Entä kun toivoakaan ei enää ole?

Minulla on ollut viime aikoina taas vähän vaikeampaa henkisesti. Minusta vaan tuntuu, että mikään eikä kukaan ei oikein voi auttaa. Puhun siis tästä lapsettomuuden tuskasta. Enää ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat minulle toivoa. Jäljellä ei ole oikeastaan mitään. Konkreettisestihan meillä on siellä satojen kilomertien päässä se yksi pikkuinen ihmisentaimi odottamassa, milloin olemme valmiit ottamaan viimeisen askeleen. Minä en vain enää uskalla enkä jaksa toivoa siltä yhtään mitään.

Minua ärsytti niin paljon taannoinen Väestöliiton "Toivo"-video, etten kyennyt sitä edes esittelytekstien perusteella  katsomaan. Uskon, että videolla todellakin halutaan luoda sitä toivoa ja tarkoitus on hyvä. Ehkäpä se toimii vielä silloin, kun lapsettomuus on tuore asia. Mutta tässä vaiheessa, kun todellakin alkaa olla selvää se, että me emme kuulu siihen 80%:iin, joka loppujen lopuksi hoitojen päätteeksi lapsen saa, aloin vain nähdä punaista. Tästä keskustelimmekin yhdessä suljetussa keskusteluryhmässä, ja moni oli samaa mieltä.

Entäs se 20%, joka ei koskaan onnistu? Missä he ovat? Kuka heitä voi auttaa? Kuka voi luvata, että kaikki vielä järjestyy ja tästä pääsee yli? Ei sitä voi kukaan luvata. Kukaan ei voi tietää! Minua ei enää todellakaan lohduta yksikään "meilläkin oli enää se viimeinen mahdollisuus ja siitä se sitten tärppäsi" -tarina. Tottakai on hienoa, että niin on käynyt, mutta se ei ole millään lailla tae siitä, että meillekin kävisi yhtä hyvin. Päin vastoin, kun jo nyt tunnen itseni niin täydellisen epäonnistuneeksi, niin eipä paljon lohduta toisten onnistumiset omalla kohdalla enää sitten, kun se viimeinenkin oljenkorsi on käytetty. Tiedän, että olen tällä hetkellä todella vaikea, kun ei kukaan voi sanoa mitään oikein. Kaikki on jollain tavalla väärin.

Nyt en jaksa tästä mennä edes millekään psykologille puhumaan. Ensinnäkin,minun täytyisi mennä ensin työterveyteen hakemaan lisää psykologikäyntejä. Saisin kyllä. Mutta kun ei kiinnosta mennä sinne selittämään näitä asioita.Toiseksi, en usko, että tällä hetkellä näiden asioiden jauhaminen millekään psykologillekaan auttaa. Jauhaisin vaan niitä samoja asioita, mitä tässä on jo vuosikaudet jauhettu. En minä jaksa.

Yksi syy tämänhetkiseen v***tukseen on se, että jo kaksi kiertoa peräkkäin olen syönyt Letrozolia, mutta en kummallakaan kerralla saanut ovulaatioplussaa testiin. Ekalla kerralla ei tullut yhtä tummia viivoja ja nyt toisella kerralla hymynaama jäi vain vilkkumaan eikä koskaan vahvistunut pysyväksi hymynaamaksi. Minulla oli kuitenkin viikko sitten aivan järkyttävät oikeanpuoleiset "oviskivut". En voinut edes pyöräillä töistä kotiin silloin, kun se tuli pahimmilleen. Ilman testejä olisin ollut varma, että se oli kyllä ovulaatio. Mutta hymynaama vain vilkkui... Lisäksi noille päiville tuli myös taas sellaista ruskeaa vuotoa, josta olen vähän huolissani. Endoa vai hormonijuttuja? Joka tapauksessa, kun seuraava kierto pyörähtää käyntiin, ajattelin käydä ultrassa siinä kierron puolivälissä. Jospa siellä nähtäisiin, että tapahtuuko minun munasarjassani enää mitään vai onko kyse jostain nesterakkulasta tai vastaavasta. Tämä epätietoisuus siis omalta osaltaan laskee mielialaani myös. Miten nämä tällaiset oudot vuodot sitten vaikuttavat PASsiin? Ja ei kai sitä edes voi tehdä, jos ei ovulaatiota tule? Minähän en ole päässyt koskaan PASsiin, joten en ole ihan varma näistä kuvioista. Onhan minulle suunnitteilla Letrozolin lisäksi myös Ovitrelle sitten siihen PAS-kiertoon, mutta ei kai sekään voi ovulaatiota saada aikaan, jos ei minulla enää ole, mistä ottaa?

Huoh. Ja sitten tulee joka päivä näitä raskausmahaisia pikkulastensa kanssa. Yritän katsoa ohi, mutta ei se töissä oikein aina onnistu.

Mikä on tarpeeksi?

Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa, sinä olet vahva. Tässä taas yksi niistä "viisauksista", joita minulle on sanottu lohduksi hyvää tarkoittaen tällä viikolla. (Jos tuo olisi totta, ei tapahtuisi itsemurhia tai perhesurmia) Ja se klassinen maailmassa olisi niin paljon lapsia. jotka tarvitsevat isän ja äidin. Oikeasti, jos ei ole muuta sanottavaa, niin voisitte olla hiljaa.

Eilen mietin todella sitä, että mikä on tarpeeksi? Tällä viikolla olen mennyt kuitenkin askeleen eteenpäin. Olen käynyt vyöhyketerapiassa ja body balancessa. Olen pystynyt katsomaan jo eteenpäin siinä mielessä, että nyt täytyy alkaa pitää itsestä hyvää huolta. Valmistautua ja yrittää elää niin hyvää elämää kuin nyt vaan on mahdollista. Vuotokin loppui torstaina, joten kaksi viikkoa vuodettuani ajattelin, että tämä oli nyt tässä ja vihdoin voin alkaa mennä eteenpäin. Kunnes sitten eilen kuulin torstaina otetun hCG:n tuloksen: 61. Ensin tuli tunne, että ei, en jaksa enää. Olin töissä ja harkitsin oikeasti kotiinlähtöä kesken päivän. Työkaverit ovat kyselleet jatkuvasti vointia ja osa jopa ihmetellyt, miten jaksan käydä edes töissä tässä tilanteessa. Lähtöäni ei siis varmaan kukaan olisi ihmetellyt. Sitten tuli turtumus. Tunne, että mikään ei enää yllätä. Kaikki paska vaan tänne, ei tunnu enää missään. Niin että milloin se raja tulee vastaan, että ei enää anneta sitä kuormaa kestettäväksi? Välillä vähän löysättiin, valheellinen tunne, että ehkä tästä selvitään. Ja sitten taas märällä rätillä päin naamaa, että äläpä luulekaan, että helpottaa. Kokeillaan vielä vähän, milloin napsahtaa. Tuollainen olo minulle tuli.

Eli siis raskaushormoni oli taas noussut hieman. Jotenkin olin luottavaisin mielin, että kun se oli viime viikolla laskenut jo sinne 40:een, niin se tippuu kyllä. Lääkärikin arveli silloin niin. Kun tällä viikolla vuotokin alkoi hiipua eikä torstaiaamun jälkeen sitä enää tullut, ajattelin tämän olevan vihdoin ohi. Mutta ei. Nyt olen menossa tiistaina yksityiselle ultraan täällä kotikaupungissani. Kun soitin eilen klinikalle, oli lääkäri jättänyt ohjeistuksen mennä ultraan, jos hormoni ei ole laskenut. Tästä olikin puhetta myös puhelimessa viime viikolla. Hoitajakin ihmetteli, että on kuitenkin jo kohta kuukausi mennyt, niin outoa että vielä nousee. Kyse kuitenkin niin alkuvaiheen keskenmenosta ja matalilla arvoilla. No, toivottavasti siellä ultrassa nyt sitten jotain selviää.

Mistä tämä johtuu? Haluaako kehoni ja kohtuni niin paljon tulla raskaaksi, että kun sinne on kerran jotain kiinnittynyt, niin se haluaa pitää kynsin hampain siitä kiinni? Kaikella on joku tarkoitus, sen vain tajuaa myöhemmin ja tämän ei vaan ollut tarkoitus mennä niin. Siinäpä vielä viime aikoina kuulemiani "totuuksia". Kertokaapa nyt viisaat, mikä on tämänkin tilanteen tarkoitus? Minulla ei nimittäin ymmärrys riitä. Vaikka mitä elämässäni tapahtuisi tulevaisuudessa, en voi koskaan ymmärtää. Joten edelleen, mieluiten voisitte olla sanomatta mitään. Latteuksia, jotka eivät edes ole totta, en enää jaksa kuulla. Niistä tulee vain pahempi olo.

Kemiallinen raskaus

Niin siinä sitten taisi käydä, että piti vielä tämäkin kokea. Huuli pyöreänä kuuntelin, kun soittelin labratuloksia ja sieltä hoitaja sanoi, että kyllä raskaushormonia sinulla veressä on. Pudotus tuli kyllä pian kun kuulin, että se arvo oli 31. Eli todella matala. Kuitenkin tottakai pieni toivonkipinä nousi, että olisiko kuitenkin ihme tapahtunut? Kun kuitenkin digitestit näyttivät negaa ke ja to, niin olisiko se arvo vaan noussut niiiiiiin hitaasti, että vasta perjantaina näkyisi... Eli perjantaina oli pp 13, mutta kun kyseessä siis blastokysti, oli dpo kuitenkin jo 18 . Soitin klinikalle ja kyllä hoitaja sanoi heti, että kuulostaa siltä, ettei toivoa ole. Tuo arvo laahaa kuitenkin viisi päivää jäljessä ja noilla päivillä sen pitäisi olla alimmillaankin yli 200. Hoitaja sanoi kysyvänsä vielä lääkäriltä mitä tehdään ja soittavansa takaisin. Minä sitten päivälääkkeet kuitenkin vielä otin kaiken varalta.

Kaikki toivo rapisi kyllä heti kun hoitaja soitti takaisin. Lääkäri oli sanonut, ettei tuolla arvolla ole kyllä mitään toivoa. Ei voi olla normaali raskaus. Jos olisi edes 100 ollut, olisi vielä pieni mahdollisuus. Eli lääkkeet pitäisi nyt sitten lopettaa. Minun pitää kuitenkin käydä vielä otattamassa torstaina kontrollitesti verestä, jotta tiedetään laskeeko se arvo. Jos ei laske, täytyy tyhjentää lääkkeillä :( Tuloksenhan saan tietää vasta perjantaina.

Kyllä nyt lyödään lyötyä taas. Ehkä se minun tunne tärpistä ei sitten ollutkaan niin tuulesta temmattu. Mikä kummallisinta, minulla oli aika ajoin se tunne vielä viikonloppunakin, vaikka olin ne negatestit jo tehnyt. (Olisi muuten tuokin arvo pitänyt niissä jo positiivisena tuloksena näkyä!) Ehkä sitä hormonia sitten kuitenkin on/oli sen verran, että jotenkin sen vaistosi. Ja rinnatkin ovat vieläkin hieman kipeät ja turvonneet. Mutta ei tässä voi enää elätellä mitään toivoa, kun tuo arvo nyt oli mikä oli. Olisi vaan saanut jäädä kokonaan olematta. Kamalaa oli kyllä töissä yrittää olla normaalisti. Eipä taida tulla kovin helppo viikko tästäkään :(

Nyt minua on lohduteltu sillä, että ainakin siellä on jotain tapahtunut ja alkio on yrittänyt kiinnittyä. No eipä se juuri tällä hetkellä lohduta. Jos kerran yritti, niin miksei sitten tarttunut? Jos mahdollista, olen nyt vielä enemmän turhautunut kuin negatestien jälkeen. Ja vihainen. Ja nyt minua harmittaa vielä enemmän se, että siellä pakkasessa on vain se yksi alkio. Voi kun olisi vielä useampi yritys jäljellä, kun kerran se raskaus voisi kuitenkin olla mahdollista. Mutta kun ei niin ei.

Vuodatus

Itku ei ole ottanut loppuakseen. Olen tässä muutaman tunnin aikana vuodattanut enemmän kyyneliä kuin varmaan parin vuoden aikana yhteensä. Puhuminen on ollut vaikeaa. Juuri äsken sain soitettua äidille ja just ja just pidettyä itkun puhelun aikana pois, että pystyin puhumaan edes jotain. Ja sitten taas...

Kävin tuon alemman "ilmoituksen" kirjoittamassa melko pian testin tekemisen jälkeen. Siksi vain sen kirjoitin, koska tiesin miten moni täällä odotti uutisia. En tosiaan voinut tehdä testiä aamulla. Nyt tuloksen tietäen onneksi en tehnyt. En olisi muuten mitenkään kyennyt menemään töihin. Ja vielä tänäänkin minulla oli toiveita, että testi näyttäisikin muuta.

Epäreilua. Minulla oli viikonlopusta alkaen sellainen tunne, että nyt ehkä olisi kuitenkin tärpännyt. En kirjoittanut sitä tänne enkä kertonut kenellekään muulle kuin äidille sunnuntaina. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään, ettei hän sitten niin pahasti pettyisi jos tunne ei pidäkään paikkaansa. Onneksi en kertonut. Niin moni sanoo, että tulee sellainen tunne, että olisi onnistunut. Miksi minulle sitten tuli se tunne?? Vaikka oikein tietoisesti yritin karkottaa sitä mielestäni, ettei pettymys olisi niin suuri. Se ponnahti aina takaisin, vaikka kuinka yritin sitä hätyyttää. Tällaista ei ole ollut koskaan aiemmin. Myös ne menkkajuilinnat olivat lievempiä ja niitä oli vähemmän. Tänään ei ole ollut ollenkaan. Kun tein testiä, jännitin tulosta enemmän kuin koskaan aiemmin. Nyt en todellakaan tiennyt, mikä se tulos olisi. Kaksi edellistä kertaa olin testiä tehdessä satavarma negasta. Nyt sitten se "ei raskaana" -teksti tuntuikin kuin moukarin iskulta. Hirveä romahdus.

Minusta tämä tuntuu jo ihan absurdilta. Miten meillä voikaan mennä kaikki niin pieleen? Me ei voida saada lasta luomusti. Me ei onnistuta saamaan minun olemattomilla munasoluillani edes alkiota aikaiseksi. Ja jos saadaan, se ei kohtuun valmiiksi laitettunakaan tartu kiinni. Minä olen käynyt tässä välissä kahdessa leikkauksessakin, joiden olisi luullut parantavan mahdollisuuksia. Sitten me ei onnistuta lahjamunasolullakaan. Ensiksi niitä soluja ei luovuttajaltakaan tule kuin muutama (ja ettei kukaan nyt vaan tästä loukkaannu niin selvennän etten todellakaan syyllistä luovuttajaa, vaan olen edelleen kiitollinen naiselle, joka parhaansa mukaan on halunnut auttaa meitä). Sitten saadaan kuin saadaankin yksi hyvä pitkälle viljelty yksilö matkaan ja sekään ei kiinnity. Mitä tässä voi enää tehdä. Me olemme jo tehneet kaikkemme. Miksei me silti onnistuta? Miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa? Kun me ei tulla, vaikka miten valmiiksi ja parhain päin kaikki tehtäisiin. Niin helvetin epäreilua.

On meillä se yksi blasto vielä siellä pakkasessa. Järkyttävä ajatus, että vain yksi. Meidän viimeinen mahdollisuus. Mitä jos se yksi ei selviä sulatuksesta? Ajamme 450 km Helsinkiin vain kuulemaan sanat "valitettavasti ei ole siirrettävää". Tuo on tällä hetkellä pahin pelkoni. Koska eikös ne alkiot sulateta vasta siirtoaamuna? Sitä seuraa pelko kaiken lopullisuudesta. Aina ennen on ollut odotettavissa kuitenkin vielä joku uusi mahdollisuus. Meillä ei ole. Sovimme jo etukäteen, että kokeilemme lahjamunasoluhoitoa yhden kerran. Toki luulimme, että tähän yhteen kertaan tulisi sitten useampi PAS-mahdollisuus, mutta niin ei vaan käynyt. Toiseen hoitoon meillä ei ole varaa. Tähänkin säästettiin vuosi. Silti jouduttiin ottamaan vähän lainaa. Vanhempammekin auttoivat. Mutta ei ole kyllä enää henkisiäkään resursseja. Me on toivottu ja petytty jo niin monta vuotta, että jossain se raja tulee vastaan siinäkin. Silti en kestä ajatusta, että jäämme ikuisesti lapsettomiksi.

Jotkut valittavat, kuinka lasten kanssa on rankkaa, kuinka vauva-aika tai pikkulapsiaika on niin kiireistä ja koko ajan väsyttää. Ajatelkaa asia näin: lapsuus on lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapset kasvavat aikuisiksi. Tahaton lapsettomuus sen sijaan on loppuelämän murhe. Jos lasta ei tule, se vaikuttaa koko loppuelämään. Nyt en halua kuulla/lukea, että aikanaan helpottaa ja elämässä on muutakin. Joo, on se varmasti niin, mutta mikään muu ei voi koskaan korvata lasta. Ei sellaiselle niin kuin minä, joka olen aina halunnut lapsia. Minulle lapset ovat olleet aina se elämäni suurin tavoite / tarkoitus. Miksi juuri se asia siis pitää viedä pois? Mikään, ei mikään koskaan tule täyttämään sitä aukkoa. Eikä mikään nyt muutenkaan helpota tätä surua. Minä jo ehdin tavallaan kiintyä pikkuiseemme, vaikka ei se ollut muuta kuin solurypäs. Mutta minä näin sen kohdussani. Se oli jo siellä, miksei se voinut jäädä.

Huomenna pitää soittaa klinikalle. Sopia jatkosta ja lääkkeiden lopetuksesta. En niitä nyt kuitenkaan lopeta ennen kuin olen saanut virallisesti luvan. Se on varmaa, että ainakaan seuraavaan kiertoon sitä PAS:ia ei lähdetä yrittämään. Kunhan menkat alkaa, en todellakaan halua olla heti taas vetämässä hormoneja. Joulu- ja tammikuu ovat olleet keholle ja päälle sellaista mylläkkää, että nyt tarvitaan pieni hengähdystauko ennen viimeistä yritystä.

Haluan vielä kiittää kaikkia teitä, jotka olette täällä jaksaneet olla tukena ja tsemppaamassa <3 Kun luin tuohon alempaan ilmoitukseeni tulleita kommentteja, ei ainakaan itku helpottanut kun niin koskettavasti olitte kirjoittaneet! Tiedän, miten vilpittömästä toivoitte erilaista tulosta. Piinapäivätkin jaksoin paremmin luultavasti juuri tänne tulleiden tsemppauksien avulla. Kiitos niistäkin! Olette ihania!

Adoptio-kortti ja muuta "mukavaa"

Nyt pitää avautua. Monet lapsettomat käyttävät termiä "adoptio-kortti" tilanteista, jolloin ihmiset ottavat puheeksi adoption mahdollisuuden. Tätä termiä ei yleensä käytetä kovin positiivisessa merkityksessä. Yleensä tilanteessa on keskusteltu lapsettomuudesta jonkun toisen osapuolen kanssa ja sitten sieltä toiselta osapuolelta "vedetään se adoptio-kortti". Tästä asiasta olen vaahdonnut ennenkin tässä postauksessa.

Tänään se taas tuli. Palasin siis töihin maanantaina sairauslomalta, ja työkavereiden kanssa sitten on jonkin verran juteltu näistä syistä, miksi olin poissa. Tänään sitten oli taas yksi tällainen keskustelu, joka meni aiiiiivan liian pitkälle. Minulle tuli niin paha mieli (okei, mielentilani muutenkin tuntuu olevan vielä vähän hauraalla pohjalla...), että kävin vessassa tirauttamassa itkut. Työkaverini siis kysyi, että onko meillä nyt hoitoja meneillään, kun olin sairauslomalla. Vastasin, että ei ole, vasta ensi vuoden puolella jotain. Mutta osasyy sairauslomaan oli tämä lapsettomuuden aiheuttama henkinen kuormitus. Tämä henkilö on ollut tietoinen hoidoista alusta asti ja tietää, miten vaikea asia tämä minulle on. Nyt sitten (taas) hän kuitenkin laukaisi: "mutta kyllähän se adoptiokin olisi hyvä vaihtoehto". Siihen sitten vastasin, että ei se meille ole. Aina, aina, kun vastaa kenelle tahansa näin, sieltä tulee sellainen ilme, että nyt vaaditaan selitystä. Miksi? Miksi minä olisin velvollinen selittämään yhtään kenellekään, miksi adoptio ei ole meille vaihtoehto? Ja jatkoa seurasi "kyllä se mieli kuule voi vielä muuttua ja haluattekin joskus vielä adoptoida". EI, EI ja EI! Tämä on taas tätä. Onhan se adoptio niin helppoa, että naps vaan, kun päätät adoptoida lapsen, niin se on kohta sylissä. Selitin, että ei se kyllä ihan niin mene, meilläkin ikää alkaa olla ja se adoptioprosessi voi olla todella monen vuoden mittainen ja nykyään muutenkin aika vaikeaksi tehty janiinedelleen. Ja sitten vielä: "kuule kun maailmassa on niin paljon lapsia, joilla ei ole äitiä ja isää. Jotka tarvitsisivat hyvän kodin". ....... AIJAAAAA?!!!???? Enpä tiennytkään! Tässä vaiheessa näin punaista ja itku oli jo lähellä. Siis ihan kuin meillä olisi velvollisuus nyt sitten adoptoida, kun emme voi omaa saada? Minä loukkaannuin tästä todella. Minä olen sitä mieltä, että jos näin ajatellaan, niin kenenkään ei pitäisi "tehdä" omia lapsia, vaan ensin pitää adoptoida kaikki orvot lapset. Ei sillä ole mitään merkitystä, millä tavalla se lapsi on saanut alkunsa. Hoidoilla tai ilman.

Tilanne vielä jatkui, kun henkilö yritti ilmeisesti lohduttaa minua. "Sinullehan sopisi vaikka joku vapaaehtoistyö, jossa saisit olla lasten kanssa tekemisissä, kun ei niitä omia ole". Oikeasti, mitä v****a? Sanoin suoraan, että no ei todellakaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Minua sattuu olla pienten lasten kanssa. Siis muiden kuin itselleni oikeasti tärkeiden lasten. Ei minusta ole sellaiseen. Ei nyt, en tiedä onko koskaan. Töissä olen jonkin verran lasten(kin) kanssa tekemisissä, mutta en voisi koskaan olla työssä, jossa ollaan läheisessä kanssakäymisessä lasten kanssa. Ja vielä "ja muistathan, että ei se ole mikään maailmanloppu, jos niitä lapsia ei tule. Täytyy vaan keksiä elämään jotain muuta sisältöä". Sanoo ihminen, joka ei ole koskaan joutunut miettimään tällaisia asioita. Jolla on omia lapsia. Tässä vaiheessa en kestänyt enää, vaan painuin sinne vessaan. Mistä kukaan voi tietää, onko se minulle maailmanloppu vai ei? Kukaan ei saa tulla minulle sanomaan, mitä minä saan tuntea ja mitä en. Enhän minä itsekään tiedä, miten minun käy, jos jäämme lopullisesti lapsettomiksi. Mutta sen voin varmasti sanoa, että tietyltä osalta se on minun maailmani loppu, jos niin käy. Ja näitä on pohdittu jo pari vuotta sitten tässä postauksessa.

Minulle aina toitotetaan, että hyväähän ne ihmiset vaan tarkoittaa. Joo, tiedän kyllä sen. Mutta kun oikeasti minä en jaksa enää. En jaksa kuunnella "neuvoja" ihmisiltä, joilla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miltä tämä minusta tuntuu. Me olemme toivoneet lasta kohta viisi vuotta. Me aloitimme hoidot 3,5 vuotta sitten. Arvata saattaa, että näiden vuosien varrelle on mahtunut jos jonkinmoista neuvoa. "Oletteko ajatelleet..?" Nyt newsflash: KYLLÄ, olemme ajatelleet! Ihan satavarmasti olemme ajatelleet juuri sitäkin, mitä sieltä on tulossa. Näiden vuosien aikana, me olemme kyllä ajatelleet ympäri ja ämpäri kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja. Ihan kaikkia. Tuskinpa kenelläkään on meille todellakaan mitään uljasta ratkaisua tähän ongelmaamme. Ellei sitten satu olemaan lapsettomuuteen erikoistunut tutkija, joka on keksinyt lopullisen ratkaisun tuomioon, joka minun sairauskertomuksessanikin lukee: infertilitas feminae. Naisen steriliteetti. Naisen hedelmättömyys. Naisen lapsettomuus. Naisen infertiliteetti. Tuliko selväksi? Kotona paasasin tästä miehelleni. Onneksi täällä on siis yksi, joka ymmärtää. Joka oikeasti tietää. Vaikka ei yhtä vahvasti näitä asioita otakaan, niin silti ymmärtää.

Töiden jälkeen marssin kaupungille ja ostin uuden laukun ja kesämekon. Ja onneksi minulla oli suklaata! On vielä niin kipeät menkatkin menossa, että ei paljon naurata.

P.S. Minulla ei siis ole mitään adoptiota vastaan, ei todellakaan. Todella kunnioitan heitä, jotka jaksavat siihen prosessiin lähteä, oli sitten biologisia lapsia tai ei. Se ei vaan sovi kaikille eikä kenenkään tulisi todellakaan olettaa, että se on automaattisesti vaihtoehto tahattomasti lapsettomille.

Ahdistusoksennus

Tästä tulee ahdistuksenpurkupostaus. Varoituksen sana siis, että teksti on sekavaa ja jäsentymätöntä. En saa nyt purettua oloani oikein mihinkään, kun treenit on pannassa ylirasituksen takia enkä oikein halua nyt enää ketään läheistäkään vaivata ainaisella valituksellani. Ja minusta tuntuu ettei kukaan kuitenkaan tajua mistään mitään. Nyt vaan pursuaa niin, että kirjoitan sitten sen tänne.

Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?

Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?

PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.

SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.

ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.

Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.

Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.

Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.

What's the Question?

Tämmöinen aamu taas. Ahdistaa! Pakko tulla purkamaan ajatuksia...

En ole tänne vielä juurikaan kirjoitellut ajauksistani lahjamunasoluhoidosta. Vielä viime keväänä olin ajatusta hieman vastaan, mutta asennoituminen on siis muuttunut. Minulle olisi tärkeintä saada kasvattaa lapsi omassa kohdussani ja kokea synnytys, biologialla ei ole niinkään väliä. Vaikka toki olen pohtinut noitakin ajauksia. Esimerkiksi, miten tapana on verrata lapsen ulkonäköä vanhempiinsa. Jos lapsi olisi tyttö, niin varsinkin silloin voisi olla vaikeaa, kun kuulisi kommenttia, ettei ole kyllä äidin näköä. Ei se lasta huononna, ei todellakaan, se on vaan näitä omia itsekkäitä ajatuksia. Minä haluan sen lapsen hänen itsensä vuoksi enkä siksi, että haluaisin siirtää välttämättä omia geenejäni eteenpäin.

Miksi tämä ei voi olla todellisuutta myös meille???

Eikä tämä tällä märehtimisellä miksikään muutu. Nyt kuitenkin mies on alkanut vähän puhua siihen suuntaan, ettei ole sittenkään varma, haluaako lähteä lahjasoluhoitoon. Ja minä en nyt ollenkaan tiedä, miten tähän nyt pitäisi suhtautua! Toisaalta olen kamalan vihainen, toisaalta ei minulla ole oikeutta olla vihainen. Koska tämä on yhteinen asia ja todellakin molempien pitää olla yhtä lailla mukana tässä. Ei sitä hoitoa edes tehdä, jos psykologi epäilee, etteivät molemmat ole hommassa mukana. Enkä tietenkään minäkään halua tähän ryhtyä, jos mies on oikeasti sitä vastaan. Miehen kanssa on vaan niin kauhean vaikea puhua tästä asiasta! Hän ei oikein haluaisi keskustella, aina on jotenkin huono aika. Tai jos jostain on saatu jo aloitettua, niin kohta tulee, että "eiköhän tää riitä jo tältä erää". Siis miten pitkään minun pitää roikkua löysässä hirressä miettimässä, mennäänkö me jonoon vai ei? Aiemmin mies on siis ollut enemmäm lahjasoluhoitomyönteinen, mutta nyt kuulemma ei olekaan oikein varma asiasta. Eihän tämä selviä kuin keskustelemalla, mutta kun se tuntuu olevan niin vaikeaa.

Voitte arvata, miten minua nyt ahdistaa tämä tilanne!

Feeniks kirjoittelikin siitä, miten nykyään tuntuu katkeralta jo heitäkin kohtaan, jotka ovat hoitojen avulla lapsen saaneet tai raskautuneet. Kun itse tuntuu, että jää ihan jokaisella asemalla junasta. Minusta kun tuntuu, ettei kunnon mahdollisuutta edes ole ollut, vaikka takana on niinkin monta ICSIä. Mutta vain kaksi siirtoa. Eihän se yleensäkään riitä raskautumieen, vaan siirtoja tarvitaan useampi. Ja aika monella hoidoissa epäonnistuneilla on kuitenkin sitten vielä ajatuksena se adoptio. Eli todennäköisesti heistä kaikista tulee äitejä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Minusta vaan ei tule, jos sitä raskautta ei millään saada alkamaan. Meillä kun se adoptio on ollut poissuljettu juttu alusta asti.

Minä en vain tiedä, miten kestän ajatusta, jos se lahjasoluhoito jää kokeilematta. Miten voin elää itseni kanssa loppuelämän miettien, että sitä viimeistä oljenkortta ei sitten edes kokeiltu? Miten se tulisi vaikuttamaan avioliittoomme, voisinko katkeroitua vuosien varrella miehelleni tästä? Kun kuitenkin jatkuvasti lähipiirissäkin lapsia syntyy ja kasvaa ja me saamme olla vain sivustaseuraajia. Ja kun taas toisaalta tämä on asia, missä ei todellakaan voi toista painostaa päätöksentekoon. On kyse niin isoista asioista. Ja sitten se kello samalla tikittää eikä me tästä enää nuorruta.

That's the Question!

Jotta tällaisin miettein kohti viikonloppua.

Kuulisin mielelläni kokemuksia tällaisesta tilanteesta, ja muutenkin mietteitä lahjamunasoluhoitoa harkitsevilta, jonossa olevilta ja hoidon läpikäyneiltä!

(postauksen kuvat Googlen kuvahausta)

Ihmisten julmuus

Minä olen siinä mielessä naiivi, että haluan uskoa aina ihmisistä hyvää. Se on joskus kostautunut, myönnetään, ja olen pettynyt kun joku ei olekaan ollut sitä mitä olin luullut. 

Nyt olen suorastaan raivoissani ihmisten julmuudesta ja ajattelemattomuudesta. En edes tiedä, onko minun järkevää kirjoittaa tästä aiheesta tänne. Kerääkö tämä postaus niitä hater-anonyymejä... Mutta on vaan ihan pakko kirjoittaa nyt, kun ottaa päähän niin.

Miksi satuttaa vielä lisää, kun toinen on jo kärsinyt ihan tarpeeksi?

Asia koskee erästä ihanaa bloggaajaa, jota on kohdannut suuri menetys ja suru: tyttären menehtyminen kohtuun ja tämän kuolleena synnyttäminen. Tätä ihmistä ja hänen blogiaan on sitten eräällä pilipalikeskustelupalstalla kritisoitu siitä, että miksi hän yhä haluaa "väkisin" saada lapsia, jos "niin ei ole tarkoitettu". Myös hänen blogiinsa on tullut näitä inhottavia kommentteja. Minä en voi ymmärtää, mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu, joka ei osaa ajatella sen vertaa että pitäisi mölyt mahassaan, jos empatiakyky on sen verran köyhä, ettei osaa ollenkaan kuvitella miltä toisesta voi tuntua. Ja eihän sitä tietenkään voikaan kuvitella, jos ei ole itse kokenut, mutta sen verran pitää olla inhimillisyyttä, että edes yrittää. Ja jos sekään ei onnistu, niin pitäisi ainakin ne mielipiteet ominaan eikä ainakaan enää tulisi lyömään lyötyä. Raivostuttavaa. Toisaalta tunnen jopa sääliä näin tunneköyhiä ihmisiä kohtaan...

Olen kyllä aiemminkin törmännyt moisiin anonyymeihin lapsettomuusblogeissa. He kritisoivat sitä, kuinka me emme tyydy kohtaloomme vaan yritämme tulla "väkisin raskaaksi". Kuinka emme tyydy siihen luonnonlakiin, että kaikki eivät pysty lisääntymään. Olen niin vihainen tuollaisesta, että näen punaista. Tänne synnytään ja kuollaan, se on selvä. Se on luonnonlaki. Mutta kehitys on myös puuttunut tähän luonnonkulkuun, ja meillä on nykyään lääketieteellisiä keinoja vaikuttaa siihen, että elämää saadaan alulle ja sitä voidaan pitkittää. Kuka näistä "luonnollisuusfanaatikoista" epäisi joltain syöpälapselta hoidot, jotka voivat pelastaa hänen henkensä ja takaavat paluun normaaliin elämään ja tulevaisuuteen? Ei varmaan kukaan. Lääketiede ei voi kuitenkaan auttaa kaikkia meitä tahattomasti lapsettomia eikä valitettavasti kaikkia syöpäsairaitakaan, ja se on surullista. Mutta miksi ihmeessä me emme käyttäisi hyväksemme näitä mahdollisuuksia, jotka meille on suotu? Mikä siinä on väärin? Samalla kun kuitenkin joku narkkari jossain synnyttää lapsen, jolla on jo syntyessään vieroitusoireet ja edessä risainen lapsuus. Millä tavalla tämä sitten kuuluu siihen "luonnonlakiin"?

Voin kertoa, ihan ensikäden kokemuksella, että me, jotka jaksamme käydä näitä lapsettomuushoitoja läpi, todella haluamme sen lapsen. Rakastaisimme häntä. Pitäisimme huolta. Ei tätä muuten todellakaan kestäisi, jos motivaatio onnistua ei olisi niin suuri. Ja tällä en halua kuitenkaan kritisoida niitä, jotka eivät hoitoja halua tai jotka päättävät lopettaa ne kesken. Ei tässä ole kyse siitä, kuka sen biologisen lapsen haluaa eniten, vaan siitä, että kaikilla tulee olla oikeus valita, miten pitkälle menee tässä prosessissa.

Joten ihmiset, olkaa kilttejä ja yrittäkää edes hitusen ymmärtää meitä, jotka emme noin vain sitä lasta saa. Älkää viitsikö enää lisätä tuskaamme laukomalla "totuuksianne" siitä, että lääketieteen puuttuminen asiaan olisi jotenkin väärin. Mielipiteenne saatte toki pitää, mutta voisitteko pitää ne ominanne.

Pohjalla

Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.

Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.

Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.

Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?

 

Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.

 

Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.

Puhkun ja puhisen

Istun sohvalla ja puhisen. Olen hengästynyt istuessakin ja makuullaan keuhkoja painaa. Mulla on maha tosi turvoksissa, varsinkin ylämaha, ja se varmaan vähän vaikeuttaa hengitystä. Eipä kai se ihme ole noilla jättiannoksilla Menopuria, että alkaa jo tuntua... Onneksi flunssa alkaa jo helpottaa, mutta onnistuin tartuttamaan sen mieheenikin, joka on nyt sitten sairauslomalla.

Tänään oli pakko päästä vähän ulos ja kävelinkin apteekkiin, kauppaan ja lähikirjastoon. Ihanan raikas ilma, kun vettä vähän sateli,ja kävelinkin aika reipasta tahtia painavan repun kanssa. Kotiin tultuani alkoi kuitenkin se munasarjojen kiristys... On ne sitten varmaan sen verran jo turvoksissa, ettei paljon tuota liikkumista enää passaa harrastaa. Vedet valui silmistä kun vasenta jomotti niin. Kyllähän tämä tuntuu niin kummalliselta, että kärsin aikamoisia oireita noista isoista hormoniannoksista, mutta sitten tuolla on yhteensä vain korkeintaan kolme follia tulossa. Tasan ei ole taas nallekarkit jaettu. :(

Näillä mennään... Tuossa on satojen eurojen arvosta tavaraa.

Nyt kiukuttaa ja masentaa tämä olo. Kaiholla katselin tänäänkin salin ikkunoita, kun siitä ohi kävelin. Tänään olisi ollut combatkin. Se olis tehnyt minun hermoille niin hyvää! Mutta ei puhettakaan tässä kunnossa tietenkään mihinkään combatiin menemisestä. Sen sijaan söin suklaata ja katsoin Global Metal -dokumenttia. Ja sitten alkoi tehdä mieli metallikeikalle! Suklaansyönti aiheutti sitten huonoa omaatuntoa, kun inhoten katson turvonnutta vatsaani. Että tähän sitten vielä suklaata! Kyllä nyt tarviis päästää höyryjä ulos. Onneksi on huomiseksi sovittu aamutreffit ystävän kanssa. Hänelle voin ja uskallan onneksi antaa kaiken tulla. Kun vaan pysyisin suhteellisen kasassa kun julkisella paikalla ollaan.

Tiedän, että kuulostan nyt kauhean negatiiviselta. Antakaa minun nyt purkaa nämä tunteet tänne kun en oikein muutakaan voi. Hormonit jyllää täysillä ja pää on siksikin vähän sekava. Onneksi ei tarvitse olla töissä asiakaspalvelussa tällaisessa kunnossa! ;D Kotikin on siivouksen tarpeessa, mutta kun en nyt jaksa. Olo on hyödyttömimmistä olennoista hyödyttömin. Pelkään vaan lösähtäväni täällä sohvanpohjalla ja kaikki salilla saavuttamani tulokset leviävät silmissä. Yök.

Joku jossain... anna tämän kaiken olla tämän kaiken arvoista! Anna meidän viimeinkin onnistua! En  kestä jos kaikki nämä vuodet, toivomiset, pettymykset, kärsimykset ovat olleet turhia. Anna minun  kärsiä kaikki maailman raskausoireet mieluummin kuin tätä! Onko liikaa vaadittu?

Kirjoitti: Hormonihirviö

P.S. Kiitos ihanista tsemppiviesteistä edelliseen postaukseen! Kaikki tuki tulee nyt enemmän kuin tarpeeseen. <3

Viimeistä viedään

Hiljaiseloa on kestänyt jälleen. Nyt on kuitenkin taas täysi tohina päällä ja ICSI nro 4 käynnissä. Perjantaina aloitin Menopurin annoksella 350 IU ja sunnuntaina se laskettiin 300 IU:hun. Samalla alkoi Prednisolon ja Disperin. Tänään kävin sitten ekassa folliultrassa ja siellä näkyi olevan oikealla tulossa kaksi ja vasemmalla ehkä yksi folli. Eli eipä tässä taas juuri hurrattavaa ole, mutta meidän tapauksessa pitänee olla kiitollinen edes noista. Olen ollut myös flunssassa perjantaista asti ja mikäs sen mukavampaa... Tänä iltana aloitan Menopurin rinnalla pistämään Orgalutrania. Kuulemma nuo kaksi oikean puolen follia olivat jo sen kokoisia, että punktio saattaa olla jo ensi maanantaina. perjantaina tsekataan vielä tilanne.

Olo on kyllä jokseenkin omituinen. En oikein jaksaisi ajatella koko asiaa. Sitä tosiasiaa, että tämä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Ja onnistumismahikset eivät kyllä näytä kovin kummoisilta, näkeehän sen jo tuosta folli"saaliista". En tiedä, miten kestän, jos tässäkään ei päästä siirtoon asti. Minä en yksinkertaisesti tiedä. Toisaalta en edes uskalla toivoa ja odottaakaan oikein mitään. En tiedä sitäkään, olenko valmis vielä luovuttamaankaan, vaikka tämäkin hoito menisi puihin. Mutta onko järkeä ottaa sitten pankista lainaa ja mennä yksityiselle, ja sitten maksaa sitä lainaa takaisin tyhjästä, jos meillä ei tämän kummoisempaa tulosta ole odotettavissa? En jaksa nyt miettiä vielä tuotakaan loppuun asti. Mennään nyt päivä kerrallaan. Tai ainakin yritetään mennä. 

Kokoa ajan kuitenkin takaraivossa paukuttaa maailman pelottavin ajatus: minusta ei ehkä tule koskaan äitiä.

Today's feelings...

"Hei, sit vaan adoptoimaan!"

"Nomut sittenhän teidän on hyvä adoptoida!"

"Eiks adoptiokin ois ihan hyvä vaihtoehto jos ette nyt sit omaa saakaan?"

 

Tryin' NOT to answer something mean

 

Kyllä. Kaikki kolme ylläolevaa lausetta (kolmelta eri henkilöltä) olen kuullut viimeisen viikon aikana kerrottuani, että ei päästy edes siirtoon ja että edessä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Kaksi ensimmäistä lausetta sanottiin vieläpä hymyillen iloisella äänensävyllä. Että niinkuin naps vaan. Sit vaan adoptoimaan ja homma on sillä selvä. Toisen lausahduksen sanoja jatkoi vielä sillä iänikuisella rankutuksella siitä "kuinka moni onkin tullut raskaaksi kun adoptiopaperit on laitettu menemään". Minä en jaksa noita tarinoita! Ihan kuin suunnilleen joka toinen adoptiojonossa oleva tulee hups vaan raskaaksi luomusti siinä odotellessa. Happy ending. Ei ei ja ei! Se ei mene niin. Ja ihan kuin me ei oltais kuultu noita samoja juttuja jo tässä vuosien aikana ihan tarpeeksi.

 

Kolmas lause tuli taas osaaottaen säälivällä äänensävyllä. Miten niin vaihtoehto? Ei se mene niin, että adoptio on joku itsestäänselvä jatke lapsettomuushoitojen epäonnistuttua. Jotkut haluavat adoptoida, vaikka voivat saada biologisiakin lapsia. Toiset päätyvät adoptioon eivätkä lähde ollenkaan lapsettomuushoitoihin kun selviää, ettei biologista lasta voi saada luonnollisesti. Ja kyllä se adoptiolapsi on jokaiselle vanhemmalle ihan yhtä lailla oma kuin biologinenkin eikä todellakaan mikään korvikelapsi, "oman" lapsen sijainen. Ihan kuin me EI OLTAISI JO OSATTU IHAN ITSE AJATELLA, että on olemassa sellainenkin mahdollisuus kuin adoptio. Mahdollisuus, ei vaihtoehto. Oletus meillä on ollut, ettemme siihen prosessiin lähde. En silti sano ettei koskaan. Mutta me emme nyt jaksa kaiken tämän keskellä alkaa käydä läpi mitään muuta kuin seuraavaa hoitoa. Se vaatii henkisiä resursseja ihan eri tavalla kuin mikään edellinen kun tiedossa on, että tämä on mahdollisesti viimeinen tilaisuutemme saada biologinen lapsi. Että edessä on minulle viimeinen tilaisuus tulla koskaan raskaaksi, synnyttää ja nähdä omaa lastani syntymän hetkellä. Tässä kaikessa on niin paljon sulattelemista, että se on enemmän kuin tarpeeksi tällä hetkellä. Olemmekin päättäneet, että keskustelemme tulevaisuudesta vasta kun tämäkin hoito on käyty loppuun ja käsitelty. Kunpa muutkin ymmärtäisivät asian ja tajuaisivat, että me tarvitsemme nyt tukea, emme tungettelevia kysymyksiä siitä, ollaanko me ajateltu adoptiota.

 

Tämä viikko on ollut muutenkin kamala. Olen ollut hirveän väsynyt, pinna kireällä ja treenitkin on tehty vähän väkisin, ilman sitä normaalia treeni-iloa. Mieli on mennyt matalammaksi koko ajan. Hikoilen joka yö lakanat märäksi ja herään hikisenä ja kylmänä. Olen nähnyt niin ahdistavia painajaisia, etten niistä edes halua kirjoittaa tai kertoa, koska en vaan halua niitä edes ajatella. Eilen jo ajattelin, että nyt on asiat vaan menossa huonompaan suuntaan, mikä ihme minua vaivaa? Vastaus tuli tänään: KP 1. Ihan yllättäen ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Vessakäynnillä vaan tuli ihan ääneen "oho", kun paperiin jäi selvä merkki vuodon alkamisesta. Minä odotin niiden alkavan vasta aikaisintaan ensi torstaina. Ehkäpä tämä selittääkin viikon kamaluuden (työstressin ja koko tämän elämäntilanteen lisäksi), eli yksinkertisesti hormonimyllerrys elimistössä. Sekaisinhan tuo hormonitoimintani nyt on, ja siihen yhdistettynä PMS, niin ei mikään ihme, että kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tämän ymmärtäminen tänään on helpottanut hieman oloa. Maanantaina siis soittoa polille ja varaamaan lääkäriaikaa. Ja kohti sitä viimeistä yritystä.

Jumi / lihaskasvu / mässyt??

Minä vihaan näitä jumivaiheita! Paino on nyt jumittanut muutaman viikon tuossa 68 kg:n tienoilla. Joo, tuli nyt kerrottua se ihan julkisestikin. Vaatisi enää yhden vaivaisen kilon, että BMI olisi alle 25. Paitsi että tänä aamuna paino oli 69,3 kg. Raivostuin itselleni. Joo, viikonloppuna tuli herkuteltua. Kolme viikkoa on menty melko tiukasti 1300-1800 kcal/pv (riippuen liikunnasta). Viime viikolla kävin kaksi kertaa salilla (ylä- ja alakroppa), kerran pumpissa, kerran balancessa ja kerran tekemässä cardion (reilu tunti juoksumatolla ja crossarilla). Samansuuntaisia on olleet menneetkin viikot. Ja nyt sitten kun vähän repsauttaa, niin heti näkyy vaa'alla. Miksei se nyt vaan voi pudota, kun kuitenkin tässä töitä tehdään... Ei ole taas reilua. Hirmuinen syyllisyys kakkuherkuista, vaikka oli kyllä hyvää. No, niitä ei saa enää peruttua.

Joojoo, onhan se isoin työ jo tehty. Kaikki toitottaa, että se 42 kg:n painonpudotus kyllä jo riittää. Mutta kun ei se minulle riitä. Tämä on tätä vaihetta, kun jokaisen sadan grammankin eteen pitää tehdä kauheasti töitä. Ja mistä tiedän, mikä osuus painon jumittamisessa on kehittyneellä lihasmassalla? Kai sitä on jonkin verran kuitenkin tullut, kun sekä sali- että pumppitreeni on ollut nousujohteista painojen osalta? Ja kyllä se näkyykin, voin ihan rehellisesti itselleni sen sanoa. Varsinkin salilla yläkroppaa tehdessä kyllä peilistä huomaa, miten käsivarsien ja olka-hartiaseudun lihakset tulevat esiin. On muuten niiiin mahtava tunne, kun sen näkee ja samalla tuntee lihaksissa sen kihelmöivän pumpin. Mutta ei se lihaskasvu oikein muuten vielä näykään kuin treenatessa.

En tiedä. Kauhea väsymyskin on painanut loppuviikosta lähtien. Unetkin olleet vähän huonoja. Elämäni on koostunut oikeastaan vain opiskelusta ja salista ja ruokasuunnitteluista. Ja nyt viikonloppuna sitten siitä mässyttämisestä... Mutta ehkäpä jotain selvyyttä saan tilanteeseen ylihuomenna, kun varasin saliltani ajan kehonkoostumusmittaukseen! Kyllä minua kiinnostaa todellakin, mikä on rasvaprosenttini ja minkä verran sitä lihasta kropastani oikeasti löytyy. Jännittää kyllä ne tulokset aika lailla!

Pahuus?

Minun ei pitäisi lukea nettiuutisia. Eilen kun luin iltapäivälehden nettisivuilta pienen 8-vuotiaan tytön raa'asta murhasta, minut valtasi fyysinen paha olo. Oksennus oli lähellä. Minä en voi ymmärtää. Miten kukaan voi tehdä toiselle ihmiselle noin? Miten kukaan voi tehdä avuttomalle lapselle noin? Miten kukaan, jonka pitäisi olla sen pienen lapsen lähin turva ja suojelija, voi tehdä jotain noin pahaa ja julmaa? Ovatko jotkut ihmiset vain läpeensä niin pahoja? Voiko kaikkea laittaa mielenterveyden piikkiin? Ja tässä tapauksessa hirvittävää on myös se, että lastensuojeluilmoituksia oli tehty, mutta isälle oli haluttu antaa vielä mahdollisuus. Mahdollisuus mihin? Entä sen pienen lapsen mahdollisuus, ei vaan pikemminkin oikeus, tasapainoiseen turvalliseen lapsuuteen ja kasvuun nuoreksi ja aikuiseksi. Yksi elämä, hukkaan heitetty ja niin julmalla tavalla. Miten paljon pelkoa ja ahdistusta tuo pieni ihminen onkaan kärsinyt. Ja miten paljon noita tapauksia sitten onkaan?

Ahdistavaa. Minä olen niin surullinen kaikkien niiden pienten puolesta, jotka joutuvat kärsimään niiden käsissä, joiden pitäisi antaa rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Minä haluaisin pelastaa heidät kaikki.

Avautumista

Viime yönä näin unta, että raskaustestissä komeili kaksi kirkkaanpunaista viivaa. Kaksi kirkuvanpunaista. Olin niin yllättynyt ja niin onnellinen! Silti siinä unessa oli sellainen tunnelma, että voiko tämä oikeasti olla totta. Heräsin itikan ininään kesken unen, onnentunteen keskellä, ja minulla oli oikeasti hymy naamallani. Ja todellisuus iski niin kovasti, että vedet alkoivat valua silmistä. Se oli unta, taas. Loppukierron aika tekee taas tepposiaan, vaikka en todellakaan tietoisesti millään tasolla ajattele, että olisi voinut tärpätä. Ne ajat ovat elämässäni lopullisesti ohi, niinkuin olen ennenkin kirjoittanut.

Pääni on taas täynnä ihan kaikkea. En ole paljon kirjoitellutkaan ja kommentoinut muidenkaan blogeja, kun olen yrittänyt tunkea tätä lapsettomuusasiaa jonnekin taka-alalle. Mutta ei siitä pääse eroon. Tai minä en ainakaan pääse. Joka päivä siitä joku muistuttaa. Ei mihinkään pääse pakoon raskausvatsoja, vauvoja, pikkulapsia, onnellisia perheitä... Varsinkaan näin kesäaikaan. Sieltä ne mammat taas hyökkäysvaunuineen vyöryvät vieden koko jalkakäytävän, puhisin eilenkin mielessäni lenkillä. Kateellisena, katkerana. Itseäni ja ajatuksiani inhoten. Pitäisikö minun vaan hautautua kotiin neljän seinän sisälle, ettei tarvitsisi kohdata sitä kaikkea? Tuskin sekään tekisi hyvää mielenterveydelleni. Välillä minulla on hyviäkin päiviä. Välillä taas suru iskee täysillä päälle. Usein iltaisin peiton alla itkettää. Ei tätä tosiaan vaan pääse pakoon. Vaikka en suoranaisesti edes ajattelisi koko lapsettomuutta, pohjavire on sellaista matalalentoa. Onneksi tulee silti myös niitä hyviäkin hetkiä. Mutta vähän silti huolettaa, kun nyt on tällaista, niin mitä se on sitten syksyllä, jonka ajatteleminen alkaa ahdistaa jo nyt?

Viime aikoina on tullut plussia useampiakin lapsettomuusbloggaajille. En sano tätä mitenkään tuomitsevana, vaan tämänhetkistä omaa pahaa oloani kuvaten: aina kun joku laittaa ultrakuvansa blogiinsa, en voi enää sinne mennä ainakaan niin pitkään kun se kuva on siinä etusivulla näkyvillä. Vaikka olenkin iloinen kyseisten ihmisten puolesta, se ultrakuvan lävähtäminen naamalle vaan sattuu liikaa. Sattuu, sattuu ja sattuu, eikä sille vaan voi mitään. Jokainen saa laittaa omaan blogiinsa mitä haluaa, ja toki suon sen ilon jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, mutta tosiaan itse en pysty niitä kuvia katsomaan. Enkä muutenkaan pysty pidemmän päälle seuraamaan blogeja, jotka muuttuvat raskausblogeiksi. Mutta luulisin, että lapsettomuushistorian omaavat tämän asian aivan hyvin ymmärtävät.

Myös sekundaarinen lapsettomuus on minua mietityttänyt. Onko se oikeasti lapsettomuutta lainkaan? Siis eikö sana lapsettomuus tarkoita kirjaimellisesti sitä, että ei ole yhtään lasta? Minusta olisi korrektimpaa puhua hedelmättömyydestä tai infertiliteetistä tai jostain muusta vastaavasta, jos lapsi(a) kuitenkin on. Enkä halua vähätellä sekundaaristen tuskaa, varmasti se vauvankaipuu on yhtä kova kuin meillä primaarisillakin. Mutta mielestäni on kyse kuitenkin kahdesta aivan eri asiasta: me primaariset emme ole koskaan saaneet olla raskaana (ainakaan loppuun asti), kokeneet synnytystä, saaneet pitää omaa vauvaa sylissä, tuntea vanhemmuutta iloineen ja suruineen. Meillä on pelko, ettemme sitä koskaan koe, emmekä saa nähdä lapsemme kasvavan, ja ettemme saa olla koskaan isovanhempiakaan. Sekundaaristen kohdalla tilanne on ihan eri, kun heillä kuitenkin edes vähintään se yksi lapsi on. En halua tällä aiheuttaa mitään vastakkainasettelua primaaristen ja sekundaaristen välille, mutta minua hiukan vaivaa tuo lapsettomuus-termin käyttö sekundaaristen yhteydessä.

Noniin, tulipa avauduttua. Onneksi on liikunta, johon voin purkaa myös oloani. Kokeilin päännollausta myös ottamalla kännit kahtena peräkkäisenä lauantaina, mutta se ei toiminut (ylläri!). Jälkeenpäin olo oli vaan huonompi ja viikolla karistettu paino tuli turvotuksena takaisin. En suosittele. Liikuntaa mieluummin. Tulee sitä juhannuksena varmasti muutama otettua ja kesän aikana muutenkin, mutta ei enää tuollaisena päännollausmeininkinä.

Lapsettomuusväsymys

Minä olen nyt niin väsynyt tähän lapsettomuuteen. Muutama kuukausi, ja tulee täyteen 3 vuoden rajapyykki yrityksen aloittamisesta. Hassua, kun ajattelee, että eikös ne lapselliset ole yleensä niitä väsyneitä? Vauvojen ja pikkulasten vanhemmat oravanpyörissään, vähillä yöunilla ja vailla omaa aikaa. Minä, lapseton, olen väsynyt siihen, että en ole onnistunut lasta saamaan. Tokihan tähän liittyy myös rankat hedelmöityshoidot, jotka ovat verottaneet sekä kehoani että mieltäni. Kuinka ihanaa ollakaan pitkästä aikaa ilman minkäänlaista oman kehoni ulkopuolelta tulevaa hormonia! Onko minulla oikeutta olla väsynyt siksi, että olen lapseton? Luulisi, että tässä tilanteessa olevahan saa levätä silloin kun haluaa, kukaan ei sotke yöunia, saa tehdä kaikkea, mitä haluaa silloin kun haluaa, ei tarvitse olla koko ajan jakamassa huomiotaan muille ja elää vain itseään (ja ehkä puolisoaan) varten. No, eihän se ihan niin mene. Pahimpina aikoina lapsettomuus sekä hormonit sotkevat minun yöuneni, minua ei huvita enkä jaksa edes miettiä mitään, mitä haluaisin tehdä. Hoitojen aikana kaikki ylimääräinen on pois laskuista jo siksikin, että oloni on silloin niin huono isojen lääkeannosten vuoksi. Lapsettomuusahdistuksen takia keskittymiskykyni on surkea ja opiskelu kärsii. Sitten tunnen kamalaa huonoa omaatuntoa, kun mikään ei onnistu. Kiukkuilen puolisolleni. Enkä todellakaan halua elää vain itseäni varten.

Viha omaa, mahoa kroppaa kohtaan lisääntyy. Se ei tee hyvää, sillä olen jo muutenkin aina vihannut kroppaani. Lapsesta asti. Nyt, kun se on pettänyt minut vielä tässä maailman luonnollisimmassakin (ja minulle tärkeimmässä) asiassa, en voi tuntea mitään muuta kuin vihaa. Miksi minä? Inhoan peilissä näkyvää ulkoista kuvaa ja vihaan sisälläni olevaa toimimattomuutta. Minusta tuntuu, että naiseudestani on riistetty valtava osa pois. Mikä nainen tämä tämmöinen on? Jos olisin kymmenen vuotta vanhempi, tilanne olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta että tässä iässä! Joojoo, tiedän, ettei naiseus ole äitiyden synonyymi, mutta tällä hetkellä minusta vaan tuntuu niin pahalta, etten toimi niinkuin normaalit naiset. En edes, vaikka mentäisiin niinkin pitkälle, että valmis alkio viedään kohtuuni. Joojoo, tiedän, että yleensä siinä vaiheessa se on siitä alkiosta kiinni eikä minusta. Mutta silti. Konkreettisestikin yksi osa naiseudestani viedään sitten laparoskopiassa, kun munatorvi poistetaan. Onneksi tuota voin pitää kuitenkin positiivisena asiana.

Yleensä ottaen olo on ollut parempi viime aikoina verrattuna tähän kevääseen muuten. Tieto laparoskopiasta helpotti. Ja tieto siitä, että nyt on muutaman kuukauden tauko. En olisi millään jaksanut jatkaa taas uuteen hoitoon. Onnellisia te, jotka pääsette PASseihin! Minä kun näköjään joudun joka kerta aloittamaan hoidon alusta. Mutta tästä lapsettomuudesta tosiaan sitä lomaa ei saa. Siitä tunteesta, että se tärkein puuttuu, katkeruudesta kadulla vastaantulevia pallomahoja ja vauvanvaunuja työntäviä kohtaan. Pienet perheet pyöräretkellä reitin varrella, missä minä hölkkään ja yritän saada kelvottomasta kehostani edes sen irti, että se laihtuisi. Kuvotus, mikä valtaa mielen, kun näkee kaksi emäntää työntävän vauvanvaunujaan röökit huulessa. Idiootit!!

Ehkä tästä tekstistä ei uskoisi, että oloni on vähän parempi. Minä nyt vain suollan tänne blogiin ne negatiivisuudet, että edes osaksi helpottaisi ja se auttaisi minua edes hieman nauttimaan kesästä ja keskittymään muihin asioihin. Kyllähän se on nyt onnistunutkin hetkittäin. On päiviä, jolloin olen hyvällä mielellä ja opiskelukin onnistuu. Sitten taas on päiviä, kun lapsettomuuden tuska tuntuu taas niin valtavana kipuna sielussa ja kehossa, että olen lamaantunut. Hoitotauosta olen helpottunut, mutta samalla siihen liittyy se ristiriita, että seuraava kerta, kun meillä on edes pientä toivoa raskautumisesta, on vasta loppuvuodesta. Aika tuntuu niin kamalan pitkältä. Voi kunpa tuona aikana ei tarvitsisi kuulla yhtään raskausuutista. Olen ilkeä, mutta näin toivon. Ehkä tästä ilkeästä toiveesta seuraa se, että itse en koskaan tee positiivista raskaustestiä?

Hyvä tarkoitus, mutta toimiiko se?

Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa siitä, kuinka ihmisten hyvää tarkoittavat sanomiset voivat joskus satuttaa. Ymmärrän sen, että lapsettomuuskriisin keskellä elävää (kuten varmasti muissakin elämän kriiseissä) on varmasti joskus vaikea kohdata. Ei tiedä, mitä sanoa vai sanoako mitään. Minä en osaa vastata siihen, miten kukin haluaa lapsettomuuttaan kommentoitavan tai tulla lohdutetuksi. Joku haluaa välttää koko puheenaihetta, toinen taas haluaa, että asiaa puidaan juuria myöten. Vaikka meillä tahattomasti lapsettomilla on todella paljon samankaltaisia, jopa ihan identtisiä, tuntemuksia ja ajatuksia, silti olemme jokainen oma erilainen persoonamme. Myös päivät sekä varsinkin kriisin eri vaiheet ovat erilaisia. Parempana päivänä sitä sietää enemmän ja osaa ottaa jopa huumorilla sellaisiakin kommentteja, jotka aallonpohjalla ollessa saisivat näkemään punaista.

Kokosin tähän perusteluineen muutaman sellaisen sanonnan/kommentin, jotka itseäni häiritsevät varsinkin silloin, kun on joutunut taas kerran pettymään. Ironista on, että juuri silloin tällaisia kommentteja satelee. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat niillä hyvää, mutta minulle ne ovat toimineet juuri päinvastoin. Jos tätä lukee joku, joka on joskus sanonut jotain näistä, niin en todellakaan halua mitään anteeksipyyntöjä. Mikä on sanottu, on sanottu, ja ymmärrän senkin, että aina ei todellakaan tiedä, mitä toiselle sanoa. Vinkkinä voisin kaikille tahattomasti lapsettomien ja varsinkin hoidoissa käyvien läheisille kertoa, että tärkeintä on välittäminen. Ei aina tarvitse sanoa mitään. Kun ei niitä helpottavia sanoja oikein ole. Onneksi itselläni on sellaisia läheisiä, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja olla tukena. Ja ymmärtävät varmasti senkin, jos joskus tuntuu, että on parempi olla vähän aikaa yksin. Mutta tässä tätä listaa:

• Ihmetarinat. Kuinka se ja se sai lapsen yritettyään kymmenen vuotta, käytyään kaikki hoidot läpi ja sitten hups vaan tulikin raskaaksi ihan odottamatta. Lapsettomuushoitojen alkuvaiheessa näistä vielä sai rohkaisua. Mutta mitä pidemmälle on menty sitä ärsyttävämpiä nämä tarinat ovat. Ehkä jos kertoja on itse tämän kokenut, se ei tunnu niin pahalta, mutta sellaisten suusta, jotka eivät ole itse tätä kokeneet, en jaksaisi näitä enää kuulla. Mitä pidemmälle mennään ja monisyisemmäksi tämä meidän lapsettomuutemme muuttuu, sitä tuntee vaan enemmän olevansa epäonnistuja, kun ne muut onnistuvat. Emme me. Se ei siis lohduta, ei yhtään, sillä muiden onnistuminen ei todellakaan takaa meidän onnistumista. Ihmeet tapahtuvat muille.

• Älä mieti koko asiaa, älä stressaa, keskitä ajatuksesi johonkin muuhun. Nämä ovat näitä klassisia, joita onneksi enää tässä vaiheessa harvemmin joudun kuuntelemaan. Alussa koin todellista vihaa, kun aika ajoin jotkut kehottivat, että älä stressaa, se vauva tulee kun lopetat stressaamisen etkä ajattele asiaa. Se on niin helppo toisen sanoa! Sitä paitsi vaikka kuinka olisi stressaamatta, se ei muuta niitä fyysisiä vikoja, joita meissä on ihan oikeasti todettu. Lopulta sitä vaan stressaa sitä, että stressaa ja sekö se sitten on hyvä asia? Toisekseen, miten voi olla ajattelematta asiaa, joka on minulle maailman tärkein? Ja kun ympärillä joka päivä jokin muistuttaa siitä puuttuvasta asiasta.  

•  Olisit onnellinen niistä hyvistä asioista, joita elämässäsi on. Tottakai minä olen! Ja kyllä minä juuri niistä hyvistä asioista voimaa saankin, kuten aviomiehestä, ystävistä, hyvistä kirjoista, liikunnasta. Mutta silloin, kun on kaikkein pohjimmalla surussa, tuo neuvo tuntuu pahalta. Silloin ainakin minä koen, että suruni ei olisi oikeutettu, minulla ei olisi oikeutta tuntea sitä surua menetyksistäni ja kaipuustani, vaan ne pitäisi peittää olemalla onnellinen niistä hyvistä asioista. Silloin kun sydäntä särkee, ja kohdussa tuntuu se ontto, tyhjä kipu, ei vaan yksinkertaisesti jaksa olla onnellinen yhtään mistään. Parempina hetkinä sitten taas muistaa niitä hyviäkin asioita.

• Kaikella tällä on jokin tarkoitus. Anteeksi mitä? Mikä tarkoitus on sillä, että me haluamme oman lapsen, mutta emme sitä saa? Mikä tarkoitus on sillä, että alkiomme kuolevat pakastuslaitteen teknisen vian vuoksi? Mikä tarkoitus on sillä, että silti maailmaan syntyy joka hetki lapsia oloihin, joissa heistä ei huolehdita, heitä ei rakasteta, heitä pahoinpidellään, he kärsivät? Eräs ihminen lähipiirissämme jatkuvasti jauhaa tätä tarkoitus-teemaa ja sillä yrittää lohduttaa. Kuinka nyt ei ollut vielä aika meille vauvan tulla. Minusta se tuntuu vaan niin kamalan pahalta. Tiedän, ettei hän pahalla tarkoita, mutta minä meinaan revetä joka kerta, kun tuon kuulen.

Lopuksi haluan jakaa tähän linkin Ainun tänä päivänä julkaisemaan kirjoitukseen lapsettoman kaipuusta. Itse olen kokenut haasteelliseksi yrittää selittää sitä kaipuuta muille. Sitä on niin vaikea selittää. Ainu osasi tuttuun tapaansa pukea taas sanoiksi kauniilla tavalla sen, miltä lapsettomuus tuntuu. Ja tässä erityisesti sen, miltä tuntuu kaivata lasta, jota ei ole koskaan ollutkaan. Kiitos Ainu!

No voivoi!

Näinhän se on. Valituksen aiheensa kullakin: Your pregnant friend complained that her feet hurt
(Ihan varalta lisäys, etten tarkoita ketään todellista henkilöä tuolla osuvalla jutulla, vaan ihan yleisesti. Minä haluan olla raskaana!! Piinapäivä nro. 4)

Julmaa

Korkealta tultiin ja kovaa. Tänään oli ensimmäinen folliultra. Minulla oli hyvä fiilis, olin iloinen. Oloni on ollut viikonlopusta lähtien tukala, aiemmissa hoidoissa ei ole ollut läheskään sellaista turvotusta kuin nyt. Munasarjoja on vähän jomotellutkin jo tässä vaiheessa. Aiemmin ei ole vielä ihan tähän malliin. Ajattelin, että pakko nyt on olla asiat paremmin kuin aiemmilla kerroilla, kun kerran tältä tuntuu. Haaveilin jo, miltä minusta tuntuisi, kun lääkäri sanoisi, että molemmilla puolilla on neljä tai viisi follia kasvamassa. Se olisi riittänyt minulle vallan mainiosti ja olisin ollut onnellinen.

Mutta eihän niin voi käydä, ei minulle. Kohtalo taas nauraa ivallisesti ja on niin julma. Kaikista oireista huolimatta tulos oli: vasemmalla ei mitään, oikealla 1 kpl 18 mm, eli se on ihan liian iso ja saattaa jopa kehittyä kystaksi. Lisäksi 2 kpl 13-14 mm ja yksi kpl 9-10 mm. Ja se limakalvo taas niin erinomainen 10 mm. Mutta mitä sillä oikeasti tekee? Ei mitään, jos sinne ei sitä alkiota koskaan saada! Aluksi lääkäri kertoi hormonitestien tulokset. FSH oli normaali, mutta AMH matala, ja sitähän minä pelkäsinkin. Eli se viittaa todellakin heikentyneeseen fertiliteettiin ja hiipuviin munasarjoihin. Toki tuon kuultuani alkoi se ultrauskin hirvittää, mutta olin niin luottavainen näistä oireista, että jaksoin vielä uskoa. Menopurin annostusta laskettiin silti ja tästä illasta lähtien pistän 250 IU. Tämä siksi, etteivät nuo pari follia kasvaisi liian nopeasti, koska pääsiäisen takia punktio voi olla aikaisintaan tiistaina ensi viikolla. Torstaina on 2. ultra ja silloin selviää, miten nyt käy. Joudutaanko hoito taas keskeyttämään vai varataanko aika punktioon. Tilanteemme on huonoin mahdollinen, koska luomusti meille niitä lapsia tuskin koskaan tulee ja kun vastetta hoidollekaan ei tule tämän kummemmin, punktio kannattaa tehdä parillekin follille. Jos edes toisen sisällä olisi munasolu ja se hedelmöittyisi ICSIllä. Kyllä minä olen nyt niin kateellinen niille, jotka saavat niitä alkioita pakkaseenkin. Meille se yhdenkin tekeminen on niin vaikeaa. Nyt pelottaa se, että jos ne parikin follia kasvavat liian nopeasti eikä niistä ole viikon päästä tiistaina enää mihinkään. Ja jos siitä yhdestä tulee kysta ja se puhkeaa, siitä seuraa kamalat kivut. Tervetuloa takaisin pelko ja epätoivo, tervemenoa toivo, luottamus ja positiivinen mieli.

Ensimmäistä kertaa minulle tuli tunne, että pitääkö luovuttaa? Miksi kidutan itseäni noilla kaikilla hormoneilla ja ikävillä sivuvaikutuksilla kun tulos on aina tämä? Miksimiksimiksi? Miksi meille kävi näin? Nyt pelkään ihan todella, että en ikinä näe plussaa raskaustestissä, en ikinä saa kokea raskautta, synnytystä ja onnea omasta lapsesta. Tai pääse enää koskaan edes alkionsiirtoon. Mitä minä sitten elämälläni teen? Minä en tiedä. Sitä ei tiedä kukaan. Eikä kukaan tai mikään voi auttaa. Nyt vaan pelolla odotan torstaita ja piikitän kaksi piikkiä mahaani iltaisin, vaikka sekin tuntuu nyt niin turhalta.

Kp 33 -> kp 1

Eli jälleen raskaustesti-magia toimi ja nyt se vuoto sitten alkaa. Voi että, olisin niin toivonut, että se olisi vasta tänään illalla tai huomenna alkanut, ja se kp 1 olisi ollut vasta siis huomenna. Nyt pitää huomiseen asti jännittää, että mitä mieltä polilla ollaan hoidon aloituksesta. Siis että voidaanko hoito aloittaa nyt vai pitääkö siirtää pääsiäisen takia ensi kiertoon. Kyllä ottaa päähän, jos hoito siirtyy, kun tässä on nyt pari viikkoa jännätty tuota menkkojen alkua. Ei mikään voi mennä niinkuin suunnitellaan.

Aamulla sanoinkin miehelle, että on tämäkin ollut kevät. Kakkoskierros alkoi jo heti tammikuun alussa ja edelleen ollaan lähtöruudussa. Koko kevät pyörinyt tämän ympärillä. Olisin niin toivonut, että nyt olisi päästy jatkamaan ja ehkäpä jopa saatu vietyä hoitokierros loppuun asti. Saa nyt nähdä, joudutaanko me sitä ihmettä nyt odottamaan toukokuulle asti. Minä en jaksaisi enää, odottaa ja odottaa. On tämä kyllä niin epäreilua, että koko ICSI-rumban alusta asti (eli viime syyskuusta) nyt on tilanne, että takana on yksi ainoa alkionsiirto lokakuussa.

Se on varmaa, että ensi yönä ei paljon nukuta. Kyllä niin jännittää se polille soittaminen. Mietin sitäkin vaihtoehtoa, että entäs jos pistokset aloitettaisiinkin vasta kp 3. Yleensä lyhyellä kaavalla ne aloitetaan kp 2-3 tilanteesta riippuen. Vai onko lääkäri sitä mieltä, että juuri tämä minun tilanne vaatisi sen mahdollisimman varhaisen vaiheen stimulaation aloituksen. Joka tapauksessa tässä menee aika tiukille nuo päivät ja huomennahan sen tietää, uskalletaanko polilla ottaa riskiä tuon pääsiäisen takia ja aloittaa hoitoa nyt. Hermot menee!