Hohhoijaa, kyllä alkaa ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Toipuminen ei ole ollut mitenkään nopeaa enkä sitä odottanutkaan, kun itse toimenpiteen jälkimainingit olivat niin rajut. Ovulaatio on päällänsä vissiin kyllä nyt, mutta siinähän on. Ei tuonne sisuksiin kyllä nyt mitään ylimääräistä, kiitos. Eilen kävin kävellen kaupassa (n. 850 m suuntaansa) ja huhhuh. Onneksi otin kaupassa kärryt, joihin sain nojailla. Pari tyyppiä minua kaupassa vähän vilkuili siihen malliin, etten varmaan ihan terveeltä näyttänyt. Kauppakassi oli vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa reppu. Eilisen pärjäsin jopa ilman kipulääkettä tuohon asti, mutta kotona piti heti ottaa ja makuuasentoon. Loppuillan olinkin ihan väntti. Uskomatonta, mihin kuntoon tämä on minut vetänyt, vaikka peruskuntoni pitäisi kyllä olla hyvä. Illalla kyllä venyttelin ihan pikkuisen, pelkään että lihakseni jäykistyvät ja surkastuvat tästä ainaisesta paikallaanolosta. Reisivenytyksessäkin alkoi jo mahassa tuntua.
Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.
Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.
Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.
Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.
P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.
Minun piti jo tuonne sinun aiempaan tarinaan kommentoida tuosta laparoskopiasta, mutta teen sen nyt :)
VastaaPoistaOlin jo unohtanut asioita omasta toimenpiteestäni jotka tulivat aika elävästi mieleen kun luin kertomustasi, joka oli kyllä aika raastava. Kaikkeen sitä ihminen joutuu!
Itsellä toipuminen ei ihan niin nopsaan tapahtunut myöskään. Virtsaaminen jotenkin muuttui tuon toimenpiteen myötä. Ensin en saanut pissattua ollenkaan ja sitten kun sain, hyvin huonosti. No on se parantunut, mutta jos rakko on täysi, niin on aika vaikeaa. Ja tämä siis alkoi siitä laparoskopiasta. Alin skooppihaava minulla kaasujen takia varmaankin venyi ja paukkui vähän auki ja on nytkin sellainen ruskea läikkä/arpi kun muut on ihan huomaamattoman pieniä.
Ja aikansa otti myös että pystyi istumaan taas. Koulussa kun vielä tuolloin olin, niin olihan se istumaan palaaminen aika työlästä mutta ennen pitkää sekin onnistui.
En oikein muuta osaa sanoa kuin että varmasti nyt on paskaakin paskempi vaihe menossa, mutta toivon että kunhan vähän kuntoudut paremmin, elämä olisi taas aurinkoisempaakin.
Hali ja paremman päivän toivotukset.
Voi Tuuba kiitos kun jaoit oman kokemuksesi kanssani! <3 Olenkin miettinyt, että onko tämä pissaaminen koko loppuiän tällaista. Se tuntuu kyllä erilaiselta kuin ennen. Paskaakin paskempi vaihe, sinäpä sen sanoit. Siltä tosiaan nyt tuntuu. Kun vaan osaisi olla itselleen armollinen ja antaa levätä ilman "pitäisi sitä ja pitäisi tätä" -tunnetta. Mies sanoi eilen illalla, että suoraan sanottuna v*tuttaa kun en malta totella lääkäriä, kun venyttelin lattialla. Tämä tällainen avuttomuus ja tekemättömyys ei sovi minun mielenterveydelleni ihan selvästikään.
PoistaTuosta väsymyksestä: minä muistan oman vatsan alueen leikkauksen jälkeen, että väsymys oli aivan valtaisaa aluksi. Istuskelin ihan ihmeellisissä paikoissa, kun se humahti päälle aina ihan yhtäkkiä ja varoittamatta. Oikeastaan normaalimpi olo palasi vasta, kun ekan kerran uskaltsin ja pystyin lähtemään vähän pitemmälle ja reippaammalle kävelylenkille. Seuraavana aamulla minulla oli enemmän tuntoa kropassa ja väsymys ei ollut enää ollenkaan semmoista. Ymmärtääkseni nukutusaineen poistuminen voi viedä jopa puoli vuotta, mutta varmaan se lenkki kiihdytti aineenvaihduntaa sen verran, että vähän normaalimpi olo palasi.
VastaaPoistaMinulla oli myös tuota pissaamisen vaikeutta heti leikkauksen jälkeen (piti katetroida), ja nykyäänkin vielä tulee tuota, että jos rakko on liian täysi, en meinaa saada millään pissattua tai ainakin saattaa mennä joku 10 minuuttia vessassa siihen yhteen rakolliseen. Ja vain tosi harvoin saan aikaiseksi semmoisen normaalin virtsasuihkun mitä ennen, siis samanlaisella paineella. Minulla leikkauksesta on nyt 5,5 vuotta. Mutta ei nämä asiat elämää häiritse.
Voin kuvitella, että tekemättömyys on vaikeaa jos opiskelut ja muut odottavat. Varmaan tekemiset ovat semmoinen pakopaikkakin - psyyke saa aikaa rauhassa sisäistää kaiken tapahtuneen. Paljonhan sinulle kuitenkin taas tapahtui.
Levollista mieltä toivottelen ja hyvää paranemista.
Juu kyllä pienetkin askareet aiheuttavat sen, että joutuu lepäilemään välillä. Mustelmia tulee koko ajan lisää. Luulen, että niitä tulee istuma-asennossa kun housut painavat vatsaa. Mitä lie ihonalaisia verenpurkauksia. Kipeitä ovat, yöllä oli vähän hankaluuksia. Niitä kalaöljykapseleitakaan en ole vielä uskaltanut aloittaa noiden mustelmien muodostumisen takia.
PoistaEi tule pissa minullakaan samalla paineella kuin ennen. Ja rakontyhjennyksen jälkeen sattuu. Voihan se olla ohimenevääkin.
Kiitos! <3