Viime yönä näin unta, että raskaustestissä komeili kaksi kirkkaanpunaista viivaa. Kaksi kirkuvanpunaista. Olin niin yllättynyt ja niin onnellinen! Silti siinä unessa oli sellainen tunnelma, että voiko tämä oikeasti olla totta. Heräsin itikan ininään kesken unen, onnentunteen keskellä, ja minulla oli oikeasti hymy naamallani. Ja todellisuus iski niin kovasti, että vedet alkoivat valua silmistä. Se oli unta, taas. Loppukierron aika tekee taas tepposiaan, vaikka en todellakaan tietoisesti millään tasolla ajattele, että olisi voinut tärpätä. Ne ajat ovat elämässäni lopullisesti ohi, niinkuin olen ennenkin kirjoittanut.
Pääni on taas täynnä ihan kaikkea. En ole paljon kirjoitellutkaan ja kommentoinut muidenkaan blogeja, kun olen yrittänyt tunkea tätä lapsettomuusasiaa jonnekin taka-alalle. Mutta ei siitä pääse eroon. Tai minä en ainakaan pääse. Joka päivä siitä joku muistuttaa. Ei mihinkään pääse pakoon raskausvatsoja, vauvoja, pikkulapsia, onnellisia perheitä... Varsinkaan näin kesäaikaan. Sieltä ne mammat taas hyökkäysvaunuineen vyöryvät vieden koko jalkakäytävän, puhisin eilenkin mielessäni lenkillä. Kateellisena, katkerana. Itseäni ja ajatuksiani inhoten. Pitäisikö minun vaan hautautua kotiin neljän seinän sisälle, ettei tarvitsisi kohdata sitä kaikkea? Tuskin sekään tekisi hyvää mielenterveydelleni. Välillä minulla on hyviäkin päiviä. Välillä taas suru iskee täysillä päälle. Usein iltaisin peiton alla itkettää. Ei tätä tosiaan vaan pääse pakoon. Vaikka en suoranaisesti edes ajattelisi koko lapsettomuutta, pohjavire on sellaista matalalentoa. Onneksi tulee silti myös niitä hyviäkin hetkiä. Mutta vähän silti huolettaa, kun nyt on tällaista, niin mitä se on sitten syksyllä, jonka ajatteleminen alkaa ahdistaa jo nyt?
Viime aikoina on tullut plussia useampiakin lapsettomuusbloggaajille. En sano tätä mitenkään tuomitsevana, vaan tämänhetkistä omaa pahaa oloani kuvaten: aina kun joku laittaa ultrakuvansa blogiinsa, en voi enää sinne mennä ainakaan niin pitkään kun se kuva on siinä etusivulla näkyvillä. Vaikka olenkin iloinen kyseisten ihmisten puolesta, se ultrakuvan lävähtäminen naamalle vaan sattuu liikaa. Sattuu, sattuu ja sattuu, eikä sille vaan voi mitään. Jokainen saa laittaa omaan blogiinsa mitä haluaa, ja toki suon sen ilon jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, mutta tosiaan itse en pysty niitä kuvia katsomaan. Enkä muutenkaan pysty pidemmän päälle seuraamaan blogeja, jotka muuttuvat raskausblogeiksi. Mutta luulisin, että lapsettomuushistorian omaavat tämän asian aivan hyvin ymmärtävät.
Myös sekundaarinen lapsettomuus on minua mietityttänyt. Onko se oikeasti lapsettomuutta lainkaan? Siis eikö sana lapsettomuus tarkoita kirjaimellisesti sitä, että ei ole yhtään lasta? Minusta olisi korrektimpaa puhua hedelmättömyydestä tai infertiliteetistä tai jostain muusta vastaavasta, jos lapsi(a) kuitenkin on. Enkä halua vähätellä sekundaaristen tuskaa, varmasti se vauvankaipuu on yhtä kova kuin meillä primaarisillakin. Mutta mielestäni on kyse kuitenkin kahdesta aivan eri asiasta: me primaariset emme ole koskaan saaneet olla raskaana (ainakaan loppuun asti), kokeneet synnytystä, saaneet pitää omaa vauvaa sylissä, tuntea vanhemmuutta iloineen ja suruineen. Meillä on pelko, ettemme sitä koskaan koe, emmekä saa nähdä lapsemme kasvavan, ja ettemme saa olla koskaan isovanhempiakaan. Sekundaaristen kohdalla tilanne on ihan eri, kun heillä kuitenkin edes vähintään se yksi lapsi on. En halua tällä aiheuttaa mitään vastakkainasettelua primaaristen ja sekundaaristen välille, mutta minua hiukan vaivaa tuo lapsettomuus-termin käyttö sekundaaristen yhteydessä.
Noniin, tulipa avauduttua. Onneksi on liikunta, johon voin purkaa myös oloani. Kokeilin päännollausta myös ottamalla kännit kahtena peräkkäisenä lauantaina, mutta se ei toiminut (ylläri!). Jälkeenpäin olo oli vaan huonompi ja viikolla karistettu paino tuli turvotuksena takaisin. En suosittele. Liikuntaa mieluummin. Tulee sitä juhannuksena varmasti muutama otettua ja kesän aikana muutenkin, mutta ei enää tuollaisena päännollausmeininkinä.
Sama juttu noiden ultrakuvien kanssa. Jotenkin niitä oirekertomuksia ym. pelkoja jaksaa lukea vielä, mutta kun se ultrakuva lävähtää niin se jotenkin hyppää silmille. En tiedä mikä siinä on, mutta mua on suoranaisesti välillä ärsyttänyt ne. Eikä todella ole näitä ihmisiä vastaan mitään, he ovat onnensa ansainneet taatusti, mutta jotenkin se on aina uusi isku vasten kasvoja ja myöskin minä olen hyvin nopeasti sulkenut sivun jos siihen on ultrakuva lävähtänyt. Sattuu vaan liikaa, se on liian konkreettinen asia.
VastaaPoistaNiinpä, se on tosiaan ihan liian konkreettinen muistutus siitä, mitä itse ei ole saanut ja pelosta, ettei koskaan tule saamaan... Jotenkin sitä kuvitteli olevansa "turvassa" täällä blogimaailmassa noilta ultrakuvilta, kun FB:ssa niitä on joskus joutunut kohtaamaan. Mutta eipä sittenkään. Se on kuitenkin sitten tietysti omasta itsestä kiinni, jos ei niitä pysty katsomaan, niin ei pidä mennä niihin blogeihin. Ultrakuvan julkaisun ilo plussanneille suotakoon.
VastaaPoistaMinä olen myöskin tuota sekundaarista lapsettomuutta monesti miettinyt. Eihän se ole lapsettomuutta. Se on sitä, ettei saa niin montaa lasta kuin haluaisi - mutta ei sitä voi verrata siihen, ettei saa sitä yhtä ja ainoaakaan, ettei saa sitä raskauden ja synnytyksen kokemusta. Kyllä minusta tuntuu oudolta, kun joku esim. kirjoittaa, että ei tullut taaskaan plussaa ja kyllä tämä on hirveää - mutta lähdenpä tästä nyt tytön kanssa viikoksi reissuun niin jospa se unohtuisi. Niin. Onko lapsettomuutta sitten se, jos toivoi viittä lasta, mutta saikin vain neljä. Ei. Ei sillä, etten ymmärtäisi sitä surua, kun kaipaa toista ja ei saa, mutta ei siinä painita samassa sarjassa ollenkaan.
VastaaPoistaEn tiedä, itse yritän aina näitä lapsellisia nähdessäni miettiä myös sitä, ettei se elämä oikeasti ole helppoa lapsen kanssakaan. Itseasiassa se on paljon vaikeampaa, kuin esim. minulla nyt. Ajattelen äitejä katsoessani, että noilla on omat vaikeutensa, minulla omani. Ei sillä, ettenkö joka kerta ajattelisi myös, että minäkin haluaisin kulkea kesällä noin jne. Mutta, ei se heidän lapsensa ole minulta pois. Ehkä kaksi kertaa muistan kokeneeni jonkunlaista vihamielisyyttä jonkun muun kuin tupakoivan äidin kohdalla. Enkä nyt siis sano, ettei sitä saisi tuntea. En kuitenkaan ihan oikeasti kenenkään kanssa vaihtaisi osaa, eli sen tajuaminen aina helpottaa sitä, ettei ne muiden lapset haittaa. Vaikka raskausuutiset niin monesti kirpaisevatkin, enkä kaikkien mahoja voi aidosti pitää ihanina.
Ihme, miten tämänkin kanssa on helpompia aikoja ja vaikeampia aikoja. Minulla on nyt menossa selkeästi helpompi ja kevyempi aika, ja ehkä siksikin tuntuu niin helpolta kestää kaikki. Joskus toisella hetkellä on taas sitten ihan toisin.
Voimia!
Anonyymi, kuvailit hyvin sekundaarista lapsettomuutta: se ei ole lapsettomuutta, vaan sitä ettei saa niin montaa lasta kuin haluaa. Kinkkisiä tietysti nämä asiat. Jos miettii esimerkiksi pitkän lapsettomuushistorian ja -hoitojen jälkeen jos saa lapsen. Silloinhan ei enää ole lapseton, mutta se lapsettomuuden identiteetti ei varmasti häviä ihan heti.
VastaaPoistaEn minä vihaa tunne niitä kohtaan, joilla lapsia on, vaan nimenomaan tätä omaa tilannetta kohtaan. Ja se sitten purkautuu katkeruutena ja kateellisuutena. Ja tottakai minäkin tiedostan, että lapsellisillakin on omat murheensa, sehän on selvä. Jos minulla joskus lapsi olisi, ihan varmasti minäkin valittaisin unettomista öistä ja kaikesta muusta mikä liittyy lapsiperhearjen nurjapuoliin. Lapseperhe-elämä etenee kuitenkin vaiheittain ja lapsi kasvaa nopeasti. Ja kehittyy ja aloittaa oman elämänsä. Lapsettomuus taas kestää pahimmassa tapauksessa koko loppuelämän. Pikkulapsivaihe ei kestä, ja sitten taas aika kultaa muistot ja muistellaan, kun oli ihanaa kun lapset olivat pieniä. Niinhän se useimmiten menee, jos on kyse ns. normaalista perheestä. Tahattomasti lapsettomiksi jääneet jäävät paitsi kaikesta tästä ja lapsettomuus seuraa mukana koko loppuelämän halusi tai ei.
Joo, välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Helppoa ja kevyttä ei kyllä taida olla missään vaiheessa. Helpompaa ja kevyempää kyllä välillä, muttei helppoa ja kevyttä. Mutta onkohan se kenelläkään.
Mä olen ottanut tiukan linjan, enkä enää plussaamisten jälkeen seuraa entisten lapsettomien blogeja. Ihan vain itseäni säästääkseni. Varmasti heillä lukijoita riittää muutenkin, niin ei minun panostani varmaan enää tarvita.
VastaaPoistaOlen iloinen siitä, että kovinkaan monen ei tarvitse kulkea niin pitkää tietä kuin minun, mutta ei mun tarvitse käydä hieromassa suolaa haavoihini jos voin valita toisin.
Sekundäärisestä lapsettomuudesta olen samoilla linjoilla. Ymmärrän, että se lapsenkaipuu voi olla aivan suunnaton, etenkin jos on jo sen yhden lapsen saanut ja tavallaan tietää jo konkreettisesti "mitä menettää jos ei saa sitä toista". MUTTA se ei silti voi ikinä, ei ikinä, olla samanlaista kipua, surua ja ahdistusta, kuin sitä ensimmäistä toivovalla. Meillä on vain loputtomalta tuntuva odotus, kuvitelma lapsiperheen elämästä joka ei ehkä koskaan toteudu.
Jadekivi, minunkin pitäisi ottaa tuo ehdoton linja, että kun joku plussaa, niin heti se blogi pois omilta listoilta. Tuntuu vaan joidenkin kohdalla niin ikävältä, jos on jo pidemmän aikaa oltu blogiystäviä. Mutta pitää vaan tässä ajatella tiukasti itseä ja omaa oloa ja toimia niin, että säästyisi siltä suolan haavoihin hieromiselta.
VastaaPoistaNyt on pahimmat angstit taas hetkeksi puserrettu pois kirjoittamalla ja tunnin lenkillä tuolla auringonpaisteessa, hiki valuen! :D
Mulla on ihan samanlaisia ajatuksia sekundaarisesta lapsettomuudesta. Ärsyttää, kun joku sellainen tulee valittamaan lapsettomuuttaan, kun ei saa TOISTA lasta. Eihän se ole lapsettomuutta. Se on lapsettomuutta, ettei ole ollenkaan lapsia. Yhtään ainuttakaan.
VastaaPoistaVielä lisäys tuohon edelliseen: hain siis sellaisia lapsiperheiden vaikeuksia, joita vanhemmat, erityisesti äiti, joutuu kohtaamaan itsessään lasten kasvaessa. Minulla moni ystävä on nyt uponnut oman lapsuutensa aiheuttamiin kriiseihin, kun lapset ovat kasvaneet. Sekään ei ole helppoa. Välillä jopa mietin, että olisiko helpoin, jos jäisin lapsettomaksi, ettei tarvitsisi jokaisessa vaiheessa käydä läpi myös itseään niin mielettömän syvältä kuin lapsen vanhempana näköjään joutuu tekemään. Se on mieletön kasvuprosessi myös se vanhemmuus, ja yllättävää kyllä, joissakin tapauksissa yhtä täynnä kipua kuin se prosessi, joka lapsettomuuden takia on käytävä läpi.
VastaaPoistaMinulla on yksi sukulaisnainen, joka ei koskaan saanut lasta monista (sen ajan) lapsettomuushoidoista huolimatta. Hän sai monta keskenmenoa ja menetti kaksi lasta adoptioprosessissakin. Nykyään hän tuntuu olevan sitä mieltä, että hän on kuitenkin tyytyväinen näin, eikä se enää leimaa häntä ihmisenä eikä naisena. Eli kai siitä ylikin voi päästä, vaikka totta sekin, että moni on identiteetiltään lapseton vielä lapsen saamisen jälkeenkin.
Oletko muuten huomannut Simpukka-lehden kyselyn, jossa pohditaan mm. liikunnan merkitystä lapsettomuusprosessin helpottavana tekijänä: http://www.simpukka.info/fi_fi/etusivu/simpukka-yhdistys/lomakkeet/lehtikysely-2011 (Tuossa linkissä on jostain syystä 2011, mutta se aukeaa kyselyyn, jossa on 2012, ja tuo oli tänään Simpukan fb-sivulla).
Mä ymmärrän ainakin ihan täysin, että et halua mun blogissa just nyt vierailla. En ota sitä henkilökohtaisesti, koska tiedän (tai luulen tietäväni), että et sinä minua vihaa tai dissaa, vaan se on vaan surua ja kaipuuta sellaiseen jota me kaikki lapsettomat/ ex-lapsettomat tunnetaan. En voi muuta sanoa, kuin että toivon ihan todella sydämeni pohjasta Rowan sulle myös plussaa ja voimia sitä "metsästää".
VastaaPoistaTunteesi ovat ihan oikeutettuja. En voisi mitenkään loukkaantua siitä että en ole lukulistallasi. Tästä erääseen toiseen blogiinkin kirjoitin ja sanon nyt samaa: olen itse tehnyt juuri näin, siis poistanut raskautuneiden blogit lukulistaltani, joten olisi aika tekopyhää loukkaantua siitä että joku muu tekee samoin. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia kesään!
VastaaPoistaAllekirjoitan jokaisen tunteesi. Ne on tuttuja minullekin ja olen itsekin karsinut lukemistoani kovimpina plussa-aaltoina. Sen takia en mihinkään projekteihinkaan ole enää osallistunut. Ärsytti, kun niissä pelmahti aina useampi plussa ja tilannetta oli vähän niin kuin pakko seurata sen projektin myötä.
VastaaPoistaKoska oma raskauteni on niin alussa vasta en koe itseäni vielä millään tavalla erilaiseksi siitä mitä olin ennen koeputkihedelmöitystäkään. Tunteet on toki toiveikkaat, mutta tämä on ihan hirveän ahdistavaa, kun pelkää että tämä meiltä vielä pois otetaan.
Sain kuulla tänään raskausuutisia, jotka alkoi lähinnä ärsyttää. Heti häiden jälkeen tärppäsi, tottakai.
Sekundaarisesta lapsettomuudesta olen täysin samoilla linjoilla. En sitä miellä samalla tavalla lapsettomuudeksi.
Minäkin toivon sinulle paljon kaikkea hyvää ja että vielä pitkä odotus palkittaisiin. Per aspera ad astra! Voimia!
Nyt on pakko "puuttua" kun on keskustelua sekundaarilapsettomuudesta - eli MINUSTA - ja varmasti monesta muustakin. "Lapsettomuus" sanana tarkoittaa minulle ihan eri asiaa, kuin teille, joilla ei ole vielä sitä ensimmäistäkään. Olen kanssanne täysin samoilla linjoilla, että näiden välillä on SUURI ero. Käymme läpi samoja asioita ja samoja hoitoja ja samoja tunteita, mutta täysin eri mittakaavassa. Olemme mieheni kanssa tästä paljon puhuneet, koska hänellä ei omia lapsia ennestään ole ja minulla taas on. Kaipuu on sama, mutta kuitenkin NIIIIIN eri.
VastaaPoistaKyllä minuakin - sekundaa - ahdistaa ja masentaa tiettyinä aikoina ja sallittakoon se myös minulle. Mutta mulla kuitenkin on jo se yksi, jota tämän myötä on oppinut arvostamaan hurjan paljon enemmän, monella tapaa. Toivon täydestä sydämmestäni, että vanhemmuuden ilot ja surut suodaan kaikille, niin omalle miehelleni kuin teille kaikille bloggaajillekin!
Kiitos Nappi, Junna ja Pyykkis ymmärryksestä! <3 Ja kuten kirjoitin (ja varmasti muutenkin tiedätte) kyse ei ole tosiaan siitä ettenkö olisi iloinen onnistumisistanne vaan tästä omasta pahasta olosta, kun sitä plussaa ei kuulu. Mitä pidemmälle hoitotaival etenee, sitä pahemmaksi tämä tuntuu menevän. Vielä esim. ensimmäisen koeputkihoidon jälkeen en tuntenut samanlaista kateutta hoidoissa onnistujia kohtaan kuin nyt, kun tämä meidän tiemme tuntuu niin vaikealta. Ja oma napa on kuitenkin aina se lähin, ei siitä pääse mihinkään.
VastaaPoistaSally, toki saa "puuttua" keskusteluun, hyvä kun tulee kokemuksia myös sekundaariselta näkökannalta. Mutta niin, kuten minäkin kirjoitin, varmasti myös sekundaarinen lapsettomuus tuntuu pahalta ja tottakai sinulla on oikeus olla sen takia ahdistunut ja masentunut. Kyse on kuitenkin ihan eri asiasta kuin primaarisilla, kuten sinäkin kirjoitit. Ja siksi minä en miellä sekundaarisia lapsettomiksi, koska heillähän kuitenkin jo lapsi(a) on. Sinun tilanteesi on tietysti erilainen kuin pariskunnalla, joilla on yhteinen lapsi tai lapsia ja sitten kohtaavat hedelmällisyysongelmia. Ei ole varmasti helppoa seurata vierestä puolison tuskaa, sillä hänhän on todella lapseton, ainakin biologisesta näkökulmasta.
Ehkä itseä sieppaa juuri jo aiemminkin tässä jonkun kertoma tilanne, että valitetaan, ettei saada lasta ja sitten kerrotaan, että lähdenpä viettämään lomaa lapseni kanssa. Ja tässä en tarkoita Sally sinua, vaan mieleeni tulee lähinnä lapsettomuusaiheiset keskustelupalstat. Tuollaiset lausahdukset siellä ovat kuin märkä rätti vasten primaarisesti lapsettomien kasvoja.
Toivottavasti meille kaikille suodaan se onni, mitä eniten toivomme!
En ole itse lapseton, mutta lueskelen lapsettomuusblogeja kuitenkin lähipiiriini kuuluvien ihmisten vuoksi. Haluaisin kysyä yhtä asiaa ja toivon nyt, etten aiheuta pahaa oloa tai loukkaa kysymykselläni. Millä tavalla lapsettomuudesta kärsivä nainen kokee tilanteen, jossa naisella on lapsi, mutta ei sitä onnellista perhe-elämää? Tuntuuko sekin pahalta, aiheuttaako kaipuuta? Oma tilanteeni on siis se, että minulla on viiden kuukauden ikäinen vauva mutta parisuhdetta ei ole. Meillä meni sukset ristiin melko pian vauvan syntymän jälkeen exäni aggressiivisuuden ja vihanhallintaongelmien vuoksi. Olin katsellut häntä jo muutaman vuoden, mutta kummasti vain lapsen tulo sai silmät auki ja tajuamaan, etten halua kasvattaa lastani sellaisessa ympäristössä. Tilanteeni on siis samaan aikaan surullinen ja kaoottinen ja kuitenkin vauvan vuoksi onnellinen. Niinpä lapsettomuusblogeja lukiessa tuli mieleen kysyä, että miltä tällainen tuntuu lapsettomasta. Aiheuttaako kateuden tunteita kun se lapsi kuitenkin on, vai kauhua, koska sitä perinteistä perhettä ei ole? Puhtaasta mielenkiinnosta kyselen. :)
VastaaPoistaMinä olen kärsinyt primääristä lapsettomuudesta vuosia, kunnes sain pojan. Nyt olen ns. sekundäärisesti lapseton. Tai no, nimittäkää miksi haluaatte, sekundakamaa kuitenkin tämän PCOS:n takia. Koen tämän toisen lapsen saamisen vaikeuden olevan n. 75 %:sti yhtä tuskallista kuin primäärin lapsettomuuden. Totta kai oma lapsi tuo elämään iloa ja vie ajatukset pois ahdiutuksesta, mutta ihan samoja tunteita kyllä käyn läpi kuin kaksi-kolme vuotta sitten. Kehoni onnistui raskaudessa kerran, mutta kukaan ei voi luvata sen tapahtuvan uudestaan. Omaa kohtaloaan ei silti saisi valittaa, ei muiden eikä oikeastaan omasta mielestänikään. Ymmärrän Rowan pointtisi täysin ja ajattelin itse samoin "primääriaikana". Nyt kokemuksen rintaäänellä voin kuitenkin todeta, että kyllä tämä hedelmättömyys on aika lailla yhtä paskaa oli niitä lapsia tai ei. Itse miellän itseni lapsettomuudesta kärsiväksi niin kauan kuin elän. Tämä polttomerkki ei lähde sielustani ikinä pois.
VastaaPoistaSaila: tottakai kysyä saa, en vain ole varma, osaanko oikein vastata. Ja en varmasti osaa vastata ainakaan kaikkien tahattomasti lapsettomien puolesta, eiköhän meissäkin aika paljon eroja, miten suhtaudutaan. Itse olen monesti kateellinen ihan tuntemattomille vastaantulijoillekin. Heidän taustastaanhan ei voi olla tietoinen. Tällä hetkellä olen oikeastaan kateellinen ihan kaikille lapsellisille, ihan sama, millainen perhetilanne. Vaikka kyllähän minä tiedostan, että esimerkiksi yh:n elämä on varmasti rankkaa, niin hänellä kuitenkin on se lapsi. En minä ole ennen tätä tahatonta lapsettomuuttakaan pitänyt yh-perheitä mitenkään "kauheana ajatuksena", joten miksi pitäisin nytkään.
VastaaPoistaYleisesti ajatellen, jos perheessä on pahoja ongelmia, esim. väkivaltaa tai muuta vastaavaa, en tietenään kadehtisi sellaista tilannetta. Onneksi minun lähipiirissäni ei kuitenkaan tuollaista ole. Hirvittäviä nämä perhesurmat, joita on tapahtunut liikaa, tänäänkin uutisoitiin taas yhdestä :'(
Myytti: niinpä, kyllä tämä lapsettomuus vaikuttaa ihan varmasti loppuelämään, vaikka sen lapsen joskus saisikin. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta on se silti ihan eri asia jos sen lapsen saa kuin jos sitä ei ikinä saa... Ensimmäistäkään.