Lääkärireissuja ja treeni(ym.)ahdistusta

Täällä sitä möllötetään kotisohvalla. Olen nyt toista viikkoa sairauslomalla ja vielä ensi viikkokin menee näin. Vaikeaa on nyt ollut. Ensinnäkin se viimeviikkoinen lääkärikäynti oli katastrofi. Kyse oli vastavalmistuneesta, joka ei kyllä ollut ollenkaan tilanteen tasalla. Minun tämä tilanteeni kun nyt on monen asian summa, olin varmastikin liian kova pala purtavaksi ja tällä kyseisellä henkilöllä ei vaan kokemus riittänyt. Ihmettelen vaan, että miksei konsultoinut jotain kokeneempaa, kun selvästi oli epävarma. Sieltä tuli vaan kauheesti teoriafaktaa kaikesta mahdollisesta. Ja litaniaa siitä, mitä hän ei voi tehdä. Viesti oli lähinnä se, että nyt lepäät pari päivää, tsemppaat ja menet töihin. Et käy salilla, vaan lenkkeilet. Kun kerran et ole enää ylipainoinenkaan, niin nivelet kestää. DAAA??? Aijaa, oon kyllä tässä lenkkeillyt viime kuukausina joo, mutta kun sekään ei nyt onnistu. Tälle kuulemma lääkäri ei voi mitään. Pahinta oli, kuinka hän suhtautui tämänhetkiseen pahaan olooni lapsettomuudesta. Eihän tässä voi olla kyse stressireaktiosta, kun lapsettomuushoidot on lopetettu jo vuosi sitten ja se lahjasoluhoitokaan ei ajankohtainen. Tässä kohtaa minulla meinasi todella keittää yli ja ajattelin, että tälle ei vaan voi puhua yhtään mitään. Siis millä tapaa lapsettomuus ei ole ajankohtainen stressinaiheuttaja???? Anteeksi vaan, mutta kyllä tämä on läsnä elämässäni joka v*tun päivä koko helvetin elämäni loppuun saakka! Sen kanssa vaan pitää oppia elämään, mutta just nyt se vaan on niin kamalan vaikeaa. Minulle tuli niin paha olla, kun olin hänelle kuitenkin kertonut elämäni kamalimmista asioista, ja ihan kuin minä olisin jotenkin väärässä omien tuntemuksien suhteen. Hän ei voi kirjoittaa pidempää sairauslomaa, kun et sinä ole varsinaisesti sairas. Näin ne sanat kuuluivat... Käden tilanteeseenkaan hän ei reagoinut millään tapaa, kehotti vaan välttämään salitreeniä, joka käy käteen. Tell me something new... Eli siis viime viikon loppuun asti (4 pv) kirjoitti saikkua. Vaikka työpsykologi oli sitä mieltä, että ei tässä muutama päivä riitä. Ja tämänkin viestin tämä lääkäri sivuutti täysin, vaikka kysyikin mitä psykologi oli sanonut. Ristiriitaiselta tuntui, kun lääkäri sanoi, että tässä on nyt tärkeintä, ettet sairastu uudestaan masennukseen, kun sinulla on siihen kuitenkin riski. Niin. Mutta ei sitten voinut tehdä mitään asian eteen kuitenkaan. Että tässä olisi nyt neljä päivää aikaa toipua työkuntoon. Not gonna happen.

Noh, se keskiviikkoilta ja seuraava yö menivät sitten itkien ja valvoen. Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja varasin ajan toiselle lääkärille. Onneksi työterveyssihteeri ymmärsi asian puhelimessa ja itsekin totesi, että nyt ei ole mennyt asiat niin kuin niiden olisi pitänyt. Uuden lääkäriajan sain kuitenkin vasta maanantaille. Juhannus tuli, oli ja meni. Oltiin vain kahdestaan kotona. En olisi jaksanutkaan yhtään ketään muuta ihmistä. Fyssarilla kävin vielä perjantaiaamuna ja onneksi se sai kuitenkin minut vähän rentoutumaan eikä ollut sitten niin paha olla. Juteltiin myös, että voisin aloittaa kevyesti salilla tällä viikolla treenikokeilut, jos on hyviä päiviä. Huonona päivänä ei pidä mennä. Minäpä päätin, että menen maanantaina. Ja kun minä päätän, niin minä teen. Menin, vaikka ei todellakaan ollut hyvä päivä, jännitin sitä uutta lääkärikäyntiäkin niin. Oltiin miehen kanssa mietitty minulle kevyt selkätreeni, vain neljä liikettä. Ei mitään muuta. Kun aloin tehdä ylätaljaa, koko kroppa alkoi vapista. Ja painoa siinä taljassa ei ollut edes normi lämppäpainon vertaa. No, vapina meni ohi ja vähän jo tulikin fiilistä, että selkähän ottaa vastaan jotain! Alataljassa sitten alkoi oksettaa. Liikaa painoa. Käteen alkoi sattua. Vielä minä rämmin ne kulmasoudut (minipainoilla) ja selkäpenkin läpi, mutta oli niin paha olo! Oksetti. Ja se peilikuva, salilla kun niitä riittää. Se vaan pahensi oloa. Kun ei ole enää lihaksia, vain läskiä ja nahkaa. Treenitoppikin roikkui olkapäiltä, kun ei siellä enää ole mitään muotoa. Äkkiä kotiin ja iso itku.

Iltapäivällä oli sitten se seuraava lääkärikäynti ja vihdoin minut otettiin vakavasti. Tämä lääkäri oli aika järkyttynyt sen edellisen toiminnasta. Hän teetti BDI-testinkin, ja tuloksia säikähdin, koska se antoi pisteet 30 (vakava masennus). Lääkäri lohdutteli, että ei tämä ole mikään diagnoosi, vaan kuvaa vain tämänhetkistä tilannetta. En ole kuitenkaan sen oloinen, että kärsisin masennuksesta sairautena. Oireiluni ovat jonkin verran samansuuntaisia kuin paniikkihäiriössä ja yleensä ahdistuneisuudessa ja kaipaan todellakin nyt rauhaa ja lepoa. Sanoin, etten kuitenkaan halua kovin pitkää sairauslomaa, joten päädyttiin yhdessä kahteen viikkoon. Myös siitä oltiin yhtä mieltä, ettei sitä mielialalääkettä tarvitse ottaa takaisin, kun en sitä itse halua. Yritetään nyt ainakin vielä ilman olla. Tämä lääkäri myös otti heti asiakseen myös tämän olkapää-käsitilanteen ja kyselemättä printtasi minulle lähetteen jonka vien fyssarille huomenna, kun seuraavan kerran sinne menen (eli ei tarvitse ihan kokonaan itse maksaa niitä käyntejä). Tämä lääkäri oli myös ihmeissään siitä, etten ollut mitään lähetettä saanut jo tammikuussa, kun tämän vaivan kanssa ensi kertaa lääkärissä kävin. Silloin hoitona oli vain hirmu liuta lääkkeitä ja kehotus välttää treeniä.

Tänään ajattelin kokeilla lenkkiä. Juoksulenkkiä. En päätä mitään, koska sitten vedän taas itseni ihan piippuun. Tai siis päätän sen, että jos itseni sinne lenkille saan, niin juoksuaskel vaihtuu kävelyksi heti, jos hiukankaan tulee huono olo. Ja sykkeitä seuraan, ei saa nousta liikaa. Vielä en ole pystynyt päättämään, että tänään syön kunnolla. Tai yritin, mutta tiedän jo, etten pysy tuossa päätöksessä. Miksi minä en sitten tällaisissa päätöksissä pysykään niin helposti? Aika jännä.

Loppuun vielä kaksi positiivista asiaa, mitkä ovat piristäneet mieltä. Eilinen vierailu ystäväni ja kummityttöni luona. Hirmuisesti sain energiaa tuosta pienestä, minulle niin rakkaaksi tulleesta tytöstä. Miten vilpitön onkaan lapsen mieli. Mihin se katoaa meistä aikuisista? Annettaisiin mekin enemmän tunteemme näkyä, niin ilon kuin pahankin mielen. Olisiko silloin kaikilla parempi olla? Onko mahtavampaa, kun ilostuu toisen näkemisestä niin että alkaa hyppiä ja pomppia <3 Tai kun tulee paha mieli, niin syli lohduttaa. Lapset oppivat aikuisilta, mutta kyllä minun mielestäni meillä aikuisillakin on lapsilta opittavaa.

Toinen piristys: työkavereilta kotiovelle tullut ihana kukkakimppu. On mukava tietää, että minusta välitetään, vaikka en nyt jaksakaan olla töissä <3

Ja kyllä tämä kirjoittaminenkin taas vähän helpotti :)