut vaikeaa keskustella aiheesta ja hän on ottanut takapakkia asian suhteen. Nyt voin ilokseni kertoa, että meille on varattu aika huhtïkuun ensimmäiselle viikolle eräälle helsinkiläiselle lapsettomuusklinikalle. Ja vielä lääkärille, jota ainakin itse olen pitänyt yhtenä Suomen huipuista tällä alalla. Olemme siis menossa keskustelemaan lahjamunasoluhoidosta, eli lopullista päätöstä hoitojonoon liittymisesta ei ole vielä tehty. Minä olen sitä mieltä, että hoitoon lähdetään. Mies ei ole edelleenkään ihan varma. Siksi onkin hyvä, että pääsemme keskustelemaan asiantuntijan kanssa tämän prosessin eri vaiheista ja vaikutuksista elämäämme, tulevaisuuteemme ja mahdolliseen hoidosta syntyvään lapseen. Näihin ne miehen epäilykset liittyvät, ja tottakai minullakin on paljon mielessä.

Koko hoitohistoriamme sisältävä paperinivaska on kuitenkin jo tilattu vanhasta hoitopaikastamme, ja kyllähän niitä lukiessa tuli taas monenlaisia tunteita pintaan. Yllätyksekseni monelta käynniltä lääkäri oli kirjannut ylös myös henkisen voinnin. Päällimmäisenä jäi mieleen viimeiset kommentit viimeiseltä käynniltämme viime toukokuussa: "Surullisia tilanteesta". Niin. Sitä me todellakin olimme. Surullisia.

Mutta nyt minä olen onnellinen siitä, että uskallan taas toivoa. Niin kauan kuin on toivoa, ei peli ole menetetty. Olen uskaltanut taas haaveilla ja unelmoida. Pitkästä aikaa meillä on tällä viikolla miehenkin kanssa ollut heittoja tyyliin, että "jos meille sit tulee lapsi, niin mites sit tämä ja tuo...". Mies on jo sitä mieltä, että minusta tulisi samanlainen huolehtija lapsen ollessa teini-iässä kuin hänen äitinsä aikanaan oli ;D Taidan olla samaa mieltä! Lapsiaiheesta keskusteleminen on ollut jotenkin luontevampaa ja vapaampaa kuin pitkään aikaan eikä mies heti näytä synkältä ja yritä vaihtaa puheenaihetta. Itse olen yrittänyt hillitä innostustani ja yrittänyt pitää nämä pikku keskustelutuokiot suht lyhkäisinä, ettei miestä ala ahdistaa. Pakko oli kuitenkin miehelle tässä eräänä päivänä sanoa, että "arvaa miksi olen ollut tänään onnellinen?". Mies kysyi sitten syytä, jolloin vastasin "koska minusta on ihanaa taas pitkän ajan jälkeen kun meillä on taas ihan oikeasti toivoa omasta vauvasta. Voin taas toivoa edes hetken siitä, että minustakin voi vielä tulla äiti". Vähän pelkäsin, että mies tokaisee siihen jotain tyyliin "älä vielä toivo liikoja jos me ei koko hoitoon lähdetäkään", mutta ei hän sanonutkaan mitään. Minusta se oli rohkaiseva merkki.

Tulevaisuuden suurin unelma

Voi kyllä minä niin toivon, että se käynti olisi hyvä ja lopputulos olisi se, että liitymme lahjamunasolujonoon. En vielä tiedä miten reagoin, jos mies sitten päättää, ettei halua lähteä hoitoon. Nyt en toisaalta halua edes ajatella sitä, koska haluan nyt nauttia vielä vähän aikaa tästä toivontäyteisestä olosta, jota en tiennyt enää koskaan tuntevani tällä elämän osa-alueella.

Tällä hetkellä minulla on pää pilvissä eikä jalat lähelläkään maata!

Postauksen kuvat haettu Googlen kuvahaulla.

Surusta, luopumisesta, toivosta

Mistähän minä aloittaisin?

Toisaalta tuntuu, että viime kevään kurimuksesta on aikaa valovuosia, toisaalta se on kuin eilen. Viimeisimmässä Simpukka-lehdessä oli minun "runoni", jonka kirjoitin tänne blogiinkin viime keväänä. Olin jo unohtanutkin, että lähetin sen Simpukan toimitukseen ja kun se läsähti naamalle ykskaks lehden viimeisestä numerosta... Huhhuh. Riipaisi ja syvältä. Minun teksti. Minun sieluni ajatukset muutama kuukausi sitten. Se repi kyllä haavoja auki. Muistin taas. Ei, en ole päässyt pakoon lapsettomuutta ja sen tuomia tunteita, vaikka pahin pakotus on tällä hetkellä lientynyt jossain taustalla piileskeleväksi ajoittaiseksi jomotukseksi.

Suru on muuttanut muotoaan.

Nyt käyn läpi sitä tosiasiaa, että minulla ei tule olemaan koskaan biologista lasta. Ei sellaista lasta, johon voisin verrata ulkoisia piirteitäni. Oen päättänyt, että meidän omilla munasoluilla tehtävät hoidot on nyt tehty. Minä en jaksa enää käydä sitä läpi, en kun tilanteemme on tämä. Kun onnistumismahdollisuudet ovat vain alle 10%, en koe sitä järkeväksi. Ja maksaa vielä yksityisen hinta. Tämä on minun päätökseni, mutta mieheni on antanut minulle päätösvallan tässä asiassa. On kyse minun kehostani ja minun jaksamisestani. Miehellekin on sitä paitsi ollut kuulemma raskasta aina katsoa vierestä kun minä kärsin eikä siinä ole voinut auttaa. Ymmärrän kyllä.

Aluksi mietin, että olenko minä nyt luovuttaja? Olen kuitenkin aina ajatellut, että en ole luovuttajatyyppi. Sitten, ystävien ja perheenjäsenten kanssa käymien keskustelujenkin avustuksella, olen tullut siihen tulokseen, että minä en ole luovuttanut.Tässä on nyt realiteetit aika selvät ja ei ainakaan voi sanoa, ettemme jo olisi yrittäneet kaikkeamme omillakin soluilla. Jos takana on 4 loppuun asti vietyä ICSIä, joista seurauksena vain 2 tuoresiirtoa ja 0 PASsia, niin kyllähän tuo aika karua tarinaa kertoo. Miksi siis hakata päätä enää samaan seinään?

En tiedä, olenko vielä sinut sen asian kanssa, että minulla ei tule olemaan biologista lasta. Se vain nyt on asia, jonka kanssa on opittava elämään. Suurentelenko minä tätä asiaa jotenkin? Vaikka minä ymmärrän tämän tosiasian, sitä on vielä vähän vaikea hyväksyä. Mutta tällä hetkellä en ole todellakaan missään murheenlaaksossa tuon takia, sillä...

On vielä mahdollista, että saan plussan raskaustestiin! On vielä mahdollista, että näen pikkusydämen paukkeen ultraäänessä! On vielä mahdollista, että masuni kasvaa, kun kohdussani kehittyy meidän oma vauva. On vielä mahdollista, että saan kokea synnytyksen! On vielä mahdollista, että minusta tulee äiti!

Älä luovu unelmistasi, älä vielä!

Kyllä, puhun lahjamunasoluhoidosta. Mitään konkreettista tuon eteen ei ole vielä tehty. Mutta hei, onko tässä enää niin mikään hurja hoppu, kun ei tarvitse ajatella kiitävää vauhtia huononevia munasolujani? Seuraavan askeleen ottaminen jännittää ja pelottaa yhtä aikaa tosi paljon. Mutta uskallan jälleen toivoa. Edes pikkuisen :). Nyt jätän ajatukseni tähän ja tulen myöhemmin tällä viikolla kirjoittamaan mietteitäni lahjamunasoluhoidosta.

TTC United: Superviikon saldo

Noniin, nyt on TTC Unitedin viimeinen haaste ohi. Tavoitteenani oli siis liikkua viime viikon aikana 6+1 päivänä, eli yksi lepopäivä oli kuitenkin sallittu. Minä otin omaksi tavoitteekseni selviytyä ilman tuota lepopäivää, ja se onnistui! Jee!

Vaikein hetki oli perjantaiaamuna, kun olin päättänyt lähteä puolen tunnin aamuaerobiselle juoksumatolle. En olisi millään jaksanut ja olin tosi vähällä jäädä jatkamaan unia. Nälkäkin jo ehti tulla siinä vatuloidessa (ja aamuaerobisen teen tyhjällä vatsalla). Tuntuikin upealta kun sain otettua itseäni niskasta kiinni ja mentyä sinne juoksumatolle ja kiusallanikin vedin 35 minuutin juoksun sen 30 sijaan ;D.

Kokonaisuudessaan viikon liikkumiset menivät näin:

Ma: Bodypump
Ti: 45 min. juoksumatolla
Ke: Yläkroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
To: Tunnin kävelylenkki päivällä ja bodypump illalla
Pe: 35 min. juoksumatolla
La: Alakroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
Su: Yläkroppa salilla + 20 min. weight loss -intervalli crossarilla

Nyt kropassa tuntuu, että on tehty! Ja mikä hienointa, pääsin tänä aamuna painoennätykseeni (sitten 90-luvun), kun vaaka näytti 67,6 kg! BMI on nyt 25.1 ja matkaa normaalipainoon on enää 600 grammaa. Olisipa hienoa saavuttaa se ennen 11.12., jolloin on polilla se suunnittelukäynti. No, mikäänhän ei estä yrittämästä!

Nyt on ansaittu lepopäivä ja syömisestä täytyy pitää huoli. Loppuviikosta lähtien minulla on ollut melkein koko ajan nälkä, mikä kielii varmaan siitä, että jokapäiväinen liikunta on lisännyt kalorinkulutusta myös levossa. Tästä on hyvä jatkaa taas huomenna! :)

TTC United : 6+1 Superviikko

TTC-Unitedin viimeisessä liikuntahaasteessa sai valita kolmesta vaihtoehdosta yhden. Minä valitsin vaihtoehdon 1: 6+1 Superviikko: Tee jotakin viikon jokaisena päivänä yhden viikon ajan. Koska lepo on kehon kehitykselle tärkeää, saa yhden päivän jättää väliin. 

Aloitin haasteen maanantaina ja nyt on siis 4 päivää takana, joista jokaisena olen liikkunut. Teen sitten viikon päätteeksi vielä yhteenvedon viikosta, jossa kerron mitä tein minäkin päivänä. Tavoitteenani on mennä nuo kaikki 6+1 (=7 :D) päivää, edes jotain pientä tehdä joka päivä. Tähän mennessä on siis onnistunut, mutta saa nähdä, hyytyykö loppuviikkoa kohden. Varastossa oli paukkuja, sillä viime viikolla olin pe-su täysin ilman liikuntaa.

Viikon tavoite siis:

Tämä blogi on nyt jäänyt vähän paitsioon, kun aloitin sen uuden treeniblogin. Sitä onkin tullut päivitettyä sitten enemmän. Nyt vaan on niin kova draivi päällä tämän liikkumisen suhteen, etten jaksa ja halua masentaa itseäni lapsettomuusjutuilla omasta elämästäni. Niiden aika tulee kyllä vielä, trust me! Olen kyllä tosi iloinen siitä, että olen päässyt nyt syksyn aikana irti koko aiheesta. Vaikka tottakai se aika ajoin muistuttelee ja se hirveä ikävä ja lapsenkaipuu on koko ajan läsnä jollain tavalla. Mutta olen osannut ne nyt laittaa syrjään eri tavalla kuin ennen. Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus: kaksi hoitoa jäljellä.

Ja kaikille teille ihanille! Muistakaa pitää huolta itsestänne, sillä:

<3

Kehonkoostumus

Voi että kun olen tippa linssissä lukenut teidän kannustavia kommentteja edelliseen kuvapostaukseeni. Kiitos niistä! <3 Vastasinkin sinne, että oli ihan hyvä idea ottaa itsestä tuollaisia kuvia, vasta niistä minäkin näin oikeasti, että miten sitä edistystä on tapahtunut. Peilistä katsoessa huomioni kiinnittyy aina vain niihin ikäviin kohtiin: roikkuvaan ihoon ja selluliittiin. Valokuvaa osaa ehkä eri tavalla katsoa niinkuin ulkopuolisen silmin. Vähän sama tilanne, mutta päinvastoin oli silloin lihavina aikoina. Joskus säikähdin kun katsoin itseäni kuvasta: olenko minä oikeasti noin lihava? Silloin tuli välteltyä kokovartalopeilejä ahkerasti ja minusta otetut kuvat sitten oikeasti järkyttivät. Mukava huomata, että voi käydä toisinkinpäin. :)

Eilen kävin siinä kehonkoostumusmittauksessa. Se otettiin Omron-mittarilla, ja ohjaaja salilla korosti, että se on vain suuntaa-antava, mutta kyllä siitä jotain osviittaa saa. Tässä minun tulokset (suluissa viitearvot):

Ikä: 33
Pituus: 164 cm
Paino: 68.6 kg
Rasvaprosentti: 34.3 (21-32.9)
Viskeraalinen: 5 (1-9)
BMI: 25.5 (19-25)
Lihas: 29 (24.3-30.3)

Rasvaprosentti on siis edelleen ihan liian suuri. Tosin ohjaaja sanoi, että siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti, sillä minulla on tosiaan sitä ylimääräistä ihoa ja saattaa olla, ettei laite osaa erottaa sitä. Hän sanoi, että kun minua katsoo (olin siis alusvaatteisillani), ei uskoisi rasvaprosentin olevan ihan noin suuri. Mutta kyllä minä todellakin tiedän, että siellä on vielä paljon sulatettavaa! Nuo rasvaprosentinkin viitearvot muuten vaihtelevat lähteestä riippuen. Jossain mittareissa yläraja on 30, jossain nettilähteissä olen törmännyt jopa arvoon 28. Mikä lie sitten se oikea lääketieteellinen ihanne. Tuo viskeraalinen rasva on minusta kuitenkin tärkeämpi, terveyden kannalta. Eli se kertoo rasvan määrästä sisäelinten ympärillä, ja se rasvahan on kaikkein vaarallisinta. Minun arvoni oli onneksi tosi hyvä. BMI on vielä liian korkea. Mutta mistä olin yllättynyt, oli tuo lihasprosentti! Eli kyllä sitä lihasta on kroppaan kuitenkin tullut, mutta lisää saa tulla. Tuo tarkoittaa, ettei lihastilanteeni ole enää surkealla tasolla, mutta enemmänkin saa tulla. Nyt vaan pitää muistaa se, että lihasmassan kasvaessa painonlasku hidastuu.

Ohjaaja arvelikin tämänhetkisen jumini johtuvan siitä, että lihakseni ovat kasvaneet. Paino saa silti laskea, kun rasvaakin on, mutta täytyy muistaa, että lihas painaa enemmän kuin rasva. Ohjaaja painottikin riittävän energiansaannin tärkeyttä. Täytyy syödä tarpeeksi, ettei elimistö ota energiaa lihaksesta. Tätä pyrin tietenkin välttämään, ja otankin aina heti treenin jälkeen heraproteiinia ja pyrin syömään jonkun ajan päästä lisää proteiinia ja myös hiilihydraatteja. Salille en myöskään mene koskaan ihan tyhjällä vatsalla. Poikkeuksena on cardio, jonka teen tyhjällä vatsalla silloin, jos menen ihan aamusta. Mutta se onkin cardiota eikä lihastreeniä.

Eilen olin muuten pumpissa ja testasin ennätyspumppipainojani hauiksiin, ojentajiin ja selkään. Ehkä vähän yliarvioin, en ihan puhtaasti jaksanut loppuun asti ja muutama toistokin piti jättää väliin. Selkäliikkeissä on paljon ylösnostoja nopealla tahdilla ja ne on aika rankkoja koko kropalle. Hikoilin, puuskutin, irvistin ja olin ihan punainen. Pari kertaa tuntui, että kohta tulee oksennus! Mutta oli se huippua! Kotona vielä aika pitkään tuntui kihelmöinti käsivarsissa ja ne olivat ihan voimattomat. Ja hauis pullisteli ihan itsestään ilman jännitystä. Ihanaa! Vieläkin tuntuu. Mutta ehkä seuraavalla kerralla pikkuisen otan vielä takapakkia noissa painoissa, että jaksan tehdä sarjat kunnolla loppuun asti. Ja ilman pyörtymisen vaaraa! :D

Jahas, ja sitten taas esseenkirjoitushommiin. Reipasta viikonloppua!

P.S. Pitäisiköhän minun aloittaa erikseen ihan puhtaasti treeniblogi?

Ravintoainehirmu hioo pumppitekniikkaa

Takana on hyvä viikko! Olen saanut aikaiseksi opiskelun saralla yllättävänkin paljon. Vielä on paljon tehtävääkin, mutta tällä viikolla olen edennyt ihan mukavasti.

Hieman flunssainen olen ollut, tuntuu että joka toinen päivä nuha menee pois vain palatakseen seuraavana päivänä pahempana takaisin. Eilen jätin liikunnankin väliin sen takia, että saisi vähän lepoa ja siitä tuntui olevan apua. Tarkoitus oli eilen aamulla lähteä tyhjällä vatsalla juoksumatolle, mutta herätessä tuntui, että parempi jättää väliin kun olo oli niin tukkoinen. Tiistaina kävin Balancessa ja keskiviikko oli yläkroppapäivä salilla ja torstaina kiusattiin alakroppaa.

Tänään olikin vuorossa oikein BodyPump-maraton, kun osallistuin ensin 45 minuuttia kestävälle tekniikkatunnille, jonka jälkeen oli vuorossa varsinainen tunnin pumppi. Tekniikkatunnilla ohjaaja kävi jokaisen osallistujan kanssa läpi eri liikkeiden oikean tekniikan. Minulla on selkeä ongelma siinä, että vasen hartiani (ja yläselkä) on jumissa. Se on ollut sellainen jo pitkään. Vasen puoli onkin paljon heikompi kuin oikea ja lapaa kehystää sellainen ikuinen kipupiste. Ohjaaja sanoi, että se näkyi selvästi penkkipunnerruksessa, ja vasen hartia kipeytyykin siinä aina loppua kohden. Maastavedossa minun on vaikea saada hartioita pysymään takana, ne valuvat helposti alasmennessä liian eteen. Rintaranka on minulla siis ongelmallinen alue, ja tiedän sen. Sitä pitäisi saada auki. Teen kyllä aina ennen jokaista salitreeniä kepin kanssa kiertoja ja sivutaivutuksia, jotta rintaranka avautuisi. Kyykky oli kuulemma minulla juuri oikeaoppinen. Samoin ranskalaiset punnerrukset, yläkropan yhdistelmäliike ja hauiskäännöt. Hirmu hyvä kyllä oli tuo tekniikkatunti, en voi kuin suositella muillekin, ketkä tykkäävät pumpista ja tarjotaan mahdollisuus! Viimeksi olen käynyt pumpissa joskus vuosi sitten entisellä salilla, mutta aika hyvin ne perusliikkeet tuolla takaraivossa ovat. Itse tunnilla en sitten uskaltanut ottaa kummoisia painoja, kun aikaa on edellisestä kerrasta ja tuolla tekniikkatunnillakin jo kuitenkin tuli jonkin verran rasitusta. Huomasin kuitenkin, että hauiksiin, ojentajiin, selkään, rintaan ja ehkä olkapäihinkin voin huoletta laittaa ensi kerralla lisää painoa. Jalat ja pakarat kyllä tuli tehtyä ihan piippuun asti. Pääsenköhän huomenna sängystä ylös!

Tällä viikolla ruokailut ovat myös sujuneet hyvin. Edelleen hiilareita saisi olla ehkä vähän vähemmän ja proteiinia sekä rasvaa hitusen enemmän. Kyllä se protsku on aika hyvin tietysti pysynyt siellä keskimäärin 1,8g/kg -tasolla (tavoite on siis se 2). Rasvaa saadakseni olen popsinut 20-30g:n annoksia pähkinäsekoitusta. Eilen laitoin omena-raejuusto-kaurapuuroon 5g rypsiöljyä joukkoon. Tuo puuro voi kuulostaa vähän epäilyttävältä (ja kyllä se vähän näyttääkin siltä...), mutta NAM se on hyvää! Laitan siis kaurapuuroannokseen lohkotun omenan ja 100g raejuustoa. Omenanhan voi vaihtelun vuoksi korvata esimerkiksi marjoilla. Sitten toinen suosikki, jota kokeilimme tänään:

www.raisio.com

 

 

Eli Torinon täysjyväohra. Tuota voi käyttää lisukkeenä esim. riisin tai pastan sijaan, ja on ravintoarvoiltaan parempi vaihtoehto (klikkaa kuvan alla olevasta linkistä niin näet). Ja hyvää ja täyttävää myös. Mies teki tänään ruuan, ja kyllä oli aivan mahtavan maittavaa tuon pumppirykäyksen jälkeen. Annokseni oli:

Lohifilee 110g
Torino täysjyväohra 60g (raakana mitattuna)
Höyrytetty parsakaali 55g
Porkkanaraaste 55g
Raejuusto 68g
Hollandaise-kastike 24g (Blåband, valmista kastiketta)
Kaloreita yhteensä 552 kcal, proteiinia 40g (35%), hiilareita 47g (35%), rasvaa 21g (35%), kuitua 9g. Nyt tuli siis paljon hyviä rasvoja ja hiilareita ja ihan mukavasti proteiiniakin. Kuidun määrä on myös ihan kiitettävä. Minusta on tullut tällainen ravintoainehirmu! :D

No joo, tänään aion kyllä vielä herkutella Geisha Darkilla. Olen yksin kotona, laitan Vettä elefanteille -leffan pyörimään ja asetun sohvannurkkaan suklaani kanssa. Ja ihan hyvällä omallatunnolla!

Never give up!

Pakko oli tulla kirjoittamaan ylös hyvät fiilikset, kun juuri tulin lenkiltä ja taitaa kaiken maailman endorfiinit ja adrenaliinit jyllätä. Oli niin hyvä lenkki! Edelleen, monen muun mielestä juoksuvauhtini on varmasti niin surkea, ettei tosikaan, mutta itse olen todella iloinen siitä, että pystyn voittamaan itseni! Tällä kertaa vauhdin keskiarvo oli 8,24 km/h, lenkin pituus 7,54 km ja aikaa kului vajaat 55 minuuttia. Eli tehokkaampi kuin perjantaina! (Silloin vauhti 8,0 km/h, matka ja aika siis 8 km ja 60 min.) Tällä kertaa lääkkeet oli jo aamulla otettu, ja eivät nuo menoa haitanneet. Syke lähti taas alussa aika verkkaisesti nousuun, mutta kyllä se siitä sitten kuitenkin ihan ok-lukemiin nousi. Ei kuitenkaan niin korkealle kuin aiemmin. Mutta kun ei se menoa haitannut, niin kai se sitten on ihan ok. Sykemittarissakin saattaa olla jotain häikkää, se on temppuillut välillä. Onhan sillä ikääkin jo yli 5 vuotta. Sykevöitä on kyllä kulunut jo ties kuinka monta noiden vuosien aikana.

Kun siinä lenkin varrella oli välillä vaikeaa ja tuntui, että veto loppui, hoin vain itselleni, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto, luovuttaminen ei ole vaihtoehto ja niin se vaan tossu meni toisen eteen ilman, että hidastin kävelyksi. Kun niistä vaikeista hetkistä vaan pääsi yli, niin kohta oli taas vähän helpompaa. Puolivälissä, kun käännyin takaisinpäin, kävelin 2 minuuttia, mutta sen olin itseni kanssa sopinut jo etukäteen. Samoin alkuun ja loppuun 2 minuuttia kävelyä. Lenkkimusiikkina pauhasi Velcra (yksi lemppareista lenkillä ja salilla) ja siinä samalla kun pohdin luovuttamista ajattelin, että en ole luovuttaja. En nyt tässä lenkillä enkä muutenkaan. En luovuta ennenkuin on pakko, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Nyt se ei ole vaihtoehto, ei millään elämäni osa-alueella.

Kun tahtoa on tarpeeksi, luovuttaminen ei ole vaihtoehto!

Noniin, nyt näine endorfiinipöllyineni painun suihkuun ja tulen lukemaan hieman rauhoituttuani, mitä tulin innoissani kirjoittaneeksi. :D Treeni-intoa kaikille liikkujille!

Home sweet home

Juhannus on juhlittu ja meillä oli mukava kesäreissu ystäviemme luo. Samalla kävimme Ikea-ostoksilla hankkimassa juttuja muutaman viikon päästä alkavaan vessaremonttiin. Kyllähän sieltä Ikeasta olisi taas voinut ostaa vaikka mitä... Muuten tuli syötyä hyvin, mutta onneksi sentään minulla oli lenkkivehkeet mukana ja kävin kahtena aamuna juoksulenkillä. Sain viettää aikaa ihanan, kohta 2-vuotiaan tyttösen, kanssa ja kova ikävä taas jäi... Niin mahtavaa kuin tuon pienen kanssa touhuaminen olikin, nyt kotona taas on se tuttu tyhjä tunne. Voi että, kuinka vilpitön tuollainen pieni ihminen on, sydämeni pakahtui, kun hän lähtiessämme häntä halatessani tarttui tiukasti kaulasta kiinni. Toivottavasti näemme pian taas. Kotiinkin oli kiva kuitenkin taas tulla. Totesinkin miehelleni, että on ihanaa kun on koti, johon on aina mukava palata.

Vierailua hiukan varjosti minun väsymykseni, joka johtuu varmaan tuosta Sepramista, jonka siis aloitin viikko sitten. Onneksi ystävämme ovat tietoisia meidän tilanteestamme ja sain olla siellä ihan omana itsenäni. Perjantaista lähtien olen myös huomannut aika reippaan mielialan laskun. Tämän pitäisi olla väliaikaista, mieliala voi laskea paljon alemmas kuin mitä se ennen lääkityksen aloitusta oli, mutta sitten sen pitäisi alkaa pikkuhiljaa nousta. Tänään olen ollut hirvittävän uupunut heräämisestä saakka. Ajattelinkin, että tänään sallin itselleni lepoa ja puuhailen kotona vain jotain pientä. Aamulla otin ensimmäistä kertaa kokonaisen (20 mg) Sepramin, ja sen jälkeen uupumus on nyt syventynyt ja pahoinvointikin näköjään on palannut. Heti, jos vähänkin tuntuu nälkäiseltä, alkaa myös etova olo. Toivottavasti nämä sivuoireet ovat tosiaankin vain ohimeneviä, ei ole kiva kun vähän väliä ällöttää ja pää käy puoliteholla väsymyksen takia. Ylihuomiseksi minulla onkin varattu aika polin terapeutille ennen hänen lomaansa. Jospa tämä tästä joskus, pikkuhiljaa....

Hyvää keskikesän juhlaa!

Toivotan kaikille jo tässä vaiheessa hyvää keskikesän juhlaa, mittumaaria, lithaa ja juhannusta, millä nyt kukin tätä juhlaa kutsuu. Me lähdemme huomenaamulla pienelle ansaitulle kesäreissulle ystäviemme hoteisiin ja palaamme kotiin sunnuntaina. Tämä lienee kesän ainoa reissu minulle ja on kyllä aivan ihanaa päästä pois kotoa muutamaksi päiväksi muihin maisemiin. Hieman jännittää, miten huominen automatka menee, sillä minulle tuo Sepram on aiheuttanut pahoinvointia. Eilinen oli aika paha, mutta tänään oli jo niin hyvä päivä, että pääsin salillekin. Hieman on etova olo koko ajan, mutta onneksi ei nyt niin paha enää. Jospa se taas huomenna olisi astetta parempi.

Muistakaahan taiat! ;)

O niinkuin ovulaatio ja onnistuminen

Tuntuu jotenkin omituiselta tietää, että kroppani vetelee viimeisiään lisääntymiskykynsä osalta. Jos en paremmin tietäisi, luulisin tällä hetkellä olevani oikea hedelmällisyyden jumalattaren perikuva, noin niinkuin lievästi liioiteltuna. Meneillään on oikea superovulaatio. Ilmeisesti molemmilta puolilta vieläpä. En ole kylläkään mitään testejä tehnyt, mutta jo pari päivää on ollut sellaiset tuntemukset molemmin puolin, että ei voi erehtyä. Itse iso O oli ilmeisesti eilen tai sitten se tulee vasta tänään. Miestä kyllä vietiin eilen, mutta eipä tuo valittanut :D. Onhan se silti turhauttavaa kun tietää, ettei siitä mitään seuraa raskausrintamalla. Silloin entisessä elämässä kun en vielä tiennyt mitä tiedän nyt, olisin ollut nyt loppukierron kuin tulisilla hiilillä jännätessäni kuinka käy. Nyt nautiskelen vain ovisajan muista luontaiseduista ja yritän olla miettimättä sitä, kuinka turha koko kuukautiskiertoni taitaa meille olla.

O tuntuu olevan tämän viikon kirjain muutenkin. Vasta eilen kirjoitin Olostani, kuinka se on ollut alakuloinen. Jo kirjoittaminen helpotti, taas. Vei sen pahimman terän ahdistukselta. Toinen hyvä asia oli Onnistumisen tunne. Sain opettajalta hyvää palautetta esseestä, jonka kanssa kamppailin viime ajat. Oli niin kamalan vaikeaa keskittyä siihen. Lopuksi kuitenkin kirjoitusvaiheessa näppis taas sauhusi ja tuloksena oli kurssin arvosana 4. Olen todella tyytyväinen tuohon, kun suhteutan sen viime aikoina vallinneeseen mielentilaani. Mukava oli saada palautetta erityisesti "hyvästä otteesta kirjoittamiseen". Minä yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Eniten tietysti silloin, kun saan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Esseissäkin aina vaikein osuus on se lähteiden läpikäyminen ja niiden analysointi. Omaa pohdintaa ja mielipiteitä kyllä syntyisi vaikka sivukaupalla. Kyllähän se kirjan kirjoittaminen on ollut minun unelmani jo pikkutytöstä asti. Luulen sen unelmaksi jäävänkin. Ei minulla ole resursseja moiseen. Eikä tarpeeksi taitoakaan. Kirjoittamiseni on liiankin luovaa, siihen pitäisi saada kurinalaisuutta mukaan. Tuskin saisin mitään julkaistuksi. Ja sitten jos saisinkin, pelkäisin sitä, mitä muut ajattelevat tekstistäni. Se olisikin kaikkein kauheinta koko hommassa.

Onnistumisen tunne tuli myös eilen lenkillä kun selvisin siitä kunnialla, vaikka puolivälistä asti satoi vettä ja kastuin ihan läpimäräksi ja kylmäkin tuli. Tänään on vuorossa salilla kuntosaliohjelman päivitys, saadaan lisää haastetta sinnekin. Verenpainekin näytti edes vähän paremmalta tänä aamuna: 1. 134/87 ja 2. 123/88. Olin kyllä jo lääkkeen ottanut ennen mittausta. Ja mittari pitäisi kalibroida, mutta en nyt ehdi viedä sitä ennen lääkärikäyntiä. Tämmöistä tänä aamuna. Ehkä nyt saatte pienen käsityksen siitä, millaista ylös-alas -sahaamista tämä mielialani on viimeaikoina ollut. Rankkaa!