Häpeästä ymmärrykseen

Minä olen jo aikaa sitten päässyt lapsettomuuden häpeästä. Minä en häpeä sitä, että en voi saada lapsia. En ole sujut sen asian kanssa, en lähellekään, mutta en häpeä sitä. Edelleen tunnen huonommuutta normaaleihin naisiin verrattuna. Olen vihainen siitä, että oma kehoni on pettänyt minut maailman tärkeimmässä asiassa. Olen pettynyt itseeni naisena, vaikka tiedän, etten voi asialle yhtään mitään. Häpeästä olen kuitenkin päässyt ja minusta se on ihan hyvä askel eteenpäin.

Koska en enää häpeä tahatonta lapsettomuuttani enkä lapsettomuushoitojakaan, koen, että voin puhua tästä muille. Voin jakaa omaa kokemustani niille, joilla ei ole hajuakaan, millaista elämää tämä on. Voin myös, mikä vielä tärkeämpää, olla vertaistukena heille, jotka käyvät tätä samaa tietä. Kun tietoisuus lisääntyy, myös ihmisten suhtautuminen toivottavasti muuttuu. Ja samalla ehkä useampikin tahattomasti lapseton, joka kärsii siitä, ettei voi/uskalla kertoa omasta tilanteestaan esimerkiksi sukulaisilleen tai työpaikallaan, rohkaistuisi olemaan avoimempi. Kaikki eivät halua avata tilannettaan muille, mutta on ihmisiä jotka haluaisivat, mutteivät uskalla.

Omalla kohdallani täytyy sanoa, että esimerkiksi töissä tästä kertominen on helpottanut. Minun ei ole näiden vuosien aikana tarvinnut kertaakaan valehdella poissaolon syitä (olen kamalan huono valehtelemaan muutenkin!), ja itse asiassa lähimmät työkaverit ovat olleet hyvin tärkeä osa tukijoukoistani. Töissä kuitenkin vietetään päivästä aika iso osa, ja minulle olisi hirveän raskasta, jos joutuisin tämän kaiken keskellä esittämään, että kaikki on ihan hyvin. Kun ei ole. Samoin on tietysti ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ehkä muille kertominen aikanaan oli myös sitä, että halusin ennaltaehkäistä kyselyitä siitä, että miksi meillä ei vielä ole lapsia. Välillä olen miettinyt, että onko tästä puhuminen vähän itsekästäkin? Sysään koko ison asian kuulijan niskaan ja jätän sitten hänen huolekseen sen, millä tavalla tähän pitäisi suhtautua. Kun ei niitä oikeita sanoja ole, ja toinen osapuoli voi kokea tilanteen siksikin vaikeaksi. Ettei vaan sano jotain, mikä loukkaa lisää. Toisaalta toiset taas sitten eivät osaa ajatella ollenkaan, ja ne samat kliseet kuullaan jo miljoonatta kertaa.

Niin. Tavallaan tästä kertominen on nimenomaan itsekästä. Se on itsekästä siksi, että haluan helpottaa omaa oloani. Haluan tehdä oman elämäni niin helpoksi kuin vain tässä tilanteessa voin. En kuitenkaan odota keneltäkään mitään muuta kuin hiukan ymmärrystä. Sillä lapsettomuus on todellakin suuri menetys. Jossain tutkimuksissa sitä verrataan läheisen ihmisen kuolemaan. Kuinka suuri onkaan suru siitä, että kaivattua lasta ei koskaan tule. Kuinka kaikki odotukset ja ajatukset omasta loppuelämän tulevaisuudesta jäävät siltä osin kokematta. Kuinka sen asian kanssa on vain jaksettava elää. Kuinka joka päivä joutuu seuraamaan sivusta, kun toiset elävät sitä samaa unelmaa, josta itse jää paitsi.

Ei, minä en häpeä enää sitä, etten voi saada geneettistä lasta. Toivon vain, että tämä suru joskus helpottaa. Selvitäkseni jokapäiväisestä elämästä tarvitsen siis ymmärrystä siihen, että en ehkä tällä hetkellä voi ja jaksa toimia niinkuin minulta odotetaan.

Ja vielä loppuun tilannepäivitys: eletään kiertopäivää 3 ja letrot aloitin eilen. Ultra on ensi perjantaina ja sen mukaan muut lääkitykset ja siirtopäivä. Kirjoitan aiheesta lisää lähipäivinä, nyt piti saada noita muita ajatuksia purettua.

Ikuinen ikävä

Hiljaiseloa on taas ollut täällä blogirintamalla. Tietoisesti on ollut pakko ottaa taas etäisyyttä näihin asioihin. Facebookissa olen jonkin verran ollut yhteyksissä vertaisten kanssa. Ihana uusi ryhmä siellä on nyt meille lapsettomuusbloggaajille, jonne siis pääsee vain sellaiset, jotka kirjoittavat blogia lapsettomuudesta. Endometrioosi on molemmissa tyhjennyksen jälkeisissä kierroissa aiheuttanut ongelmia. Endosta on pitänytkin kirjoitella tänne, mutta sekin vaan on jäänyt. Tänään olen ollut poissa töistä juuri endo-oireiden takia ja mielessä on, että pitäisikö asialle kohta alkaa tehdä jotain...

Nyt kuitenkin kun on menossa Simpukka-viikko, ajattelin kirjoitella tämänhetkisiä tuntemuksia henkiseltä puolelta. Tottakai mielessä siintää tulevana lauantaina vietettävä Lapsettomien lauantai, joka alkaa itselleni olla jo tuttu asia, päivä, joka tulee todellakin noteerattua. Minulle se tuo jotenkin turvallisuuden tunnetta siinä äitienpäivän aattona. Kun se päivä on juuri siinä, olen tietoinen, etten ole yksin suremassa sitä, etten saa viettää tänäkään vuonna äitienpäivää. Etten ole edelleenkään kenenkään äiti. Ajatuksiani aikaisempien vuosien Lapsettomien lauantaista: 2014, 2013, 2012.

Kuva Simpukan Lapsettomien lauantain tapahtumasivulta

Elämä soljuu suht kivasti silloin, kun on hyvä päivä. Töissä on ollut viime aikoina vähän stressiä, mutta sen pitäisi alkaa kohta helpottaa kesän ajaksi. Salitreenit on sujuneet hyvin silloin, kun on hyvä päivä. Luonnollisesti tänään en ole päässyt salillekaan, ja kyllä se ainakin huomenna jää myös väliin. Vappu meni miehen kanssa kaksistaan Tallinnassa ja se teki kyllä meille molemmille tosi hyvää. Kunnes alkoi ne endo-oireilut loppuajasta. Kaikin puolin silti ihana reissu. Rivien välistä voi siis lukea, että hyvänä päivänä mulla menee ihan hyvin.

Sanomattakin lienee selvää, että endopäivät ovat niitä huonoja päiviä. Lisäksi nyt stressiä toi se, kun aloitin viime kierrossa Letrozolin, mutta siitä huolimatta en ovuloinut viime kierrossa. Nyt on menossa toinen kierto tuolla lääkkeellä ja kyllähän minä panikoin, että jääkö ovis taas tulematta siitä huolimatta. Miten käy syksyllä PASsin, jos ei enää ovulaatiotakaan tule lääkkeestä huolimatta? Endon lisäksi siis tämä kropan toiminta, tai siis toimimattomuus, huolettaa. Ja suututtaa ja turhauttaa. On aiheuttanut viime viikkoina siten taas paineita henkisellä puolella.

Lapsettomuus sinänsä sattuu edelleen ihan oikeasti joka päivä. Ei sitä muut huomaa eikä pidäkään huomata. Mutta tuskin menee päivääkään, jolloin ei olisi hetkeä, jolloin se kirpaisee. Välillä se on vähän sellaista katkeransuloista. Niin kuin viikonloppuna seurasin katseellani pikkuista noin 2-vuotiasta tyttöä Tallinnan vanhankaupungin torilla. Hän oli niin suloinen saparot päässään ja touhukkaasti puuhaili omiaan turvallisella etäisyydellä äidistään. Suupielet kohosivat, mutta samalla tuntui se niin tuttu kateudenpisto, kun äiti kaappasi tytön syliinsä ja tyttö oikein tiukasti tarrasi äitiään kaulasta kiinni. Miksi minä en saa kokea tuota? Näitä pieniä hetkiä tulee joka päivä. Joskus ne kirpaisevat enemmän, joskus vähemmän. Oli miten oli, tunnen oloni niin vajaaksi ja ulkopuoliseksi. Todennäköisesti en pääse koskaan osalliseksi siitä tunteesta. Ja en pysty edelleenkään hyväksymään  sitä.

Toisaalta välillä ajattelen, että olisiko minusta enää edes äidiksi. Onko tässä jo koettu liikaa? Osaisinko edes? Olisinko itselleni liian ankara äitinä? Pitäisinkö lapsen liian kainalossa ja pumpulissa? Olisinko terveysnatsi vai antaisinko kaiken liian helpolla? Olen jo niin vanhakin ja "saanut" elää vain itseäni ajatellen. Entä jos en osaisikaan enää elää muuten? Oikeastaan koko ajatus äitiydestä on lipunut jo niin kauas. Oikeasti en enää usko, että minä saan koskaan kokea raskautta, synnytystä ja äitiyttä. Se kaikki on jo viety pois.

Jäljellä on ikuinen ikävä. Suru, jonka kanssa on opittava elämään. Meillä on se pieni toivonpilkahdus siellä pakkasessa, mutta en uskalla odottaa siitä mitään. Pelkään ja odotan kauhulla sitä päivää, kun meidän pitää se viimeinenkin siirto toteuttaa. Siinä ei ole oikeastaan enää mitään positiivista jännitystä, koska siihen päättyy meidän toivomme lopullisesti. Haluaisin pitää siitä rippeestä kiinni, mutta joskus se askel on uskallettava ottaa ja viimeinen toivonripe käytettävä. Sen jälkeistä elämää en voi ajatella. Se on ihan liian tuskallista.

P.S. Lapsettomien lauantain kakun kohtalo on vielä epäselvä tältä vuodelta ;) (viittaus edellisiin Lapsettomien lauantain teksteihini)

Selviytymistä

Kiitos taas kaikille! En nyt jaksa jokaiselle kommentoijalle vastata erikseen, mutta tässä haluan sanoa, että jokainen teidän kommentti on ollut minulle äärettömän tärkeä. Jokaisen olen lukenut useampaan kertaan ajatuksella kiittäen. Olen jotenkin ihan sanaton tiedän vilpittömän välittämisenne edessä. Suurin osa teistä ei tunne minua "oikeasti", silti kommenteistanne välittyy sellainen aito huolenpito, jollaista ei voi mitenkään teeskennellä. Tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas siinä mielessä, että minulla ja meillä on myös "elävässä elämässä" ihmisiä, jotka ovat tähän asti jaksaneet kulkea kanssamme tätä kamalan raskasta tietä. Toivoen, tukien ja uskoen. Kyllä nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin todellinen ystävyys punnitaan. Eilen ja tänään on whatsapp ollut kovassa käytössä. Ystävät huolehtivat heti aamusta, kuinka minä voin <3

No, en voinut kovin hyvin. Nukuin kyllä yön kuin tukki, olin ihan poikki. Sitten heräsin kuuden maissa tekemään varmistustestin ja se oli myös negatiivinen. En muuta odottanutkaan, mutta siitä se sitten taas lähti. En voinut taaskaan muuta kuin itkeä. En voinut miehellekään montaa sanaa aamulla sanoa ilman kyyneltulvaa. Kyllä minä pian ymmärsin, ettei minusta ole tänään töihin. En minä voi sinne mennä itkemään! Parempi antaa nyt kaiken tulla ulos. Ja miten ihana esimies minulla onkaan! Puhelimessa en meinannut saada sanottua edes asiaani itkun seasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että laittaa sairaslomapäivän. Hän vielä huolehti, että pärjäänhän varmasti kotona ja onko minulla joku joka voi tulla luokseni, jos tarvitsen tukea. Ihana esimies(nainen) <3 Olen todella helpottunut, että olen töissä ollut avoin näistä asioista. Nyt olisi ollut ihan hirveä tilanne alkaa selvittää, mitä on tapahtunut kun olen näin rikki etten voi tulla töihin.

En saanut heti aamusta klinikalta ketään kiinni, mutta minulle soitettiin takaisin. Onneksi puhelimessa oli sama hoitaja, joka oli siirrossa mukana. Kyllähän tulos oli heillekin pettymys. Siellä oli kovasti odotettu toisenlaista tulosta. Hän kuitenkin varmisteli, että enhän ole lopettanut lääkitystä. No, en ollut ottanut niitä enää aamulla. Hoitaja sanoi, että he aina suosittelevat silti veritestiä, vaikka tulos olisikin kotitestillä negatiivinen ja että lääkkeet lopetetaan vasta sen jälkeen. Joskus on käynyt niin, että kotitestit ovat olleet väärässä ja tukilääkkeet lopetettu ja sitten onkin ollut raskaana ja tullut keskenmeno. No, minä sitten suostuin jatkamaan lääkitystä ja menemään huomenna veritestiin. Ihan turhalta se tuntuu eikä minulla ole todellakaan mitään toiveita enää, mutta tehdään nyt niin kuin käsketään. Menkkaoloja minulla ei juuri ole eikä vuotoa (muuta kuin valkoista lugemössöä). Kuinka ironista, että niitä menkkaoloja ei sitten ole nyt kun ne saisivat ihan vapaasti alkaa! Sitten tajusin, että minulla on vain yksi Lugesteron-kapseli jäljellä. Noniin, olisi minulla ollut niitä vielä töissä jemmassa. Mutta kun ajattelin, että en minä niitä nyt tämän enempää kotiin tarvitse, etten osta turhaan. Että ehdin apteekkiin hyvin töihin mennessä tänään jos tarvitseekin lisää. Pieni ulkoilu voisi tehdä hyvää, joten lähdin lähiapteekkiin 1,5 km päähän. Kyllä se silti vaati kanttia. Silmät itkettyneinä, naama turvoksissa. Ajattelin että samallapa haen kaupasta suklaata. Ja sitten apteekissa: valitettavasti meillä ei ole tätä lääkettä tällä vahvuudella. Silloin ajattelin, että miten kaikki voi olla niin minua vastaan!!! Eikun kävelin takaisin kotiin hakemaan bussikortin ja sitten bussilla keskustaan. Juuri kun olin ajatellut, että sinne en todellakaan jaksa tänään mennä. Sain haettua paketin lugeja kuitenkin, vaikka se onkin niiiiin turhaa.

Hoitajan kanssa juttelu teki hyvää. Pienesti alkoi taas toivokin nousta, kun tuli puhe siitä pakkasalkiosta. Minä kerroin huoleni alkion selviämisestä sulatuksesta. Hoitaja kertoi, että eihän mitään voi koskaan satavarmaksi luvata, mutta blastokystin selviäminen heillä käytössä olevan pakastusmenetelmän (vitrifikaatio) sulatuksesta on kuitenkin hyvin todennäköinen. Se toi vähän potkua minulle tähän kuitenkin. Jos se yksi siirto sitten olisi kuitenkin mahdollinen. Kerroin, että nyt huilataan pari kuukautta ja otetaan sitten yhteyttä. Ihan meidän aikataulun mukaan kuulemma edetään. Olen tänään puhunut puhelimessa myös äidin ja yhden ystäväni kanssa. Molemmat niin kullanarvoisia <3 Muuten olenkin vaan lepäillyt (ja syönyt suklaata), katsonut nettitv:tä ja itkeskellyt. Olen antanut itselleni aikaa latautua kunnolla loppuviikon. Huomenna menen kyllä töihin, mutta minulla on sellainen päivä, että voin tarvittaessa vaikka lähteä kesken päivän pois (ja pitää käydä siellä veritestissä). Ensi viikolla alkaa ryhdistäytyminen. Takaisin salille ja järkeä ruokavalioon.

Hirveän surullinen minä olen edelleen eikä tämä hetkessä katoa. Mutta se pahin pohja taisi jo tulla tavoitetuksi ja nyt pitää vaan jaksaa taas ponnistaa ylöspäin. Kohti viimeistä taistelua.

Vuodatus

Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...

Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.

Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.

Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.

On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.

Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.

Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!

Jaksaa jaksaa...

Tänään on kulunut kuusi päivää siirrosta. Testipäivä on viiden päivän kuluttua. Eipä tässä voi oikeastaan sanoa juuta ei jaata. Koko viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Olen ollut satavarma negasta, mutta sitten taas välillä on toivokin nostanut päätään. Eniten toivoa ovat varmaan nostaneet kommentoijat, jotka ovat täällä kertoneet saaneensa plussan vaikka ei olisi ollut raskausoireita, vaikka olisi ollut menkkaoloja ja vaikka ne lugetkin olisivat valuneet samalla tavalla kuin negakerroillakin. Jotenkin vaan olen niin juurtunut siihen ajatukseen, että kun luget valuu tällä vauhdilla ulos, niin se olisi aina niin varma merkki negasta. Kaikilla kun aina tuntuu menneen niin. Olikin lohdullista lukea, että edes joku on ollut poikkeustapaus! Kyllä tässä taas nähdään vertaistuen voima <3 Olenkin äärettömän kiitollinen teille kaikille, jotka jaksatte täällä käydä kannustamassa edelleen.

Ja eipä tässä vaiheessa nyt oikein mikään auta mihinkään suuntaan. Ei toivominen eikä toivon menettäminenkään. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä vaiheessa alkio joko on kiinnittynyt tai ei ole. Sille en vaan voi tehdä yhtikäs mitään. Tämän hetken tuntemukset ovat melko samanlaiset kuin alkuviikollakin: menkkaoloja, luget valuu, tissikipua ei enää nimeksikään, välillä tulee lämpöaaltoja. Kaikki siis todellakin viittaa negaan, kun vertaa edellisiä kertoja. Niitä pahoja kramppeja ei vaan ole vielä ollut. Aamulla pikkuhousunsuojassa oli ihan pieni aavistus jostain rusehtavasta, mutta siitä en vielä vetäisi paniikkeja. Huono olo tulee silloin tällöin. Eilen lähdin töistä vähän aiemmin pois, kun en jaksanut olla. Ja tämä siis on ihan luge-oire minulla. Samanlaista oli jo viime viikolla ennen siirtoa. Tänään ja huomenna on sellainen tilanne töissä, että on pakko jaksaa olla pirteä ja hyväntuulinen. Hohhoijaa. Mieluummin jäisin kotiin peiton alle lukemaan ja katsomaan sarjoja. Toisaalta on hyvä olla töissä kun ei voi koko ajan ajatella vain omaa napaa, mutta toisaalta taas en nyt jaksa ja pysty olla mitenkään kamalan tehokas työntekijä...

Sentään jotain positiivista! Uskaltauduin tänään vaa'alle, ja se näytti 3 kg vähemmän kuin oletin. Hirveä lukemahan siellä silti on, mutta luulin sen tosiaan olevan enemmänkin. No eipähän ole ihan niin paha tilanne lähteä karistamaan taas kiloja sitten (ensi viikon jälkeen?) kuin mitä etukäteen ajattelin. Nyt tekee vaan ihan hulluna mieli suklaata. Niin kuin aina ennen menkkoja. Korjaan: niin kuin aina! :D

En edes ole varma, miksi kirjoitin tämän postauksen, kun ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ehkä tämä "paperille" pohtiminen vaan vähäksi aikaa auttaa kestämään tätä kamalaa piinaa. Eilen kävin vähän lueskelemassa postauksiani syksyltä 2011 ja keväältä 2012, kun edelliset siirrot tehtiin. Jotenkin samantyyppisiä juttuja olen silloinkin pohtinut. Toki 2012 poikkeuksena se järkyttävä onnettomuus siellä polin labrassa, kun pakastuslaitteeseen tuli vika ja meidän ainoat pakkasalkiot menivät siinä. Nyt ei ole onneksi tuollaista puhelua tullut!

Siirto ja kiitollisuus

Kiitos kaikille teille ihanille tsemppikommenteistanne eilen! <3 Nyt tulee kyllä tarpeeseen, meni tämä taas niin tiukille. Mutta tällä kertaa lähtökohdat eivät voisi olla juuri paremmat juuri tämän pienen Hipun kiinnittymiselle, joten yritän nyt ajatella positiivisesti siihen saakka kunnes lopputulos on tiedossa. Itselläni kun siirtoja on takana vain se kaksi kappaletta ja edellisestä on aikaa jo kolme vuotta, tuntuu tämä taas niin uudelta ja ihmeelliseltä. Kohtuuni laitettiin eilen ihan oikeasti elävä alkio! Teknisesti siis olen raskaana kunnes toisin todistetaan, niin kuin joku eilen kommentoikin :)

Dextrasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Minähän jännitin siirtoa kovasti senkin vuoksi, kun kohdunkaulani on niin "käppyrä", että siirrot ovat olleet todella kivuliaita. Kohdunkaulaa on kiskottu kuulapihdeillä ja ekalla kerralla alkio piti viedä kaappiin takaisin odottamaan kun se ei vaan meinannut suoristua. Nyt klinikalla olivat siis hyvin kotiläksynsä tehneet ja valmistautuneet huolella. Minua varten oli Espanjasta tilattu erityinen katetri, joka sopii käppyräiselle kohdunkaulalleni. Espanjassa tehdään kuulemma muuten eniten Euroopassa lahjamunasoluhoitoja, näin niin kuin knoppitietona ;) Nyt siirto menikin lähes kivuttomasti eikä lääkärilläkään ollut juurikaan vaikeuksia, kun oli "ajo-ohjeet" opeteltu huolellisesti. Miehen kanssa me molemmat näimme näytöllä pienen valkoisen pisteen , joka meni kohtuun ja jäi sinne <3 Minusta se muistutti ihan pientä kultahippua ja siksi sanonkin sitä Hipuksi :) En tiedä, oliko se se alkio vai vain ilmakupla, jonka sisällä se alkio oli, mutta tuon jälkeen en vaan ole saanut sitä näkyä pois mielestäni. Lääkärin mukaan se saatiin juuri sopivaan paikkaan, mihin olisi hyvä tarrata kiinni. Tartu nyt Hippu pieni!

Yksi alkioista ei ollut siis selvinnyt blastokystiksi asti, siihen ei ole syytä tiedossa. Vielä 8-soluvaiheessa se oli näyttänyt yhtä hyvältä kuin muutkin. Yksi siis pakastettiin. Se ei ollut laadultaan ihan yhtä hyvä kuin tämä nyt siirretty, mutta kuulemma kuitenkin hyvä ja sellainen, joka kannattaa ehdottomasti pakastaa. Lääkäri sanoi, että laitetaan toinen pakkaseen siksi, että olisi vielä sitten se toinen mahdollisuus, jos tästä ei raskaus ala. Olen samaa mieltä. Yksilöllisesti on jo alustavat PAS-suunnitelmatkin tehty, jos siihen "joudutaan". Aika jännältä kuulostaa minusta Femar+Ovitrelle -yhdistelmä. Ei tule mieleen, että olisin moisesta lukenut. Molempiahan minulla on ollut käytössä, Femar ennen inssejä ja Ovitrelle yhdessä ICSI:ssä kun Pregnyl oli apteekeista loppu. Ovitrellea on sitten tarkoitus pistää muutamana päivänä pienen annoksen verran ja yhtenä isompi annos. Tämä onnistuu Ovitrellella, koska sehän on sellainen kynäpiikki, jolla voi annostella. Vaikka normaalistihan se tuikataan kerralla silloin, kun tarkoitus on käyttää irroituspiikkinä. Tämä lääkeyhdistelmä olisi lääkärin mukaan todella hyvä minulle endometrioosinikin takia. Kyllä me nyt saimme tietää, että yhteensä munasoluja oli kerätty 7, niistä siis 5 kypsiä ja 3 hedelmöittyi normaalisti. Miehen siittiöissä ei ollut mitään vikaa.

Tällä hetkellä tunnen syvää kiitollisuutta tuntematonta naista kohtaan. En voi koskaan kiittää häntä henkilökohtaisesti, mutta ajattelen luovuttajaa lämmöllä ja kiittäen. Olipa lopputulos mikä tahansa, mikään ei koskaan vähennä sen uhrauksen arvoa, jonka hän on meitä auttaakseen tehnyt. Kun viime viikonloppuna ajelimme kohti Helsinkiä, ajattelin tätä naista paljonkin ja toivoin, ettei hän kärsisi kovista kivuista ja muista oireista. Toivottavasti punktiokin on mennyt mahdollisimman hyvin. Vaikka olin ja olen edelleenkin pettynyt siihen solumäärään, mikä hoidosta tuli, se ei ole todellakaan luovuttajasta kiinni. Hän on varmasti tehnyt kaikkensa mikä nyt vaan tehtävissä on. Näistä kun ei vaan koskaan voi tietää etukäteen. Lääkärimmekin sanoi, että jokainen stimulaatiokerta on yksilöllinen eikä lopputulosta voi koskaan tietää varmaksi. Niinhän se menee. Tottakai olisin halunnut, että pakkaseen olisi saatu enemmän alkioita, niin kuin lahjamunasoluhoidoissa yleensä. Mutta ei se asia harmittelemalla miksikään muutu ja juuri nyt on tärkeämpää ajatella tätä hetkeä ja sitä, mikä nyt on hyvin.

Positiivisena näen myös sen, että viimeisen kolmen vuoden aikana minulle on ne kaksi laparoskopiaakin tehty. Eli tämä on ensimmäinen siirto, joka on tehty sen jälkeen, kun huonot munatorvi ja munasarja on poistettu. Ei tarvitse miettiä, tiputtaako se tulehtunut munatorvi myrkkynesteitä kohtuun. Myös kohdunulkoisen raskauden riski on pienempi, kun on vain yksi munatorvi jäljellä.

Nyt on pikkuisen jännittävää, kun aion seuraavaksi pistää sen Gonapeptylin. Ei ole tarvinnut piikittää mitään melkein kahteen vuoteen, niin onhan se taas vähän jännää. Gonapeptyl näyttää samanlaiselta kuin Orgalutran, mutta onneksi se piikki on siinä inhimillisempi. Gonapeptyl siis pistetään siksi, että se voi auttaa alkiota kiinnittymisessä ja siksi se pitää pistää juuri tänään. Eikun vaan piikki näppiin ja survaisu mahamakkaraan! Piinapäivä 1 alkakoon.

Kiitoksia ja endopohdintaa

Pitää marraskuullekin saada vielä yksi postaus aikaiseksi kun nyt vielä ehtii! Eipä ole taas itsellä niin ajankohtaisia olleet nämä jutut, niin blogikin on heti hiljaisempi.

Mutta mikä on mahtavaa edelleenkin, että yhä useampi lahjasoluhoidoissa käynyt / käyvä / menevä tuntuu "löytäneen" blogini. Ihanaa kun olette kommentoineet ja jakaneet tänne omat tarinanne. Kun näitä tämän aiheen blogeja ei juurikaan tunnu olevan, niin kaikki vertaistuki on tervetullutta <3 Ja jos tiedätte jonkun lahjamunasoluaiheisen blogin, tai olet itse kirjoittamassa sellaista, niin vinkatkaa ihmeessä!

Laparoskopiasta on nyt toivuttu ja muistona on vielä punoittavat arvet. Mutta kyllä ne siitä vaalenevat ajan kanssa. Yhdet menkat minulla on ollut sen jälkeen enkä voi valitettavasti sanoa, että ne olisivat olleet paljonkaan helpommat kuin edelliset. Tai ehkä hieman, nyt jouduin vain yhtenä iltana turvautumaan Panacodiin, kun ei enää grammaiset Panadolit ja kuussataset Buranat auttaneet. En tiedä, oliko se vielä leikkauksen jälkitiloja sitten, vai jatkuvatko nämä kivut tällaisena. No, nyt yritän ajatella niin, että jos ne pahat kivut rajoittuvat vain menkka-aikaan, niin onhan sekin jo voitto. Kun se kipu ei ole enää jokapäiväistä. Välillä tuntuu pieniä tuikkailuja todella alhaalla ja niistä sitten tietysti mietin, että onko ne sitä virtsarakossa olevien pesäkkeiden aiheuttamia. Minullehan siis leikkauksen jälkeen lääkäri sanoi, ettei endoa muualla ollut, mutta leikkauskertomuksesta luin, että kaksi pientä pesäkettä on virtsarakon tienoilla. Mutta voihan se olla ihan jotain muutakin. Inhottavaa tämä, kun joka pistoksesta ja tuikkauksesta aina miettii, että onko tää nyt sitä vai jotain muuta.

Alkuviikosta minulla oli selkeä ovulaatio. En edes muista, milloin oviksesta olisi aiheutunut sellainen kipu kuin minulla oli maanantai-iltana. Tai milloin ylipäänsä viimeksi olisin tuntenut ovulaatiota. Se oli tietysti hyvä juttu, vaikka enhän minä mistään voi tietää, että onko siellä munarakkulassa edes mitään sisällä. Silti tuntuu hyvältä, että edes jollain tasolla vielä kroppa toimii niin kuin naisella pitääkin. Mutta sitten kahtena seuraavana päivänä alkoi taas se ruskea tuhru. Ja taas mietin, että onko tämä vain normaalia ovulaatioon liittyvää vuotelua vai endo-oiretta vai jotain muuta. Eihän se voi olla mitenkään hirveän hyvä asia tulevan hoidon kannalta, jos kohtu vuotaa (vaikkakin vanhaa verta) siinä vaiheessa, kun sinne pitäisi siirtää alkio. Tulevina kuukausina varmaan näkee ja kokee sitten, että mihin tämä tästä kehittyy. Ihan hyvä, ettei se hoito vielä ihan heti ole tulossa, jotta tässä nyt voi vähän seurata missä mennään.

Minun on vieläkin hirveän vaikea sopeutua asiaan, että minulla on sairaus, jota ei pystytä parantamaan. Ja että paras hoitokeino on raskaus. Ja kun tämä sairaus on vielä sellainen, että kun tästä jollekin kertoo, niin harva oikeasti tietää mistä puhun eikä sitä oikein ymmärretä. Toivon vaan, että säästyn mahdollisimman vähillä oireilla tulevaisuudessa nyt kun vihdoinkin elämänlaatuni on kuitenkin ollut parempaa ilman jokapäiväisiä kipuja.

Keltainen on endometrioositietoisuuden väri. Tämä ruusukimppu
on kaikille endosiskoille <3

Luonnonvoimaa ja ajatuksia tulevasta

Edellisen postauksen kirjoittaminen helpotti oloa. Kun sain sen kaiken kirjoitettua ulos. Ei se mitään konkreettisesti muuttanut, mutta helpotti mieltä kuitenkin. Olen nyt ollut lepolinjalla liikunnasta loppuviikon. Tänään lähdin kävelylle luontoon, ja siitä tulikin pitkä lenkki. Kävelylenkki. Kuinka luonto ja varsinkin metsä antavatkaan voimaa! Vaikka tahti oli rauhallinen, myös paha olo iski matkalla. Siis sellainen pahoinvointi, joka on vaivannut minua viime viikkoina joka päivä. Istuin mättäälle istumaan, hengitin syvään ja puhalsin ulos. Samalla tuli itku. Itkin siinä metsämättäällä istuen jostain syvältä sisimmästä kumpuavaa itkua. Mutta se oli puhdistavaa itkua. Oli jotenkin turvallista istua siinä metsän sylissä. Siinä se oli minun ympärilläni turvallisena ja hiljaisena, mitään vaatimatta. Kuin kuunnellen, lohduttaen. Sitten aloin taas kuulla lintujen laulua ja katselin kunnolla ympärilleni. Ja siellä oli niin kaunista!

Turvapaikka <3

Tuntui kuin olisin saanut sellaisen henkisen voimalatauksen, jota mikään ihmisen keksimä ei voi saada aikaan. Luonnon voima on ihmisen voimaa väkevämpi. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Kumpa me vaan ymmärtäisimme tämän ja muistaisimme kunnioittaa sitä. Minä ainakin muistan ja aion jatkossa mennä rauhoittumaan metsään silloin kun siltä tuntuu.

Voimapaikka <3

Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.

PSYKOLOGISEN NEUVONNAN OLEELLISET TEEMAT:

• lapsettomuuskokemus ja biologisesta lapsitoiveesta luopuminen
• vaihtoehdot
• elämä lapsen kanssa, lapselle ja ulkopuolisille kertominen
• luovuttajaan liittyvät kysymykset

lähde: Tulppala, Maija: Simpukoista helminauhaa - opas luovutetuilla sukusoluilla hoitoja harkitseville tai niillä jo lapsen saaneille. (2012)

Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.

En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.

Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.

Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.

Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.

Ajatuksia vertaistuesta

Joko olette käyneet katsomassa Simpukan uudet sivut?

Pakko jakaa siellä ollut tiedote:

”VANHEMMUUS LAHJASUKUSOLUHOITOJEN JÄLKEEN”

 

luento- ja keskustelutilaisuus Helsingissä

keskiviikkona 7.5. klo 17-20

Parisuhdekeskus Katajan tiloissa (Lapinlahdenkatu 3 A, 3.krs.)

 
Simpukka-yhdistys järjestää Helmen päivänä luento- ja keskustelutilaisuuden, joka on tarkoitettu lahjasukusoluhoitoja pohtiville, niissä käyville ja hoitojen avulla lapsen saaneille.
 
Tilaisuudessa luennoi psykologi, psykoterapeutti Terhi Vihko (Tunnetila, Dextra Lapsettomuusklinikka) ja puheenvuoron pitää Dextra Lapsettomuusklinikan lääkäri.
 
Keskustelua ohjaavat Simpukan työntekijät Laura Isotalo ja Johanna Repo.

Illan aikana on mahdollisuus tavata muita lahjasukusoluhoitoja pohtiviin ja hoidoissa käyneisiin ja tutustua Simpukan Helminauha -vertaistukitoimintaan.

Vau. Tuon luettuani marisin heti miehelleni, että miksi kaikki tuollainen pitää aina tapahtua Helsingissä? Olisi kyllä mahtavaa päästä tuollaiseen tilaisuuteen kuuntelemaan ja mahdollisesti keskustelemaan. Kotikaupungissani ei ole Helminauhankaan toimintaa. Luultavasti senkin toiminta keskittyy kaupunkeihin, joissa lahjasukusoluhoitoja ylipäänsä tehdään. Menkää ihmeessä kaikki kiinnostuneet paikan päälle!

Vertaistuki on ollut itselleni kyllä äärimmisen tärkeää lapsettomuustaipaleemme aikana. Ajoittain se on ollut jopa henkireikä. Sillä ei kukaan, kukaan, voi ymmärtää mitä me olemme käyneet ja käymme läpi, ellei ole itse sitä joutunut käymään myös. Blogiini onkin tullut muutamia kommentteja, joissa on kiitelty sitä, että kirjoitan. Kröhöm, taukoja on ollut ja varmasti tuleekin olemaan, mutta itse en vaan jaksa koko aikaa velloa tässä asiassa. Mutta sitten kun nämä asiat taas tulevat ajankohtaisiksi, alkaa kummasti näppissormia syyhyttää ;).



Meille kaikille liiankin tutuksi käyneitä sanoja, meidän elämäämme! (Kuvalähde)

Monen bloggaajankin kanssa on jaettu monet ilon, surun, jännityksen ja epätoivon hetket. Suurin osa heistä, jotka olivat jossain vaiheessa hyvinkin aktiivisia omassa blogiyhteisössäni (luultavasti jos joku teistä lukee tätä, tunnistaa ketä kaikkia suunnilleen tarkoitan <3), ovat nyt saaneet lapsen tavalla tai toisella. Muutama on keskellä adoptioprosessia. Meitä rannallejääneitäkin on. Vaikka olen iloinen jokaisen lapsettomuushoitojen avulla raskaaksi tulleen puolesta, sitä tuntee välillä väkisinkin, että mikä siinä on kun ne toiset onnistuu aina jossain vaiheessa kuitenkin. Paitsi me. Tulee uusia lapsettomuusblogeja, joissa eletään ensimmäisten hoitojen jännitystä ja sitä toiveikkuutta, mikä meilläkin oli hoitojen alussa. Itse on vähän vaikea enää samaistua heihin, mutta haluan silti olla mukana kannustamassa, koska se on tärkeää. Myös itseäni on kannustettu alusta alkaen ja tiedän, miten paljon se merkitsee.

Siksi koen tällä hetkellä tärkeäksi kirjoittaa tätä blogia tästä uudesta näkökulmasta. Nyt meillä on taas uusi vaihe. Tilanne, jossa toivoisin vertaistukea muilta saman kokeneilta tai tässä tilanteessa olevilta. Olen yrittänyt etsiä lahjamunasoluhoidossa olevien blogeja, mutta en ole oikein onnistunut niitä löytämään. Ainakaan tällä hetkellä jonossa olevilta. Onkin mukavaa, että tänne on kuitenkin pari samassa tilanteessa olevaa kommentoijaa eksynyt. Ja tottakai kaikkien tuki on tärkeää ja olen iloinen jokaisesta kannustavasta kommentista, tuli se keneltä tahansa <3 Olisi vaan mukavaa lukea enemmänkin toisten tuntemuksia tästä elämäntilanteesta. Joten jos teillä on yhtään halua avata enemmän omia ajatuksianne, niin eikun vaan oma blogi pystyyn! Jos ei innostusta siihen ole, niin tottakai tänne minun blogiinikin saa kommentoida ja mukavaahan se vain on, jos keskustelua syntyy.

Nyt toivotan kaikille oikein mukavaa pääsiäistä ja etenkin meille, jotka olemme vailla niitä hyviä munia: toivottavasti odotuksemme ei veny liiaksi, vaan meidät palkitaan vielä hyvällä munasaaliilla sitten joskus kun se on ajankohtaista! <3