Luonnonvoimaa ja ajatuksia tulevasta

Edellisen postauksen kirjoittaminen helpotti oloa. Kun sain sen kaiken kirjoitettua ulos. Ei se mitään konkreettisesti muuttanut, mutta helpotti mieltä kuitenkin. Olen nyt ollut lepolinjalla liikunnasta loppuviikon. Tänään lähdin kävelylle luontoon, ja siitä tulikin pitkä lenkki. Kävelylenkki. Kuinka luonto ja varsinkin metsä antavatkaan voimaa! Vaikka tahti oli rauhallinen, myös paha olo iski matkalla. Siis sellainen pahoinvointi, joka on vaivannut minua viime viikkoina joka päivä. Istuin mättäälle istumaan, hengitin syvään ja puhalsin ulos. Samalla tuli itku. Itkin siinä metsämättäällä istuen jostain syvältä sisimmästä kumpuavaa itkua. Mutta se oli puhdistavaa itkua. Oli jotenkin turvallista istua siinä metsän sylissä. Siinä se oli minun ympärilläni turvallisena ja hiljaisena, mitään vaatimatta. Kuin kuunnellen, lohduttaen. Sitten aloin taas kuulla lintujen laulua ja katselin kunnolla ympärilleni. Ja siellä oli niin kaunista!

Turvapaikka <3

Tuntui kuin olisin saanut sellaisen henkisen voimalatauksen, jota mikään ihmisen keksimä ei voi saada aikaan. Luonnon voima on ihmisen voimaa väkevämpi. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Kumpa me vaan ymmärtäisimme tämän ja muistaisimme kunnioittaa sitä. Minä ainakin muistan ja aion jatkossa mennä rauhoittumaan metsään silloin kun siltä tuntuu.

Voimapaikka <3

Mutta oikeastaan tulin kirjoittamaan ajatuksiani ylihuomisesta. Silloin meillä on nimittäin edessä se lahjasmunasoluhoitoon liittyvä psykologinen neuvonta/arviointi.

PSYKOLOGISEN NEUVONNAN OLEELLISET TEEMAT:

• lapsettomuuskokemus ja biologisesta lapsitoiveesta luopuminen
• vaihtoehdot
• elämä lapsen kanssa, lapselle ja ulkopuolisille kertominen
• luovuttajaan liittyvät kysymykset

lähde: Tulppala, Maija: Simpukoista helminauhaa - opas luovutetuilla sukusoluilla hoitoja harkitseville tai niillä jo lapsen saaneille. (2012)

Jännitän nyt tuota käyntiä enemmän kuin aiemmin, koska viime aikoina en ole ollut oma itseni johtuen asioista, joista kirjoitin edellisessä postauksessa. Minua pelottaa, että jos se jotenkin vaikuttaa siihen arviointiin ja jos minulle sanotaan, että miten voit ajatella jaksavasi pienen lapsen kanssa kun nyt on jo oman itsenkin kanssa jaksaminen niin vaikeaa. Toisaalta minä tiedän, että tulen tästä toipumaan. Enkä todellakaan edes lähtisi hoitoon nyt tässä tilassa. Meillä on vielä aikaa, hoito on ajankohtainen todennäköisesti vasta ensi keväänä. Kyllä minulla on vakaa aikomus toipua siihen mennessä niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Olen saanut myös apua kohtalotovereilta. Simpukan Helminauha-verkostolla (lahjasoluhoitoja läpikäyvien ja -käyneiden vertaistukiverkosto) on suljettu FB-ryhmä, jossa kyselin kokemuksia tuosta psykologisesta neuvonnasta. Sain rohkaisevia vastauksia, kiitos vaan teille, jos teistä joku sattuu tätä lukemaan <3 Ehkä olennaisimpana jäi mieleen, että menee ihan avoimin mielin omana itsenään. Minun on tietysti helppo mennäkin sinne omana itsenäni, koska psykoterapeutti on tuttu. En minä hänelle edes voisi esittää mitään muuta. Hän tietää kyllä, mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten kolmen vuoden aikana sen jälkeen, kun hoidot aloitettiin. Koen tärkeäksi sen, ettei tarvitse alusta asti kaikkea olla selittämässä, vaan voidaan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaan.

En tiedä sitten, että miten paljon siellä puidaan tuota ensimmäistä kohtaa, mikä tuossa listassa on. Itselleni on tullut vähän sellainen olo, että korostetaanko näissä jutuissa liikaa tuota, että pitäisi jotenkin käydä pohjamutia myöten läpi se, että kun ei nyt saakaan sitä biologisesti omat geenit "sisältävää" lasta? Entä jos ei koe sitä niin tärkeäksi? Kyllä minulla on todellakin ollut vaikeaa hyväksyä tämä oma lapsettomuuteni, sitä en kiellä. Mutta ehkä minulla se on ollut enemmän sitä, että olen niin vihainen ja pettynyt omaan kehooni, joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. Niin kuin normaaleilla ihmisillä, joiden ei tarvitse edes miettiä tällaisia asioita. Kehoni ei onnistu saamaan alulle edes yhtä lasta, ei, vaikka kaikki apukeinotkin on jo käytetty. Tämä on minulle ollut se vaikein paikka. Ja tietenkin se hirveä pelko siitä, ettemme koskaan lasta saa. Kun nyt kuitenkin meille vielä olisi mahdollista tulla vanhemmiksi lahjamusasoluhoidon avulla, en enää koe ollenkaan olennaiseksi sitä, että sillä lapsella ei olisi minun geenejäni. Eipä olisi sitten ristinään sukuni sairauksiakaan! Miksi sitä pitäisi oikein erikseen korostaa, että "sure nyt oikein kunnolla surusi siitä, ettei lapsi olisi biologisesti omasi ennen kuin voi aloittaa lahjasoluhoidon". Minulle paljon olennaisempaa on se, että tuleeko minusta koskaan äitiä. Minä suren lapsettomuutta. Ja se suru on kulkenut mukanani kohta jo viisi vuotta. Olen kasvanut siihen, se on muuttanut monta kertaa muotoaan. Ja se kulkee mukanani hautaan asti, jos lapsettomuus ei kohdallamme koskaan pääty. Siinä on minun suurin suruni. Eikä siinä, että olisiko minun lapsellani minun geenit.

Suurin meitä molempia askarruttava asia tässä on asiasta kertominen. Lapselle siis lähinnä. Minusta tuntuu, etteivät läheisemmekään oikein ymmärrä, kuinka iso asia se on. Eipä sitä voikaan ymmärtää, kun ei ole koskaan tarvinnut itse vakavissaan tällaisia ajatella. Minun pahin kauhuskenaarioni on se, että lapsemme (jos sellaisen joskus saamme) heittää joskus suuttuessaan silmilleni lauseen "ethän ole edes oikea äitini". Tiedän kyllä (ihan omasta kokemuksestakin), että varsinkin teini-iän vuosina vanhemmille tulee sanottua kaikenlaista sellaistakin, mitä ei oikeasti edes tarkoita ja halua sanoa. Se kuuluu siihen ikään. Mutta jotenkin tuo tuntuu jo ajatuksena niin kamalalta. Muutenkin se kertominen mietityttää. Mistä sen tietää, milloin on oikea aika? Tiedän kyllä, että ei näitä vaan voi tietää etukäteen. Kunhan sitä vaan ei jätä roikkumaan liian pitkäksi aikaa, vaan kertoo sitten kun näyttää siltä, että lapsi on tarpeeksi kypsä ymmärtämään asian. Mutta mistä sen voi tietää milloin se on.

Minusta on oikeasti hirveän raskasta ajatella näitä vanhemmuusasioita nyt. Minä haluaisin ajatella niitä vasta sitten, jos ne oikeasti ovat toteutumassa (= olisin tukevasti raskaana). Me nyt joudumme miettimään näitä tietämättä, olemmeko me koskaan oikeasti vanhempia. Olen koko ikäni haaveillut äitiydestä. Olen miettinyt lasteni nimiä, miettinyt mitä kaikkea haluaisin heidän kanssaan tehdä, millainen äiti olisin. Parin viime vuoden aikana en ole enää voinut ajatella niin. Joka kerta, kun on edes pienesti uskallettu toivoa, matto on vetäisty jalkojen alta. Nytkö pitäisi sitten taas pohtia, millaisia vanhempia meistä tulisi? En minä usko, että minun vanhemmuuteni olisi mitenkään erilaista, vaikka lapsi olisikin omasta munasolustani alkunsa saanut. Onko minun siis pakko vatvoa sitä nyt, kun kaikki on vähintäänkin epävarmaa yhä edelleen. Ymmärrän, että jos lahjasoluhoito tulee ajankohtaiseksi heti, kun lapsettomuutta aletaan tutkia, silloin on tärkeää että näitä asioita pohditaan kunnolla. Mutta kun meillä nyt on ollut tämä lapsitoive konkretiaa jo viisi vuotta ja hoidot aloitettu yli kolme vuotta sitten. Kyllä tässä on jo vatvottu yhtä sun toista ja joka suunnalta. Että millaisia vanhempia me olisimme. Enkä edes usko, että sitä voi tietää loppujen lopuksi ennen kuin se lapsi on siinä.

Välillä siis tuntuu, että meiltä jo niin paljon kokeneilta vaaditaan liikaa. Ihan kuin me ei oikeasti oltaisi varmoja siitä, että me haluamme oman lapsen. Ihan kuin me ihan huvikseen olisi käyty läpi kaikki raskaat hoidot ja nyt vielä viimeisenä keinona tämä tuleva hoito. Tiedän kyllä, että se psykologinen keskustelu ei ole mikään "tuomio", mutta tuntuuhan se vähän kummalliselta, että meitä syynätään näin samaan aikaan kun yhdeltä naiselta löytyy viisi vastasyntyneenä tapettua/kuollutta vauvaa. Mutta, menen sinne tiistaina avoimin mielin, rehellisenä omine tunteineni ja pelkoineni. Ehkä se tekee hyvää, ehkä repii auki jotain. Sen näkee sitten.