Selviytymistä

Kiitos taas kaikille! En nyt jaksa jokaiselle kommentoijalle vastata erikseen, mutta tässä haluan sanoa, että jokainen teidän kommentti on ollut minulle äärettömän tärkeä. Jokaisen olen lukenut useampaan kertaan ajatuksella kiittäen. Olen jotenkin ihan sanaton tiedän vilpittömän välittämisenne edessä. Suurin osa teistä ei tunne minua "oikeasti", silti kommenteistanne välittyy sellainen aito huolenpito, jollaista ei voi mitenkään teeskennellä. Tällä hetkellä tunnen olevani etuoikeutettu ja onnekas siinä mielessä, että minulla ja meillä on myös "elävässä elämässä" ihmisiä, jotka ovat tähän asti jaksaneet kulkea kanssamme tätä kamalan raskasta tietä. Toivoen, tukien ja uskoen. Kyllä nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin todellinen ystävyys punnitaan. Eilen ja tänään on whatsapp ollut kovassa käytössä. Ystävät huolehtivat heti aamusta, kuinka minä voin <3

No, en voinut kovin hyvin. Nukuin kyllä yön kuin tukki, olin ihan poikki. Sitten heräsin kuuden maissa tekemään varmistustestin ja se oli myös negatiivinen. En muuta odottanutkaan, mutta siitä se sitten taas lähti. En voinut taaskaan muuta kuin itkeä. En voinut miehellekään montaa sanaa aamulla sanoa ilman kyyneltulvaa. Kyllä minä pian ymmärsin, ettei minusta ole tänään töihin. En minä voi sinne mennä itkemään! Parempi antaa nyt kaiken tulla ulos. Ja miten ihana esimies minulla onkaan! Puhelimessa en meinannut saada sanottua edes asiaani itkun seasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että laittaa sairaslomapäivän. Hän vielä huolehti, että pärjäänhän varmasti kotona ja onko minulla joku joka voi tulla luokseni, jos tarvitsen tukea. Ihana esimies(nainen) <3 Olen todella helpottunut, että olen töissä ollut avoin näistä asioista. Nyt olisi ollut ihan hirveä tilanne alkaa selvittää, mitä on tapahtunut kun olen näin rikki etten voi tulla töihin.

En saanut heti aamusta klinikalta ketään kiinni, mutta minulle soitettiin takaisin. Onneksi puhelimessa oli sama hoitaja, joka oli siirrossa mukana. Kyllähän tulos oli heillekin pettymys. Siellä oli kovasti odotettu toisenlaista tulosta. Hän kuitenkin varmisteli, että enhän ole lopettanut lääkitystä. No, en ollut ottanut niitä enää aamulla. Hoitaja sanoi, että he aina suosittelevat silti veritestiä, vaikka tulos olisikin kotitestillä negatiivinen ja että lääkkeet lopetetaan vasta sen jälkeen. Joskus on käynyt niin, että kotitestit ovat olleet väärässä ja tukilääkkeet lopetettu ja sitten onkin ollut raskaana ja tullut keskenmeno. No, minä sitten suostuin jatkamaan lääkitystä ja menemään huomenna veritestiin. Ihan turhalta se tuntuu eikä minulla ole todellakaan mitään toiveita enää, mutta tehdään nyt niin kuin käsketään. Menkkaoloja minulla ei juuri ole eikä vuotoa (muuta kuin valkoista lugemössöä). Kuinka ironista, että niitä menkkaoloja ei sitten ole nyt kun ne saisivat ihan vapaasti alkaa! Sitten tajusin, että minulla on vain yksi Lugesteron-kapseli jäljellä. Noniin, olisi minulla ollut niitä vielä töissä jemmassa. Mutta kun ajattelin, että en minä niitä nyt tämän enempää kotiin tarvitse, etten osta turhaan. Että ehdin apteekkiin hyvin töihin mennessä tänään jos tarvitseekin lisää. Pieni ulkoilu voisi tehdä hyvää, joten lähdin lähiapteekkiin 1,5 km päähän. Kyllä se silti vaati kanttia. Silmät itkettyneinä, naama turvoksissa. Ajattelin että samallapa haen kaupasta suklaata. Ja sitten apteekissa: valitettavasti meillä ei ole tätä lääkettä tällä vahvuudella. Silloin ajattelin, että miten kaikki voi olla niin minua vastaan!!! Eikun kävelin takaisin kotiin hakemaan bussikortin ja sitten bussilla keskustaan. Juuri kun olin ajatellut, että sinne en todellakaan jaksa tänään mennä. Sain haettua paketin lugeja kuitenkin, vaikka se onkin niiiiin turhaa.

Hoitajan kanssa juttelu teki hyvää. Pienesti alkoi taas toivokin nousta, kun tuli puhe siitä pakkasalkiosta. Minä kerroin huoleni alkion selviämisestä sulatuksesta. Hoitaja kertoi, että eihän mitään voi koskaan satavarmaksi luvata, mutta blastokystin selviäminen heillä käytössä olevan pakastusmenetelmän (vitrifikaatio) sulatuksesta on kuitenkin hyvin todennäköinen. Se toi vähän potkua minulle tähän kuitenkin. Jos se yksi siirto sitten olisi kuitenkin mahdollinen. Kerroin, että nyt huilataan pari kuukautta ja otetaan sitten yhteyttä. Ihan meidän aikataulun mukaan kuulemma edetään. Olen tänään puhunut puhelimessa myös äidin ja yhden ystäväni kanssa. Molemmat niin kullanarvoisia <3 Muuten olenkin vaan lepäillyt (ja syönyt suklaata), katsonut nettitv:tä ja itkeskellyt. Olen antanut itselleni aikaa latautua kunnolla loppuviikon. Huomenna menen kyllä töihin, mutta minulla on sellainen päivä, että voin tarvittaessa vaikka lähteä kesken päivän pois (ja pitää käydä siellä veritestissä). Ensi viikolla alkaa ryhdistäytyminen. Takaisin salille ja järkeä ruokavalioon.

Hirveän surullinen minä olen edelleen eikä tämä hetkessä katoa. Mutta se pahin pohja taisi jo tulla tavoitetuksi ja nyt pitää vaan jaksaa taas ponnistaa ylöspäin. Kohti viimeistä taistelua.

Vuodatus

Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...

Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.

Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.

Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.

On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.

Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.

Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!

Ei raskaana

Just nyt en jaksa kirjoittaa mitään.

Hartain toive

Vielä kolme päivää testiin. Viikonloppu on mennyt yllättävän hyvin. Olen ollut itse asiassa aika loistotuulella. Eilen olin jotenkin energinen heti aamusta alkaen ja töissä oli mukava päivä. No kyllä se siitä alkoi iltaa kohti hyytyä, mutta jotenkin positiivinen vire oli päällä. What? Ei menkkaoloja koko päivänä!!

Viime yönä sitten heräsin klo 3:30 enkä saanut enää unta. Pyörin sängyssä ensin aikani, kunnes luovutin ja siirryin sohvalle lukemaan. Kello 6 olikin aamulääkkeiden aika ja sen jälkeen menin vielä sänkyyn ja sain onneksi nukuttua pari tuntia. Aamupäivänkin olin ihmeen energinen. En voinut olla paikallani, joten käytin virran hyväkseni siivoamalla. Tänäänkin menkkaoireet ovat loistaneet poissaolollaan... iltaan asti. Nyt niitä pieniä juilintoja on taas alkanut tuntua... Käytiin tänään äidin synttärikahveilla ja kyllähän hänkin lohdutteli, että voi niitä menkkaoloja olla vaikka olisikin tärppi tullut. Voi kun meidän molempien vanhemmatkin niin jännittävät tätä lopputulosta <3

Olen nyt kuitenkin vähän rauhoittunut. Tässä on paljon auttanut se, että niin moni on minulle vakuutellut, että ei pidä niitä oireita kuunnella vaan odottaa kiltisti siihen testipäivään. Silti pelkään sitä testaamista ihan hullun lailla taas. Toisaalta haluaisin tietää tuloksen hetipaikallaNYT. Mutta samalla pelkään sitä negan lopullisuutta niin kovin. Voi anna sen olla positiivinen!

Tässä piinapäivien kuluessa on viimeistään käynyt selväksi myös se, että tämä pikkuinen vauvanalku, joka laitettiin kahdeksan päivää sitten kohtuuni, on todellakin minun. Sanoin jo klinikalla kun näimme sen pikkuhippusen ruudulla, että "nyt se on siellä minne se kuuluukin". Ole vielä siellä! Tottakai tiedostan, että sillä ei ole minun geneettistä perimääni. Mutta minä en oikeastaan enää edes muista sitä, ellei asiaa erikseen ajattele. Sillä ei ole mitään merkitystä. Ainoa asia, jolla tällä hetkellä minulle tässä on merkitystä on se, että pikkuinen olisi tarttunut kiinni ja kasvaisi kohdussani vauvaksi asti, meidän rakkaaksi ja niin kauan odotetuksi lapseksi. Voi kuinka minä sinua rakastaisin!

Jaksaa jaksaa...

Tänään on kulunut kuusi päivää siirrosta. Testipäivä on viiden päivän kuluttua. Eipä tässä voi oikeastaan sanoa juuta ei jaata. Koko viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Olen ollut satavarma negasta, mutta sitten taas välillä on toivokin nostanut päätään. Eniten toivoa ovat varmaan nostaneet kommentoijat, jotka ovat täällä kertoneet saaneensa plussan vaikka ei olisi ollut raskausoireita, vaikka olisi ollut menkkaoloja ja vaikka ne lugetkin olisivat valuneet samalla tavalla kuin negakerroillakin. Jotenkin vaan olen niin juurtunut siihen ajatukseen, että kun luget valuu tällä vauhdilla ulos, niin se olisi aina niin varma merkki negasta. Kaikilla kun aina tuntuu menneen niin. Olikin lohdullista lukea, että edes joku on ollut poikkeustapaus! Kyllä tässä taas nähdään vertaistuen voima <3 Olenkin äärettömän kiitollinen teille kaikille, jotka jaksatte täällä käydä kannustamassa edelleen.

Ja eipä tässä vaiheessa nyt oikein mikään auta mihinkään suuntaan. Ei toivominen eikä toivon menettäminenkään. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tässä vaiheessa alkio joko on kiinnittynyt tai ei ole. Sille en vaan voi tehdä yhtikäs mitään. Tämän hetken tuntemukset ovat melko samanlaiset kuin alkuviikollakin: menkkaoloja, luget valuu, tissikipua ei enää nimeksikään, välillä tulee lämpöaaltoja. Kaikki siis todellakin viittaa negaan, kun vertaa edellisiä kertoja. Niitä pahoja kramppeja ei vaan ole vielä ollut. Aamulla pikkuhousunsuojassa oli ihan pieni aavistus jostain rusehtavasta, mutta siitä en vielä vetäisi paniikkeja. Huono olo tulee silloin tällöin. Eilen lähdin töistä vähän aiemmin pois, kun en jaksanut olla. Ja tämä siis on ihan luge-oire minulla. Samanlaista oli jo viime viikolla ennen siirtoa. Tänään ja huomenna on sellainen tilanne töissä, että on pakko jaksaa olla pirteä ja hyväntuulinen. Hohhoijaa. Mieluummin jäisin kotiin peiton alle lukemaan ja katsomaan sarjoja. Toisaalta on hyvä olla töissä kun ei voi koko ajan ajatella vain omaa napaa, mutta toisaalta taas en nyt jaksa ja pysty olla mitenkään kamalan tehokas työntekijä...

Sentään jotain positiivista! Uskaltauduin tänään vaa'alle, ja se näytti 3 kg vähemmän kuin oletin. Hirveä lukemahan siellä silti on, mutta luulin sen tosiaan olevan enemmänkin. No eipähän ole ihan niin paha tilanne lähteä karistamaan taas kiloja sitten (ensi viikon jälkeen?) kuin mitä etukäteen ajattelin. Nyt tekee vaan ihan hulluna mieli suklaata. Niin kuin aina ennen menkkoja. Korjaan: niin kuin aina! :D

En edes ole varma, miksi kirjoitin tämän postauksen, kun ei ole mitään uutta kerrottavaa. Ehkä tämä "paperille" pohtiminen vaan vähäksi aikaa auttaa kestämään tätä kamalaa piinaa. Eilen kävin vähän lueskelemassa postauksiani syksyltä 2011 ja keväältä 2012, kun edelliset siirrot tehtiin. Jotenkin samantyyppisiä juttuja olen silloinkin pohtinut. Toki 2012 poikkeuksena se järkyttävä onnettomuus siellä polin labrassa, kun pakastuslaitteeseen tuli vika ja meidän ainoat pakkasalkiot menivät siinä. Nyt ei ole onneksi tuollaista puhelua tullut!

Same old same old

Huoh. Kyllä nyt tuntuu noudattelevan niin tuttua kaavaa tämä piinailuaika, että alan olla melkoisen varma negatuloksesta. Maanantai-iltana alkoi jo orastava menkkakipu. Eilen aamulla kun nousin sängystä, luget valui nesteen kera pitkin jalkoja. Siitä lähtien ne on valuneet pois ihan urakalla. Kyllä ne ihan hyvin "ylös" asti vielä menee, mutta tulee kyllä poiskin aika vauhdikkaasti. Rinnat eivät ole enää turvoksissa ja koko ajan vähemmän kipeät. On niiiiin sellainen olo, että jos nyt lopettaisin lääkkeet, menkat alkaisivat aika lailla heti. Sellainen "löysä ja märkä" fiiliskin tuolla, if you know what I mean. Ja tämä menkkamainen jomottelu. Vielä ei ole ollut sellaisia pahoja kramppeja niin kuin viimeksi taisi olla tässä vaiheessa. Mutta vähitellen nämä tästä tuntuu pahenevan.

Tiedän, että pitäisi yrittää pitää toivoa yllä ja pysyä positiivisena. Tiedän, että vasta testi kertoo aikanaan totuuden. MUTTA kun tämä menee niin samalla tavalla kuin molemmissa aiemmissakin siirroissa. Ihan samalla tavalla. Miksi ihmeessä siis voisin enää uskoa, että tulos olisi tällä kertaa eri? Tämä on taas niin kamalaa aikaa... Ja vielä viikko pitäisi odottaa! Toisaalta en halua tehdä sitä testiä, en kestä nähdä sitä "Ei raskaana".

Stressittömät piinapäivät? Pah!

Minä päätin etukäteen, että tällä kertaa en stressaa. Kun se ei auta yhtään mitään. No, olihan se helppo sanoa... Ja suht helppoa siihen asti, kunnes eilen juuri vähän sen jälkeen kun olin kirjoittanut postaukseni, menin vessaan. Pyyhkiessä paperiin tuli lugemössön mukana pieni ruskea limaklöntti. Tottakai ensimmäinen ajatus oli että noniin, se oli sitten siinä. Sinne meni meidän pikkuinen Hippu!

Tiedän kyllä, että se voi olla ihan mitä vaan maan ja taivaan välillä. Se voi olla joku siirron yhteydessä instrumentin tekemä nirhauma, joka on vähän vuotanut. Se voi olla jopa oire kiinnittymisestä. Mutta tottakai minä eniten pelkään, että siinä meni meidän alkio. Minulle on vakuuteltu, ettei se vielä siirrosta seuraavana päivänä voi tulla ulos ja niin haluan uskoa itsekin. Toisaalta, miksei voi? Varsinkin kun siirto tehdään vaiheessa, jolloin kiinnittymisen pitäisi tapahtua melkeinpä hetimiten? Onko sille olemassa jotain tieteellisiä perusteita? Koska jos se ei kiinnittynyt, niin miksei se voisi jo tulla pois? Ehkä minä olisin rauhallisempi, jos se olisi ollut vain sitä ruskeaa tuhrua, jolloin uskominen nirhaumaan olisi helpompaa. Mutta se limaklöntti. Se minua eniten ahdistaa. Sen jälkeen ei ole kyllä vuotanut yhtään mitään muuta kuin lugemössöä. Nyt kun käytössä on Progynova, ei mitään vuotoja kai pitäisi tullakaan ennen kuin ne on lopetettu..?

Nyt on siis pp2, dpo7. Eilen iski ihan mieletön väsymys ja paha olo kauppareissulla. Sitähän on ollut jo vähän pitkin viikkoa lugejen aloituksen jälkeen, mutta eilen se tuli voimakkaampana. Sopii hyvin oireisiin Gonapeptylin pistämisen jälkeen. Rinnat ovat hiukan turvonneet ja kipeytyneet. Se alkoi jo keskiviikkona, eli kaksi päivää lugejen aloituksesta. Minulla aina luget kipeyttää rinnat. Naureskelinkin silloin, että tissit on jo kipeenä vaikkei siirtoa ole vielä edes tehty! Onhan tuolla mahassa välillä jotain pientä tuntemusta ollut, mutta ei niistä voi päätellä yhtään mitään. Ehkä isoimpana on mieleen jäänyt kun sunnuntaina oltiin kotimatkalla ja pysähdyttiin kahville. Yhtäkkiä viilsi vasemmalta munasarjan kohdalta (siis siitä missä minulla on joskus ollut munasarja!) pitkittäin alavatsalle sellainen nopea kiputuntemus, että mieheni kysyi, että mikä tuli? Oli ilmeestä nähnyt että nyt sattui. Se meni kuitenkin nopeasti ohi. Se voi olla myös suolistojuttuja, mulla on ollut vähän viime aikoina ongelmia vatsantoiminnan kanssa. Kun on vielä nämä lääkecocktailit käytössä, niin ei tosiaan pysty vetämään yhtään mitään johtopäätöstä mistään tuntemuksesta. 

Onneksi tänään alkaa työviikko, on kyllä tosi hyvä päästä ajattelemaan jotain muuta. Tosin töissäkin moni tietää tästä asiasta, joten kyllä siellä varmaan saa tänään olla vastailemassa kysymyksiin. Toivottavasti työkaverit vaan nyt kestävät tätä hermokimppua seuraavat päivät!

Siirto ja kiitollisuus

Kiitos kaikille teille ihanille tsemppikommenteistanne eilen! <3 Nyt tulee kyllä tarpeeseen, meni tämä taas niin tiukille. Mutta tällä kertaa lähtökohdat eivät voisi olla juuri paremmat juuri tämän pienen Hipun kiinnittymiselle, joten yritän nyt ajatella positiivisesti siihen saakka kunnes lopputulos on tiedossa. Itselläni kun siirtoja on takana vain se kaksi kappaletta ja edellisestä on aikaa jo kolme vuotta, tuntuu tämä taas niin uudelta ja ihmeelliseltä. Kohtuuni laitettiin eilen ihan oikeasti elävä alkio! Teknisesti siis olen raskaana kunnes toisin todistetaan, niin kuin joku eilen kommentoikin :)

Dextrasta minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Minähän jännitin siirtoa kovasti senkin vuoksi, kun kohdunkaulani on niin "käppyrä", että siirrot ovat olleet todella kivuliaita. Kohdunkaulaa on kiskottu kuulapihdeillä ja ekalla kerralla alkio piti viedä kaappiin takaisin odottamaan kun se ei vaan meinannut suoristua. Nyt klinikalla olivat siis hyvin kotiläksynsä tehneet ja valmistautuneet huolella. Minua varten oli Espanjasta tilattu erityinen katetri, joka sopii käppyräiselle kohdunkaulalleni. Espanjassa tehdään kuulemma muuten eniten Euroopassa lahjamunasoluhoitoja, näin niin kuin knoppitietona ;) Nyt siirto menikin lähes kivuttomasti eikä lääkärilläkään ollut juurikaan vaikeuksia, kun oli "ajo-ohjeet" opeteltu huolellisesti. Miehen kanssa me molemmat näimme näytöllä pienen valkoisen pisteen , joka meni kohtuun ja jäi sinne <3 Minusta se muistutti ihan pientä kultahippua ja siksi sanonkin sitä Hipuksi :) En tiedä, oliko se se alkio vai vain ilmakupla, jonka sisällä se alkio oli, mutta tuon jälkeen en vaan ole saanut sitä näkyä pois mielestäni. Lääkärin mukaan se saatiin juuri sopivaan paikkaan, mihin olisi hyvä tarrata kiinni. Tartu nyt Hippu pieni!

Yksi alkioista ei ollut siis selvinnyt blastokystiksi asti, siihen ei ole syytä tiedossa. Vielä 8-soluvaiheessa se oli näyttänyt yhtä hyvältä kuin muutkin. Yksi siis pakastettiin. Se ei ollut laadultaan ihan yhtä hyvä kuin tämä nyt siirretty, mutta kuulemma kuitenkin hyvä ja sellainen, joka kannattaa ehdottomasti pakastaa. Lääkäri sanoi, että laitetaan toinen pakkaseen siksi, että olisi vielä sitten se toinen mahdollisuus, jos tästä ei raskaus ala. Olen samaa mieltä. Yksilöllisesti on jo alustavat PAS-suunnitelmatkin tehty, jos siihen "joudutaan". Aika jännältä kuulostaa minusta Femar+Ovitrelle -yhdistelmä. Ei tule mieleen, että olisin moisesta lukenut. Molempiahan minulla on ollut käytössä, Femar ennen inssejä ja Ovitrelle yhdessä ICSI:ssä kun Pregnyl oli apteekeista loppu. Ovitrellea on sitten tarkoitus pistää muutamana päivänä pienen annoksen verran ja yhtenä isompi annos. Tämä onnistuu Ovitrellella, koska sehän on sellainen kynäpiikki, jolla voi annostella. Vaikka normaalistihan se tuikataan kerralla silloin, kun tarkoitus on käyttää irroituspiikkinä. Tämä lääkeyhdistelmä olisi lääkärin mukaan todella hyvä minulle endometrioosinikin takia. Kyllä me nyt saimme tietää, että yhteensä munasoluja oli kerätty 7, niistä siis 5 kypsiä ja 3 hedelmöittyi normaalisti. Miehen siittiöissä ei ollut mitään vikaa.

Tällä hetkellä tunnen syvää kiitollisuutta tuntematonta naista kohtaan. En voi koskaan kiittää häntä henkilökohtaisesti, mutta ajattelen luovuttajaa lämmöllä ja kiittäen. Olipa lopputulos mikä tahansa, mikään ei koskaan vähennä sen uhrauksen arvoa, jonka hän on meitä auttaakseen tehnyt. Kun viime viikonloppuna ajelimme kohti Helsinkiä, ajattelin tätä naista paljonkin ja toivoin, ettei hän kärsisi kovista kivuista ja muista oireista. Toivottavasti punktiokin on mennyt mahdollisimman hyvin. Vaikka olin ja olen edelleenkin pettynyt siihen solumäärään, mikä hoidosta tuli, se ei ole todellakaan luovuttajasta kiinni. Hän on varmasti tehnyt kaikkensa mikä nyt vaan tehtävissä on. Näistä kun ei vaan koskaan voi tietää etukäteen. Lääkärimmekin sanoi, että jokainen stimulaatiokerta on yksilöllinen eikä lopputulosta voi koskaan tietää varmaksi. Niinhän se menee. Tottakai olisin halunnut, että pakkaseen olisi saatu enemmän alkioita, niin kuin lahjamunasoluhoidoissa yleensä. Mutta ei se asia harmittelemalla miksikään muutu ja juuri nyt on tärkeämpää ajatella tätä hetkeä ja sitä, mikä nyt on hyvin.

Positiivisena näen myös sen, että viimeisen kolmen vuoden aikana minulle on ne kaksi laparoskopiaakin tehty. Eli tämä on ensimmäinen siirto, joka on tehty sen jälkeen, kun huonot munatorvi ja munasarja on poistettu. Ei tarvitse miettiä, tiputtaako se tulehtunut munatorvi myrkkynesteitä kohtuun. Myös kohdunulkoisen raskauden riski on pienempi, kun on vain yksi munatorvi jäljellä.

Nyt on pikkuisen jännittävää, kun aion seuraavaksi pistää sen Gonapeptylin. Ei ole tarvinnut piikittää mitään melkein kahteen vuoteen, niin onhan se taas vähän jännää. Gonapeptyl näyttää samanlaiselta kuin Orgalutran, mutta onneksi se piikki on siinä inhimillisempi. Gonapeptyl siis pistetään siksi, että se voi auttaa alkiota kiinnittymisessä ja siksi se pitää pistää juuri tänään. Eikun vaan piikki näppiin ja survaisu mahamakkaraan! Piinapäivä 1 alkakoon.

Pikkuhippu

Pikainen päivitys täältä puhelimen välityksellä. Nyt on pikkuhippu matkassa mukana. Blastokysti luokkaa 3BB, mikä on lääkärimme mukaan juuri loistava tässä vaiheessa. Ei siis vielä kuoriutumassa. Kiinnittymisen pitäisi tapahtua jo tänään tai huomenna. Kohta lähdetään ajelemaan kotiin, siinäpä se päivä meneekin. Sain mukaan Gonapeptylin, jonka pistän huomenna. Harmi kun se yksi oli hyytynyt, mutta saatiin edes se yksi vielä jemmaan pakkaseen.

Kirjoittelen huomenna tarkemmin. Nyt Hippu pikkuinen... Tarraa kiinni, jooko!!! Lääkäri antoi reilut 50% mahikset onnistua tällä alkiolla. Testipäivä on 28.1.

Trio

Ei hyvänen aika mikä aamu tänään oli! odotin sitä biologin soittoa kuin tulisilla hiilillä. Kun sitä ei alkanut kuulua, olin jo varma että nyt siellä on huonoja uutisia ja ne odottelevat että lääkärimme tulee ja soittaa ne meille itse. Whatsappailin ystävieni kanssa ja he sitten kehottivat soittamaan sinne itse. No, minä soitin hoitajille. Ja mikä ihana yllätys: koko trio on nyt jakautunut normaalisti eteenpäin ja kaikki siis ovat 8-soluisia niin kuin tässä vaiheessa pitääkin. Eli se eilen 6-soluiseksi kirinytkin oli nyt rauhoittunut ja on nyt aivan normaali. Hoitaja kertoi ettei biologi ollut vielä ehtinyt soittaa ja lääkärimmekään ei ollut vielä tullut paikalle, joten he eivät olleet soittaneet ennen kuin voidaan sopia siirtoaika lauantaille.

Biologi sitten soitti myöhemmin ja kertoi, että alkiot ovat nyt kaikki niin hyviä kuin tässä vaiheessa vaan voi olla. Nyt niille ei voi tehdä mitään, vaan niiden annetaan mennä rauhassa morula-vaiheen yli. Sitten vasta lauantaiaamuna, joka on siis siirtopäivä, katsotaan, ovatko ne kehittyneet blastokystiksi asti. Sitä tietysti toivotaan! Blastokysti on siis rakkulavaiheessa oleva alkio, ja se on jo niin "pitkällä", että sen pitäisi kiinnittyä kohtuun todennäköisemmin kuin 4-soluisen alkion. Kaiken tämän jälkeen olisihan se ihan mieletöntä onnea, että nämä kaikki kolme nyt jaksaisivat kehittyä sinne asti! Jännittää niin kamalasti!

Pieni toivonvire

Kyllä eilinen meni vähän alavireisissä tunnelmissa. Kävin kuitenkin vähän piristämässä itseäni ja otin ripsienpidennyksen! Olin mielestäni ansainnut vähän hemmottelua ja kieltämättä nämä on ihanat! Onneksi me saadaan olla täällä Helsingissä minun siskoni ja hänen miehensä luona. Itse asiassa myös veljeni on nyt täällä, joten on "tupa" täysi. Sisko sanoikin, että ollaan koko perheen voimin hankkimassa meille vauvaa :D

Tänään tuli puhelu sieltä klinikalta jo ihan aamusta. Huokaisin helpotuksesta kun kuulin, että kaikki kolme olivat lähteneet jakautumaan. Tosin vain kaksi niistä ovat nyt 4-soluisia niin kuin pitääkin. Yksi oli ollut 6-soluinen, mutta kyllä he vielä sitä kuulemma seuraavat, jos se siitä normalisoituisi vielä. Nyt vaan toivon niin hartaasti, että nuo kaikki kolme sinnittelisivät sinne lauantaille!

Kysyin biologilta, että mikä on syynä alkioiden vähäiseen määrään. Hän kertoi, että kypsiä munasoluja oli saatu vain viisi kappaletta. Eli kuitenkin se määrä nyt meille kerrottiin. Ne kaikki oli icsattu. Kyllähän tämä harmittaa aivan vietävästi! Toiveena tietysti oli, että olisi nyt saatu niitä munasoluja enemmän. Viisi munasolua ei ole kyllä hyvä tulos lahjamunasoluhoidossa. Mutta eihän sille voi mitään. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miten hoito sujuu, kyllähän se oli tiedossa. Vaikka olisi kuinka terve ja normaali, ei voi tietää miten stimulaatio onnistuu. Kyllähän samallakin ihmisellä saattaa munasarjat reagoida eri kerralla eri tavoin. Meitä nyt vaan tämä huono tuuri näyttää seuraavan, ihan sama mitä tehdään.

Huomenna sitten taas aamulla minulle soitetaan, miten homma etenee. Samalla kuulemma, jos tilanne näyttää hyvältä, varataan jo lauantaille se siirtoaika. Tällä hetkellä tuntuu, että voisin antaa mitä tahansa, että sinne asti päästään.

Piina

Täällä sitä ollaan keskellä piinaavaa jännitystä. Ei taaskaan meitä kyllä kovin helpolla päästetä. Eilen oli luovuttajan punktio. Me ei saada tietää kerättyjen solujen määrää, koska se on henkilökohtaista tietoa. Tänään sitten tuli soitto, että siellä on kolme normaalisti hedelmöittynyttä munasolua. Myönnän kyllä rehellisesti, että olen pettynyt. Tottakai me odotettiin suurempaa määrää kun panokset on mitä on... Toivottiin, että kerrankin saataisiin edes vähän hengähtää siitä jännäämisestä, että selvitäänkö siirtoon asti. Pitäisi olla iloinen siitä, ettei sentään tyhjää ole, mutta ei tässä kyllä vielä osaa ollenkaan ajatella niin. Sinne lauantaihin on vielä niin pitkä aika! Huomenna kuullaan, että ovatko solut lähteneet jakautumaan.

Miten minä nyt taas kestän! Olisin niin toivonut tästä edes vähän rennompaa, mutta eipä tietenkään. Miten tämä historia vaan toistaa koko ajan itseään. Onneksi olen koko ajan ajatellut edelleen että jos siirtoon asti päästään. Nyt se on taas kerran vielä isompi jos. Minusta tämä vaan on niin epäreilua, että taas menee näin. Luget aloitin eilen. Toivottavasti en turhaan.

Keep calm...

Nyt alkoi jännittää ihan oikeasti! On nimittäin aikataulu selvillä. Meidän luovuttaja oli käynyt tänä aamuna ultrassa ja keräyspäivä on nyt sovittu ensi maanantaiksi. Eli me lähdemme sitten viikonloppuna matkaan ja mies käy maanantaiaamuna klinikalla hoitamassa oman osuutensa. Minuahan ei tietysti tarvita ennen mahdollista siirtoa, mutta lähden jo mukaan. Jos viiden päivän viljely onnistuu, siirto on sitten seuraavana lauantaina. Lugesteronia alan käyttää maanantaista alkaen.

Nyt mieli on jo positiivisempi! Kysyin varovasti hoitajalta, että miltä siellä päässä sitten näytti. Kuulemma siellä näyttäisi olevan ihan reilusti hyviä munarakkuloita tulossa. Lopputuloshan tietysti selviää vasta sitten maanantaina, mutta kyllä tuo kuulosti omaan korvaan niin oudolta. Kun omat ultrat menivät aina tyyliin "ei täällä kovin hyvältä näytä, ehkä pari potentiaalista follikkelia". Ja nyt tilanne on sitten ihan eri! Myös tänne blogiin kirjoittaminen helpotti maanantaina ihan selvästi. Kävin tänään töiden jälkeen siellä terapeutillakin ja sekin teki hyvää. Yritettiin saada ajatukset sinne positiivisen puolelle. Nyt tärkeintä on ajatella mielen ja kehon saamista mahdollisimman rennoksi. On oltava armollinen, vaikka se onkin vaikeaa. Ja yrittää pitää mieli korkealla ja positiivisena vaikka sitten mielikuvaharjoitteiden avulla. Pakollahan siihen positiiviseen ajatteluun ei pysty.

Ei tämä ole ihanaa

Vuosi 2015 on jo startannut ja tämä vuosi on sitten meille se vuosi, joka näyttää koko loppuelämän suunnan elämän suurimmassa asiassa. Tai no, eihän lapset tai lapsettomuus kaikille ole elämän suurin asia, mutta minulle on.

Viime viikolla soittelin klinikalle ja silloin sain tiedon, että luovuttajamme menee ultraan vasta tällä viikolla. Pikkuisen sitä olen miettinyt, että miten niin myöhään vasta. Olisiko se vuoto sitten alkanut vähän myöhemmin kuin oli ennakoitu. En ole jaksanut asiasta tarkemmin kysellä. Yritän nyt vaan luottaa siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään eikä minun kerrankin tarvitse tietää ihan kaikkea. Kun en kuitenkaan mihinkään voi itse vaikuttaa. Voin vaan tehdä oman osuuteni ottamalla omat lääkkeet säännöllisen tarkasti. Ja niinpä se kello hälyttää joka päivä klo 6, 14 ja 22. Pillerit aina mukana.

Tällä hetkellä en voi sanoa hihkuvani riemusta. Itse asiassa viime aikoina on alkanut jopa ärsyttää se, miten ihmiset ovat niin innoissaan tästä. Ymmärrän kyllä, että kaikki tarkoittavat hyvää ja ovat onnellisia siitä, että me nyt pääsemme yrittämään vielä. Mutta kun tämä ei todellakaan ole ihanaa ja mahtavaa. Tämä koko vuosia kestänyt prosessi... Tämä on ollut niin hirvittävän raskasta, että minä vaan odotan, että tämä päättyy. Tämänhetkiseen alakuloon vaikuttaa tottakai nuo hormonit. Minulla on hermot koko ajan ihan älyttömän kireällä ja meinaan räjähtää pienistäkin asioista. Mies sanoi minulle uuden vuoden aattona, että hänen varmaan pitää lähteä jonnekin muualle viettämään uutta vuotta kun ei pysty olemaan kotona. Ja se oli oikeasti totta. Olin ihan hirveä ollut jo pari päivää. Onneksi kuitenkin pystyin tsemppaamaan illaksi sen verran, ettei miehen tarvinnut lähteä evakkoon. Nyt olen pystynyt hillitsemään itseäni onneksi vähän paremmin, mutta vaikeaa on ollut. Päässä tuntuu koko ajan siltä kuin siellä olisi sellainen ruuvi, jota koko ajan kiristetään, välillä hetkeksi löysytetään ja sitten taas kiristetään. En ole yhtään oma itseni ja olo on siis tosi inhottava. Lisäksi turvotus on taas aika järkyttävää. Onhan tässä tietysti vielä joulumässyturvotuksetkin, mutta tunnistan kyllä, että hormonit ja kortisonikin on taas nostanut painoa ja kerännyt kroppaan nestettä. Myös väsymys on taas täällä ja viime öinä olen nukkunut tosi huonosti. Herään yöllä panikoimaan, että mitä jos me ei nyt onnistuta! Sen verran rankalta tuntuu, että varasin ajan terapeutille keskiviikoksi.

Keskiviikko onkin sitten se päivä, jolloin saamme kuulla miten homma etenee. Eli luovuttajan ultra on ylihuomenna. Sen varmistin vielä tänään kun soitin klinikalle kysyäkseni viimeviikkoisesta vuodosta. Joo mitään ei pitäisi tässä vaiheessa vuotaa kun on Progynova käytössä, mutta mulla tuli viime viikolla kolmena päivänä ruskeaa tuhrua. Hoitaja sanoi, että kysyy lääkäriltä tästä, mutta kun ei sieltä soiteltu takaisin, niin ei ilmeisesti syytä huoleen. Se vuoto kuitenkin meni ohi eikä toivottavasti palaa. Mutta siis luovuttajan ultran jälkeen minulle soitetaan ja kerrotaan uutiset. Me tietysti toivomme, että uutiset olisivat sellaisia, että siellä on tulossa monta hyvää follikkelia. Keräyspäivä on mitä todennäköisimmin joko tämän viikon perjantai tai ensi viikon maanantai. Eli aika viime tipassa saadaan tietää. Jos keräys on jo perjantaina, niin meidän pitää jo torstaina lähteä Helsinkiin. Mutta asiat on järjestelty siihen kuntoon töissä ja muutenkin, että äkkilähtö onnistuu, jos niin käy.

Tänään kävin apteekista hakemassa lisää Progynovaa ja samalla otin jo kaksi pakettia Lugeja. Nyt minulle on määrätty 200mg -vahvuisia ja niitä pitää laittaa yksi kapseli kolmesti vuorokaudessa. Ne kaksi kertaa kun siirtoon on päästy, menivät 100mg -vahvuisilla, mutta niitä piti laittaa kolme kapselia kahdesti päivässä. Ilmeisesti tämä tulevan hoidon annostus sitten pitää keltarauhashormonin tasaisempana elimistössä. Onhan se vaan inhottavaa käydä sitten kesken työpäivänkin laittamassa, mutta toisaalta ihan sama. Minulle on melkeinpä lottovoitto, jos niin pitkälle tällä kertaa edes päästään, että "saan" laittaa niitä Lugeja. Tai no, kyllähän minä ne joka tapauksessa varmaan ehdin aloittaa päästiin siirtoon tai ei, koska ne pitää aloittaa jo keräyspäivänä. Jos siellä siis on munasoluja.

Olen siis edelleen hyvin skeptinen siirtoonpääsystä. Ei tällä historialla oikeastaan voi muuta ollakaan. Vaikka kuinka ajattelee, että nyt siellä on jonkun muun solut, niin en vaan osaa puhua siirrosta edelleenkään kun, vaan se on jos. Mitähän muuta tässä voi vielä tulla? No ainakin minulla on ollut kurkku orastavan kipeä pari päivää. Toivottavasti tässä nyt en ainakaan sairastu juuri kriittisillä hetkillä! Olisi kyllä niin minun tuuria!

Mutta nyt... jaksaajaksaa! Vaikka sitten päällä seisten! Maalisuora häämöttää... tavalla tai toisella.