Home sweet home

Juhannus on juhlittu ja meillä oli mukava kesäreissu ystäviemme luo. Samalla kävimme Ikea-ostoksilla hankkimassa juttuja muutaman viikon päästä alkavaan vessaremonttiin. Kyllähän sieltä Ikeasta olisi taas voinut ostaa vaikka mitä... Muuten tuli syötyä hyvin, mutta onneksi sentään minulla oli lenkkivehkeet mukana ja kävin kahtena aamuna juoksulenkillä. Sain viettää aikaa ihanan, kohta 2-vuotiaan tyttösen, kanssa ja kova ikävä taas jäi... Niin mahtavaa kuin tuon pienen kanssa touhuaminen olikin, nyt kotona taas on se tuttu tyhjä tunne. Voi että, kuinka vilpitön tuollainen pieni ihminen on, sydämeni pakahtui, kun hän lähtiessämme häntä halatessani tarttui tiukasti kaulasta kiinni. Toivottavasti näemme pian taas. Kotiinkin oli kiva kuitenkin taas tulla. Totesinkin miehelleni, että on ihanaa kun on koti, johon on aina mukava palata.

Vierailua hiukan varjosti minun väsymykseni, joka johtuu varmaan tuosta Sepramista, jonka siis aloitin viikko sitten. Onneksi ystävämme ovat tietoisia meidän tilanteestamme ja sain olla siellä ihan omana itsenäni. Perjantaista lähtien olen myös huomannut aika reippaan mielialan laskun. Tämän pitäisi olla väliaikaista, mieliala voi laskea paljon alemmas kuin mitä se ennen lääkityksen aloitusta oli, mutta sitten sen pitäisi alkaa pikkuhiljaa nousta. Tänään olen ollut hirvittävän uupunut heräämisestä saakka. Ajattelinkin, että tänään sallin itselleni lepoa ja puuhailen kotona vain jotain pientä. Aamulla otin ensimmäistä kertaa kokonaisen (20 mg) Sepramin, ja sen jälkeen uupumus on nyt syventynyt ja pahoinvointikin näköjään on palannut. Heti, jos vähänkin tuntuu nälkäiseltä, alkaa myös etova olo. Toivottavasti nämä sivuoireet ovat tosiaankin vain ohimeneviä, ei ole kiva kun vähän väliä ällöttää ja pää käy puoliteholla väsymyksen takia. Ylihuomiseksi minulla onkin varattu aika polin terapeutille ennen hänen lomaansa. Jospa tämä tästä joskus, pikkuhiljaa....

Hyvää keskikesän juhlaa!

Toivotan kaikille jo tässä vaiheessa hyvää keskikesän juhlaa, mittumaaria, lithaa ja juhannusta, millä nyt kukin tätä juhlaa kutsuu. Me lähdemme huomenaamulla pienelle ansaitulle kesäreissulle ystäviemme hoteisiin ja palaamme kotiin sunnuntaina. Tämä lienee kesän ainoa reissu minulle ja on kyllä aivan ihanaa päästä pois kotoa muutamaksi päiväksi muihin maisemiin. Hieman jännittää, miten huominen automatka menee, sillä minulle tuo Sepram on aiheuttanut pahoinvointia. Eilinen oli aika paha, mutta tänään oli jo niin hyvä päivä, että pääsin salillekin. Hieman on etova olo koko ajan, mutta onneksi ei nyt niin paha enää. Jospa se taas huomenna olisi astetta parempi.

Muistakaahan taiat! ;)

Lääkärillä

Kävin tänään lääkärin vastaanotolla koskien rytmihäiriöitä ja kohonnutta verenpainetta. Siellä oli kesäkandi hommissa ja aluksi olin epäileväinen, kun minun silmiini hän näytti niin pikkutytöltä. Mutta ote työhön sai minut vakuuttuneeksi siitä, että ottaa minut tosissaan ja oli kyllä tosi tarkka. Kotona mitatut arvot ovat viime aikoin olleet suht ok, alapaine on ollut vähän koholla. Lääkärin mittaamana verenpaine odotetusti huiteli pilvissä. Muljauksia on tuntunut silloin tällöin. EKG oli normaali, mutta vasemman kammion hyvin lievä laajentuma (raja-arvo 35, minulla oli 36) viittaa lievään sydämen rasitukseen. Minulla on pulssi kyllä korkea (se on kyllä meillä perinnöllistä) ja sitäkin nyt pyritään madaltamaan. Eli lääkitystä hieman nostettiin.

Vihdoin ja viimein otin puheeksi mielialani. Toki puhuimme tästä lapsettomuusongelmastakin. Lääkäri teetti minulla BDI-testin jolla arvioidaan masennuksen tasoa. Minulle oli iso yllätys, että pistemääräni (19) oli lääkärin mukaan keskivaikean masennuksen rajoilla, vaikka yritin vastata kysymyksiin mahdollisimman positiivisella mielellä, mutta rehellisesti. Itse ajattelin, että olisin siellä korkeintaan lievän masennuksen alarajoilla. Päätimme sitten aloittaa lääkityksen (Sepram), vaikka olen sitä vastaan taistellut jo viimeiset puoli vuotta. Polin terapeuttihan on tuota lääkityksen mahdollisuutta väläytellyt pitkin kevättä. Nyt ajattelin, että pakko kai se on myöntyä, että saataisiin aisoihin nyt tämä, että ei ainakaan pahemmaksi mene. Ensimmäisen viikon ajan otan puolikkaan tabletin päivässä sivuvaikutusten lieventämiseksi ja sitten jatkan kokonaisella. Lääkäri oli ensin sitä mieltä, että pitäisi konsultoida hoitavaa gynekologia lapsettomuuspolilla, että vaikuttaako tämä lääkitys mitenkään hoitoihin. Kun sanoin, että seuraava hoito meille tehdään aikaisintaan loppusyksystä, hän päätti, että lääkitys on sitten parempi aloittaa nyt heti, että nähdään, onko sillä vaikutusta. Jos nyt kävisi sellainen ihme, että tulisinkin luomusti raskaaksi, lääkkeestä ei ole haittaa. Viimeisellä kolmanneksella sitä ei kuulemma kuitenkaan pidä käyttää. Syksyllä pitää sitten polilla tietysti ottaa puheeksi tämä lääkitys. Minä pelkäsin kauheasti tätä lääkitystä varsinkin siksi, että paino nousisi. Sain nimittäin aikoinaan ne nyt karistamani kymmenet lisäkilot kun sairastuin vaikeaan masennukseen silloin 90-luvun lopulla ja lääkearsenaalien seurauksena. Tämä lääke ei kuitenkaan vaikuta painoon, ja lääkäri sanoi, että se saattaa jopa hillitä ruokahalua. Nyt katsotaan kuukausi, ja sitten on soittoaika lääkärille, jolloin katsotaan siis, että millä tolalla on sekä verenpaine että mieliala.

Toisaalta olen ihan kamalan pettynyt itseeni. Kun masennuslääkitys purettiin viimeksi vuonna 2003, päätin, etten tarvitse niitä enää ikinä. Mutta en minä silloin vielä tiennyt, mitä elämä tuo tullessaan. Toisaalta olen pikkuisen tyytyväinen itseeni, kun viimein päätin, että nyt tähän oloon pitää puuttua ja se olen minä itse, jonka se pitää tehdä. Pakko myöntää, että en voi hyvin, ja olen valmis tekemään asialle jotain. Mitä nopeammin sen parempi. Liikunnan aion pitää edelleen tiiviisti mukana, koska se selvästi auttaa mielialaani. Lääkärikin oli tästä tietysti samaa mieltä. Saa nähdä, miten tämä nyt tästä etenee...

Avautumista

Viime yönä näin unta, että raskaustestissä komeili kaksi kirkkaanpunaista viivaa. Kaksi kirkuvanpunaista. Olin niin yllättynyt ja niin onnellinen! Silti siinä unessa oli sellainen tunnelma, että voiko tämä oikeasti olla totta. Heräsin itikan ininään kesken unen, onnentunteen keskellä, ja minulla oli oikeasti hymy naamallani. Ja todellisuus iski niin kovasti, että vedet alkoivat valua silmistä. Se oli unta, taas. Loppukierron aika tekee taas tepposiaan, vaikka en todellakaan tietoisesti millään tasolla ajattele, että olisi voinut tärpätä. Ne ajat ovat elämässäni lopullisesti ohi, niinkuin olen ennenkin kirjoittanut.

Pääni on taas täynnä ihan kaikkea. En ole paljon kirjoitellutkaan ja kommentoinut muidenkaan blogeja, kun olen yrittänyt tunkea tätä lapsettomuusasiaa jonnekin taka-alalle. Mutta ei siitä pääse eroon. Tai minä en ainakaan pääse. Joka päivä siitä joku muistuttaa. Ei mihinkään pääse pakoon raskausvatsoja, vauvoja, pikkulapsia, onnellisia perheitä... Varsinkaan näin kesäaikaan. Sieltä ne mammat taas hyökkäysvaunuineen vyöryvät vieden koko jalkakäytävän, puhisin eilenkin mielessäni lenkillä. Kateellisena, katkerana. Itseäni ja ajatuksiani inhoten. Pitäisikö minun vaan hautautua kotiin neljän seinän sisälle, ettei tarvitsisi kohdata sitä kaikkea? Tuskin sekään tekisi hyvää mielenterveydelleni. Välillä minulla on hyviäkin päiviä. Välillä taas suru iskee täysillä päälle. Usein iltaisin peiton alla itkettää. Ei tätä tosiaan vaan pääse pakoon. Vaikka en suoranaisesti edes ajattelisi koko lapsettomuutta, pohjavire on sellaista matalalentoa. Onneksi tulee silti myös niitä hyviäkin hetkiä. Mutta vähän silti huolettaa, kun nyt on tällaista, niin mitä se on sitten syksyllä, jonka ajatteleminen alkaa ahdistaa jo nyt?

Viime aikoina on tullut plussia useampiakin lapsettomuusbloggaajille. En sano tätä mitenkään tuomitsevana, vaan tämänhetkistä omaa pahaa oloani kuvaten: aina kun joku laittaa ultrakuvansa blogiinsa, en voi enää sinne mennä ainakaan niin pitkään kun se kuva on siinä etusivulla näkyvillä. Vaikka olenkin iloinen kyseisten ihmisten puolesta, se ultrakuvan lävähtäminen naamalle vaan sattuu liikaa. Sattuu, sattuu ja sattuu, eikä sille vaan voi mitään. Jokainen saa laittaa omaan blogiinsa mitä haluaa, ja toki suon sen ilon jokaiselle lapsettomuudesta kärsineelle, mutta tosiaan itse en pysty niitä kuvia katsomaan. Enkä muutenkaan pysty pidemmän päälle seuraamaan blogeja, jotka muuttuvat raskausblogeiksi. Mutta luulisin, että lapsettomuushistorian omaavat tämän asian aivan hyvin ymmärtävät.

Myös sekundaarinen lapsettomuus on minua mietityttänyt. Onko se oikeasti lapsettomuutta lainkaan? Siis eikö sana lapsettomuus tarkoita kirjaimellisesti sitä, että ei ole yhtään lasta? Minusta olisi korrektimpaa puhua hedelmättömyydestä tai infertiliteetistä tai jostain muusta vastaavasta, jos lapsi(a) kuitenkin on. Enkä halua vähätellä sekundaaristen tuskaa, varmasti se vauvankaipuu on yhtä kova kuin meillä primaarisillakin. Mutta mielestäni on kyse kuitenkin kahdesta aivan eri asiasta: me primaariset emme ole koskaan saaneet olla raskaana (ainakaan loppuun asti), kokeneet synnytystä, saaneet pitää omaa vauvaa sylissä, tuntea vanhemmuutta iloineen ja suruineen. Meillä on pelko, ettemme sitä koskaan koe, emmekä saa nähdä lapsemme kasvavan, ja ettemme saa olla koskaan isovanhempiakaan. Sekundaaristen kohdalla tilanne on ihan eri, kun heillä kuitenkin edes vähintään se yksi lapsi on. En halua tällä aiheuttaa mitään vastakkainasettelua primaaristen ja sekundaaristen välille, mutta minua hiukan vaivaa tuo lapsettomuus-termin käyttö sekundaaristen yhteydessä.

Noniin, tulipa avauduttua. Onneksi on liikunta, johon voin purkaa myös oloani. Kokeilin päännollausta myös ottamalla kännit kahtena peräkkäisenä lauantaina, mutta se ei toiminut (ylläri!). Jälkeenpäin olo oli vaan huonompi ja viikolla karistettu paino tuli turvotuksena takaisin. En suosittele. Liikuntaa mieluummin. Tulee sitä juhannuksena varmasti muutama otettua ja kesän aikana muutenkin, mutta ei enää tuollaisena päännollausmeininkinä.

O niinkuin ovulaatio ja onnistuminen

Tuntuu jotenkin omituiselta tietää, että kroppani vetelee viimeisiään lisääntymiskykynsä osalta. Jos en paremmin tietäisi, luulisin tällä hetkellä olevani oikea hedelmällisyyden jumalattaren perikuva, noin niinkuin lievästi liioiteltuna. Meneillään on oikea superovulaatio. Ilmeisesti molemmilta puolilta vieläpä. En ole kylläkään mitään testejä tehnyt, mutta jo pari päivää on ollut sellaiset tuntemukset molemmin puolin, että ei voi erehtyä. Itse iso O oli ilmeisesti eilen tai sitten se tulee vasta tänään. Miestä kyllä vietiin eilen, mutta eipä tuo valittanut :D. Onhan se silti turhauttavaa kun tietää, ettei siitä mitään seuraa raskausrintamalla. Silloin entisessä elämässä kun en vielä tiennyt mitä tiedän nyt, olisin ollut nyt loppukierron kuin tulisilla hiilillä jännätessäni kuinka käy. Nyt nautiskelen vain ovisajan muista luontaiseduista ja yritän olla miettimättä sitä, kuinka turha koko kuukautiskiertoni taitaa meille olla.

O tuntuu olevan tämän viikon kirjain muutenkin. Vasta eilen kirjoitin Olostani, kuinka se on ollut alakuloinen. Jo kirjoittaminen helpotti, taas. Vei sen pahimman terän ahdistukselta. Toinen hyvä asia oli Onnistumisen tunne. Sain opettajalta hyvää palautetta esseestä, jonka kanssa kamppailin viime ajat. Oli niin kamalan vaikeaa keskittyä siihen. Lopuksi kuitenkin kirjoitusvaiheessa näppis taas sauhusi ja tuloksena oli kurssin arvosana 4. Olen todella tyytyväinen tuohon, kun suhteutan sen viime aikoina vallinneeseen mielentilaani. Mukava oli saada palautetta erityisesti "hyvästä otteesta kirjoittamiseen". Minä yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Eniten tietysti silloin, kun saan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Esseissäkin aina vaikein osuus on se lähteiden läpikäyminen ja niiden analysointi. Omaa pohdintaa ja mielipiteitä kyllä syntyisi vaikka sivukaupalla. Kyllähän se kirjan kirjoittaminen on ollut minun unelmani jo pikkutytöstä asti. Luulen sen unelmaksi jäävänkin. Ei minulla ole resursseja moiseen. Eikä tarpeeksi taitoakaan. Kirjoittamiseni on liiankin luovaa, siihen pitäisi saada kurinalaisuutta mukaan. Tuskin saisin mitään julkaistuksi. Ja sitten jos saisinkin, pelkäisin sitä, mitä muut ajattelevat tekstistäni. Se olisikin kaikkein kauheinta koko hommassa.

Onnistumisen tunne tuli myös eilen lenkillä kun selvisin siitä kunnialla, vaikka puolivälistä asti satoi vettä ja kastuin ihan läpimäräksi ja kylmäkin tuli. Tänään on vuorossa salilla kuntosaliohjelman päivitys, saadaan lisää haastetta sinnekin. Verenpainekin näytti edes vähän paremmalta tänä aamuna: 1. 134/87 ja 2. 123/88. Olin kyllä jo lääkkeen ottanut ennen mittausta. Ja mittari pitäisi kalibroida, mutta en nyt ehdi viedä sitä ennen lääkärikäyntiä. Tämmöistä tänä aamuna. Ehkä nyt saatte pienen käsityksen siitä, millaista ylös-alas -sahaamista tämä mielialani on viimeaikoina ollut. Rankkaa!

Oloja

Missähän nyt mennään. En ole ihan varma itsekään. Yleisoloni on alakulo, vaikka en minä tietoisesti halua olla surullinen, mutta jotenkin alavireistä on. Minusta tuntuu, että en oikein jaksa innostua mistään. Kyllähän minä hetkellisesti innostun esimerkiksi hyvin menneestä salitreenistä tai lenkistä. Mutta siinäpä ne ilonaiheet ovatkin. Lapsettomuus ja kaikki siihen liittyvä on nyt kauhean pinnalla. Tuntuu, että kaikki vauvoihin, raskauteen, lapsettomuuteen ja mikä vähänkin viittaa hedelmällisyyteen tai sen puutteeseen, satuttaa. Jos telkkarista tulee joku Muksu-purkkiruokamainos, käännän pääni pois. En voi katsoa. Peittelen tätä oloa mieheltäni, koska haluaisin antaa hänelle mahdollisuuden täydelliseen lomaan tästä aiheesta. Kärsin mieluummin yksin.

Tuleva syksy ahdistaa mieltäni. Tiedän, että siitä tulee rankka. Opiskelun saralla tulee kaksi viimeistä kurssia, jotka vaativat paljon (ja nyt kesällä pitäisi hoitaa myös pari kurssia pois). Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, en pysty opiskelemaan yhtä aikaa käynnissä olevan hoidon kanssa. Ja en tiedä, onko syksyllä töitä. Toivon, että olisi, mutta sitten ainakaan tuskin jaksan enää hoitorumbaa siihen päälle. Koko seuraava hoito ahdistaa. Aiemmin vielä en jaksanut odottaa seuraavaa hoitoa. Nyt se vaan pelottaa ja ahdistaa. Kun kerran on kokenut hoidon keskeyttämisen huonon vasteen takia, se pelko ei ikinä poistu. Olinhan viime hoidonkin aikana melkein hysteerinen ensimmäisssä ultrassa ja sen jälkeen, kun ei ollut varmaa, tuleeko taas keskeytys. Ja sitten se alkioiden menetys. Ei vaan voi luottaa yhtään mihinkään. Ja isoimpana pelkona se ainainen epäonnistuminen. Miten monta sellaista kestää? Miten monta pikkuista vauvantaimen menetystä kestää? Vaikka kyse on "vain" muutaman solun kokoisesta alkiosta, on se silti se lähtökohta, mistä ihminen lähtee kasvamaan. Kaikki siihen pieneen ihmiseen tarvittava aines on niissä pikku soluissa. Kuka helvetti sen päättää, kuka saa kehittyä vauvaksi ja kuka ei?

Olen pysytellyt pois lapsettomuusblogeista ja -palstoiltakin ajatellen, että jos oloni parantuisi kun en koko ajan lueskele näitä juttuja. Mutta ei niin ole käynyt. Silti ihan huomaamatta ajatukset menevät tähän. Viime aikoina on muutama plussakin tullut pitkään yrittäneille bloggaajille, ja olen heidän puolestaan iloinen. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän olevani myös kateellinen. Miksi meillä ei vaan voi onnistua?

Sain eilen ajan tk-lääkärille kahden viikon päähän. Perjantaina otetuissa verikokeissa ei ollut mitään häikkää. Kaikki arvot olivat hyviä, mitä siinä nyt otettiin, ainakin kalium, natrium, trombosyytit, puna- ja valkosolut, hemoglobiini, paastosokeri, kolesterolit. Kai siinä oli vielä jotain muitakin, mutta kaikki siis kunnossa. Sain käskyn mittailla verenpainetta ennen lääkäriaikaa. Ja siellähän on joku kesäkandi, tietenkin. Mutta hän kuulemma konsultoi toki kokenutta lääkäriä, jos tarvitsee. Luulen, että minun tapauksessani tarvitsee kun pitää ottaa huomioon kokonaistilanne, hedelmöityshoidot ja raskaustoive. Ja aion kaataa sinne kaikki, mitä nyt on. Tämä ylivirittyneisyys, alakulo, pääkivut, niska-hartiajumit, rytmihäiriöt, ahdistuksen. Minä en vaan jaksa tällaista oloa enää. En tiedä, onko tämä kaikki, niin fyysiset kuin psyykkisetkin oireet, nyt seurausta niin raskaasta syksystä ja keväästä. Välillä tässä oli jo helpompi kausi, mutta nyt taas näköjään mennään alaspäin. Tämäkin tuntuu niin kuluttavalta, jatkuva mielialanvaihtelu ylös-alas. En tiedä.