Uuteen nousuun

Noniin, josko nyt nopeasti ehtisin kirjoittaa tännekin blogiini kuulumiset ennen töihinlähtöä. Heh, jos ketään enää kiinnostaa, kun olen niin hiljainen ollut viime aikoina tästä aiheesta enkä ole juuri muitakaan kommentoinut. Ihanaa on ollut vaan keskittyä ihan muihin asioihin ja aiheisiin.

Muttamutta, uhkaavasti lähenee seuraava ICSI-kierros. Kävimme tiistaina polilla ja sain jo reseptit virtuaaliseen kouraan. Eli meidän sairaalassa on siirrytty E-reseptiin ja olikin outoa lähteä ilman sitä paksua reseptinivaskaa, johon on tottunut. Lyhyellä kaavalla jatketaan, mutta erona edelliseen on, että nyt tulee kuvioon myös Primolutit, jolla siis pyritään tasaamaan se kierto sopivaan ajankohtaan. Sitten tulee mukaan Menopur, eli viimekertaiseen erona on, että Puregon jää kokonaan pois. Orgalutran tietty tulee sitten aikanaan kuvioihin jarruksi ja Pregnyl lopuksi. Ja jos joskus (siihen tuntuu olevan kaaaamalan pitkä matka) päästään siirtoon, niin Luget ovat taas "sulostuttamassa" elämääni. Polin joulutauon takia ei vielä päästä pistoksiin ensi kierrossa, vaan vasta seuraavassa. Eli hoito sijoittuisi sitten todennäköisesti tuonne tammi-helmikuun vaihteeseen. Kävin jo lääkket apteekista ja olihan tuo taas oikeasti mahtavaa nähdä se laskun oikea loppusumma, joka oli reilut 1800 €, josta itse jouduin maksamaan vain 19 €. Kiitos Kela! Pregnyliä oli YA:ssa varastossa vain 2 kpl, eli ilmeisesti taas saatavuusongelmia siinä...

Kovasti saimme lääkäriltä ja hoitajalta molemmat kehuja laihtumisesta ja aika paljon he kyselivätkin siitä, miten olemme painoa pudottaneet. Minä sain myös hyvää mieltä siitä, kun kuulemma näytän muutenkin niin erilaiselta kuin viimeksi polilla käydessäni. Olemukseni oli kuulemma paljon valoisampi ja pirteämpi. Kyllähän minä olenkin voinut nyt paremmin ja on vain mukavaa, jos se näkyy ulospäin. Lääkäri ultrasi myös munasarjat ja siellä oli vasemmalla (!!) 16 mm folli (silloin oli kp 12). Ok, vasemmalla puolella olevalla follillahan me ei näin luomukierrossa tehdä mitään, mutta kyllähän se rohkaisee, että jospa sitten stimulaatio laittaisi vähän vauhtia sinne huonolle vasemmallekin puolelle.

Muuten on nyt parempi fiilis hoitoonlähdöstäkin. "Uusin voimin uuteen nousuun", niinkuin lääkärikin meille sanoi :). Kyllähän se silti taas pelottaa aika rankasti, mutta yritän nyt olla vielä panikoimatta ainakin siihen asti, kunnes se rumba taas alkaa.

TTC United: Superviikon saldo

Noniin, nyt on TTC Unitedin viimeinen haaste ohi. Tavoitteenani oli siis liikkua viime viikon aikana 6+1 päivänä, eli yksi lepopäivä oli kuitenkin sallittu. Minä otin omaksi tavoitteekseni selviytyä ilman tuota lepopäivää, ja se onnistui! Jee!

Vaikein hetki oli perjantaiaamuna, kun olin päättänyt lähteä puolen tunnin aamuaerobiselle juoksumatolle. En olisi millään jaksanut ja olin tosi vähällä jäädä jatkamaan unia. Nälkäkin jo ehti tulla siinä vatuloidessa (ja aamuaerobisen teen tyhjällä vatsalla). Tuntuikin upealta kun sain otettua itseäni niskasta kiinni ja mentyä sinne juoksumatolle ja kiusallanikin vedin 35 minuutin juoksun sen 30 sijaan ;D.

Kokonaisuudessaan viikon liikkumiset menivät näin:

Ma: Bodypump
Ti: 45 min. juoksumatolla
Ke: Yläkroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
To: Tunnin kävelylenkki päivällä ja bodypump illalla
Pe: 35 min. juoksumatolla
La: Alakroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
Su: Yläkroppa salilla + 20 min. weight loss -intervalli crossarilla

Nyt kropassa tuntuu, että on tehty! Ja mikä hienointa, pääsin tänä aamuna painoennätykseeni (sitten 90-luvun), kun vaaka näytti 67,6 kg! BMI on nyt 25.1 ja matkaa normaalipainoon on enää 600 grammaa. Olisipa hienoa saavuttaa se ennen 11.12., jolloin on polilla se suunnittelukäynti. No, mikäänhän ei estä yrittämästä!

Nyt on ansaittu lepopäivä ja syömisestä täytyy pitää huoli. Loppuviikosta lähtien minulla on ollut melkein koko ajan nälkä, mikä kielii varmaan siitä, että jokapäiväinen liikunta on lisännyt kalorinkulutusta myös levossa. Tästä on hyvä jatkaa taas huomenna! :)

TTC United : 6+1 Superviikko

TTC-Unitedin viimeisessä liikuntahaasteessa sai valita kolmesta vaihtoehdosta yhden. Minä valitsin vaihtoehdon 1: 6+1 Superviikko: Tee jotakin viikon jokaisena päivänä yhden viikon ajan. Koska lepo on kehon kehitykselle tärkeää, saa yhden päivän jättää väliin. 

Aloitin haasteen maanantaina ja nyt on siis 4 päivää takana, joista jokaisena olen liikkunut. Teen sitten viikon päätteeksi vielä yhteenvedon viikosta, jossa kerron mitä tein minäkin päivänä. Tavoitteenani on mennä nuo kaikki 6+1 (=7 :D) päivää, edes jotain pientä tehdä joka päivä. Tähän mennessä on siis onnistunut, mutta saa nähdä, hyytyykö loppuviikkoa kohden. Varastossa oli paukkuja, sillä viime viikolla olin pe-su täysin ilman liikuntaa.

Viikon tavoite siis:

Tämä blogi on nyt jäänyt vähän paitsioon, kun aloitin sen uuden treeniblogin. Sitä onkin tullut päivitettyä sitten enemmän. Nyt vaan on niin kova draivi päällä tämän liikkumisen suhteen, etten jaksa ja halua masentaa itseäni lapsettomuusjutuilla omasta elämästäni. Niiden aika tulee kyllä vielä, trust me! Olen kyllä tosi iloinen siitä, että olen päässyt nyt syksyn aikana irti koko aiheesta. Vaikka tottakai se aika ajoin muistuttelee ja se hirveä ikävä ja lapsenkaipuu on koko ajan läsnä jollain tavalla. Mutta olen osannut ne nyt laittaa syrjään eri tavalla kuin ennen. Meillä on kuitenkin vielä mahdollisuus: kaksi hoitoa jäljellä.

Ja kaikille teille ihanille! Muistakaa pitää huolta itsestänne, sillä:

<3

Kehonkoostumus

Voi että kun olen tippa linssissä lukenut teidän kannustavia kommentteja edelliseen kuvapostaukseeni. Kiitos niistä! <3 Vastasinkin sinne, että oli ihan hyvä idea ottaa itsestä tuollaisia kuvia, vasta niistä minäkin näin oikeasti, että miten sitä edistystä on tapahtunut. Peilistä katsoessa huomioni kiinnittyy aina vain niihin ikäviin kohtiin: roikkuvaan ihoon ja selluliittiin. Valokuvaa osaa ehkä eri tavalla katsoa niinkuin ulkopuolisen silmin. Vähän sama tilanne, mutta päinvastoin oli silloin lihavina aikoina. Joskus säikähdin kun katsoin itseäni kuvasta: olenko minä oikeasti noin lihava? Silloin tuli välteltyä kokovartalopeilejä ahkerasti ja minusta otetut kuvat sitten oikeasti järkyttivät. Mukava huomata, että voi käydä toisinkinpäin. :)

Eilen kävin siinä kehonkoostumusmittauksessa. Se otettiin Omron-mittarilla, ja ohjaaja salilla korosti, että se on vain suuntaa-antava, mutta kyllä siitä jotain osviittaa saa. Tässä minun tulokset (suluissa viitearvot):

Ikä: 33
Pituus: 164 cm
Paino: 68.6 kg
Rasvaprosentti: 34.3 (21-32.9)
Viskeraalinen: 5 (1-9)
BMI: 25.5 (19-25)
Lihas: 29 (24.3-30.3)

Rasvaprosentti on siis edelleen ihan liian suuri. Tosin ohjaaja sanoi, että siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti, sillä minulla on tosiaan sitä ylimääräistä ihoa ja saattaa olla, ettei laite osaa erottaa sitä. Hän sanoi, että kun minua katsoo (olin siis alusvaatteisillani), ei uskoisi rasvaprosentin olevan ihan noin suuri. Mutta kyllä minä todellakin tiedän, että siellä on vielä paljon sulatettavaa! Nuo rasvaprosentinkin viitearvot muuten vaihtelevat lähteestä riippuen. Jossain mittareissa yläraja on 30, jossain nettilähteissä olen törmännyt jopa arvoon 28. Mikä lie sitten se oikea lääketieteellinen ihanne. Tuo viskeraalinen rasva on minusta kuitenkin tärkeämpi, terveyden kannalta. Eli se kertoo rasvan määrästä sisäelinten ympärillä, ja se rasvahan on kaikkein vaarallisinta. Minun arvoni oli onneksi tosi hyvä. BMI on vielä liian korkea. Mutta mistä olin yllättynyt, oli tuo lihasprosentti! Eli kyllä sitä lihasta on kroppaan kuitenkin tullut, mutta lisää saa tulla. Tuo tarkoittaa, ettei lihastilanteeni ole enää surkealla tasolla, mutta enemmänkin saa tulla. Nyt vaan pitää muistaa se, että lihasmassan kasvaessa painonlasku hidastuu.

Ohjaaja arvelikin tämänhetkisen jumini johtuvan siitä, että lihakseni ovat kasvaneet. Paino saa silti laskea, kun rasvaakin on, mutta täytyy muistaa, että lihas painaa enemmän kuin rasva. Ohjaaja painottikin riittävän energiansaannin tärkeyttä. Täytyy syödä tarpeeksi, ettei elimistö ota energiaa lihaksesta. Tätä pyrin tietenkin välttämään, ja otankin aina heti treenin jälkeen heraproteiinia ja pyrin syömään jonkun ajan päästä lisää proteiinia ja myös hiilihydraatteja. Salille en myöskään mene koskaan ihan tyhjällä vatsalla. Poikkeuksena on cardio, jonka teen tyhjällä vatsalla silloin, jos menen ihan aamusta. Mutta se onkin cardiota eikä lihastreeniä.

Eilen olin muuten pumpissa ja testasin ennätyspumppipainojani hauiksiin, ojentajiin ja selkään. Ehkä vähän yliarvioin, en ihan puhtaasti jaksanut loppuun asti ja muutama toistokin piti jättää väliin. Selkäliikkeissä on paljon ylösnostoja nopealla tahdilla ja ne on aika rankkoja koko kropalle. Hikoilin, puuskutin, irvistin ja olin ihan punainen. Pari kertaa tuntui, että kohta tulee oksennus! Mutta oli se huippua! Kotona vielä aika pitkään tuntui kihelmöinti käsivarsissa ja ne olivat ihan voimattomat. Ja hauis pullisteli ihan itsestään ilman jännitystä. Ihanaa! Vieläkin tuntuu. Mutta ehkä seuraavalla kerralla pikkuisen otan vielä takapakkia noissa painoissa, että jaksan tehdä sarjat kunnolla loppuun asti. Ja ilman pyörtymisen vaaraa! :D

Jahas, ja sitten taas esseenkirjoitushommiin. Reipasta viikonloppua!

P.S. Pitäisiköhän minun aloittaa erikseen ihan puhtaasti treeniblogi?

TTC: Motivation

Minulla oli mennyt ihan huti TTC:n kuukauden haaste, ja osallistun siihen nyt vähän jäljessä. Ajatuksena oli siis kuvata jotain, mikä auttaa liikkumaan, esim. liikuntaväline tms. Minä peesaan nyt Helmaa ja uskaltaudun julkaisemaan kuvani treenisotisovassani! Minua nimittäin motivoi hyvät treenivaatteet. En esimerkiksi tykkää pitää salilla T-paitaa, topissa tuntuu vapaammalta. Ja tykkään ihonmyötäisistä vaatteista salilla, koska ne tukevat kroppaa. Tiedän, että kroppani ei sallisi vielä tällaisia vaatteita ja makkarat pursuaa, mutta pursutkoot! Pääasia, että minulla on hyvä olla. Kuvassa näkyy myös sykemittari, johon en kyllä nyt luota ihan täysin... Välillä näyttää mitä sattuu. Postaan siitä varmaan myöhemmin. Kuva on epätarkka, mutta sille ei nyt mahda mitään... Tänään otettu.

Toppi: Nike
Trikoot: Cubus
Kengät: Adidas
Hanskat: Nike
Sykemittari: Suunto

Päätinpä sitten repäistä ihan kunnolla ja julkaista vertailun vuoksi kuvan minusta vuonna 2005. Huhhuh...

Onhan tuossa jotain muutosta tapahtunut... Terveys, kunto ja itsetunto ainakin ovat parantuneet. Oikeastaan ihan kaikki on nyt parempaa kuin tuolloin. Ei ole ikävä noita aikoja! Vähän kyllä jännittää näiden julkaisu, mutta menköön nyt... Näistä vanhoista kuvista kyllä saa motivaatiota jatkaa, ettei vaan noin pääse enää ikinä, ikinä käymään!

Jumi / lihaskasvu / mässyt??

Minä vihaan näitä jumivaiheita! Paino on nyt jumittanut muutaman viikon tuossa 68 kg:n tienoilla. Joo, tuli nyt kerrottua se ihan julkisestikin. Vaatisi enää yhden vaivaisen kilon, että BMI olisi alle 25. Paitsi että tänä aamuna paino oli 69,3 kg. Raivostuin itselleni. Joo, viikonloppuna tuli herkuteltua. Kolme viikkoa on menty melko tiukasti 1300-1800 kcal/pv (riippuen liikunnasta). Viime viikolla kävin kaksi kertaa salilla (ylä- ja alakroppa), kerran pumpissa, kerran balancessa ja kerran tekemässä cardion (reilu tunti juoksumatolla ja crossarilla). Samansuuntaisia on olleet menneetkin viikot. Ja nyt sitten kun vähän repsauttaa, niin heti näkyy vaa'alla. Miksei se nyt vaan voi pudota, kun kuitenkin tässä töitä tehdään... Ei ole taas reilua. Hirmuinen syyllisyys kakkuherkuista, vaikka oli kyllä hyvää. No, niitä ei saa enää peruttua.

Joojoo, onhan se isoin työ jo tehty. Kaikki toitottaa, että se 42 kg:n painonpudotus kyllä jo riittää. Mutta kun ei se minulle riitä. Tämä on tätä vaihetta, kun jokaisen sadan grammankin eteen pitää tehdä kauheasti töitä. Ja mistä tiedän, mikä osuus painon jumittamisessa on kehittyneellä lihasmassalla? Kai sitä on jonkin verran kuitenkin tullut, kun sekä sali- että pumppitreeni on ollut nousujohteista painojen osalta? Ja kyllä se näkyykin, voin ihan rehellisesti itselleni sen sanoa. Varsinkin salilla yläkroppaa tehdessä kyllä peilistä huomaa, miten käsivarsien ja olka-hartiaseudun lihakset tulevat esiin. On muuten niiiin mahtava tunne, kun sen näkee ja samalla tuntee lihaksissa sen kihelmöivän pumpin. Mutta ei se lihaskasvu oikein muuten vielä näykään kuin treenatessa.

En tiedä. Kauhea väsymyskin on painanut loppuviikosta lähtien. Unetkin olleet vähän huonoja. Elämäni on koostunut oikeastaan vain opiskelusta ja salista ja ruokasuunnitteluista. Ja nyt viikonloppuna sitten siitä mässyttämisestä... Mutta ehkäpä jotain selvyyttä saan tilanteeseen ylihuomenna, kun varasin saliltani ajan kehonkoostumusmittaukseen! Kyllä minua kiinnostaa todellakin, mikä on rasvaprosenttini ja minkä verran sitä lihasta kropastani oikeasti löytyy. Jännittää kyllä ne tulokset aika lailla!

With Love

Isänpäivä. Toinen niistä vuoden päivistä, jolloin olemme ulkopuolella. Onhan meillä omat isät, tietysti, ja heitä juhlimme. Tänään teemme kotonamme isänpäiväpäivällisen isälle ja appiukolle. Tulevat syömään huolella leivinuunissa haudutettua lihapataa. Kakku odottaa jo valmiina jääkaapissa. Tein sen eilen. Mukavaa. Kohta alan leipoa sydänpikkuleipiä, rakkaudella isukeille.

Mutta vielä mukavampaa olisi, jos saisin tehdä tämän kaiken omalle rakkaalle miehelleni, omien lasteni isälle. Tai edes sen yhden lapsen. Minua harmittaa tänään erityisesti oman mieheni puolesta, vaikkei hän tätä asiaa niin syvällisesti koekaan kuin minä äitienpäivänä. Tai ei ainakaan myönnä sitä. Minulla on taas pala kurkussa... En enää ajattele ja sano toiveikkaana miehelleni, että ehkä jo ensi vuonna on sinun vuorosi.

Askel uutta yritystä kohti on tasan kuukauden päästä. Seuraavan koeputkihoidon suunnittelukäynti on varattu 11.12. Tammikuussa olisi sitten tarkoitus astua taas siihen vuoristorataan... Mutta ennen sitä yritän vielä elää niinkuin haluan, tehdä mitä haluan ja nauttia elämästä. Kunhan suren nyt tämän pienen surun pois tästä päivästä, joka taas kipeästi muistuttaa, mitä me olemme vailla.

Kekri

 Tai Samhain, Halloween sekä lauantain pyhäinpäivä. Kuka nyt miksikin tätä katsomuksensa tai huvin vuoksi kutsuu. Minulle tämä on kekriaikaa, mutta kansainvälisesti ajateltuna myös Samhain sopii.

Kekri on muinaissuomalainen sadonkorjuujuhlan ja vainajien muistamisen aikaa, silloin myös vanha vuosi vaihtui uuteen. Kekrin ajankohta ei määräytynyt tarkasti päivämäärän mukaan, vaan se saattoi vaihdella paikkakunnittain ja sadonkorjuuajan mukaan. Jotkut kekriperinteet ovat siirtyneet kekristä jouluun (esim. kekripukki -> joulupukki, ylenpalttinen syöminen). Lisää tietoa Taivaannaulan sivuilta.

Ajan hengen mukaan bloginikin ulkoasu vaihtui, vaikkakin sitten tyypilliseen amerikkalaiseen Halloween-tyyliin :D Jostain syystä Blogger ei vaan nyt anna muokata mitään värejä ja fontteja. Siksi esimerkiksi blogin otsikko on nyt sellainen, ettei sitä oikein kunnolla edes näe... Onko muilla mahdollisesti samaa ongelmaa havaittavissa?

EDIT: Vaihdoin headerin Itkupillin malliin, jossa blogin nimen saa paremmin esille. Mutta edelleenkään ei onnistu fontin ja värin muokkaaminen. Typerää. Ennen onnistui ihan helposti.

Ravintoainehirmu hioo pumppitekniikkaa

Takana on hyvä viikko! Olen saanut aikaiseksi opiskelun saralla yllättävänkin paljon. Vielä on paljon tehtävääkin, mutta tällä viikolla olen edennyt ihan mukavasti.

Hieman flunssainen olen ollut, tuntuu että joka toinen päivä nuha menee pois vain palatakseen seuraavana päivänä pahempana takaisin. Eilen jätin liikunnankin väliin sen takia, että saisi vähän lepoa ja siitä tuntui olevan apua. Tarkoitus oli eilen aamulla lähteä tyhjällä vatsalla juoksumatolle, mutta herätessä tuntui, että parempi jättää väliin kun olo oli niin tukkoinen. Tiistaina kävin Balancessa ja keskiviikko oli yläkroppapäivä salilla ja torstaina kiusattiin alakroppaa.

Tänään olikin vuorossa oikein BodyPump-maraton, kun osallistuin ensin 45 minuuttia kestävälle tekniikkatunnille, jonka jälkeen oli vuorossa varsinainen tunnin pumppi. Tekniikkatunnilla ohjaaja kävi jokaisen osallistujan kanssa läpi eri liikkeiden oikean tekniikan. Minulla on selkeä ongelma siinä, että vasen hartiani (ja yläselkä) on jumissa. Se on ollut sellainen jo pitkään. Vasen puoli onkin paljon heikompi kuin oikea ja lapaa kehystää sellainen ikuinen kipupiste. Ohjaaja sanoi, että se näkyi selvästi penkkipunnerruksessa, ja vasen hartia kipeytyykin siinä aina loppua kohden. Maastavedossa minun on vaikea saada hartioita pysymään takana, ne valuvat helposti alasmennessä liian eteen. Rintaranka on minulla siis ongelmallinen alue, ja tiedän sen. Sitä pitäisi saada auki. Teen kyllä aina ennen jokaista salitreeniä kepin kanssa kiertoja ja sivutaivutuksia, jotta rintaranka avautuisi. Kyykky oli kuulemma minulla juuri oikeaoppinen. Samoin ranskalaiset punnerrukset, yläkropan yhdistelmäliike ja hauiskäännöt. Hirmu hyvä kyllä oli tuo tekniikkatunti, en voi kuin suositella muillekin, ketkä tykkäävät pumpista ja tarjotaan mahdollisuus! Viimeksi olen käynyt pumpissa joskus vuosi sitten entisellä salilla, mutta aika hyvin ne perusliikkeet tuolla takaraivossa ovat. Itse tunnilla en sitten uskaltanut ottaa kummoisia painoja, kun aikaa on edellisestä kerrasta ja tuolla tekniikkatunnillakin jo kuitenkin tuli jonkin verran rasitusta. Huomasin kuitenkin, että hauiksiin, ojentajiin, selkään, rintaan ja ehkä olkapäihinkin voin huoletta laittaa ensi kerralla lisää painoa. Jalat ja pakarat kyllä tuli tehtyä ihan piippuun asti. Pääsenköhän huomenna sängystä ylös!

Tällä viikolla ruokailut ovat myös sujuneet hyvin. Edelleen hiilareita saisi olla ehkä vähän vähemmän ja proteiinia sekä rasvaa hitusen enemmän. Kyllä se protsku on aika hyvin tietysti pysynyt siellä keskimäärin 1,8g/kg -tasolla (tavoite on siis se 2). Rasvaa saadakseni olen popsinut 20-30g:n annoksia pähkinäsekoitusta. Eilen laitoin omena-raejuusto-kaurapuuroon 5g rypsiöljyä joukkoon. Tuo puuro voi kuulostaa vähän epäilyttävältä (ja kyllä se vähän näyttääkin siltä...), mutta NAM se on hyvää! Laitan siis kaurapuuroannokseen lohkotun omenan ja 100g raejuustoa. Omenanhan voi vaihtelun vuoksi korvata esimerkiksi marjoilla. Sitten toinen suosikki, jota kokeilimme tänään:

www.raisio.com

 

 

Eli Torinon täysjyväohra. Tuota voi käyttää lisukkeenä esim. riisin tai pastan sijaan, ja on ravintoarvoiltaan parempi vaihtoehto (klikkaa kuvan alla olevasta linkistä niin näet). Ja hyvää ja täyttävää myös. Mies teki tänään ruuan, ja kyllä oli aivan mahtavan maittavaa tuon pumppirykäyksen jälkeen. Annokseni oli:

Lohifilee 110g
Torino täysjyväohra 60g (raakana mitattuna)
Höyrytetty parsakaali 55g
Porkkanaraaste 55g
Raejuusto 68g
Hollandaise-kastike 24g (Blåband, valmista kastiketta)
Kaloreita yhteensä 552 kcal, proteiinia 40g (35%), hiilareita 47g (35%), rasvaa 21g (35%), kuitua 9g. Nyt tuli siis paljon hyviä rasvoja ja hiilareita ja ihan mukavasti proteiiniakin. Kuidun määrä on myös ihan kiitettävä. Minusta on tullut tällainen ravintoainehirmu! :D

No joo, tänään aion kyllä vielä herkutella Geisha Darkilla. Olen yksin kotona, laitan Vettä elefanteille -leffan pyörimään ja asetun sohvannurkkaan suklaani kanssa. Ja ihan hyvällä omallatunnolla!

Ruokaa ja treeniä

Ajattelin nyt kirjoittaa siitä vimmasta, mikä minulle on iskenyt kehonmuokkaamiseen. Ei, en halua näyttää Jay Fuchsilta, eikä se olisi minulle koskaan mahdollistakaan. Mutta oman kehoni ulkomuoto on nyt se, jota voin kontrolloida, vaikka en kaikkea elämässä voikaan. Olen viime aikoina lukenut kirjallisuutta ja lehtiä kuntosalitreenistä ja treenaamisesta muutenkin sekä ruokailuista. Yksi uusi tuttavuus on Muscle & Fitness Hers -lehti. Olen harkinnut jopa sen tilaamista. Mieheni on innostunut lukemaan vastaavaa miehille tarkoitettua lehteä. Fit minulle jo tuleekin, monipuolinen ja hyvä lehti sekin. Kyllähän näissä lehdissä varmaan aina samat jutut kiertää vuodesta toiseen, mutta usein on kuitenkin jokin uusi näkökulmakin havaittavissa. Voisin suositella myös kirjauutuutta:

Jan Sundell: Hanki lihasta, polta rasvaa

Eilen aloitin kokeilumielessä uudenlaisen ruokavalion, jota pyrimme mieheni kanssa noudattamaan neljä viikkoa. Saa nähdä onnistuuko. Periaatteena minulla on se, että P/H/R jakautuisi seuraavasti per vrk: Protsku: n. 138 g / n. 2g/kg / n. 39%, Hiilarit: n. 109 g / n. 1,6g/kg / n. 31%, Rasva: n. 47 g / n. 0,7 g/kg / n. 30%. Eilisen jakauma meni näin: P: 120 g / 1,7 g/kg / 36%, H: 113 g / 1,6 g/kg / 34%, Rasva: 43 g / 0,6 g/kg / 30%. Ottaakohan tuosta nyt kukaan selvää? Eli eka päivä meni ihan hienosti, proteiinia olisi saanut vähän enemmän olla. Hiilarit heilahtivat grammamääriltään vähän ylös, kun illalla vielä sorruin ruisleipään... Liikuntaa ei eilen ollut, vielä flunssainen olo (viimeksi olen päässyt salille perjantaina :/). Tässäpä eilinen ruokavalio (jos jotakuta kiinnostaa), millä sain aikaan tuon jakauman:

klo 7:30
Fazer ruispuikulat, 2 palaa (n. 60 g)
Becel 10 g
Rainbow kermajuusto 17% 20 g
Rainbow korppukinkku 30 g
Kurkku 50 g
Profeel Mansikka-mustikka -jogurtti 150 g
Kahvi rasvattomalla maidolla 235 g
YHT. 383 KCAL
klo 11:00
Kotimainen omena 138 g
44 KCAL
klo 13:45
Maitorahka (Valion rasvaton pehmeä) 150 g
Raejuusto (Valion, 2 % rasvaa) 90 g
Vadelmia 57 g
Mustikoita 55 g
YHT. 200 KCAL
klo 17:00
Kasvisgratiini 282 g
Lihamureke (naudan paistijauheliha, ei korppujauhoja) 153 g
YHT. 410 KCAL
klo 18:30
Fazer ruispuikulat, 2 palaa (n. 60 g)
Becel 10 g
Rainbow korppukinkku 30 g
Raejuusto (Valion, 2 % rasvaa) 100 g
YHT. 290 KCAL
PÄIVÄN KALORIT YHT: 1327 kcal, kuitua 25 g, kasviksia/hedelmiä/marjoja 495 g.

Liikuntapäivinä tuota kalorimäärää pitää kyllä kasvattaa, koska muuten ei lihakset saa tarpeeksi polttoainetta kasvuun. Lisäksi hiilarien syöminen pitää sijoittaa mieluummin aamupäivään ja päivään, ja illalla sitten enempi proteiinia. Minulla vaan tuppaa unohtumaan päiväsaikaan tuo syöminen, eilenkin hurahti opiskelujutuissa huomaamatta aika (pitäisköhän laittaa kello soimaan tietyin väliajoin!). Ja tuo proteiini pitääkin nälkää pidempään poissa. Liikuntapäivinähän saan proteiinia vielä herasta, jota siis käytän jokaisen liikuntakerran jälkeen.

Meillä löytyy nyt jääkaapista paljon rahkaa, raejuustoa, paistijauhelihaa, kanaa ja kananmunia. Miehen ruokavalio on määrältään reippaasti isompi, hänen olisi eilen pitänyt syödä kalorimäärältään varmaan kaksinverroin minun määrääni verrattuna (ei kyllä päässyt vaadittuun määrään asti). Mutta onhan meillä tietysti painoeroa ja hän kävi eilen salilla. Ja miehet tarvitsevat muutenkin enemmän ravintoa kuin naiset. Kalorivajetta minä pidän nyt vain -250 kcal/vrk. Eilen se jäi kyllä isommaksi. Salilla ohjaajakin sanoi, että jos haluat lihasta, et voi laihduttaa samaan aikaan. Siinä se rasvakin sitten samalla palaa kun lihasta tulee. Paino junnaakin nyt paikallaan ja se harmittaa. Mutta mittanauhan mukaan kavennusta on silti tapahtunut! Salilla pyrin käymään kolmesti viikossa (yläkroppa + alakroppa + koko kroppa), lisäksi vähintään yksi cardiopäivä (juoksu/crossari tms.) ja kerran viikossa balance. Haluaisin joskus kokeilla myös BodyCombatia ja/tai BodyAttackia, mutten tiedä uskallanko mennä. Myös kahvakuula- tai pumppitunnille voisi joskus yrittää... Saas nähdä.

Tänään ruokalistalla on munakasrullaa jauhelihatäytteellä, huomenna vaihdetaan kanaan välillä. Tarkoituksena olisi illalla mennä balanceen, jos olo vaan suo. Ei ole kiva siellä olla pyramidi-asennossa pää alaspäin, jos räkä valuu! Ja huomenna KuntosaliCircuitiin (jos olo suo!).

Autumn of Silence

Lokakuu on jo yli puolessa, blogini on ollut hiljainen. Olen tavattoman väsynyt koko lapsettomuushoitoaiheeseen. En ole jaksanut kirjoittaa... Pikaisesti olen taas lueskellut välillä toisten kuulumiset, mutta kommentoitua en ole saanut aikaiseksi. Haluaisin kauas siitä kaikesta... Ja tunnen siitä valtavaa syyllisyyttä. Lykkään hoitoa koko ajan, vaikka samalla haluan omaa lasta edelleen enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Päätös on nyt kuitenkin tehty. Emme lähde seuraavaan hoitoon tänä vuonna enää. Tuo päätös onneksi helpotti hiukan oloani, vaikka lapsettomuuden ja tyhjän sylin suru onkin osa elämääni joka päivä. Mutta ei piikkejä, hormoneja, pelkoa, jännitystä, toivoa, pettymystä tänä vuonna enää. Suunnittelukäynnin teemme kyllä joulukuussa, ja terapiakäyntejä jatkan tässä pitkin syksyä. Tammikuussa sitten varmaan se seuraava ICSI.

Mielialalääkitystäni nostettiin ja nyt olen onneksi saanut paremmin nukutuksi ja keskityttyä opiskeluhommiin. Opiskelut on saatava valmiiksi tänä syksynä ja se on nyt tällä hetkellä ykkösprioriteettini. Paukkuja hoitoon ei enää sen lisäksi riitä. Kun keväällä ei ole enää opintoja niskassa, ehkä se hoitokin sitten menee vähän kevyemmin kun ei tarvitse tuskailla samaan aikaan esseistä ja muista tehtävistä.

Tällä hetkellä ajatusmaailmaani täyttää paljolti myös "kehonmuokkaus". Yhä enemmän olen järkeistänyt saliohjelmaani lihasta muokkaavaampaan suuntaan ja kiinnittänyt huomiota syömisiin. Paljon proteiinia, vähennys hiilareista. Tässä on auttanut paljon se, kun miehenikin on innostunut aiheesta ja muutos hänessä viime kevään jälkeen on huomattava. Ärsyttää vaan, kun ne muutokset miehessä näkyy niin paljon nopeammin kuin naisessa! Kävin tällä viikolla tutustumassa myös BodyBalanceen ja olen myyty! Minä haluan nyt ottaa salikorttiini myös jumppaominaisuuden, että pääsen tuonne Balanceen joka viikko. Olo sen jälkeen niin kehossa kuin mielessäkin oli niin hyvä ja rentoutunut. Tunti oli kyllä yllätys: en ajatellut, että siellä tulee hiki! Joskus kävin pilateksessa, ja se oli minulle liian tylsää ja hidastempoista. Balance sopii paremmin, siinä on taustalla musiikkiakin, ja on kuitenkin toiminnallisempaa kuin pilates, mutta pääpaino kuitenkin lihasten notkistamisessa, tasapainossa ja liikkuvuuden lisäämisessä. Hyvää kehonhuoltoa. Ja mielenkin. BodyBalance pohjautuu joogaan, pilatekseen ja taijiin. TTC United -projektistakaan en ole blogissa kirjoitellut, mutta Heiaheian ryhmäämme aina kirjailen kaikki treenit ja muitakin tuntemuksia.

Voi olla, että blogini on nyt jatkossakin melko hiljainen tänä syksynä. Enkä aktiivisesti varmaan jaksa kommentoida muidenkaan blogeja. Minusta vaan tuntuu, että en nyt jaksa tätä aihetta. Nyt on muitakin asioita, joihin täytyy panostaa. Sitten kun nämä asiat tulevat taas ajankohtaisiksi, minulla on toivottavasti voimia asennoitua ja suhtautua pikkuisen positiivisemmin.

Who knows?

Minä en vieläkään osaa päättää, jatketaanko hoitoja tämän vuoden puolella, vai vasta alkuvuonna. Minä en halua päättää. Järki sanoo, että tänä vuonna, koska ei tarvitsisi maksaa senttiäkään enää polimaksuja eikä mahdollisen punktion päiväkirurgistakaan maksua. Joku puoli vaan vastustaa, että jospa nyt rauhoittaisin loppuvuoden opintojen valmiiksisaamiselle ja itsestäni huolehtimiselle. Keväällä olisi sitten muita huolia vähemmän. Ahdistaa. Niin monella on jo hoidot pitkällä käynnissä tältä syksyltä. Minä kyllä käyn lukemassa, mutta ajatuskin siitä, että itse pitäisi taas siihen rumbaan lähteä, alkaa ahdistaa. Kun luen piikityksistä, ultrista, kivuista, punktioista... Toivosta, peloista, jännityksestä, stressistä... Miten minä taas jaksan kaiken tuon? Toivoa toki tuo muutama plussa, mitä on nyt viime aikoina seuraamissani blogeissa tullut. Onnea teille kaikille! <3 Sekään ei nyt kuitenkaan oikein tuo minulle itselleni sitä tarvittavaa potkua, että saisin asenteeni uutta hoitoa kohtaan myönteisemmäksi.

Eilen kysyin mieheltä, mitä mieltä hän on. Sanoin, että minusta tuntuu, että petän kaikki, varsinkin hänet, jos en nyt jaksa hoitoja tänä syksynä. Hän oli kyllä sitä mieltä, että ei kaikkea voi todellakaan mitata rahassa, ykkösasiana on nyt jaksaminen ja sen mukaan edetään. Emme vielä päättäneet mitään. Saatan toki olla kuukauden päästä eri mieltä asiasta. Aika paljon riippuu varmaan myös siitä, miten saan opintoja tässä nyt kasaan. Onneksi meidän polilla on niin hyvä tilanne, että ei tarvitse ilmoittautua mihinkään hoitojonoon, vaan voi soittaa ja mennä silloin, kun itse on valmis. Joulutauko tietysti tulee, mutta muuten voi itse valita. Mietin sitäkin, että kun me tehdään hoito lyhyellä kaavalla ja jos mennään taas niin, ettei ole mitään menkkojen siirtoa (vaan piikit alkaa ihan luomutilanteesta), niin siinä on taas sitten ihan kamala stressinpaikka, kun odottelee sitä vuodon alkamista. Viimeksihän se sitten alkoi viikon myöhässä ja oli lähellä mennä pipariksi koko aloitus pääsiäisen takia. Siksi mietin, että kai se hoito kannattaisi tehdä marraskuun kiertoon jos meinaa, ettei joulutauko sitten sotkisi kuvioita joulukuussa. No, katsotaan nyt. Huomannette, kuinka minä taas näitä asioita pyörittelen päässäni vaikka mitenpäin! Semmoista se on, minun elämäni.

Gym

Uutta salia testattu. Olihan se jännä paikka, kun viiden vuoden jälkeen meni ihan uudelle salille, jossa erilaiset laitteet, omanlaisensa käytännöt ja uudet naamat. Vastaanotto oli lämmin, kun mieheni kanssa menimme tiskille. Siellä oli eräs vanhan salini entisistä työntekijöistä ja hän ilahtui suuresti minut nähdessään ja tuli heti halaamaan. Tiesinkin hänen olevan töissä nykyään tuolla salilla ja pidän hänestä kovasti. Ensin hän kierrätti meidät salilla, jossa oli erikseen paineilmalla toimivat laitteet, painopakkalaitteet ja vapaat painot sekä useita cardiolaitteita. Kävimme myös katsomassa kaksi jumppasalia sekä spinningstudion. Paaaljon tilaa joka paikassa verrattuna entiseen paikkaan.

Minulla meni kuitenkin pupu pöksyyn, kun oli niin outoa olla sekasalilla. Siellä oli muutama erittäin hyväkuntoisen näköinen mies treenaamassa vapaiden painojen puolella enkä minä sitten sinne tohtinut mennä sähläämään. Mieheni paineli sinne heti lämmittelyn jälkeen enkä minä halunnut häiritä hänen treeniään. Minä ajattelin sitten testata paineilmalaitteita, jotka olivatkin minulle ihan uusi tuttavuus. Kai niilläkin voi aloitella. En niillä kyllä ehkä saanut ihan sellaista samanlaista tuntumaa kuin painopakkalaitteilla tai vapailla painoilla. Tai sitten se vaatii omanlaisensa tekniikan. Koko kroppa tuli kyllä käytyä läpi. Cardiolaitteisiin olen tyytyväinen, siellä on useampi crossari, jotka käyvät vähän eri paikkoihin eri säädöillä. Eilen lopuksi vedin kunnon loppuverryttelyn ohjelmalla, joka poltteli mukavasti reisissä ja pakaroissa. Entisellä salilla kuntosalin puolella ei ollut peilejä. Tällä salilla niitä oli miltei joka paikassa ja itsensä näki siis melkein koko ajan treenatessa. Tuntuipa oudolta, mutta kai siihenkin tottuu. Tiedän kyllä, että se on vain hyvä, että näkee mitä tekee, mutta jotenkin nolotti katsoa itseä samalla, vitsi miten menee naama ruttuun! :D

Satuimme salille hyvään aikaan, sillä nyt on juuri menossa kampanja, jossa sisi ihan hyvät alennukset liittymisestä. Ajattelin ihan vuosijäsenkortin ottaa, koska se tulee edullisimmaksi. Vuoden jälkeen irtisanomisaika on sitten yksi kuukausi, joten ihan jees. Tuttu vastaanotosta halusi houkutella minua tämänpäiväiseen kuntosalicircuitin, jota hän vetää. Sanoin miettiväni asiaa, mutta minun piti sitten illalla soittaa, että ok, tulen minä! Ajattelin tänään sitten samalla keskustella siitä jäsenyydestä. Aion kyllä aluksi ottaa pelkän salikortin, koska en vanhalla salillakaan ole ohjatuilla tunneilla aikoihin käynyt. Nyt kaipaan vain rohkeutta tehdä siellä salilla mitä haluan. Mieheni siis ei ole tulossa tuonne salille, tuli vaan nyt mukaan. Tai sitten ottaa sellaisen kortin, jolle voi ladata käyttökertoja erikseen. Hän käy eräällä toisella salilla työpaikkansa lähellä.

Niin, ja salin ehdoton hyvä puoli on se, että kotioveltamme sinne on matkaa vain puoli kilometriä. Eipä ole tekosyy olla lähtemättä salille, että on huono sää tai että en viitsi bussia maksaa (entiselle salille matkaa meiltä 5,5 km).

Tutkimusmatka sieluun ja elämän jäsentelyä

Minun täytyy jäsentää elämääni jotenkin, että pääsen nyt eteenpäin. Tänään oli käynti polin terapeutilla, ja se oli kieltämättä menestyksekäs. Meillä molemmilla oli vedet silmissä tunnin lopussa, kun minä tajusin muutaman tärkeän asian. Tajusin ne ihan itse, vaikkakin pienellä avustuksella. Lopuksi sanoin, että nyt väsähdin. Terapeutin mielestä se ei ollut mikään ihme, olin tehnyt kovasti töitä. Menimme syvälle, lapsuuteenkin, ja onhan se ihmeellistä, miten jotkut kokemukset ja ihmissuhteet vaikuttavat vieläkin. Lapsena rakennetaan ihmisen perusta ja sinne perustaan jää ne tietyt muistot, asenteet ja muut asiat, vaikka niitä vuosikymmeniin ei tiedostaisikaan. Joskus niistä voi saada vastauksia siihen, miksi olen sellainen kuin olen. Välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja omaan itseen, pitäisikö sanoa, että sieluun, jos uskaltaa. Minulle se on yleensä pelottavaa ja vaikeaa, mutta tutun ammatti-ihmisen seurassa se tuntuu turvallisemmalta. Joskus se palkitaan helpottavilla oivalluksilla.

Nyt aion jäsennellä elämääni ja rakentaa aikataulun, jota noudatan. Merkitsen selkeästi ajan opiskelulle ja muulle ajalle. Opiskeluaikana sitten kanssa opiskelen. Ja omalla ajalla en mieti opiskelujuttuja ja ahdistu niistä. Eikä minun tarvitse mennä sata lasissa, minulle täytyy riittää huonommatkin arvosanat kuin vitonen. Minä en nyt pysty parempaan. Enkä voi tehdä enempää kuin parhaani. Muutama kuukausi enää, eihän se ole paljon! Kun nyt vaan jaksan painaa.

Hoitoon lähdetään tämän vuoden puolella, jos jaksan. Se on nyt tärkein kriteeri aloitusajankohdaksi. Paineet hoidon aloittamiselle on, koska maksukatot ovat täynnä. Mutta kai se oma terveys ja jaksaminen on sitäkin tärkeämpää? Jotenkin vaan tuntuu, ettei moni ulkopuolinen ymmärrä sitä. Minä tiedän, mitä hoito minulle aina tekee henkisesti ja fyysisesti. Mutta minä tiedän myös, mitä tämä lapsettomuus minulle tekee. Hirveä ristiriitahan siinä on. On niin iso vääryys, että tällaisia pitää ajatella. Että tällaisia pitää käydä läpi. Se vaan on niin väärin, mutta ei sille mitään mahda.

Viime yönä näin unta pienestä poikavauvasta. Se oli suloinen ja lämminhenkinen uni, josta jäi hyvä fiilis. Unessa pidin pientä vauvaa ihoani vasten, mieheni oli hänet aamulla unessa siihen tuonut. Ajattelin, että tämä on elämäni paras aamu, saada tällainen herätys. Ajattelin, että tämä on nyt meidän oma rakas lapsemme, mikään eikä kukaan ei vie sitä meiltä enää pois. Sitten heräsinkin oikeasti. Untahan se oli, taas. Silti uskalsin viipyillä hetken unen tunnelmassa. Kerroin myös tästä terapeutille ja hän oli iloinen puolestani. Hänen mukaansa oli rohkeaa, että uskalsin viipyillä unen tunnelmassa enkä työntänyt sitä heti pois, niinkuin yleensä. Se kertoo siitä, että uskallan vielä toivoa. Ja joo, olihan tuo uni tervetullutta vaihtelua viimeaikaisiin väkivaltaisiin painajaisiin, joista on tullut miltei jokaöisiä vieraita. Huomenna otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja soitan terveyskeskukseen. Nyt on oikeasti aika hieman lisätä Sepramin annostusta. Että jaksaisin.

Huomenna aion muuten myös mennä ensimmäistä kertaa uudelle salille! JOS ei tämä flunssainen olo pahemmaksi mene. Kurkku on ollut kipeä jo pari päivää ja silmien taakse sattuu. Kuumetta ei kyllä ole. TTC United lähti kohdallani verkkaisesti käyntiin. Viime viikolla kävin vain kaksi kertaa salilla. Lisäksi pyöräilyt töihin ja kotiin muutamana päivänä (6 km suuntaansa). Ei siis alkanut hyvin. Eikä mitään selityksiä. Puhti vaan on ollut vähän poissa. Toivottavasti uusi sali saa aikaan uuden innostuksen!

TTC United

 Toiveikas aloitti taas uuden projektin vetämisen. Viime keväänähän meillä oli Kevyt-projekti, nyt starttasi TTC United, jossa Toiveikkaan sanoin: Tärkeintä koko projektissa on löytää liikunnasta iloa ja haastaa itsensä liikkumaan enemmän samalla kun kannustaa muita liikkumaan. Jokainen ryhmäläinen liikkuu oman tasonsa ja terveydentilansa huomioiden ja kunnioittaa ja tukee muita tasosta riippumatta. Pakkohan minun tähän on osallistua! :) Toisin kuin voisi luulla, TTC ei ole lyhenne sanoista trying to conceive, vaan The Tsemppi Club. Projektin kesto on kolme kuukautta 15.9.-15.12.2012.

Tavoitteitani projektissa:

• lihaskunnon lisääminen kuntosaliharjoittelulla
• juoksukunnon paraneminen
• BMI alle 25!
• Liikuntaa vähintään neljänä päivänä viikossa, mieluummin enemmänkin. 

Varsinkin tuo BMI:n saavuttaminen olisi mahtavaa! Se tarkoittaa noin 4 kg:n pudotusta, ja tässä vaiheessa jokainen kilo tuntuu tekevän tosi tiukkaa. Mutta yritetään! Aion kyllä yrittää olla myös armollinen itselleni, koska minulla on opintojen kanssa aika tekeminen tässä syksyllä. Ei saa väsyä liikaa. Toisaalta liikunta auttaa pitämään päätä kasassa, joten sehän on vain positiivinen asia.

Ensimmäiselle kuukaudelle Toiveikas haastoi meitä ryhmäläisiä kokeilemaan jotain uutta lajia. Minä pikkuisen tästä nyt lipsun ja jätän uuden lajin kokeilut, mutta sen sijaan aion mennä uudelle salille! Irtisanoin itseni salilta, jolla olen käynyt viisi vuotta. Sopimus on vielä tämän kuun voimassa, mutta aion käydä ensimmäisen kerran uudella salilla ensi viikolla kun mies on lomalla. Raahaan hänet mukaani, kun en yksin uskalla mennä sinne ekaa kertaa ;). Saa samalla vähän katsoa minun tekniikkaani. Vähän jännittää sekin, kun aiempi sali oli vain naisille ja tämä minne aion nyt siirtyä, on kummallekin sukupuolelle. Millaisiahan salikörmyjä siellä on..? Odotukset salia kohtaan minulle ovat korkealla, olen kuullut siitä paljon hyvää. Siis että laitteet ovat uudet ja monipuoliset ja vapaita painojakin reilusti saatavilla. 

Meillä on myös HeiaHeiassa oma suljettu ryhmä, johon projektilaiset voivat liittyä mukaan. Minut löytää sieltä nimimerkilläni.

Treeni-iloa syksyyn kaikille!

Kuulumisia

Eilen illalla mieheni vilkuili minua ja sai sanotuksi vihdoin: "näytät niin kamalan masentuneelta". Kyllähän minä sen tiesin. En oikein jaksanut siihen mitään vastatakaan, koska mitä siihen olisi voinutkaan vastata? Minä en nyt saa otetta oikein mistään. Töissä olen pari viikkoa, ja se onkin ainoa paikka, jossa tuntuu että saan jotain aikaiseksi. Jos saisin nyt elää niinkuin haluan, kävisin vain töissä ja salilla ja lenkkipolulla. Minä en jaksa oikein edes puhua näistä asioista. En jaksa vatvoa, kun ne asiat ei sillä muutu miksikään. En jaksa oikeastaan edes kirjoittaa, samaa valitusta vaan koko ajan. Siksi bloginikin on ollut hiljainen.

Sitäpaitsi tulee huono omatunto heti, kun kirjoitan jotain muuta kuin opiskelujuttuja. Ja niitä en ole saanut tehdyksi, ja se ahdistaa valtavasti. Aika kuluu ja deadlinet lähestyy ja minä olen niin lamaantunut, etten saa otetta mistään enkä aikaiseksi mitään. Sitten herään aamuöisin paniikin vallassa ja valvon. Päivällä olen väsynyt. Kotona haluaisin vain maata peiton alla. Kyllähän minä töissä ja ihmisten ilmoilla muutenkin osaan näyttää tekohymynaamaa, mutta kotona en sitten jaksa enää. Perjantaina polin terapeutti oli sitä mieltä, että ehkä kannattaisi hieman nostaa Sepramin annostusta. Tämä syksy on nyt vain jotenkin kahlattava läpi ja opinnot saatava päätökseen. En ole kuitenkaan vielä saanut aikaiseksi soittaa terveyskeskukseen asiasta. Jotain positiivista on sentään tapahtunut, paino on pudonnut ja -40kg:n rajapyykki meni rikki viikonloppuna. Ei olisi enää pitkä matka siihen, kun BMI on alle 25. Nyt tosin aamulla vaaka näytti taas liikaa, mutta tästä päivästä taitaa tulla kp1, joka selittänee asiaa.

Seuraavaa koeputkihoitoa en uskalla ajatellakaan kuin aikaisintaan loppuvuonna. Tänä vuonna siihen olisi hyvä kuitenkin jaksaa lähteä, sillä sairaalamaksukattokin on nyt täynnä, eli siis seuraava hoito olisi sitten meille käytännössä ilmainen, jos vaan tämän vuoden puolella saadaan tehtyä. Ja ihmiset eivät ymmärrä, kuinka vaikeaa siihen seuraavaan hoitoon lähteminen on, vaikka sitä lasta haluaa enemmän kuin mitään muuta. Jokainen, joka on koeputkihoitorumban käynyt läpi (varsinkin huonolla menestyksellä ja ikävillä kokemuksillä höystettynä) ymmärtää kyllä, että mieluummin sen jättäisi tekemättä. Mutta kun en ole niin onnekas kuin ne toiset, joiden ei onnekseen tarvitse omakohtaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Pelottaa, ärsyttää.

Pahuus?

Minun ei pitäisi lukea nettiuutisia. Eilen kun luin iltapäivälehden nettisivuilta pienen 8-vuotiaan tytön raa'asta murhasta, minut valtasi fyysinen paha olo. Oksennus oli lähellä. Minä en voi ymmärtää. Miten kukaan voi tehdä toiselle ihmiselle noin? Miten kukaan voi tehdä avuttomalle lapselle noin? Miten kukaan, jonka pitäisi olla sen pienen lapsen lähin turva ja suojelija, voi tehdä jotain noin pahaa ja julmaa? Ovatko jotkut ihmiset vain läpeensä niin pahoja? Voiko kaikkea laittaa mielenterveyden piikkiin? Ja tässä tapauksessa hirvittävää on myös se, että lastensuojeluilmoituksia oli tehty, mutta isälle oli haluttu antaa vielä mahdollisuus. Mahdollisuus mihin? Entä sen pienen lapsen mahdollisuus, ei vaan pikemminkin oikeus, tasapainoiseen turvalliseen lapsuuteen ja kasvuun nuoreksi ja aikuiseksi. Yksi elämä, hukkaan heitetty ja niin julmalla tavalla. Miten paljon pelkoa ja ahdistusta tuo pieni ihminen onkaan kärsinyt. Ja miten paljon noita tapauksia sitten onkaan?

Ahdistavaa. Minä olen niin surullinen kaikkien niiden pienten puolesta, jotka joutuvat kärsimään niiden käsissä, joiden pitäisi antaa rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Minä haluaisin pelastaa heidät kaikki.

Sekalainen tunteenpurkaus

Hohhoijaa, kyllä alkaa ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Toipuminen ei ole ollut mitenkään nopeaa enkä sitä odottanutkaan, kun itse toimenpiteen jälkimainingit olivat niin rajut. Ovulaatio on päällänsä vissiin kyllä nyt, mutta siinähän on. Ei tuonne sisuksiin kyllä nyt mitään ylimääräistä, kiitos. Eilen kävin kävellen kaupassa (n. 850 m suuntaansa) ja huhhuh. Onneksi otin kaupassa kärryt, joihin sain nojailla. Pari tyyppiä minua kaupassa vähän vilkuili siihen malliin, etten varmaan ihan terveeltä näyttänyt. Kauppakassi oli vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa reppu. Eilisen pärjäsin jopa ilman kipulääkettä tuohon asti, mutta kotona piti heti ottaa ja makuuasentoon. Loppuillan olinkin ihan väntti. Uskomatonta, mihin kuntoon tämä on minut vetänyt, vaikka peruskuntoni pitäisi kyllä olla hyvä. Illalla kyllä venyttelin ihan pikkuisen, pelkään että lihakseni jäykistyvät ja surkastuvat tästä ainaisesta paikallaanolosta. Reisivenytyksessäkin alkoi jo mahassa tuntua.

Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.

Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.

Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.

Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.

P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.

Laparoskopia

Yritetäänpä nyt istua tässä koneella sen verran, että saisin kirjoitettua laparoskopiakokemuksestani. Saattaa tulla pitkä juttu, ja istuminen on edelleenkin hieman hankalaa, kun kaksi alinta haavaa ovat niin alhaalla, että hankautuvat istuessa. Tässä seuraa sitten eritevaroitus, älä lue jos ällöttää. Lisäksi haluan muistuttaa, että tämä kertomus koskee vain ja ainoastaan minun kokemaani. Eli jos joku lukija siellä on menossa itse laparoskopiaan ja etsii netistä kokemuksia, niin muista, että kaikki ovat yksilöitä ja yleensä laparoskopiasta toipuminen on nopeaa ja suht kivutonta. Kuten jo arvata saattaa, minulla ei valitettavasti näin ollut.

Perjantai
klo 8 menimme sairaalaan. Sain kuulla olevani toisena leikkausvuorossa ja ajattelin, että pääsen saliin jo ennen puoltapäivää ja miehellekin sanoin, että enköhän jo illalla kotiin pääse. Leiko-yksikön potilashuoneessa vaihdoin sairaalavaatteet ylleni: reiden yläosaan asti yltävät tukisukat, verkkoalushousut, ne "ihanat" pinkit pitkät housut, leikkaussalipaidan sekä aamutakin ja -tossut. Mies lähti puoli 10 maissa pois ja minä makoilin sängyllä. Esilääkkeeksi sain Panadolia ja Diapamia klo 11 aikaan ja siitä reilun tunnin päästä vasta haettiin leikkaussaliin. Salissa minut autettiin leikkauspöydälle, joka muistutti gynekologista tutkimuspöytää, mutta oli pehmeämpi ja jalkatuet olivat korkeammalla. Siellä kyseltiin kaikenlaista, minua esimerkiksi pyydettiin kertomaan mitä minulle ollaan tekemässä. Sillä varmistettiin, että olen itse varmasti tietoinen, mitä leikkauksessa tapahtuu. Anestesialääkäri tuli myös juttelemaan ja rauhoittelemaan, kun jännitti niin. Kyllä siellä aika monta ihmistä hääri ympärillä ja koneet ja laitteet piippailivat. Rintaan ja kylkeen laitettiin lätkät, joilla seurattiin sydämen toimintaa, käteen tuli tippakanyyli ja sormeen se juttu, millä mitataan happisaturaatiota (?). Housut riisuttiin ja jalat aseteltiin jalkatukiin ja kiinnitettiin remmeillä. Sittenpä olikin aika hengitellä happea ja nukutusaine lähti menemään. Filmi poikki.

Olisikohan ollut hieman yli 14 kello, kun heräsin tokkuraisena ja kipu oli alavatsalla sietämätön. En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua. Kuvaavaa on se, että ensin luulin, että minut on herätetty kesken leikkauksen ja siksi sattuu niin paljon ja olin kamalan vihainen siitä. Näin sumuisia häilyviä kasvoja yläpuolellani ja yhtä heistä luulin miehekseni (oli ollut mieshoitaja) ja kuulin jostain, kuinka nimeäni toisteltiin ja kehoteltiin heräämään. Melkein välittömästi menin jonkinlaiseen horkkaan, koko kehoni jännittyi kireäksi ja aloin tärisemään kauttaaltani. Hampaat kalisivat yhteen ja kädet löivät loukkua. Kuulin vain kuinka siihen pyydettiin lisää hoitajia ja käskettiin lisäämään lääkitystä ja minusta pidettiin kiinni, jotta rauhoittuisin. Ja käskettiin rauhoittumaan. Olin ihan hiessä ja seuraavaksi ihan jääkylmä. Vihdoin tärinä lakkasi, mutta kipu ei hellittänyt. Lisää lääkettä suoneen, happinaamari kasvoille, päässä pyöri ja olin ihan sekaisin. Minulle vakuuteltiin, että leikkaus on ohi ja se on mennyt hyvin. Kuulin, kuinka joku hoitaja sanoi, että ilmoitetaan osastolle, ettei tämä kotiudu tänään. Sain päälleni taivaallisen ihanan lämpöpeiton, ja sen alle alavatsalleni kylmäpakkauksen. Vihdoin rentouduin, mutta alavatsa oli edelleen kireänä ja se lisäsi kivuntunnetta. Kyselin hoitajilta, onko tavallista että olen näin kipeä. He sanoivat, että ei ole, normaalisti ei ole noin kovia kipuja. He kyllä olivat nähneet kuulemma, että tuskat ovat kovat ja siksi minulle oli annettu jo todella suuret määrät suoneen opiaattia. Sain vielä suun kautta vahvaa lääkettä, kun pystyin ottamaan pienen määrän vettä. Seuraavaksi sanoin, että nyt tuntuu, että alapää vuotaa. Vuoto on kuulemma normaalia, mutta sanoin että onkohan näin kova vuoto. Hoitajat käänsivät minut kyljelleen ja koitti uusi säikähdys kun huomasin heidän ilmeistään, että verta on enemmän kuin pitäisi. Kaikki housut ja lakanat olivat veressä. Eikun vaan pesulle ja housujen- ja lakananvaihtoon. Siinä minua pestiin ja pyöriteltiin kuin jotain mummoa vanhainkodissa... En jaksanut edes tuntea häpeää, kun olin niin kivuissani ja uupunut. Sanoin kyllä, että olen pahoillani kun sotkin lakanat. Ei kuulemma haitannut :). Tuo verenvuoto ei siis ollut normaalia ja siksi minulta mitattiin hemoglobiiniakin pariin otteeseen, mutta se oli onneksi hyvä. Samoin verenpaine. Silti he hälyttivät ensin anestesialääkärin ja sitten päivystävän gynekologin tarkistamaan tilanne. Ja vatsaa paineltiin ja alapäähän kurkittiin. Sattui taas. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että verta olisi päässyt vatsaonteloon tai jotain olisi mennyt rikki. Kohtu vaan ilmeisesti vuosi tavallista enemmän. Lisäksi epäiltiin, että käyttämäni kalaöljykapselit lisäsivät verenvuotoa. Jos olette menossa leikkaukseen, lopettakaa kalaöljykapseleiden syöminen viikkoa ennen toimenpidettä! Minä sain tuon ohjeen vasta 2 päivää ennen leikkausta ja se saattoi olla osana verenvuodon runsauteen.

Yö
Ennen osastolle menoa sain vielä kipulääkettä sekä suoneen että lihakseen. Hoitaja osastolta tuli hakemaan vähän ennen klo 18, joten olin ollut heräämössä tarkkailussa nelisen tuntia. Mies oli jo osastolla tunnin ollut odottamassa ja oli vähän huolissaan, kun niin pitkään kesti. Minä olin mahdottoman uupunut koko illan. Samassa huoneessa oli nainen, joka oli leikattu aamulla ensimmäiseksi ja hän lähti kotiin joskus 19 jälkeen. Minä olin ihmeissäni, miten joku voi lähteä kotiin jo samana päivänä. Itse olin niin kipeä ja tokkurassa. Vessaanmenostakaan ei ollut puhettakaan. En ollut syönyt koko päivänä mitään enkä saanut muuta alas kuin vettä hieman ja ehkä puoli desiä mehukeittoa. Kuulin, että yöhoitajani on mies ja panikoin, että mites vessareissut sitten. Mutta yöstä tuli niin hirveä, että ei siinä paljon ajatellut, kuka siellä vessassa käyttää ja pesuja suorittaa, kunhan vaan itse pysyn jotenkin kasassa. Sitä paitsi se hoitaja oli todella huolehtivainen, ystävällinen ja jotenkin lämmin ja piti minusta todella hyvää huolta. Ennen puolta yötä hän tuli sanomaan, että nyt täytyy kokeilla vessareissua tai joudutaan katetroimaan. Minä halusin mieluummin kokeilla vessareissua. Verta oli taas aika paljon tullut ja leikkaussalipaita (joka oli edelleen päälläni) oli myös tahriintunut. Kun hoitaja auttoi minut vessaan, pönttöön loiskahteli jotain tosi isoja juttuja ja ihmettelin, että ihan kuin ulostaisin väärästä reiästä. Ne olivatkin tosi isoja verihyytymiä, jotka olivat kerääntyneet emättimeen makuun aikana. Pissaa en paljon saanut tulemaan ja sitten alkoi heikottaa. Pyysin hoitajan vessaan ja hän sanoi heti, että nyt taidat pyörtyä, ja kutsui toisen hoitajan avuksi. Minä yritin tahdonvoimalla pysyä tajuissani, mutta eihän se auttanut. Kamala tunne! Jotenkin he saivat minut sänkyyn, nostivat jalat ylös ja laskivat sängyn pääpuolen alaviistoon. Hikoilin ja aloin taas täristä, henkikin salpautui, ja minulle annettiin lisähappea. Jalkani ja käteni olivat kuulemma jääkylmät ja verenpainetta ja pulssia mitattiin. Kun tilanne tasoittui, sain lisää vahvaa kipulääkettä ja minut peiteltiin nukkumaan. Koko ajan olin ollut tipassa, ja nyt siihen vaihdettiin vauhdilla menemään jotain sokeripitoista liuosta "jotta voimistuisit", kuten yöhoitajani sanoi. Välillä olin horroksessa, mutta hoitaja kävi niin ahkerasti tarkistamassa vointiani, etten siksikään saanut nukuttua. Ja joka kerta kysyi, haluanko kipulääkettä. En halunnut, vaikka kipuja oli. Selkäkään ei tykännyt, kun en voinut kuin yhdessä asennossa maata. Kolmen jälkeen halusin taas vessaan ja nyt se onneksi sujui paremmin enkä pyörtynyt. Paljoa ei edelleenkään pissaa kuitenkaan tullut. Nyt hoitaja ei edes kysellyt, että haluanko lääkettä, vaan ilmoitti pistävänsä nyt pakaralihakseen vahvaa lääkettä, koska olet selvästi tuskainen. Ja sitten päässä taas pyöri. Hoitaja myös käänsi minut kyljelleni ja asetteli tyynyjä selän taakse, että pystyin olemaan paremmassa asennossa selän kannalta. Nukahdin pariksi tunniksi vihdoinkin. Aamulla hoitaja toi aamulääkkeet ja kertoi lähtevänsä kohta. Kiittelin häntä oikein hyvästä huolenpidosta ja ne kiitokset olivat todella ansaittuja. Vaikka olin kamalan kipeä ja sekava, tunsin olevani turvassa ja hyvässä huolenpidossa.

Lauantai
Aamuhoitajan kutsuin klo 7:30 katsomaan mahaani, jota koski taas ja se pullotti ja oli ihan kova. Hoitaja käski vessaan ensin ja katsotaan sitten uudelleen. Ja vihdoin kykenin pissaamaan kunnolla. Voi sitä taivaallista tunnetta, vaika kipeää teki. Hidastahan se oli eikä pissa tuntunut lakkaavan ikinä. Hoitaja tuli katsomaan ja sanoi, että nyt sänkyyn ja äkkiä. Tunsin taas pahoinvoinnin aallon ja pyörrytyksen tunteen, mutta onneksi päästiin sänkyyn ilman pyörtymistä. Hoitaja epäili, etten pääse vielä tänäänkään kotiin, olin kuulemma niin huonon värinen. Nyt vatsa ei ollut enää kova, eli virtsarakko vaan oli ollut aivan liian täynnä. Sain aamuvelliä (leivästä ja puurosta en halunnut edes kuulla), jota meni alas noin kaksi lusikallista. Koko aamupäivä meni nukkuessa kevyessä horroksessa. Pääsin tipasta vihdoin pois. Lounaaksi oli riisiä ja jotain kanajuttua. Sain pari haarukallista alas. Tomaatti maistui hyvältä ja raikkaalta, muu ei vielä oikein mennyt alas. Mies tuli puolen päivän jälkeen ja kerroin, että pääsen varmaan illalla kotiin, en ainakaan ennen sitä. Hän oli tuonut jo perjantaina minulle suklaata, jota en voinut edes maistaa. Nyt maistoin kaksi palaa ja ensin sekin maistui pahalta. Mutta sitten huomasin, miten se paransi oloa ja söin enemmän. Miehen kanssa käytiin varovasti käytävällä vähän kävelemässä enkä pyörtynyt. Mutta sänkyyn tuli silti jo kiire. Hoitaja tuli sanomaan, että kotiinpääsyn ehtona on, että pystyn syömään päivällistä edes jonkin verran ja että pystyn kävelemään itse. Kävinkin vähän kävelemässä uudestaan yksikseni ja tuntui tuo jo sujuvan paremmin. Ja lihakeittoakin sain alas melkein puoli lautasellista ja leipäpalankin syötyä. Halusin kotiin. Ja sain luvan lähteä! Päivystävä naistentautien lääkäri kävi antamassa sairauslomatodistuksen (8 päivää) ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos ongelmia tulee. Kotiin lähdin joskus 18:30.

Toipilas olen edelleen. Eilen soitin polille ja pyysin lääkäriäni soittamaan minulle, koska halusin kuulla leikkauksesta. Melkein heti hän soittikin ja kertoi, että se vasen munanjohdin oli kauttaaltaan tulehtunut ja se siis poistettiin. Ei ihme, ettei raskaus ole päässyt alkamaan. Lisäksi hän oli poistanut vasemmasta munasarjastani jonkun patin, joka on lähetetty patologin tutkittavaksi. Lääkäri oli itse sitä mieltä, että kyseessä on ollut vain edellisestä kierrosta jäänyt keltarauhasen jämä, mutta tutkitaan se tietysti varalta. Oikean puolen kromopertubaatio oli osoittanut sen puolen munanjohtimen terveeksi ja se oli auki. Myös munasarjat olivat näyttäneet terveiltä. Kohtua on myllätty ja paikat olleet kovilla ja lääkäri määräsikin lepoa nyt muutamaksi päiväksi. Ensin hän mietiskeli, että kannattaisiko seuraava hoitokin tehdä vasta ensi kevään puolella, että ehdin toipua varmasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että voin ottaa yhteyttä polille heti, kun tuntuu siltä että jaksan jatkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuitenkin aikaisintaan loppuvuodesta. Lääkärin mielestä olen tämän vuoden aikana sen verran kovia kokenut, että hiukan vielä olisi hyvä huilata. Samaa mieltä olen minäkin. Jymy-yllätys oli, kun hän sanoi että voimmehan me nyt halutessamme yrittää myös spontaania raskautta, kun sairas munanjohdin on poissa häiritsemästä. Kun se spermakin oli ollut kevään hoidossa hieman parempaa kuin aiemmin. No, kai me voimme sitten yrittää, mutta en minä voi alkaa toivoa mitään ihmettä nyt. En minä enää jaksa sitä.

Nyt olen ollut pari päivää tosi alamaissa. Toki olen iloinen, että toimenpide on ohi, mutta se oli niin rankka, että onko tässä joku trauma vai mistä tämä johtuu? Itkettää jatkuvasti ja ahdistaa kun en pääse salille enkä lenkille. En jaksa istua pitkään ja nytkin tuntuu siltä, että pitkälleen on päästävä, vuotoa on edelleen. Tänään täytän 33 vuotta, itkin sitäkin. En ole edelleenkään äiti. Viimeisen 1,5 vuoden hoitorumban aikana olen joutunut kärsimaan aika paljon. En ole ainoa, tiedän sen. Moni on joutunut kestämään vielä paljon enemmän ja kauemmin. Pelkään tavattomasti seuraavaa hoitoa. Entä jos kaikki kärsimykset ovat olleet turhia? Tällä hetkellä en yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta. Pakkohan meidän on onnistua! Kun on kärsinyt näin paljon kipua, epätoivoa, ulkopuolisuutta, kaikkea mikä tähän vaan liittyy, ei voi olla oikein, että kaikki on ollut ihan turhaa. Nyt tarvitsen voimia. huh kun alkoikin väsyttää.

Kotona!

Nopeasti käyn vain kirjoittamassa, että olen kotona ja hengissä! :D Pääsin sairaalasta vasta eilen illalla, oli laparoskopian jälkimainingit sen verran melkoiset. Olisivat vielä toisenkin yön pitäneet, mutta päästivät onneksi jo viime yöksi kotiin, kun niin halusin. Enpä nyt jaksa pidempään tässä istuakaan, huono olo tulee, hengitys hankalaa, vatsaan koskee ja alapää vuotaa. Ettäjotta semmoista. Kerron tarkemmin kun voin paremmin.

Valmistautumista

Kävin eilen sairaalassa otattamassa verikokeita, Leiko-hoitajan (Leiko-yksikkö on se, jonne mennään leikkauspäivän aamuna vaihtamaan vaatteet, saamaan esilääkitys ja odottamaan omaa leikkausvuoroa) haastattelussa sekä omalla polilla tutun, leikkaavan lääkärin tutkittavana. Veriarvot olivat ok, hemoglobiini oli tosin pikkuisen alakantissa (120), mutta vielä ihan normaali. Eilen oli kp 5, joka voi osaltaan selittää tuota arvoa. Hoitajan luona vierähtikin tovi, kun hän kyseli kaikenlaista ja käytiin läpi leikkauksen kulkua. Minulle siis tehdään laparoskopiassa vasemman munanjohtimen poisto ja oikean toimintakunto tarkastetaan ruiskuttamalla kohdun kautta varjoainetta munanjohtimeen ja seuraamalla sen läpimenoa. Ennen toimenpidettä minut katetroidaan, joka onneksi tapahtuu vasta nukutuksen jälkeen. Vatsaan tulee kolme reikää, joiden kautta leikkaus tehdään. Aluksi vatsaonteloon pumpataan hiilidioksidia, jolloin vatsaontelo laajenee, näkyvyys paranee ja suolisto pysyy poissa tieltä. Meitä on kuulemma kolme huomenna siellä leikattavana, järjestys ei ollut vielä tiedossa.

Lääkäri ultrasi ja totesi "ihan mukavannäköiset munasarjat". Alkoi naurattaa, kiva kun joku joskus kehuukin munasarjaparkojani, minä kun olen aika kovin sanoin niitä vaan haukkunut toimimattomiksi paskoiksi. Hän selitti myös, miksi munanjohtimen poisto on tilanteessani perusteltu. Se nestekertymän sakka kuulemma sisältää toksiineja (myrkkyjä), jotka voivat vaikuttaa siihen, että alkio ei selviä eikä siis pysty kiinnittymään. Hui! Joutaa pois tuommoinen. Minä luulin, että kyse on vain ihan jostain vedenkaltaisesta nesteestä, mutta että ihan jostain myrkystä..? Lääkärin mukaan leikkauksen jälkeen kyllä alkion kiinnittymisen mahdollisuudet tutkitusti ovat paremmat. Sain vielä kuulla pahoitteluja keväisestä pakastuskatastrofista ja kyllä siellä kyseltiin jaksamisestanikin. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Kyllä siellä välitetään muustakin kuin pelkästään kropan toiminnasta. :)

Menemme aamulla mieheni kanssa sairaalaan ja siellä se leikkausjärjestyskin sitten selviää. Mies sanoi tekevänsä päivän töitä kotona etänä, että pystyy aamulla lähtemään aluksi mukaan ja sitten iltapäivällä tulemaan sairaalaan, kun pääsen osastolle. Sanoin kyllä, että minun puolesta voi mennä töihinkin, mutta kuulemma parempi näin. Aika ihana <3 En vielä tiedä, pääsenkö jo huomenna kotiin, vai jäänkö yöksi sairaalaan. Se riippuu leikkauksen ajankohdasta ja minun kunnostani. Huomenaamulla pitää vielä ottaa virtsanäyte ja viedä se mukana tutkittavaksi sekä aamulla juoda sellainen hiilihydraattijuoma, jonka sain eilen mukaani.

Jännittää. Viime yön jo nukuin tosi huonosti. Miten lie ensi yönä sitten..? No, huomenna saa sitten nukkua vaikka koko päivän siellä sairaalassa, jos niikseen tulee.

Pelkoa ja rakkautta

Minulle on nyt jotenkin kauhean vaikeaa tämä asennoituminen tulevaan. Edelleen haluaisin pitää päätä pensaassa. Miten voikaan suhtautuminen muuttua!! Aiemmin minä odotin niin innokkaasti seuraavan hoidon alkua, en olisi millään malttanut odottaa. Nyt kun takana on kaksi loppuunvietyä ICSI-yritystä laihaakin laihempine tuloksineen sekä se yksi keskeytetty, en todellakaan puhku intoa. Tiedän, että pitäisi ajatella, että seuraava yrityskin on mahdollisuus. Ja yllätysyllätys, on aivan mahdollista, että siitä seuraisi raskaus. Eihän sitä muuten tehtäisi. Minua vaan pelottaa niin paljon! Minä en jaksaisi enää käydä läpi niitä samoja asioita kuin aiemmissa hoidoissa. Fyysisen kivun, turpoamiset ja muut epämukavuudet kestän, mutta se henkinen puoli. Se jatkuva pelko. Jos taas käy huonosti. Jos taaskaan ei onnistu.

Miksi minä sitten kiusaan itseäni ja haluan jatkaa? Toive omasta lapsesta kantaa silti kaiken tämän yli. Se kaikki rakkaus, mikä on koteloituneena jossain tuolla sydämen sopukoissa sen pelkomöykyn takana, odottaa vapautumistaan. Välillä se välähtää pienesti, jos sallin itseni ajatella pienen hetken, miltä tuntuisi pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Sitten työnnän ajatuksen äkkiä pois. Se sattuu liikaa. Mutta minä tiedän, että se valtava rakkaus on siellä odottamassa. Se odottaa niin kauan, kunnes löytää kohteensa, meidän oman pienokaisen. Jos niin ei koskaan tapahdu, en tiedä mitä sille käy. Ehkä se hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi leikaten samalla sydämeeni ikuisen, parantumattoman haavan.

Viikon päästä perjantaina olisi edessä laparoskopia. Jos nyt ne menkat tulisivat ajallaan! Mikähän siinäkin on, että silloin aina kun niitä odottaa tulevaksi, ne takuulla viivästyvät. Laparoskopian aikana ei saa olla vuotoa, leikkaus peruuntuu, jos vuoto on silloin päällä. Nyt on kp 29/25-28. Viime hoidon jälkeen kiertoni on pidentynyt parilla päivällä kylläkin. Saisivat nyt alkaa viimeistään viikonloppuna, että vuoto ehtisi loppua ennen ensi perjantaita. Oloja on ollut jo viikon verran, mutta jotenkin samanlaiselta vaikuttaa kuin viimeksi kun stressasin tätä vuodon alkua. En kyllä halua, että toimenpide siirtyisi vain siksi, että kroppa taas temppuilee.

Paluu todellisuuteen

Nyt kai se on vaan yritettävä nostaa pää pois puskasta ja alkaa orientoitua tähän lapsettomuusrumbaan. Paluu karuun todellisuuteen tapahtui tänään puhelinsoiton muodossa. Sairaanhoitaja soitti, että minulle on varattu aika laparoskopiaan 24.8. Sepäs tulikin äkkiä, minä olin ajatellut, että leikkaus on vasta syys-lokakuussa. Kaksi päivää ennen toimenpidettä täytyy käydä vielä labrassa joissain kokeissa, sairaanhoitajan haastateltavana ja leikkaavan lääkärin juttusilla ja tutkittavana. Onneksi lääkäri on yksi polimme omista lääkäreistä, tuntuu helpommalta mennä tutun lääkärin käsittelyyn kuin ihan vieraan. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Tiedän, ettei laparoskopia ole mikään iso operaatio, mutta silti se pelottaa. Sekä itse toimenpide, nukutus (vaikka onkin siitä kokemusta) ja tietysti se, mitä siellä selviää ja mitä siitä seuraa.

Blogitaukoa ehti vierähtää lähes kuukausi. Olen autuaasti pitänyt päätäni tosiaan puskassa koko asian suhteen. En ole uskaltanut ja jaksanut juurikaan ajatella tulevia toimenpiteitä ja hoitoja tai koko lapsettomuutta enkä ole muidenkaan blogeja seurannut. Hyvää tauko on tehnytkin ja kun olen töissäkin ollut, on aika mennyt nopeaan. Mielialani on parantunut Sepramin aloituksen jälkeen. Välillä kyllä käyn vähän ylikierroksillakin. Olen mielestäni "liian" iloinen, tai saan sellaisia iloisuuskohtauksia, jotka sitten saattavat yhtäkkiä vaihtua valtavaan väsymykseen. Heti jos ajattelen tulevia hoitoja, alkaa ahdistaa. Ne hormoniannokset ja mitä ne minun mielelleni ja kropalleni tekevät. Paniikki siitä, että hoito ei tehoa. Jännitys ultrissa, mikä on tuomio. Pahimpana se pelko, että joudutaan taas hoito keskeyttämään. Kun ajattelen kokemiani hoitoja, niin siinä on ollut sellaiset stressinpaikat, että ajatus sen läpikäymisestä taas kauhistuttaa. Mutta kun ei meillä ole vaihtoehtoja. Kai tässä on vaan yritettävä alkaa pikkuhiljaa tehdä asennemuutosta asian suhteen. Mutta näillä kokemuksilla on pikkuisen vaikea enää yrittää ajatella positiivisesti. Nyt kuitenkin ensin se laparoskopia ja sitten katsotaan jatkot.

Sweet dreams?

Viime aikoina uniongelmat ovat palanneet. Herään aamuyöllä n. klo 4 ja pyörin sängyssä enkä saa unta. Olen silti pakottanut itseni olemaan sängyssä ja sitten nukahtanutkin joskus puoli kuuden maissa levottomaan uneen. Miehen herätys on klo 6:30 ja silloin minäkin sitten nousen. Ja väsymys painaa. Mies oli viikonlopun poissa, silloin nukuin peräti klo 7 asti.  Kun aloitin Sepramin, se paransi yöuniani, mutta nyt taas on vaikeaa. Muuten mielialani on kyllä parempi, mutta väsyttää, kun yöunet ovat niin huonot.

En tiedä, käykö kroppa vähän ylikierroksilla kun olen nyt taas siinä pisteessä, että on vaikeaa pitää lepopäiviä liikunnasta. Hyvä esimerkki on eilinen, kun olin päättänyt sen olevan lepopäivä. En malttanut kuitenkaan, vaan lähdin lenkille. Nyt tänään olen päättänyt oikeasti pitää lepopäivän, olen niin väsynyt, että pakko on. Vaikka koko ajan syyhyttää, tekisi mieli salille tai lenkille. Kehossa on kuitenkin sellainen tunne, että se kaipaa lepoa ja aion tänään sitä kuunnella. Katsotaan, mitä ensi yön unille käy. Unet olisi kyllä hyvä saada kuntoon, kun menen ensi viikolla töihin. Samalla joudun evakkoon kotoa, kun meillä alkaa WC-remontti. Meillä ei ole kylpyhuoneessa pönttöä, joten vessaa ei ole käytettävissä rempan aikana. Ei siinä oikein voi sitten kotona asustella.

Minä näin viikonloppuna unta, jossa meille tuli parivuotias, vaaleakiharatukkainen, sinisilmäinen pieni tyttö. Olimme adoptoineet hänet. Hän roikkui meissä koko ajan eikä olisi halunnut sylistä pois. Tiesimme, ettei hän ollut saanut hellyyttä biologisilta vanhemmiltaan ja halusi siksi olla koko ajan kiinni meissä. Herätessä kyllä vierähti taas kyynel silmäkulmasta. Onko meillä ikinä omaa pientä, joka kapuaa syliin? Joka pitää juuri minun ja mieheni syliä maailman parhaana ja turvallisimpana paikkana?

Treeneistä

Blogini uhkaa näköjään väliaikaisesti muuttua treeni/painonpudotusblogiksi, mutta väliäkö tuolla. Kun ei ole raportoitavaa hoitorintamalta eikä ole mitään piinapäiväjännityksiäkään näin luomukierroissa, niin raportoidaan sitten näitä.

Paino on pysytellyt nyt pari kuukautta samassa. Se vaihtelee kilon suuntaan ja toiseen. Turhauttavaa. Minä niin odotan sitä päivää, kun -40 kg täyttyy. Näenköhän sitä päivää koskaan? Siihen on matkaa kolme kiloa ja rapiat. Mutta jotain on silti tapahtunut viime kuukauden aikana, tunnen sen kehossani ja vaatteissani. Niinpä tartuin aamulla mittanauhaan ja muutamia senttejä oli kadonnut siis nyt kuukauden aikana. Vyötärön kapeimmalta kohdalta sekä rintojen alta oli hävinnyt jopa 3 cm. Tämä onkin minussa se alue, josta yleensä helpommin lähtee. Lantiolta ei ollut lähtenyt kuin 1 cm, samoin reidestä ja rinnan korkeimmalta kohdalta. Käsivarresta hävikki oli 1,5 cm, pohkeesta 0,5 cm. Ongelmallisin kohta minussa on lantio. Olen päärynämallinen ja takapuolessa, reisien yläpäässä ja alamahassa on höllyvää ihan liikaa. Tosin osan ongelmasta muodostaa se ylimääräinen nahka, joka mahaani on jäänyt roikkumaan ja se tietysti tuo noita lisäsenttejäkin. Nahkaa roikkuu ikävästi myös käsivarsissa ja kainaloiden alla, ja tuskin niistä pääsen pelkällä allitreenillä eroon. Myös rinnat roikkuvat, kun niissäkin on turhaa nahkaa. Pienentyneetkin ne ovat melkoisesti eikä niihin taida rintalihastreenillä kunnon ryhtiä saada kuin ehkä ihan hiukkasen. Olen silti mieluummin tälläinen kuin mitä olin vielä 5 vuotta sitten, tottakai.

Kuukaudessa on siis tullut tuloksia kroppaan, vaikka vaaka ei sitä kerrokaan. Myös kunto on parantunut. Syy on selvä: kuntosaliohjelman päivitys ja juoksu. Saliohjelmani päivitettiin kuukausi sitten ja treenaan 2-3 kertaa viikossa. Nyt noudatan intervalli-tyyppistä ohjelmaa, johon kuuluu koko kropan treeni kiertoharjoitteluna, kolme kierrosta. Kierrosten välissä käyn juoksumatolla muutaman minuutin juoksemassa sekä alkuun tietysti lämmittelyt ja loppuun verryttelyt, jotka teen crossarilla. Jos olen liikenteessä pyörällä, jätän loppuverkat väliin, koska matkaa on kuitenkin n. 6 km/suunta. Muutamaa liikettä lukuunottamatta teen saman harjoituksen joka kerta. Vuoronperään teen kuitenkin pidempää sarjaa kevyemmillä painoilla ja lyhyempää sarjaa raskaammilla painoilla. Tällä on tarkoitus jatkaa vielä 1-2 kk ja sitten ohjelmaa taas päivitetään, ettei kroppa totu liikaa. Aiemmin olen tehnyt sen virheen, että olen mennyt liian kauan samalla ohjelmalla eikä siinä sitten oikein kehitystä ole tapahtunut.

Juoksulenkkejä teen myös 2-3 kertaa viikossa, useimmiten 3. Jos tulee kamalan kuumia päiviä, saattaa joku lenkki vaihtua kävelyksikin. Lenkit ja sali vaihtelevat vuoropäivin. Liikuntapäiviä tulee siis yhteensä 4-6 viikossa, mieluummin enemmän kuin vähemmän. Toivottavasti treenit eivät vähene, kun menen reilun viikon päästä töihin! Kun juoksustakin on nyt tullut systemaattista eikä vain silloion tällöin -lenkkeilyä, myös siinä tapahtuu kehitystä. Kyllähän minä talven aikana juoksumatolla kipittelin ja crossarilla olen tehnyt aerobisia treenejä, joten ihan nollilta en lähtenyt. Mutta kyllä se vaan on ihan eri juttu juosta ulkona kuin juoksumatolla, jossa se matto kuitenkin tavallaan vie eteenpäin. Tai päinvastoin, pitää paikallaan.

Minulla on vaan nyt jotenkin hirveä into saada aikaan edes jotain positiivista tässä kropassani ja kunnonkohotus ja laihtuminen ovat sentään asioita, joihin voin itse vaikuttaa. Se myös auttaa mielialaa kohottavasti. Joka kerta treenin jälkeen on hieman parempi mieli, varsinkin jos olen jaksanut enemmän kuin edellisellä kerralla. Pitää vaan muistaa, että aina ei tarvitse jaksaa ylittää itseään, vaan välillä voi ottaa rennommankin asenteen myös lenkillä.

Never give up!

Pakko oli tulla kirjoittamaan ylös hyvät fiilikset, kun juuri tulin lenkiltä ja taitaa kaiken maailman endorfiinit ja adrenaliinit jyllätä. Oli niin hyvä lenkki! Edelleen, monen muun mielestä juoksuvauhtini on varmasti niin surkea, ettei tosikaan, mutta itse olen todella iloinen siitä, että pystyn voittamaan itseni! Tällä kertaa vauhdin keskiarvo oli 8,24 km/h, lenkin pituus 7,54 km ja aikaa kului vajaat 55 minuuttia. Eli tehokkaampi kuin perjantaina! (Silloin vauhti 8,0 km/h, matka ja aika siis 8 km ja 60 min.) Tällä kertaa lääkkeet oli jo aamulla otettu, ja eivät nuo menoa haitanneet. Syke lähti taas alussa aika verkkaisesti nousuun, mutta kyllä se siitä sitten kuitenkin ihan ok-lukemiin nousi. Ei kuitenkaan niin korkealle kuin aiemmin. Mutta kun ei se menoa haitannut, niin kai se sitten on ihan ok. Sykemittarissakin saattaa olla jotain häikkää, se on temppuillut välillä. Onhan sillä ikääkin jo yli 5 vuotta. Sykevöitä on kyllä kulunut jo ties kuinka monta noiden vuosien aikana.

Kun siinä lenkin varrella oli välillä vaikeaa ja tuntui, että veto loppui, hoin vain itselleni, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto, luovuttaminen ei ole vaihtoehto ja niin se vaan tossu meni toisen eteen ilman, että hidastin kävelyksi. Kun niistä vaikeista hetkistä vaan pääsi yli, niin kohta oli taas vähän helpompaa. Puolivälissä, kun käännyin takaisinpäin, kävelin 2 minuuttia, mutta sen olin itseni kanssa sopinut jo etukäteen. Samoin alkuun ja loppuun 2 minuuttia kävelyä. Lenkkimusiikkina pauhasi Velcra (yksi lemppareista lenkillä ja salilla) ja siinä samalla kun pohdin luovuttamista ajattelin, että en ole luovuttaja. En nyt tässä lenkillä enkä muutenkaan. En luovuta ennenkuin on pakko, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Nyt se ei ole vaihtoehto, ei millään elämäni osa-alueella.

Kun tahtoa on tarpeeksi, luovuttaminen ei ole vaihtoehto!

Noniin, nyt näine endorfiinipöllyineni painun suihkuun ja tulen lukemaan hieman rauhoituttuani, mitä tulin innoissani kirjoittaneeksi. :D Treeni-intoa kaikille liikkujille!

Mielen- ja kunnonkohotusta

Kesän edetessä blogeissa pyöriminen on selkeästi vähentynyt. Ihan hyvä niin, että saa taukoa jokapäiväisestä lapsettomuusasioissa piehtaroinnista. Ainakin jonkin verran. Kyllähän se ihan joka päivä mielessä on riippumatta siitä, luenko blogeja tai kirjoitanko omaani. Suru on joka päivä läsnä eikä siitä pääse mihinkään. Mutta en nyt päästä itseäni ihan niin syvälle siihen, jotta mieli saa levätä tästä aiheesta, että sitten jaksaisin taas paremmin, kun on aika toimia.

Nyt olen syönyt Sepramia kahden viikon ajan. Vielä en osaa sanoa, onko se miten selkeästi mielialaani vaikuttanut. Ehkä pientä kohoamista olen ollut huomaavinani parin päivän aikana, mutta kunnollista nousua odotellaan vielä. Etova olo on edelleen jokapäiväinen seuralaiseni. Pahimmillaan se on aamupäivisin sekä silloin, jos ehtii tulla nälkä. Ja nälkä ehtii tulla myös joka päivä, sillä ruokahaluni on selkeästi vähentynyt. Ei oikein tee mieli syödä, vaikka maha kurnii. Tämähän on ihan hyvä juttu! Kun nyt kuitenkin söisin tarpeeksi varsinkin niinä päivinä, kun liikun. Väsymystä on myös edelleen ja sekin on pahimmillaan aamupäivällä, jolloin haukottelusta ei tule loppua. Voimattomuutta tunnen myös, mutta se johtuu varmaan osittain siitä, että sykkeeni on hidastunut. Minullahan lisättiin beetasalpaajaakin ja myös tuo Sepram voi hidastaa sykettä. Kun kehoni on kuitenkin hieman korkeampaan syketasoon tottunut, sen hidastuminen varmasti on yksi tekijä tässä väsymyksessä ja voimattomuudessa. Sinänsä sykkeen hidastuminen on hyvä juttu, koska minulla se on aina ollut turhan nopea.

Olen ihmetellyt, kuinka sydämen syke ei nouse liikkuessakaan samoihin lukemiin kuin aiemmin. Jos menen salille tai lenkille iltapäivällä, se ei vaan nouse ja kalorinkulutuskin on siis heikompaa kuin aiemmin. Perjantaina kävin lenkillä aamulla ennen lääkkeiden ottamista ja silloin syke kyllä nousi ihan entiseen malliin. Luulen siis, että tuo lääkitys nyt pitää sykettä alhaalla urheillessakin. Pitänee seurata, miten tuo nyt kehittyy. Ei ole hyvä, jos syke jää turhan alas, koska enhän sitten jaksa liikkuakaan täydellä teholla eikä kehitystä tapahdu.

Yleensä ottaen olen suht tyytyväinen kuluneen kesän liikuntatasooni. Juoksutehoni on parantunut selkeästi. Perjantaina tein omat enkkani, kun tunnissa hölkkäsin 8 km. Alkuun ja loppuun kävelin pari minuuttia, ja puolivälissä 3 minuuttia. Muuten  jaksoin juosta/hölkätä koko matkan ja se oli kyllä minulta ihan kelpo saavutus ja yllätyin itsekin kun niin hyvin jaksoin. Eihän tämä "saavutukseni" varmasti monenkaan silmissä kummoinen ole, mutta minulle se merkitsee paljon. Olin aina vihannut juoksua enkä vielä vuosi sittenkään olisi uskonut, että moinen olisi minulle mahdollista. Nyt olen koukussa lajiin! Myös salilla on kehitystä tapahtunut ja nykyinen intervalli-harjoitteluun pohjautuva ohjelmani taitaa toimia ihan hienosti. Kun vaan saisi vielä nuo sykeasiat kuntoon. Sykkeen hidastuminen ei kyllä salilla ole ainakaan vielä tehokkuuteen vaikuttanut, olen siis jaksanut yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta ei siinä ainakaan mittarin mukaan nyt kalorit kulu niin hyvin kuin ennen. Muuten kyllä sitten on vähän tehoton olo. Vai johtuuko se vielä tästä mielestä?

Home sweet home

Juhannus on juhlittu ja meillä oli mukava kesäreissu ystäviemme luo. Samalla kävimme Ikea-ostoksilla hankkimassa juttuja muutaman viikon päästä alkavaan vessaremonttiin. Kyllähän sieltä Ikeasta olisi taas voinut ostaa vaikka mitä... Muuten tuli syötyä hyvin, mutta onneksi sentään minulla oli lenkkivehkeet mukana ja kävin kahtena aamuna juoksulenkillä. Sain viettää aikaa ihanan, kohta 2-vuotiaan tyttösen, kanssa ja kova ikävä taas jäi... Niin mahtavaa kuin tuon pienen kanssa touhuaminen olikin, nyt kotona taas on se tuttu tyhjä tunne. Voi että, kuinka vilpitön tuollainen pieni ihminen on, sydämeni pakahtui, kun hän lähtiessämme häntä halatessani tarttui tiukasti kaulasta kiinni. Toivottavasti näemme pian taas. Kotiinkin oli kiva kuitenkin taas tulla. Totesinkin miehelleni, että on ihanaa kun on koti, johon on aina mukava palata.

Vierailua hiukan varjosti minun väsymykseni, joka johtuu varmaan tuosta Sepramista, jonka siis aloitin viikko sitten. Onneksi ystävämme ovat tietoisia meidän tilanteestamme ja sain olla siellä ihan omana itsenäni. Perjantaista lähtien olen myös huomannut aika reippaan mielialan laskun. Tämän pitäisi olla väliaikaista, mieliala voi laskea paljon alemmas kuin mitä se ennen lääkityksen aloitusta oli, mutta sitten sen pitäisi alkaa pikkuhiljaa nousta. Tänään olen ollut hirvittävän uupunut heräämisestä saakka. Ajattelinkin, että tänään sallin itselleni lepoa ja puuhailen kotona vain jotain pientä. Aamulla otin ensimmäistä kertaa kokonaisen (20 mg) Sepramin, ja sen jälkeen uupumus on nyt syventynyt ja pahoinvointikin näköjään on palannut. Heti, jos vähänkin tuntuu nälkäiseltä, alkaa myös etova olo. Toivottavasti nämä sivuoireet ovat tosiaankin vain ohimeneviä, ei ole kiva kun vähän väliä ällöttää ja pää käy puoliteholla väsymyksen takia. Ylihuomiseksi minulla onkin varattu aika polin terapeutille ennen hänen lomaansa. Jospa tämä tästä joskus, pikkuhiljaa....

Hyvää keskikesän juhlaa!

Toivotan kaikille jo tässä vaiheessa hyvää keskikesän juhlaa, mittumaaria, lithaa ja juhannusta, millä nyt kukin tätä juhlaa kutsuu. Me lähdemme huomenaamulla pienelle ansaitulle kesäreissulle ystäviemme hoteisiin ja palaamme kotiin sunnuntaina. Tämä lienee kesän ainoa reissu minulle ja on kyllä aivan ihanaa päästä pois kotoa muutamaksi päiväksi muihin maisemiin. Hieman jännittää, miten huominen automatka menee, sillä minulle tuo Sepram on aiheuttanut pahoinvointia. Eilinen oli aika paha, mutta tänään oli jo niin hyvä päivä, että pääsin salillekin. Hieman on etova olo koko ajan, mutta onneksi ei nyt niin paha enää. Jospa se taas huomenna olisi astetta parempi.

Muistakaahan taiat! ;)

Lääkärillä

Kävin tänään lääkärin vastaanotolla koskien rytmihäiriöitä ja kohonnutta verenpainetta. Siellä oli kesäkandi hommissa ja aluksi olin epäileväinen, kun minun silmiini hän näytti niin pikkutytöltä. Mutta ote työhön sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ottaa minut tosissaan ja oli kyllä tosi tarkka. Kotona mitatut arvot ovat viime aikoin olleet suht ok, alapaine on ollut vähän koholla. Lääkärin mittaamana verenpaine odotetusti huiteli pilvissä. Muljauksia on tuntunut silloin tällöin. EKG oli normaali, mutta vasemman kammion hyvin lievä laajentuma (raja-arvo 35, minulla oli 36) viittaa lievään sydämen rasitukseen. Minulla on pulssi kyllä korkea (se on kyllä meillä perinnöllistä) ja sitäkin nyt pyritään madaltamaan. Eli lääkitystä hieman nostettiin.

Vihdoin ja viimein otin puheeksi mielialani. Toki puhuimme tästä lapsettomuusongelmastakin. Lääkäri teetti minulla BDI-testin jolla arvioidaan masennuksen tasoa. Minulle oli iso yllätys, että pistemääräni (19) oli lääkärin mukaan keskivaikean masennuksen rajoilla, vaikka yritin vastata kysymyksiin mahdollisimman positiivisella mielellä, mutta rehellisesti. Itse ajattelin, että olisin siellä korkeintaan lievän masennuksen alarajoilla. Päätimme sitten aloittaa lääkityksen (Sepram), vaikka olen sitä vastaan taistellut jo viimeiset puoli vuotta. Polin terapeuttihan on tuota lääkityksen mahdollisuutta väläytellyt pitkin kevättä. Nyt ajattelin, että pakko kai se on myöntyä, että saataisiin aisoihin nyt tämä, että ei ainakaan pahemmaksi mene. Ensimmäisen viikon ajan otan puolikkaan tabletin päivässä sivuvaikutusten lieventämiseksi ja sitten jatkan kokonaisella. Lääkäri oli ensin sitä mieltä, että pitäisi konsultoida hoitavaa gynekologia lapsettomuuspolilla, että vaikuttaako tämä lääkitys mitenkään hoitoihin. Kun sanoin, että seuraava hoito meille tehdään aikaisintaan loppusyksystä, hän päätti, että lääkitys on sitten parempi aloittaa nyt heti, että nähdään, onko sillä vaikutusta. Jos nyt kävisi sellainen ihme, että tulisinkin luomusti raskaaksi, lääkkeestä ei ole haittaa. Viimeisellä kolmanneksella sitä ei kuulemma kuitenkaan pidä käyttää. Syksyllä pitää sitten polilla tietysti ottaa puheeksi tämä lääkitys. Minä pelkäsin kauheasti tätä lääkitystä varsinkin siksi, että paino nousisi. Sain nimittäin aikoinaan ne nyt karistamani kymmenet lisäkilot kun sairastuin vaikeaan masennukseen silloin 90-luvun lopulla ja lääkearsenaalien seurauksena. Tämä lääke ei kuitenkaan vaikuta painoon, ja lääkäri sanoi, että se saattaa jopa hillitä ruokahalua. Nyt katsotaan kuukausi, ja sitten on soittoaika lääkärille, jolloin katsotaan siis, että millä tolalla on sekä verenpaine että mieliala.

Toisaalta olen ihan kamalan pettynyt itseeni. Kun masennuslääkitys purettiin viimeksi vuonna 2003, päätin, etten tarvitse niitä enää ikinä. Mutta en minä silloin vielä tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan. Toisaalta olen pikkuisen tyytyväinen itseeni, kun viimein päätin, että nyt tähän oloon pitää puuttua ja se olen minä itse, jonka se pitää tehdä. Pakko myöntää, että en voi hyvin, ja olen valmis tekemään asialle jotain. Mitä nopeammin sen parempi. Liikunnan aion pitää edelleen tiiviisti mukana, koska se selvästi auttaa mielialaani. Lääkärikin oli tästä tietysti samaa mieltä. Saa nähdä, miten tämä nyt tästä etenee...

Avautumista

Viime yönä näin unta, että raskaustestissä komeili kaksi kirkkaanpunaista viivaa. Kaksi kirkuvanpunaista. Olin niin yllättynyt ja niin onnellinen! Silti siinä unessa oli sellainen tunnelma, että voiko tämä oikeasti olla totta. Heräsin itikan ininään kesken unen, onnentunteen keskellä, ja minulla oli oikeasti hymy naamallani. Ja todellisuus iski niin kovasti, että vedet alkoivat valua silmistä. Se oli unta, taas. Loppukierron aika tekee taas tepposiaan, vaikka en todellakaan tietoisesti millään tasolla ajattele, että olisi voinut tärpätä. Ne ajat ovat elämässäni lopullisesti ohi, niinkuin olen ennenkin kirjoittanut.

Pääni on taas täynnä ihan kaikkea. En ole paljon kirjoitellutkaan ja kommentoinut muidenkaan blogeja, kun olen yrittänyt tunkea tätä lapsettomuusasiaa jonnekin taka-alalle. Mutta ei siitä pääse eroon. Tai minä en ainakaan pääse. Joka päivä siitä joku muistuttaa. Ei mihinkään pääse pakoon raskausvatsoja, vauvoja, pikkulapsia, onnellisia perheitä... Varsinkaan näin kesäaikaan. Sieltä ne mammat taas hyökkäysvaunuineen vyöryvät vieden koko jalkakäytävän, puhisin eilenkin mielessäni lenkillä. Kateellisena, katkerana. Itseäni ja ajatuksiani inhoten. Pitäisikö minun vaan hautautua kotiin neljän seinän sisälle, ettei tarvitsisi kohdata sitä kaikkea? Tuskin sekään tekisi hyvää mielenterveydelleni. Välillä minulla on hyviäkin päiviä. Välillä taas suru iskee täysillä päälle. Usein iltaisin peiton alla itkettää. Ei tätä tosiaan vaan pääse pakoon. Vaikka en suoranaisesti edes ajattelisi koko lapsettomuutta, pohjavire on sellaista matalalentoa. Onneksi tulee silti myös niitä hyviäkin hetkiä. Mutta vähän silti huolettaa, kun nyt on tällaista, niin mitä se on sitten syksyllä, jonka ajatteleminen alkaa ahdistaa jo nyt?

Viime aikoina on tullut plussia useampiakin lapsettomuusbloggaajille. En sano tätä mitenkään tuomitsevana, vaan tämänhetkistä omaa pahaa oloani kuvaten: aina kun joku laittaa ultrakuvansa blogiinsa, en voi enää sinne mennä ainakaan niin pitkään kun se kuva on siinä etusivulla näkyvillä. Vaikka olenkin iloinen kyseisten ihmisten puolesta, se ultrakuvan lävähtäminen naamalle vaan sattuu liikaa. Sattuu, sattuu ja sattuu, eikä sille vaan voi mitään. Jokainen saa laittaa omaan blogiinsa mitä haluaa, ja toki suon sen ilon jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, mutta tosiaan itse en pysty niitä kuvia katsomaan. Enkä muutenkaan pysty pidemmän päälle seuraamaan blogeja, jotka muuttuvat raskausblogeiksi. Mutta luulisin, että lapsettomuushistorian omaavat tämän asian aivan hyvin ymmärtävät.

Myös sekundaarinen lapsettomuus on minua mietityttänyt. Onko se oikeasti lapsettomuutta lainkaan? Siis eikö sana lapsettomuus tarkoita kirjaimellisesti sitä, että ei ole yhtään lasta? Minusta olisi korrektimpaa puhua hedelmättömyydestä tai infertiliteetistä tai jostain muusta vastaavasta, jos lapsi(a) kuitenkin on. Enkä halua vähätellä sekundaaristen tuskaa, varmasti se vauvankaipuu on yhtä kova kuin meillä primaarisillakin. Mutta mielestäni on kyse kuitenkin kahdesta aivan eri asiasta: me primaariset emme ole koskaan saaneet olla raskaana (ainakaan loppuun asti), kokeneet synnytystä, saaneet pitää omaa vauvaa sylissä, tuntea vanhemmuutta iloineen ja suruineen. Meillä on pelko, ettemme sitä koskaan koe, emmekä saa nähdä lapsemme kasvavan, ja ettemme saa olla koskaan isovanhempiakaan. Sekundaaristen kohdalla tilanne on ihan eri, kun heillä kuitenkin edes vähintään se yksi lapsi on. En halua tällä aiheuttaa mitään vastakkainasettelua primaaristen ja sekundaaristen välille, mutta minua hiukan vaivaa tuo lapsettomuus-termin käyttö sekundaaristen yhteydessä.

Noniin, tulipa avauduttua. Onneksi on liikunta, johon voin purkaa myös oloani. Kokeilin päännollausta myös ottamalla kännit kahtena peräkkäisenä lauantaina, mutta se ei toiminut (ylläri!). Jälkeenpäin olo oli vaan huonompi ja viikolla karistettu paino tuli turvotuksena takaisin. En suosittele. Liikuntaa mieluummin. Tulee sitä juhannuksena varmasti muutama otettua ja kesän aikana muutenkin, mutta ei enää tuollaisena päännollausmeininkinä.

O niinkuin ovulaatio ja onnistuminen

Tuntuu jotenkin omituiselta tietää, että kroppani vetelee viimeisiään lisääntymiskykynsä osalta. Jos en paremmin tietäisi, luulisin tällä hetkellä olevani oikea hedelmällisyyden jumalattaren perikuva, noin niinkuin lievästi liioiteltuna. Meneillään on oikea superovulaatio. Ilmeisesti molemmilta puolilta vieläpä. En ole kylläkään mitään testejä tehnyt, mutta jo pari päivää on ollut sellaiset tuntemukset molemmin puolin, että ei voi erehtyä. Itse iso O oli ilmeisesti eilen tai sitten se tulee vasta tänään. Miestä kyllä vietiin eilen, mutta eipä tuo valittanut :D. Onhan se silti turhauttavaa kun tietää, ettei siitä mitään seuraa raskausrintamalla. Silloin entisessä elämässä kun en vielä tiennyt mitä tiedän nyt, olisin ollut nyt loppukierron kuin tulisilla hiilillä jännätessäni kuinka käy. Nyt nautiskelen vain ovisajan muista luontaiseduista ja yritän olla miettimättä sitä, kuinka turha koko kuukautiskiertoni taitaa meille olla.

O tuntuu olevan tämän viikon kirjain muutenkin. Vasta eilen kirjoitin Olostani, kuinka se on ollut alakuloinen. Jo kirjoittaminen helpotti, taas. Vei sen pahimman terän ahdistukselta. Toinen hyvä asia oli Onnistumisen tunne. Sain opettajalta hyvää palautetta esseestä, jonka kanssa kamppailin viime ajat. Oli niin kamalan vaikeaa keskittyä siihen. Lopuksi kuitenkin kirjoitusvaiheessa näppis taas sauhusi ja tuloksena oli kurssin arvosana 4. Olen todella tyytyväinen tuohon, kun suhteutan sen viime aikoina vallinneeseen mielentilaani. Mukava oli saada palautetta erityisesti "hyvästä otteesta kirjoittamiseen". Minä yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Eniten tietysti silloin, kun saan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Esseissäkin aina vaikein osuus on se lähteiden läpikäyminen ja niiden analysointi. Omaa pohdintaa ja mielipiteitä kyllä syntyisi vaikka sivukaupalla. Kyllähän se kirjan kirjoittaminen on ollut minun unelmani jo pikkutytöstä asti. Luulen sen unelmaksi jäävänkin. Ei minulla ole resursseja moiseen. Eikä tarpeeksi taitoakaan. Kirjoittamiseni on liiankin luovaa, siihen pitäisi saada kurinalaisuutta mukaan. Tuskin saisin mitään julkaistuksi. Ja sitten jos saisinkin, pelkäisin sitä, mitä muut ajattelevat tekstistäni. Se olisikin kaikkein kauheinta koko hommassa.

Onnistumisen tunne tuli myös eilen lenkillä kun selvisin siitä kunnialla, vaikka puolivälistä asti satoi vettä ja kastuin ihan läpimäräksi ja kylmäkin tuli. Tänään on vuorossa salilla kuntosaliohjelman päivitys, saadaan lisää haastetta sinnekin. Verenpainekin näytti edes vähän paremmalta tänä aamuna: 1. 134/87 ja 2. 123/88. Olin kyllä jo lääkkeen ottanut ennen mittausta. Ja mittari pitäisi kalibroida, mutta en nyt ehdi viedä sitä ennen lääkärikäyntiä. Tämmöistä tänä aamuna. Ehkä nyt saatte pienen käsityksen siitä, millaista ylös-alas -sahaamista tämä mielialani on viimeaikoina ollut. Rankkaa!