Tuntuu jotenkin omituiselta tietää, että kroppani vetelee viimeisiään lisääntymiskykynsä osalta. Jos en paremmin tietäisi, luulisin tällä hetkellä olevani oikea hedelmällisyyden jumalattaren perikuva, noin niinkuin lievästi liioiteltuna. Meneillään on oikea superovulaatio. Ilmeisesti molemmilta puolilta vieläpä. En ole kylläkään mitään testejä tehnyt, mutta jo pari päivää on ollut sellaiset tuntemukset molemmin puolin, että ei voi erehtyä. Itse iso O oli ilmeisesti eilen tai sitten se tulee vasta tänään. Miestä kyllä vietiin eilen, mutta eipä tuo valittanut :D. Onhan se silti turhauttavaa kun tietää, ettei siitä mitään seuraa raskausrintamalla. Silloin entisessä elämässä kun en vielä tiennyt mitä tiedän nyt, olisin ollut nyt loppukierron kuin tulisilla hiilillä jännätessäni kuinka käy. Nyt nautiskelen vain ovisajan muista luontaiseduista ja yritän olla miettimättä sitä, kuinka turha koko kuukautiskiertoni taitaa meille olla.
O tuntuu olevan tämän viikon kirjain muutenkin. Vasta eilen kirjoitin Olostani, kuinka se on ollut alakuloinen. Jo kirjoittaminen helpotti, taas. Vei sen pahimman terän ahdistukselta. Toinen hyvä asia oli Onnistumisen tunne. Sain opettajalta hyvää palautetta esseestä, jonka kanssa kamppailin viime ajat. Oli niin kamalan vaikeaa keskittyä siihen. Lopuksi kuitenkin kirjoitusvaiheessa näppis taas sauhusi ja tuloksena oli kurssin arvosana 4. Olen todella tyytyväinen tuohon, kun suhteutan sen viime aikoina vallinneeseen mielentilaani. Mukava oli saada palautetta erityisesti "hyvästä otteesta kirjoittamiseen". Minä yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Eniten tietysti silloin, kun saan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Esseissäkin aina vaikein osuus on se lähteiden läpikäyminen ja niiden analysointi. Omaa pohdintaa ja mielipiteitä kyllä syntyisi vaikka sivukaupalla. Kyllähän se kirjan kirjoittaminen on ollut minun unelmani jo pikkutytöstä asti. Luulen sen unelmaksi jäävänkin. Ei minulla ole resursseja moiseen. Eikä tarpeeksi taitoakaan. Kirjoittamiseni on liiankin luovaa, siihen pitäisi saada kurinalaisuutta mukaan. Tuskin saisin mitään julkaistuksi. Ja sitten jos saisinkin, pelkäisin sitä, mitä muut ajattelevat tekstistäni. Se olisikin kaikkein kauheinta koko hommassa.
Onnistumisen tunne tuli myös eilen lenkillä kun selvisin siitä kunnialla, vaikka puolivälistä asti satoi vettä ja kastuin ihan läpimäräksi ja kylmäkin tuli. Tänään on vuorossa salilla kuntosaliohjelman päivitys, saadaan lisää haastetta sinnekin. Verenpainekin näytti edes vähän paremmalta tänä aamuna: 1. 134/87 ja 2. 123/88. Olin kyllä jo lääkkeen ottanut ennen mittausta. Ja mittari pitäisi kalibroida, mutta en nyt ehdi viedä sitä ennen lääkärikäyntiä. Tämmöistä tänä aamuna. Ehkä nyt saatte pienen käsityksen siitä, millaista ylös-alas -sahaamista tämä mielialani on viimeaikoina ollut. Rankkaa!
Ihan ystävyydellä kysyn sinulta, tietävätkö lääkärisi pakonomaisesta painon ja ruuantarkkailustasi? Voisin ihan maalaisjärjellä ajateltuna kuvitella ettei se ole hyväksi. Kehosihan on jo muutenkin stressaavassa tilassa ja eikö tämä stressaa sitä vielä turhaan lisää? En halua lainkaan sinua loukata kun mainitsin asiasta.
VastaaPoistaVoi kun saisitte sen mitä niin kovasti kaipaatte. Aurinkoa sinulle :)
En todellakaan loukkaannu. Minä joskus tarvitsen ulkopuolisten "ojentamista", kun pyörin niin tiukasti omassa maailmassani omissa kuvitelmissani siitä, mikä minulle on hyväksi ja mikä ei. Terapeutin luona on käyty läpi tuota, niin, pakonomaista painontarkkailua, kuten asian ilmaisit. Sitäpä se taitaa olla oikeasti, mutta en vain niin helposti sitä itselleni myönnä. Kun on lapsesta asti saanut kuulla painostaan (aiheesta ja aiheettomastikin), kyllä se vaan jättää mieleen sellaisen jäljen, että sitä katsoo olevansa kauhea läski vaikka muut sanoisivat mitä tahansa. Ja kun olen vielä sellaista sorttia, että paino nousee helposti, niin nyt kun olen saanut kuitenkin paljon sitä pois, sitä on pakko seurata. Nytkin olen supervihainen itselleni, kun pidin "mässyviikonlopun" ja sen aikana paino nousi 1,5 kg. Siitä on nyt vajaa kilo pudonnut jo pois, mutta ei se paljon lohduta...
VastaaPoistaLääkäreille en ole tuosta muuten maininnut kuin että olen laihduttanut ja laihdutan edelleen, mutten sen tarkemmin. Polilla ei ole muuten koskaan minua kehotettu painoa pudottamaan, mutta laihtumisesta olen kyllä kehuja sielläkin saanut. Painoindeksi on kuitenkin vielä siellä 27 yläpuolella, eli pudotettavaa on.
Kiitos auringosta, nythän tuota taas ainakin täksi päiväksi taitaa olla luvassa. :)
Voi Rowan, minulla tuli itku kun tätä aloin lukea. Jotenkin kun en haluaisi kohdata sitä omaa todellisuutta tällä hetkellä ja se iski taas vasten kasvoja kun luin tätä tekstiä. Enkä tarkoita pahalla, vaan samalla olen iloinen, että joku edes käy samaa läpi ja on jo minua sen verran edellä että minulla on jotain mitä odottaa, pelätä mutta toisaalta mihin vedota. Jotenkin haluan koko ajan vielä uskoa, että meillä voisi luomusti lapsi tulla ja vieläkin toivon että saisin nyt ovulaation jälkeisenä aikana piinailla, mutta samalla tiedostan että se on ihan turhaa. Ei ole kiva heittää kuukausia hukkaan, kun ei voi itse tehdä asialle mitään. Pelkään niin hemmetisti, että me ei ikinä saada edes yhtä lasta ja haluaisin kieltää koko asian, mutta sitten kun annan tunteille vallan niin itkuhan tässä tulee. Ja ehkä osittain juuri urheilulla saan pidettyä tunteeni kurissa. En pidä sitä kyllä itselläni huonona asiana, vaikka urheilusta on tullut jonkinlainen pakkomielle, koska jos mulla on hyvä olla sen ansiosta niin paskat muulle onko siitä hyötyä vai ei, oma mieli on nyt tärkein pitää koossa. Kehoitankin myös sinua tekemään sitä mistä nautit, oli siitä haittaa tai ei, jos siitä saa edes hetkeksi hyvää mieltä ja ajatukset muualle. Mä oon lopettanut ainakin välittämisen. Ja onneksi on kesä niin vähän ainakin saa mun ajatuksia muualle.
VastaaPoistaVilkas, voi kuule kun ihan sama pelko minullakin. Että ei saada yhtään lasta, ikinä. Ja samalla tuntuu, että katkeruus muita kohtaan vaan lisääntyy. Tai ei siis muita kohtaan, vaan tätä omaa tilannetta ja kun samalla muut raskautuu ja saa lapsia. Mutta kyllä sinä saat uskoa, että teille voi lapsi tulla ja luomustikin. Kyllähän niin joskus käy. Minä en usko, että meille voi niin käydä, koska meillä on molemmissa vikaa. En tiedä uskonko enää, että meillä edes ICSI ikinä onnistuu...
VastaaPoistaJa kyllä, liikunta on se juttu, mistä nyt saan hyvää mieltä. Ja siitä pidän kiinni, jostain sitä hyvää mieltä on kerättävä ja voisi se olla joku epäterveellisempikin juttu kuin liikunta.
Kovasti jaksamista ja halauksia sinulle, Vilkas! <3