Jälleen on alkanut uusi vuosi. Tämä vuosi on ensimmäinen varmaan koskaan, kun en odota mitään. Ei lupauksia, ei toiveita. Ei mitään.
Vuosi 2015 oli elämäni raskaimpia vuosia. Ehkäpä jopa kaikkein raskain. Minulla on menneisyydessä hyvin rankkoja aikoja, varsinkin 1990-luvun lopulla. Loppusyksystä 1998 kevääseen 1999 en muista juuri mitään. Sairastin tuolloin vaikeaa masennusta ja lähellä oli, etten olisi täällä enää. Tuolloin vain ja ainoastaan vahva tukiverkosto (perhe ja ystävät) pitivät minut juuri ja juuri pinnalla, estivät lopullisen vajoamisen. Sekä tietenkin lääkitys ja oikeanlainen, tiivis hoitosuhde mielenterveyspuolelle. Tuolloin olin kuitenkin hyvin nuori, vasta 19-vuotias.
Nyt olen 36-vuotias. En voi verrata itseäni tuonne 90-luvun lopun minään. Eikä sitä tilannetta voi verrata tähän. Nyt minulla on takana roimasti elämänkokemusta, niin hyvässä kuin pahassakin. Luulisin, että se on nimenomaan yksi syy, että täällä jotenkin selvitään. Jos olisin joutunut tähän samaan kohtaan 10 vuota sitten 26-vuotiaana, en tiedä, olisinko seonnut lopullisesti. Voi olla. Nyt minulla on vahva parisuhde, jo yli 16 yhteistä vuotta takana. Mieheni olikin yksi sellainen tekijä, joka aikanaan oli auttamassa eteenpäin. Me aloimme seurustella syksyllä 1999. Tosin pahin aika oli jo silloin ohitse. En olisi todellakaan pystynyt mihinkään oikeaan parisuhteeseen vielä aiemmin.
Tiedostan, että en ole oikeasti vielä käsitellyt viime vuoden tapahtumia juurikaan. Minä en vaan pysty. Minä en pysty ajattelemaan vieläkään tulevaa. Oikeastaan tällä hetkellä minulla on hyvin vähän motivaatiota yhtään mihinkään. Toisaalta nämä ajatukset ovat vähän pelottavia. Ne voivat ennakoida masennusjaksoa. Mutta kun en vaan nyt jaksaisi alkaa käsitellä yhtään mitään. En todellakan jaksa mennä ainakaan puhumaan millekään psykologille. Tiedän, miten ne keskustelut toimivat. Olen käynyt niin paljon terapiassa, että tiedän. Enkä vaan millään jaksaisi mennä taas jollekin uudelle ihmiselle selittämään kaikkea alusta asti ja kuulemaan ne samat jutut, jotka olen kuullut jo niin monta kertaa aiemminkin.
Haluaisin olla iloisempi, nauravaisempi, sosiaalisempi. Niinkuin normaalisti olen. Mutta en vaan jaksa nyt välittää. En ole näistä tuntemuksista oikeastaan kenellekään edes puhunut. Puhuminen vaan tuntuu nyt niin vaivalloiselta. En jaksa alkaa aukomaan sitä vyyhtiä.
Tällä hetkellä en halua nähdä raskausmahoja. En vauvoja. En pikkulapsia. En halua kuulla ja nähdä lapsiperhekeskusteluja. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, epäonnistuneeksi. Sitähän minä olen.
Siispä. Minulla ei ole mitään odotuksia vuodelle 2016. Elän vaan päivä kerrallaan.
Hui. Tulipa kamalan synkkä teksti. Ei tämä kaikki varmaankaan minusta päällepäin näy. Mutta tältä minusta tuntuu juuri nyt. Ja silti suhtaudun tähänkin nyt jotenkin järkiperäisesti, että jospa tämä tästä joskus. Olen selvinnyt ennenkin, niin kai tästäkin joskus? Onneksi on edelleen se tukiverkosto. Perhe ja ystävät.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste itsetunto. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
keskiviikko 25. kesäkuuta 2014
Lääkärireissuja ja treeni(ym.)ahdistusta
Täällä sitä möllötetään kotisohvalla. Olen nyt toista viikkoa sairauslomalla ja vielä ensi viikkokin menee näin. Vaikeaa on nyt ollut. Ensinnäkin se viimeviikkoinen lääkärikäynti oli katastrofi. Kyse oli vastavalmistuneesta, joka ei kyllä ollut ollenkaan tilanteen tasalla. Minun tämä tilanteeni kun nyt on monen asian summa, olin varmastikin liian kova pala purtavaksi ja tällä kyseisellä henkilöllä ei vaan kokemus riittänyt. Ihmettelen vaan, että miksei konsultoinut jotain kokeneempaa, kun selvästi oli epävarma. Sieltä tuli vaan kauheesti teoriafaktaa kaikesta mahdollisesta. Ja litaniaa siitä, mitä hän ei voi tehdä. Viesti oli lähinnä se, että nyt lepäät pari päivää, tsemppaat ja menet töihin. Et käy salilla, vaan lenkkeilet. Kun kerran et ole enää ylipainoinenkaan, niin nivelet kestää. DAAA??? Aijaa, oon kyllä tässä lenkkeillyt viime kuukausina joo, mutta kun sekään ei nyt onnistu. Tälle kuulemma lääkäri ei voi mitään. Pahinta oli, kuinka hän suhtautui tämänhetkiseen pahaan olooni lapsettomuudesta. Eihän tässä voi olla kyse stressireaktiosta, kun lapsettomuushoidot on lopetettu jo vuosi sitten ja se lahjasoluhoitokaan ei ajankohtainen. Tässä kohtaa minulla meinasi todella keittää yli ja ajattelin, että tälle ei vaan voi puhua yhtään mitään. Siis millä tapaa lapsettomuus ei ole ajankohtainen stressinaiheuttaja???? Anteeksi vaan, mutta kyllä tämä on läsnä elämässäni joka v*tun päivä koko helvetin elämäni loppuun saakka! Sen kanssa vaan pitää oppia elämään, mutta just nyt se vaan on niin kamalan vaikeaa. Minulle tuli niin paha olla, kun olin hänelle kuitenkin kertonut elämäni kamalimmista asioista, ja ihan kuin minä olisin jotenkin väärässä omien tuntemuksien suhteen. Hän ei voi kirjoittaa pidempää sairauslomaa, kun et sinä ole varsinaisesti sairas. Näin ne sanat kuuluivat... Käden tilanteeseenkaan hän ei reagoinut millään tapaa, kehotti vaan välttämään salitreeniä, joka käy käteen. Tell me something new... Eli siis viime viikon loppuun asti (4 pv) kirjoitti saikkua. Vaikka työpsykologi oli sitä mieltä, että ei tässä muutama päivä riitä. Ja tämänkin viestin tämä lääkäri sivuutti täysin, vaikka kysyikin mitä psykologi oli sanonut. Ristiriitaiselta tuntui, kun lääkäri sanoi, että tässä on nyt tärkeintä, ettet sairastu uudestaan masennukseen, kun sinulla on siihen kuitenkin riski. Niin. Mutta ei sitten voinut tehdä mitään asian eteen kuitenkaan. Että tässä olisi nyt neljä päivää aikaa toipua työkuntoon. Not gonna happen.
Noh, se keskiviikkoilta ja seuraava yö menivät sitten itkien ja valvoen. Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja varasin ajan toiselle lääkärille. Onneksi työterveyssihteeri ymmärsi asian puhelimessa ja itsekin totesi, että nyt ei ole mennyt asiat niin kuin niiden olisi pitänyt. Uuden lääkäriajan sain kuitenkin vasta maanantaille. Juhannus tuli, oli ja meni. Oltiin vain kahdestaan kotona. En olisi jaksanutkaan yhtään ketään muuta ihmistä. Fyssarilla kävin vielä perjantaiaamuna ja onneksi se sai kuitenkin minut vähän rentoutumaan eikä ollut sitten niin paha olla. Juteltiin myös, että voisin aloittaa kevyesti salilla tällä viikolla treenikokeilut, jos on hyviä päiviä. Huonona päivänä ei pidä mennä. Minäpä päätin, että menen maanantaina. Ja kun minä päätän, niin minä teen. Menin, vaikka ei todellakaan ollut hyvä päivä, jännitin sitä uutta lääkärikäyntiäkin niin. Oltiin miehen kanssa mietitty minulle kevyt selkätreeni, vain neljä liikettä. Ei mitään muuta. Kun aloin tehdä ylätaljaa, koko kroppa alkoi vapista. Ja painoa siinä taljassa ei ollut edes normi lämppäpainon vertaa. No, vapina meni ohi ja vähän jo tulikin fiilistä, että selkähän ottaa vastaan jotain! Alataljassa sitten alkoi oksettaa. Liikaa painoa. Käteen alkoi sattua. Vielä minä rämmin ne kulmasoudut (minipainoilla) ja selkäpenkin läpi, mutta oli niin paha olo! Oksetti. Ja se peilikuva, salilla kun niitä riittää. Se vaan pahensi oloa. Kun ei ole enää lihaksia, vain läskiä ja nahkaa. Treenitoppikin roikkui olkapäiltä, kun ei siellä enää ole mitään muotoa. Äkkiä kotiin ja iso itku.
Iltapäivällä oli sitten se seuraava lääkärikäynti ja vihdoin minut otettiin vakavasti. Tämä lääkäri oli aika järkyttynyt sen edellisen toiminnasta. Hän teetti BDI-testinkin, ja tuloksia säikähdin, koska se antoi pisteet 30 (vakava masennus). Lääkäri lohdutteli, että ei tämä ole mikään diagnoosi, vaan kuvaa vain tämänhetkistä tilannetta. En ole kuitenkaan sen oloinen, että kärsisin masennuksesta sairautena. Oireiluni ovat jonkin verran samansuuntaisia kuin paniikkihäiriössä ja yleensä ahdistuneisuudessa ja kaipaan todellakin nyt rauhaa ja lepoa. Sanoin, etten kuitenkaan halua kovin pitkää sairauslomaa, joten päädyttiin yhdessä kahteen viikkoon. Myös siitä oltiin yhtä mieltä, ettei sitä mielialalääkettä tarvitse ottaa takaisin, kun en sitä itse halua. Yritetään nyt ainakin vielä ilman olla. Tämä lääkäri myös otti heti asiakseen myös tämän olkapää-käsitilanteen ja kyselemättä printtasi minulle lähetteen jonka vien fyssarille huomenna, kun seuraavan kerran sinne menen (eli ei tarvitse ihan kokonaan itse maksaa niitä käyntejä). Tämä lääkäri oli myös ihmeissään siitä, etten ollut mitään lähetettä saanut jo tammikuussa, kun tämän vaivan kanssa ensi kertaa lääkärissä kävin. Silloin hoitona oli vain hirmu liuta lääkkeitä ja kehotus välttää treeniä.
Tänään ajattelin kokeilla lenkkiä. Juoksulenkkiä. En päätä mitään, koska sitten vedän taas itseni ihan piippuun. Tai siis päätän sen, että jos itseni sinne lenkille saan, niin juoksuaskel vaihtuu kävelyksi heti, jos hiukankaan tulee huono olo. Ja sykkeitä seuraan, ei saa nousta liikaa. Vielä en ole pystynyt päättämään, että tänään syön kunnolla. Tai yritin, mutta tiedän jo, etten pysy tuossa päätöksessä. Miksi minä en sitten tällaisissa päätöksissä pysykään niin helposti? Aika jännä.
Loppuun vielä kaksi positiivista asiaa, mitkä ovat piristäneet mieltä. Eilinen vierailu ystäväni ja kummityttöni luona. Hirmuisesti sain energiaa tuosta pienestä, minulle niin rakkaaksi tulleesta tytöstä. Miten vilpitön onkaan lapsen mieli. Mihin se katoaa meistä aikuisista? Annettaisiin mekin enemmän tunteemme näkyä, niin ilon kuin pahankin mielen. Olisiko silloin kaikilla parempi olla? Onko mahtavampaa, kun ilostuu toisen näkemisestä niin että alkaa hyppiä ja pomppia <3 Tai kun tulee paha mieli, niin syli lohduttaa. Lapset oppivat aikuisilta, mutta kyllä minun mielestäni meillä aikuisillakin on lapsilta opittavaa.
Toinen piristys: työkavereilta kotiovelle tullut ihana kukkakimppu. On mukava tietää, että minusta välitetään, vaikka en nyt jaksakaan olla töissä <3
Ja kyllä tämä kirjoittaminenkin taas vähän helpotti :)
Noh, se keskiviikkoilta ja seuraava yö menivät sitten itkien ja valvoen. Seuraavana aamuna soitin työterveyteen ja varasin ajan toiselle lääkärille. Onneksi työterveyssihteeri ymmärsi asian puhelimessa ja itsekin totesi, että nyt ei ole mennyt asiat niin kuin niiden olisi pitänyt. Uuden lääkäriajan sain kuitenkin vasta maanantaille. Juhannus tuli, oli ja meni. Oltiin vain kahdestaan kotona. En olisi jaksanutkaan yhtään ketään muuta ihmistä. Fyssarilla kävin vielä perjantaiaamuna ja onneksi se sai kuitenkin minut vähän rentoutumaan eikä ollut sitten niin paha olla. Juteltiin myös, että voisin aloittaa kevyesti salilla tällä viikolla treenikokeilut, jos on hyviä päiviä. Huonona päivänä ei pidä mennä. Minäpä päätin, että menen maanantaina. Ja kun minä päätän, niin minä teen. Menin, vaikka ei todellakaan ollut hyvä päivä, jännitin sitä uutta lääkärikäyntiäkin niin. Oltiin miehen kanssa mietitty minulle kevyt selkätreeni, vain neljä liikettä. Ei mitään muuta. Kun aloin tehdä ylätaljaa, koko kroppa alkoi vapista. Ja painoa siinä taljassa ei ollut edes normi lämppäpainon vertaa. No, vapina meni ohi ja vähän jo tulikin fiilistä, että selkähän ottaa vastaan jotain! Alataljassa sitten alkoi oksettaa. Liikaa painoa. Käteen alkoi sattua. Vielä minä rämmin ne kulmasoudut (minipainoilla) ja selkäpenkin läpi, mutta oli niin paha olo! Oksetti. Ja se peilikuva, salilla kun niitä riittää. Se vaan pahensi oloa. Kun ei ole enää lihaksia, vain läskiä ja nahkaa. Treenitoppikin roikkui olkapäiltä, kun ei siellä enää ole mitään muotoa. Äkkiä kotiin ja iso itku.
Iltapäivällä oli sitten se seuraava lääkärikäynti ja vihdoin minut otettiin vakavasti. Tämä lääkäri oli aika järkyttynyt sen edellisen toiminnasta. Hän teetti BDI-testinkin, ja tuloksia säikähdin, koska se antoi pisteet 30 (vakava masennus). Lääkäri lohdutteli, että ei tämä ole mikään diagnoosi, vaan kuvaa vain tämänhetkistä tilannetta. En ole kuitenkaan sen oloinen, että kärsisin masennuksesta sairautena. Oireiluni ovat jonkin verran samansuuntaisia kuin paniikkihäiriössä ja yleensä ahdistuneisuudessa ja kaipaan todellakin nyt rauhaa ja lepoa. Sanoin, etten kuitenkaan halua kovin pitkää sairauslomaa, joten päädyttiin yhdessä kahteen viikkoon. Myös siitä oltiin yhtä mieltä, ettei sitä mielialalääkettä tarvitse ottaa takaisin, kun en sitä itse halua. Yritetään nyt ainakin vielä ilman olla. Tämä lääkäri myös otti heti asiakseen myös tämän olkapää-käsitilanteen ja kyselemättä printtasi minulle lähetteen jonka vien fyssarille huomenna, kun seuraavan kerran sinne menen (eli ei tarvitse ihan kokonaan itse maksaa niitä käyntejä). Tämä lääkäri oli myös ihmeissään siitä, etten ollut mitään lähetettä saanut jo tammikuussa, kun tämän vaivan kanssa ensi kertaa lääkärissä kävin. Silloin hoitona oli vain hirmu liuta lääkkeitä ja kehotus välttää treeniä.
Tänään ajattelin kokeilla lenkkiä. Juoksulenkkiä. En päätä mitään, koska sitten vedän taas itseni ihan piippuun. Tai siis päätän sen, että jos itseni sinne lenkille saan, niin juoksuaskel vaihtuu kävelyksi heti, jos hiukankaan tulee huono olo. Ja sykkeitä seuraan, ei saa nousta liikaa. Vielä en ole pystynyt päättämään, että tänään syön kunnolla. Tai yritin, mutta tiedän jo, etten pysy tuossa päätöksessä. Miksi minä en sitten tällaisissa päätöksissä pysykään niin helposti? Aika jännä.
Loppuun vielä kaksi positiivista asiaa, mitkä ovat piristäneet mieltä. Eilinen vierailu ystäväni ja kummityttöni luona. Hirmuisesti sain energiaa tuosta pienestä, minulle niin rakkaaksi tulleesta tytöstä. Miten vilpitön onkaan lapsen mieli. Mihin se katoaa meistä aikuisista? Annettaisiin mekin enemmän tunteemme näkyä, niin ilon kuin pahankin mielen. Olisiko silloin kaikilla parempi olla? Onko mahtavampaa, kun ilostuu toisen näkemisestä niin että alkaa hyppiä ja pomppia <3 Tai kun tulee paha mieli, niin syli lohduttaa. Lapset oppivat aikuisilta, mutta kyllä minun mielestäni meillä aikuisillakin on lapsilta opittavaa.
Toinen piristys: työkavereilta kotiovelle tullut ihana kukkakimppu. On mukava tietää, että minusta välitetään, vaikka en nyt jaksakaan olla töissä <3
Ja kyllä tämä kirjoittaminenkin taas vähän helpotti :)
keskiviikko 11. kesäkuuta 2014
Ahdistusoksennus
Tästä tulee ahdistuksenpurkupostaus. Varoituksen sana siis, että teksti on sekavaa ja jäsentymätöntä. En saa nyt purettua oloani oikein mihinkään, kun treenit on pannassa ylirasituksen takia enkä oikein halua nyt enää ketään läheistäkään vaivata ainaisella valituksellani. Ja minusta tuntuu ettei kukaan kuitenkaan tajua mistään mitään. Nyt vaan pursuaa niin, että kirjoitan sitten sen tänne.
Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?
Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?
PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.
SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.
ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.
Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.
Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.
Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.
Nyt ei mene mitenkään kovin vahvasti. Minulla on ollut jo useamman viikon ajan melko vaikeaa. Kun masennuslääkityksen lopetuksen kanssa yhtä aikaa on tullut kehon ylirasitus, on tämä kaikki vaan nyt liikaa. Lisäksi työssä on ollut kova stressi ja työn jatkokin on taas katkolla kesän jälkeen. Tähän päälle se tosiasia, ettei minulla ole ollut kunnon lomaa vuoteen. Viimeksi olin lomalla (lue: työttömänä) nelisen viikkoa viime vuoden toukokuussa ja se aika meni toipuessa hoitojen aiheuttamista henkisistä ja fyysisistä rasituksista. Tuon jälkeen pisin vapaa on ollut viikko. Pätkätyöläisen arkea siis. Kuinka kauan tätä jaksaa?
Satutin käteni viime syksynä kuntonyrkkeilytreeneissä ja se vamma jäi hoitamatta aikanaan. Menin työfyssarille ja hänen kauttaan työterveyslääkärille vasta tammikuussa. No, muutaman viikon tulehduskipulääkekuuri siihen ja lepoa kädelle. Töissä piti käyttää rannetukea. Se alkoi kuormittaa enemmän kyynärpäätä ja olkapäätä, jotka ovat olleet kipeinä siis jo monta kuukautta. Nyt olen käynyt muutaman kerran omt-fysioterapiassa, jossa on löytynyt syitä mm. kireistä lihaskalvoista, olkapään virheasennosta, liian kovasta treenistä ja vähäisestä palautumisesta, kovasta henkisestä kuormituksesta, univajeesta ja liian vähästä energiansaannista. Yläkroppaa en voi nyt salilla treenata oikeastaan ollenkaan ja combatkin harkinnan mukaan. Eilen en voinut mennä, kun käsi oireili/oireilee sen verran. Lenkit on nyt pidettävä alle puolen tunnin mittaisina. Minulla on ollut päivittäin viime viikkojen aikana sellaisia pahoinvointikohtauksia, jolloin oksennus on ollut lähellä. Tällä hetkellä kärsin ruokahaluttomuudesta. En jaksa keskittyä. Kehon lämpötila tuntuu olevan vähän koholla ja minua kylmää. Lisäksi kuukautiskierrossa on häikkää. On ollut kummallisia vuotoja ja vatsakipuja. En sitten tiedä, onko tuossa syynä tämä ylirasitus vai oman hormonitoiminnan hiipuminen (tai endometriooma). Miksi olen ajanut itseni tällaiseen tilaan?
PAINONNOUSU. Se ikuinen peikko, josta en ikinä pääse eroon. Painoni nimittäin nousi viime syksyn ja tämän kevään aikana noin 10 kg. Tätä tuntuu olevan ihan turha selittää niille, jotka eivät itse ole kärsineet koskaan ylipainosta. Siis että mitä se on, kun koko ajan pelkää sitä, että joutuu takaisin siihen mistä lähti. Siksi painonnousu aiheuttaa aina kamalaa ahdistusta. Nyt se laskee, mutta ei kovin terveellä tavalla.
SALITREENIT. Tai siis niiden puute. Minulle on ihan turha tulla sanomaan, että "tee jotain muuta". Ei sitä omaa rakasta lajia/harrastusta noin vain korvata jollain muulla. Jos rakastat kitaransoittoa ja yhtäkkiä et saakaan tehdä sitä, niin varmaan ahdistaa. Jos maalaaminen on intohimosi ja et voi tehdä sitä, ei varmasti ole kivaa. Jos lajisi on vaikkapa jalkapallo tai yleisurheilu etkä loukkaantumisen vuoksi pysty harjoittelemaan, olet varmasti maassa kun et pääse tekemään sitä mikä on sinulle ominaisinta ja missä haluat tulla paremmaksi. Minua niin ärsyttää, kun tuntuu että sali olisi jotenkin eri asia. Ihan kuin sen voisi korvata jollain muulla tuosta noin vaan. Ei voi silloin, kun se on laji, johon on kiintynyt niin kovin kuin minä olen. Ja siksi treenasin kipeänä tietäen silti, ettei siitä hyvä seuraa. Nyt sitten olen kesän aikana panostanut enemmän pitkästä aikaa juoksuun, mutta viime viikolla fysioterapeutti kehotti vähentämään sitäkin. Ja tottakai oma järkikin sanoo, että kaipaan lepoa. Mitään muuta en varmaan nyt niin kaipaakaan. Mutta kun mieli sanoo jotain ihan muuta. Eilen illalla tajusin, että miten rajoilla nyt mennään. Olin lykännyt lenkillelähtöä toiden jälkeen, koska tuntui vaan niin pahalta. Mutta kun olin päättänyt, että juoksulenkki on tehtävä, niin sinne oli mentävä. Maanantain ja eilisen lenkit olivat ensimmäiset alle puolituntiset. Maanantai-lenkki meni vielä mukavasti. Oli jopa mukava tunne, kun ei ollut loppuunajettu olo lenkin jälkeen. Eilinen olikin sitten jotain ihan muuta. Alusta asti olo oli tuskainen. Minun oli pakotettava jalkoja liikkumaan eteenpäin. Jouduin keskittymään hengitykseen. Sykekään ei noussut normaalille tasolle, vaikka keskisyke oli korkealla. Jouduin keskittymään koko ajan siihen, että miten hengitän, miten jalat menee eteenpäin ja kuinka asento ei olisi niin jäykkä. Koko puolituntisen ajan tuntui, että en jaksa. Mutta ei voinut kävellä, koska olin päättänyt juosta. Kotona menin suoraan suihkuun itkemään kauheaa oloani ja sitä, miten järjettömästi toimin omaa hyvinvointiani vastaan. Ahdistaa, kun en saa nollata päätä treeniin ja lenkkiin. Tänään olen ollut kuin kävelevä zombie (aamulla heräsin klo 3:30) ja odotin koko päivän vaan kotiinpääsyä. Käsi ja hartia on olleet kipeinä taas ja kaikki ruoka on mennyt pakottamalla alas. Onneksi sentään sain otettua päiväunet töiden jälkeen. Tänään piti mennä venyttelytunnille, mutta en jaksanut edes sinne.
ARMOTTOMUUS omaa itseä kohtaan. Sitä olen aina ollut. Se on iso syy tähän tilanteeseen. Mitä sillä voittaa? Ei mitään, niin kuin nyt taas näen ja tunnen sen koko kropassani. Miksi en osaa olla lempeä itselleni? Miksi vaadin niin paljon? Vastaus: epäonnistuminen ja sen pelko. Olen jo epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. En pysty saamaan lasta. Se ahdistaa suunnattomasti. En pysty koskaan saamaan omaa lasta. Nyt minusta tuntuu siltä, vaikka lahjasoluhoitokin on vielä edessä. Ajatus ikuisesta lapsettomuudesta vaan tuntuu tällä hetkellä niin hirveän raskaalta kantaa. Koko loppuelämän ajan. Miten minä sen oikein jaksan kestää koko lopun elämäni ajan? Miten minä enää uskallan toivoa yhtään mitään kaikkien kokemusten jälkeen? Miten minä kestän enää yhtään pettymystä ilman, että romahdan lopullisesti? Tällaisiin ajatuksiin kun vielä yhdistetään pettymys omaan itseen (painonnousu, kehityksen pysähdys salitreeneissä), niin tässä sitä nyt ollaan. Pää täynnä liikaa kaikkea. Niin, kuten fyssarikin siis totesi, yksi syy tähän kehonikin ylirasitukseen on kova henkinen stressi. Nämä asiat kun tuppaavat menemään käsi kädessä.
Kävin minä pari viikkoa sitten juttelemassa psykoterapeutin kanssa ja sain työkalujakin näiden ajatusten kanssa pärjäämiseen. Nyt vaan olen niin kovin väsynyt, että en oikein jaksaisi työstää niitä ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että pois työntämällä ja pakenemalla ne eivät ainakaan paremmaksi muutu.
Ja ensi viikolla meillä on se psykologinen neuvonta/arviointi. Samalla psykoterapeutilla, jonka luona olen siis käynyt aiemminkin ja jonka luona kävin pari viikkoa sitten. Olenko minä nyt siihen valmis? Olenko minä valmis keskustelemaan vanhemmuudesta, kun ajatus siitä tuntuu nyt niin tuskalliselta? Tai ei ajatus vanhemmuudesta vaan siitä, etten koskaan koe sitä. En uskalla ajatella miltä tuntuisi olla äiti, koska pelkään niin, ettei se koskaan toteudu.
Pohdin tuota ensi viikon käyntiä vielä omassa postauksessaan myöhemmin tällä viikolla. Nyt vaan piti saada suollettua tämänhetkinen olo johonkin ja ajattelin sen sitten tänne tehdä. Toivottavasti kukaan lukija ei nyt ajattele, että nyt se on seonnut lopullisesti. En ole, olen vain niin armottoman väsynyt, pettynyt ja surullinen. Ja niin yksin tämän kaiken kanssa.
maanantai 26. marraskuuta 2012
TTC United: Superviikon saldo
Noniin, nyt on TTC Unitedin viimeinen haaste ohi. Tavoitteenani oli siis liikkua viime viikon aikana 6+1 päivänä, eli yksi lepopäivä oli kuitenkin sallittu. Minä otin omaksi tavoitteekseni selviytyä ilman tuota lepopäivää, ja se onnistui! Jee!
Vaikein hetki oli perjantaiaamuna, kun olin päättänyt lähteä puolen tunnin aamuaerobiselle juoksumatolle. En olisi millään jaksanut ja olin tosi vähällä jäädä jatkamaan unia. Nälkäkin jo ehti tulla siinä vatuloidessa (ja aamuaerobisen teen tyhjällä vatsalla). Tuntuikin upealta kun sain otettua itseäni niskasta kiinni ja mentyä sinne juoksumatolle ja kiusallanikin vedin 35 minuutin juoksun sen 30 sijaan ;D.
Kokonaisuudessaan viikon liikkumiset menivät näin:
Ma: Bodypump
Ti: 45 min. juoksumatolla
Ke: Yläkroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
To: Tunnin kävelylenkki päivällä ja bodypump illalla
Pe: 35 min. juoksumatolla
La: Alakroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
Su: Yläkroppa salilla + 20 min. weight loss -intervalli crossarilla
Nyt kropassa tuntuu, että on tehty! Ja mikä hienointa, pääsin tänä aamuna painoennätykseeni (sitten 90-luvun), kun vaaka näytti 67,6 kg! BMI on nyt 25.1 ja matkaa normaalipainoon on enää 600 grammaa. Olisipa hienoa saavuttaa se ennen 11.12., jolloin on polilla se suunnittelukäynti. No, mikäänhän ei estä yrittämästä!
Nyt on ansaittu lepopäivä ja syömisestä täytyy pitää huoli. Loppuviikosta lähtien minulla on ollut melkein koko ajan nälkä, mikä kielii varmaan siitä, että jokapäiväinen liikunta on lisännyt kalorinkulutusta myös levossa. Tästä on hyvä jatkaa taas huomenna! :)
Vaikein hetki oli perjantaiaamuna, kun olin päättänyt lähteä puolen tunnin aamuaerobiselle juoksumatolle. En olisi millään jaksanut ja olin tosi vähällä jäädä jatkamaan unia. Nälkäkin jo ehti tulla siinä vatuloidessa (ja aamuaerobisen teen tyhjällä vatsalla). Tuntuikin upealta kun sain otettua itseäni niskasta kiinni ja mentyä sinne juoksumatolle ja kiusallanikin vedin 35 minuutin juoksun sen 30 sijaan ;D.
Kokonaisuudessaan viikon liikkumiset menivät näin:
Ma: Bodypump
Ti: 45 min. juoksumatolla
Ke: Yläkroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
To: Tunnin kävelylenkki päivällä ja bodypump illalla
Pe: 35 min. juoksumatolla
La: Alakroppa salilla + 20 min. intervalli crossarilla
Su: Yläkroppa salilla + 20 min. weight loss -intervalli crossarilla
Nyt kropassa tuntuu, että on tehty! Ja mikä hienointa, pääsin tänä aamuna painoennätykseeni (sitten 90-luvun), kun vaaka näytti 67,6 kg! BMI on nyt 25.1 ja matkaa normaalipainoon on enää 600 grammaa. Olisipa hienoa saavuttaa se ennen 11.12., jolloin on polilla se suunnittelukäynti. No, mikäänhän ei estä yrittämästä!
Nyt on ansaittu lepopäivä ja syömisestä täytyy pitää huoli. Loppuviikosta lähtien minulla on ollut melkein koko ajan nälkä, mikä kielii varmaan siitä, että jokapäiväinen liikunta on lisännyt kalorinkulutusta myös levossa. Tästä on hyvä jatkaa taas huomenna! :)
perjantai 16. marraskuuta 2012
Kehonkoostumus
Voi että kun olen tippa linssissä lukenut teidän kannustavia kommentteja edelliseen kuvapostaukseeni. Kiitos niistä! <3 Vastasinkin sinne, että oli ihan hyvä idea ottaa itsestä tuollaisia kuvia, vasta niistä minäkin näin oikeasti, että miten sitä edistystä on tapahtunut. Peilistä katsoessa huomioni kiinnittyy aina vain niihin ikäviin kohtiin: roikkuvaan ihoon ja selluliittiin. Valokuvaa osaa ehkä eri tavalla katsoa niinkuin ulkopuolisen silmin. Vähän sama tilanne, mutta päinvastoin oli silloin lihavina aikoina. Joskus säikähdin kun katsoin itseäni kuvasta: olenko minä oikeasti noin lihava? Silloin tuli välteltyä kokovartalopeilejä ahkerasti ja minusta otetut kuvat sitten oikeasti järkyttivät. Mukava huomata, että voi käydä toisinkinpäin. :)
Eilen kävin siinä kehonkoostumusmittauksessa. Se otettiin Omron-mittarilla, ja ohjaaja salilla korosti, että se on vain suuntaa-antava, mutta kyllä siitä jotain osviittaa saa. Tässä minun tulokset (suluissa viitearvot):
Ikä: 33
Pituus: 164 cm
Paino: 68.6 kg
Rasvaprosentti: 34.3 (21-32.9)
Viskeraalinen: 5 (1-9)
BMI: 25.5 (19-25)
Lihas: 29 (24.3-30.3)
Rasvaprosentti on siis edelleen ihan liian suuri. Tosin ohjaaja sanoi, että siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti, sillä minulla on tosiaan sitä ylimääräistä ihoa ja saattaa olla, ettei laite osaa erottaa sitä. Hän sanoi, että kun minua katsoo (olin siis alusvaatteisillani), ei uskoisi rasvaprosentin olevan ihan noin suuri. Mutta kyllä minä todellakin tiedän, että siellä on vielä paljon sulatettavaa! Nuo rasvaprosentinkin viitearvot muuten vaihtelevat lähteestä riippuen. Jossain mittareissa yläraja on 30, jossain nettilähteissä olen törmännyt jopa arvoon 28. Mikä lie sitten se oikea lääketieteellinen ihanne. Tuo viskeraalinen rasva on minusta kuitenkin tärkeämpi, terveyden kannalta. Eli se kertoo rasvan määrästä sisäelinten ympärillä, ja se rasvahan on kaikkein vaarallisinta. Minun arvoni oli onneksi tosi hyvä. BMI on vielä liian korkea. Mutta mistä olin yllättynyt, oli tuo lihasprosentti! Eli kyllä sitä lihasta on kroppaan kuitenkin tullut, mutta lisää saa tulla. Tuo tarkoittaa, ettei lihastilanteeni ole enää surkealla tasolla, mutta enemmänkin saa tulla. Nyt vaan pitää muistaa se, että lihasmassan kasvaessa painonlasku hidastuu.
Ohjaaja arvelikin tämänhetkisen jumini johtuvan siitä, että lihakseni ovat kasvaneet. Paino saa silti laskea, kun rasvaakin on, mutta täytyy muistaa, että lihas painaa enemmän kuin rasva. Ohjaaja painottikin riittävän energiansaannin tärkeyttä. Täytyy syödä tarpeeksi, ettei elimistö ota energiaa lihaksesta. Tätä pyrin tietenkin välttämään, ja otankin aina heti treenin jälkeen heraproteiinia ja pyrin syömään jonkun ajan päästä lisää proteiinia ja myös hiilihydraatteja. Salille en myöskään mene koskaan ihan tyhjällä vatsalla. Poikkeuksena on cardio, jonka teen tyhjällä vatsalla silloin, jos menen ihan aamusta. Mutta se onkin cardiota eikä lihastreeniä.
Eilen olin muuten pumpissa ja testasin ennätyspumppipainojani hauiksiin, ojentajiin ja selkään. Ehkä vähän yliarvioin, en ihan puhtaasti jaksanut loppuun asti ja muutama toistokin piti jättää väliin. Selkäliikkeissä on paljon ylösnostoja nopealla tahdilla ja ne on aika rankkoja koko kropalle. Hikoilin, puuskutin, irvistin ja olin ihan punainen. Pari kertaa tuntui, että kohta tulee oksennus! Mutta oli se huippua! Kotona vielä aika pitkään tuntui kihelmöinti käsivarsissa ja ne olivat ihan voimattomat. Ja hauis pullisteli ihan itsestään ilman jännitystä. Ihanaa! Vieläkin tuntuu. Mutta ehkä seuraavalla kerralla pikkuisen otan vielä takapakkia noissa painoissa, että jaksan tehdä sarjat kunnolla loppuun asti. Ja ilman pyörtymisen vaaraa! :D
Jahas, ja sitten taas esseenkirjoitushommiin. Reipasta viikonloppua!
P.S. Pitäisiköhän minun aloittaa erikseen ihan puhtaasti treeniblogi?
Eilen kävin siinä kehonkoostumusmittauksessa. Se otettiin Omron-mittarilla, ja ohjaaja salilla korosti, että se on vain suuntaa-antava, mutta kyllä siitä jotain osviittaa saa. Tässä minun tulokset (suluissa viitearvot):
Ikä: 33
Pituus: 164 cm
Paino: 68.6 kg
Rasvaprosentti: 34.3 (21-32.9)
Viskeraalinen: 5 (1-9)
BMI: 25.5 (19-25)
Lihas: 29 (24.3-30.3)
Rasvaprosentti on siis edelleen ihan liian suuri. Tosin ohjaaja sanoi, että siihen ei kannata suhtautua liian vakavasti, sillä minulla on tosiaan sitä ylimääräistä ihoa ja saattaa olla, ettei laite osaa erottaa sitä. Hän sanoi, että kun minua katsoo (olin siis alusvaatteisillani), ei uskoisi rasvaprosentin olevan ihan noin suuri. Mutta kyllä minä todellakin tiedän, että siellä on vielä paljon sulatettavaa! Nuo rasvaprosentinkin viitearvot muuten vaihtelevat lähteestä riippuen. Jossain mittareissa yläraja on 30, jossain nettilähteissä olen törmännyt jopa arvoon 28. Mikä lie sitten se oikea lääketieteellinen ihanne. Tuo viskeraalinen rasva on minusta kuitenkin tärkeämpi, terveyden kannalta. Eli se kertoo rasvan määrästä sisäelinten ympärillä, ja se rasvahan on kaikkein vaarallisinta. Minun arvoni oli onneksi tosi hyvä. BMI on vielä liian korkea. Mutta mistä olin yllättynyt, oli tuo lihasprosentti! Eli kyllä sitä lihasta on kroppaan kuitenkin tullut, mutta lisää saa tulla. Tuo tarkoittaa, ettei lihastilanteeni ole enää surkealla tasolla, mutta enemmänkin saa tulla. Nyt vaan pitää muistaa se, että lihasmassan kasvaessa painonlasku hidastuu.
Ohjaaja arvelikin tämänhetkisen jumini johtuvan siitä, että lihakseni ovat kasvaneet. Paino saa silti laskea, kun rasvaakin on, mutta täytyy muistaa, että lihas painaa enemmän kuin rasva. Ohjaaja painottikin riittävän energiansaannin tärkeyttä. Täytyy syödä tarpeeksi, ettei elimistö ota energiaa lihaksesta. Tätä pyrin tietenkin välttämään, ja otankin aina heti treenin jälkeen heraproteiinia ja pyrin syömään jonkun ajan päästä lisää proteiinia ja myös hiilihydraatteja. Salille en myöskään mene koskaan ihan tyhjällä vatsalla. Poikkeuksena on cardio, jonka teen tyhjällä vatsalla silloin, jos menen ihan aamusta. Mutta se onkin cardiota eikä lihastreeniä.
Eilen olin muuten pumpissa ja testasin ennätyspumppipainojani hauiksiin, ojentajiin ja selkään. Ehkä vähän yliarvioin, en ihan puhtaasti jaksanut loppuun asti ja muutama toistokin piti jättää väliin. Selkäliikkeissä on paljon ylösnostoja nopealla tahdilla ja ne on aika rankkoja koko kropalle. Hikoilin, puuskutin, irvistin ja olin ihan punainen. Pari kertaa tuntui, että kohta tulee oksennus! Mutta oli se huippua! Kotona vielä aika pitkään tuntui kihelmöinti käsivarsissa ja ne olivat ihan voimattomat. Ja hauis pullisteli ihan itsestään ilman jännitystä. Ihanaa! Vieläkin tuntuu. Mutta ehkä seuraavalla kerralla pikkuisen otan vielä takapakkia noissa painoissa, että jaksan tehdä sarjat kunnolla loppuun asti. Ja ilman pyörtymisen vaaraa! :D
Jahas, ja sitten taas esseenkirjoitushommiin. Reipasta viikonloppua!
P.S. Pitäisiköhän minun aloittaa erikseen ihan puhtaasti treeniblogi?
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
TTC: Motivation
Minulla oli mennyt ihan huti TTC:n kuukauden haaste, ja osallistun siihen nyt vähän jäljessä. Ajatuksena oli siis kuvata jotain, mikä auttaa liikkumaan, esim. liikuntaväline tms. Minä peesaan nyt Helmaa ja uskaltaudun julkaisemaan kuvani treenisotisovassani! Minua nimittäin motivoi hyvät treenivaatteet. En esimerkiksi tykkää pitää salilla T-paitaa, topissa tuntuu vapaammalta. Ja tykkään ihonmyötäisistä vaatteista salilla, koska ne tukevat kroppaa. Tiedän, että kroppani ei sallisi vielä tällaisia vaatteita ja makkarat pursuaa, mutta pursutkoot! Pääasia, että minulla on hyvä olla. Kuvassa näkyy myös sykemittari, johon en kyllä nyt luota ihan täysin... Välillä näyttää mitä sattuu. Postaan siitä varmaan myöhemmin. Kuva on epätarkka, mutta sille ei nyt mahda mitään... Tänään otettu.
Toppi: Nike
Trikoot: Cubus
Kengät: Adidas
Hanskat: Nike
Sykemittari: Suunto
Päätinpä sitten repäistä ihan kunnolla ja julkaista vertailun vuoksi kuvan minusta vuonna 2005. Huhhuh...
Onhan tuossa jotain muutosta tapahtunut... Terveys, kunto ja itsetunto ainakin ovat parantuneet. Oikeastaan ihan kaikki on nyt parempaa kuin tuolloin. Ei ole ikävä noita aikoja! Vähän kyllä jännittää näiden julkaisu, mutta menköön nyt... Näistä vanhoista kuvista kyllä saa motivaatiota jatkaa, ettei vaan noin pääse enää ikinä, ikinä käymään!
Trikoot: Cubus
Kengät: Adidas
Hanskat: Nike
Sykemittari: Suunto
Päätinpä sitten repäistä ihan kunnolla ja julkaista vertailun vuoksi kuvan minusta vuonna 2005. Huhhuh...
maanantai 24. syyskuuta 2012
Tutkimusmatka sieluun ja elämän jäsentelyä
Minun täytyy jäsentää elämääni jotenkin, että pääsen nyt eteenpäin. Tänään oli käynti polin terapeutilla, ja se oli kieltämättä menestyksekäs. Meillä molemmilla oli vedet silmissä tunnin lopussa, kun minä tajusin muutaman tärkeän asian. Tajusin ne ihan itse, vaikkakin pienellä avustuksella. Lopuksi sanoin, että nyt väsähdin. Terapeutin mielestä se ei ollut mikään ihme, olin tehnyt kovasti töitä. Menimme syvälle, lapsuuteenkin, ja onhan se ihmeellistä, miten jotkut kokemukset ja ihmissuhteet vaikuttavat vieläkin. Lapsena rakennetaan ihmisen perusta ja sinne perustaan jää ne tietyt muistot, asenteet ja muut asiat, vaikka niitä vuosikymmeniin ei tiedostaisikaan. Joskus niistä voi saada vastauksia siihen, miksi olen sellainen kuin olen. Välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja omaan itseen, pitäisikö sanoa, että sieluun, jos uskaltaa. Minulle se on yleensä pelottavaa ja vaikeaa, mutta tutun ammatti-ihmisen seurassa se tuntuu turvallisemmalta. Joskus se palkitaan helpottavilla oivalluksilla.
Nyt aion jäsennellä elämääni ja rakentaa aikataulun, jota noudatan. Merkitsen selkeästi ajan opiskelulle ja muulle ajalle. Opiskeluaikana sitten kanssa opiskelen. Ja omalla ajalla en mieti opiskelujuttuja ja ahdistu niistä. Eikä minun tarvitse mennä sata lasissa, minulle täytyy riittää huonommatkin arvosanat kuin vitonen. Minä en nyt pysty parempaan. Enkä voi tehdä enempää kuin parhaani. Muutama kuukausi enää, eihän se ole paljon! Kun nyt vaan jaksan painaa.
Hoitoon lähdetään tämän vuoden puolella, jos jaksan. Se on nyt tärkein kriteeri aloitusajankohdaksi. Paineet hoidon aloittamiselle on, koska maksukatot ovat täynnä. Mutta kai se oma terveys ja jaksaminen on sitäkin tärkeämpää? Jotenkin vaan tuntuu, ettei moni ulkopuolinen ymmärrä sitä. Minä tiedän, mitä hoito minulle aina tekee henkisesti ja fyysisesti. Mutta minä tiedän myös, mitä tämä lapsettomuus minulle tekee. Hirveä ristiriitahan siinä on. On niin iso vääryys, että tällaisia pitää ajatella. Että tällaisia pitää käydä läpi. Se vaan on niin väärin, mutta ei sille mitään mahda.
Viime yönä näin unta pienestä poikavauvasta. Se oli suloinen ja lämminhenkinen uni, josta jäi hyvä fiilis. Unessa pidin pientä vauvaa ihoani vasten, mieheni oli hänet aamulla unessa siihen tuonut. Ajattelin, että tämä on elämäni paras aamu, saada tällainen herätys. Ajattelin, että tämä on nyt meidän oma rakas lapsemme, mikään eikä kukaan ei vie sitä meiltä enää pois. Sitten heräsinkin oikeasti. Untahan se oli, taas. Silti uskalsin viipyillä hetken unen tunnelmassa. Kerroin myös tästä terapeutille ja hän oli iloinen puolestani. Hänen mukaansa oli rohkeaa, että uskalsin viipyillä unen tunnelmassa enkä työntänyt sitä heti pois, niinkuin yleensä. Se kertoo siitä, että uskallan vielä toivoa. Ja joo, olihan tuo uni tervetullutta vaihtelua viimeaikaisiin väkivaltaisiin painajaisiin, joista on tullut miltei jokaöisiä vieraita. Huomenna otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja soitan terveyskeskukseen. Nyt on oikeasti aika hieman lisätä Sepramin annostusta. Että jaksaisin.
Huomenna aion muuten myös mennä ensimmäistä kertaa uudelle salille! JOS ei tämä flunssainen olo pahemmaksi mene. Kurkku on ollut kipeä jo pari päivää ja silmien taakse sattuu. Kuumetta ei kyllä ole. TTC United lähti kohdallani verkkaisesti käyntiin. Viime viikolla kävin vain kaksi kertaa salilla. Lisäksi pyöräilyt töihin ja kotiin muutamana päivänä (6 km suuntaansa). Ei siis alkanut hyvin. Eikä mitään selityksiä. Puhti vaan on ollut vähän poissa. Toivottavasti uusi sali saa aikaan uuden innostuksen!
Nyt aion jäsennellä elämääni ja rakentaa aikataulun, jota noudatan. Merkitsen selkeästi ajan opiskelulle ja muulle ajalle. Opiskeluaikana sitten kanssa opiskelen. Ja omalla ajalla en mieti opiskelujuttuja ja ahdistu niistä. Eikä minun tarvitse mennä sata lasissa, minulle täytyy riittää huonommatkin arvosanat kuin vitonen. Minä en nyt pysty parempaan. Enkä voi tehdä enempää kuin parhaani. Muutama kuukausi enää, eihän se ole paljon! Kun nyt vaan jaksan painaa.
Hoitoon lähdetään tämän vuoden puolella, jos jaksan. Se on nyt tärkein kriteeri aloitusajankohdaksi. Paineet hoidon aloittamiselle on, koska maksukatot ovat täynnä. Mutta kai se oma terveys ja jaksaminen on sitäkin tärkeämpää? Jotenkin vaan tuntuu, ettei moni ulkopuolinen ymmärrä sitä. Minä tiedän, mitä hoito minulle aina tekee henkisesti ja fyysisesti. Mutta minä tiedän myös, mitä tämä lapsettomuus minulle tekee. Hirveä ristiriitahan siinä on. On niin iso vääryys, että tällaisia pitää ajatella. Että tällaisia pitää käydä läpi. Se vaan on niin väärin, mutta ei sille mitään mahda.
Viime yönä näin unta pienestä poikavauvasta. Se oli suloinen ja lämminhenkinen uni, josta jäi hyvä fiilis. Unessa pidin pientä vauvaa ihoani vasten, mieheni oli hänet aamulla unessa siihen tuonut. Ajattelin, että tämä on elämäni paras aamu, saada tällainen herätys. Ajattelin, että tämä on nyt meidän oma rakas lapsemme, mikään eikä kukaan ei vie sitä meiltä enää pois. Sitten heräsinkin oikeasti. Untahan se oli, taas. Silti uskalsin viipyillä hetken unen tunnelmassa. Kerroin myös tästä terapeutille ja hän oli iloinen puolestani. Hänen mukaansa oli rohkeaa, että uskalsin viipyillä unen tunnelmassa enkä työntänyt sitä heti pois, niinkuin yleensä. Se kertoo siitä, että uskallan vielä toivoa. Ja joo, olihan tuo uni tervetullutta vaihtelua viimeaikaisiin väkivaltaisiin painajaisiin, joista on tullut miltei jokaöisiä vieraita. Huomenna otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja soitan terveyskeskukseen. Nyt on oikeasti aika hieman lisätä Sepramin annostusta. Että jaksaisin.
Huomenna aion muuten myös mennä ensimmäistä kertaa uudelle salille! JOS ei tämä flunssainen olo pahemmaksi mene. Kurkku on ollut kipeä jo pari päivää ja silmien taakse sattuu. Kuumetta ei kyllä ole. TTC United lähti kohdallani verkkaisesti käyntiin. Viime viikolla kävin vain kaksi kertaa salilla. Lisäksi pyöräilyt töihin ja kotiin muutamana päivänä (6 km suuntaansa). Ei siis alkanut hyvin. Eikä mitään selityksiä. Puhti vaan on ollut vähän poissa. Toivottavasti uusi sali saa aikaan uuden innostuksen!
torstai 13. syyskuuta 2012
Kuulumisia
Eilen illalla mieheni vilkuili minua ja sai sanotuksi vihdoin: "näytät niin kamalan masentuneelta". Kyllähän minä sen tiesin. En oikein jaksanut siihen mitään vastatakaan, koska mitä siihen olisi voinutkaan vastata? Minä en nyt saa otetta oikein mistään. Töissä olen pari viikkoa, ja se onkin ainoa paikka, jossa tuntuu että saan jotain aikaiseksi. Jos saisin nyt elää niinkuin haluan, kävisin vain töissä ja salilla ja lenkkipolulla. Minä en jaksa oikein edes puhua näistä asioista. En jaksa vatvoa, kun ne asiat ei sillä muutu miksikään. En jaksa oikeastaan edes kirjoittaa, samaa valitusta vaan koko ajan. Siksi bloginikin on ollut hiljainen.
Sitäpaitsi tulee huono omatunto heti, kun kirjoitan jotain muuta kuin opiskelujuttuja. Ja niitä en ole saanut tehdyksi, ja se ahdistaa valtavasti. Aika kuluu ja deadlinet lähestyy ja minä olen niin lamaantunut, etten saa otetta mistään enkä aikaiseksi mitään. Sitten herään aamuöisin paniikin vallassa ja valvon. Päivällä olen väsynyt. Kotona haluaisin vain maata peiton alla. Kyllähän minä töissä ja ihmisten ilmoilla muutenkin osaan näyttää tekohymynaamaa, mutta kotona en sitten jaksa enää. Perjantaina polin terapeutti oli sitä mieltä, että ehkä kannattaisi hieman nostaa Sepramin annostusta. Tämä syksy on nyt vain jotenkin kahlattava läpi ja opinnot saatava päätökseen. En ole kuitenkaan vielä saanut aikaiseksi soittaa terveyskeskukseen asiasta. Jotain positiivista on sentään tapahtunut, paino on pudonnut ja -40kg:n rajapyykki meni rikki viikonloppuna. Ei olisi enää pitkä matka siihen, kun BMI on alle 25. Nyt tosin aamulla vaaka näytti taas liikaa, mutta tästä päivästä taitaa tulla kp1, joka selittänee asiaa.
Seuraavaa koeputkihoitoa en uskalla ajatellakaan kuin aikaisintaan loppuvuonna. Tänä vuonna siihen olisi hyvä kuitenkin jaksaa lähteä, sillä sairaalamaksukattokin on nyt täynnä, eli siis seuraava hoito olisi sitten meille käytännössä ilmainen, jos vaan tämän vuoden puolella saadaan tehtyä. Ja ihmiset eivät ymmärrä, kuinka vaikeaa siihen seuraavaan hoitoon lähteminen on, vaikka sitä lasta haluaa enemmän kuin mitään muuta. Jokainen, joka on koeputkihoitorumban käynyt läpi (varsinkin huonolla menestyksellä ja ikävillä kokemuksillä höystettynä) ymmärtää kyllä, että mieluummin sen jättäisi tekemättä. Mutta kun en ole niin onnekas kuin ne toiset, joiden ei onnekseen tarvitse omakohtaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Pelottaa, ärsyttää.
Sitäpaitsi tulee huono omatunto heti, kun kirjoitan jotain muuta kuin opiskelujuttuja. Ja niitä en ole saanut tehdyksi, ja se ahdistaa valtavasti. Aika kuluu ja deadlinet lähestyy ja minä olen niin lamaantunut, etten saa otetta mistään enkä aikaiseksi mitään. Sitten herään aamuöisin paniikin vallassa ja valvon. Päivällä olen väsynyt. Kotona haluaisin vain maata peiton alla. Kyllähän minä töissä ja ihmisten ilmoilla muutenkin osaan näyttää tekohymynaamaa, mutta kotona en sitten jaksa enää. Perjantaina polin terapeutti oli sitä mieltä, että ehkä kannattaisi hieman nostaa Sepramin annostusta. Tämä syksy on nyt vain jotenkin kahlattava läpi ja opinnot saatava päätökseen. En ole kuitenkaan vielä saanut aikaiseksi soittaa terveyskeskukseen asiasta. Jotain positiivista on sentään tapahtunut, paino on pudonnut ja -40kg:n rajapyykki meni rikki viikonloppuna. Ei olisi enää pitkä matka siihen, kun BMI on alle 25. Nyt tosin aamulla vaaka näytti taas liikaa, mutta tästä päivästä taitaa tulla kp1, joka selittänee asiaa.
Seuraavaa koeputkihoitoa en uskalla ajatellakaan kuin aikaisintaan loppuvuonna. Tänä vuonna siihen olisi hyvä kuitenkin jaksaa lähteä, sillä sairaalamaksukattokin on nyt täynnä, eli siis seuraava hoito olisi sitten meille käytännössä ilmainen, jos vaan tämän vuoden puolella saadaan tehtyä. Ja ihmiset eivät ymmärrä, kuinka vaikeaa siihen seuraavaan hoitoon lähteminen on, vaikka sitä lasta haluaa enemmän kuin mitään muuta. Jokainen, joka on koeputkihoitorumban käynyt läpi (varsinkin huonolla menestyksellä ja ikävillä kokemuksillä höystettynä) ymmärtää kyllä, että mieluummin sen jättäisi tekemättä. Mutta kun en ole niin onnekas kuin ne toiset, joiden ei onnekseen tarvitse omakohtaisesti tietää asiasta yhtään mitään. Pelottaa, ärsyttää.
torstai 30. elokuuta 2012
Sekalainen tunteenpurkaus
Hohhoijaa, kyllä alkaa ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Toipuminen ei ole ollut mitenkään nopeaa enkä sitä odottanutkaan, kun itse toimenpiteen jälkimainingit olivat niin rajut. Ovulaatio on päällänsä vissiin kyllä nyt, mutta siinähän on. Ei tuonne sisuksiin kyllä nyt mitään ylimääräistä, kiitos. Eilen kävin kävellen kaupassa (n. 850 m suuntaansa) ja huhhuh. Onneksi otin kaupassa kärryt, joihin sain nojailla. Pari tyyppiä minua kaupassa vähän vilkuili siihen malliin, etten varmaan ihan terveeltä näyttänyt. Kauppakassi oli vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa reppu. Eilisen pärjäsin jopa ilman kipulääkettä tuohon asti, mutta kotona piti heti ottaa ja makuuasentoon. Loppuillan olinkin ihan väntti. Uskomatonta, mihin kuntoon tämä on minut vetänyt, vaikka peruskuntoni pitäisi kyllä olla hyvä. Illalla kyllä venyttelin ihan pikkuisen, pelkään että lihakseni jäykistyvät ja surkastuvat tästä ainaisesta paikallaanolosta. Reisivenytyksessäkin alkoi jo mahassa tuntua.
Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.
Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.
Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.
Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.
P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.
Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.
Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.
Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.
Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.
P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
Never give up!
Kun siinä lenkin varrella oli välillä vaikeaa ja tuntui, että veto loppui, hoin vain itselleni, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto, luovuttaminen ei ole vaihtoehto ja niin se vaan tossu meni toisen eteen ilman, että hidastin kävelyksi. Kun niistä vaikeista hetkistä vaan pääsi yli, niin kohta oli taas vähän helpompaa. Puolivälissä, kun käännyin takaisinpäin, kävelin 2 minuuttia, mutta sen olin itseni kanssa sopinut jo etukäteen. Samoin alkuun ja loppuun 2 minuuttia kävelyä. Lenkkimusiikkina pauhasi Velcra (yksi lemppareista lenkillä ja salilla) ja siinä samalla kun pohdin luovuttamista ajattelin, että en ole luovuttaja. En nyt tässä lenkillä enkä muutenkaan. En luovuta ennenkuin on pakko, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Nyt se ei ole vaihtoehto, ei millään elämäni osa-alueella.
Kun tahtoa on tarpeeksi, luovuttaminen ei ole vaihtoehto!
Noniin, nyt näine endorfiinipöllyineni painun suihkuun ja tulen lukemaan hieman rauhoituttuani, mitä tulin innoissani kirjoittaneeksi. :D Treeni-intoa kaikille liikkujille!
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
O niinkuin ovulaatio ja onnistuminen
Tuntuu jotenkin omituiselta tietää, että kroppani vetelee viimeisiään lisääntymiskykynsä osalta. Jos en paremmin tietäisi, luulisin tällä hetkellä olevani oikea hedelmällisyyden jumalattaren perikuva, noin niinkuin lievästi liioiteltuna. Meneillään on oikea superovulaatio. Ilmeisesti molemmilta puolilta vieläpä. En ole kylläkään mitään testejä tehnyt, mutta jo pari päivää on ollut sellaiset tuntemukset molemmin puolin, että ei voi erehtyä. Itse iso O oli ilmeisesti eilen tai sitten se tulee vasta tänään. Miestä kyllä vietiin eilen, mutta eipä tuo valittanut :D. Onhan se silti turhauttavaa kun tietää, ettei siitä mitään seuraa raskausrintamalla. Silloin entisessä elämässä kun en vielä tiennyt mitä tiedän nyt, olisin ollut nyt loppukierron kuin tulisilla hiilillä jännätessäni kuinka käy. Nyt nautiskelen vain ovisajan muista luontaiseduista ja yritän olla miettimättä sitä, kuinka turha koko kuukautiskiertoni taitaa meille olla.
O tuntuu olevan tämän viikon kirjain muutenkin. Vasta eilen kirjoitin Olostani, kuinka se on ollut alakuloinen. Jo kirjoittaminen helpotti, taas. Vei sen pahimman terän ahdistukselta. Toinen hyvä asia oli Onnistumisen tunne. Sain opettajalta hyvää palautetta esseestä, jonka kanssa kamppailin viime ajat. Oli niin kamalan vaikeaa keskittyä siihen. Lopuksi kuitenkin kirjoitusvaiheessa näppis taas sauhusi ja tuloksena oli kurssin arvosana 4. Olen todella tyytyväinen tuohon, kun suhteutan sen viime aikoina vallinneeseen mielentilaani. Mukava oli saada palautetta erityisesti "hyvästä otteesta kirjoittamiseen". Minä yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Eniten tietysti silloin, kun saan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Esseissäkin aina vaikein osuus on se lähteiden läpikäyminen ja niiden analysointi. Omaa pohdintaa ja mielipiteitä kyllä syntyisi vaikka sivukaupalla. Kyllähän se kirjan kirjoittaminen on ollut minun unelmani jo pikkutytöstä asti. Luulen sen unelmaksi jäävänkin. Ei minulla ole resursseja moiseen. Eikä tarpeeksi taitoakaan. Kirjoittamiseni on liiankin luovaa, siihen pitäisi saada kurinalaisuutta mukaan. Tuskin saisin mitään julkaistuksi. Ja sitten jos saisinkin, pelkäisin sitä, mitä muut ajattelevat tekstistäni. Se olisikin kaikkein kauheinta koko hommassa.
Onnistumisen tunne tuli myös eilen lenkillä kun selvisin siitä kunnialla, vaikka puolivälistä asti satoi vettä ja kastuin ihan läpimäräksi ja kylmäkin tuli. Tänään on vuorossa salilla kuntosaliohjelman päivitys, saadaan lisää haastetta sinnekin. Verenpainekin näytti edes vähän paremmalta tänä aamuna: 1. 134/87 ja 2. 123/88. Olin kyllä jo lääkkeen ottanut ennen mittausta. Ja mittari pitäisi kalibroida, mutta en nyt ehdi viedä sitä ennen lääkärikäyntiä. Tämmöistä tänä aamuna. Ehkä nyt saatte pienen käsityksen siitä, millaista ylös-alas -sahaamista tämä mielialani on viimeaikoina ollut. Rankkaa!
O tuntuu olevan tämän viikon kirjain muutenkin. Vasta eilen kirjoitin Olostani, kuinka se on ollut alakuloinen. Jo kirjoittaminen helpotti, taas. Vei sen pahimman terän ahdistukselta. Toinen hyvä asia oli Onnistumisen tunne. Sain opettajalta hyvää palautetta esseestä, jonka kanssa kamppailin viime ajat. Oli niin kamalan vaikeaa keskittyä siihen. Lopuksi kuitenkin kirjoitusvaiheessa näppis taas sauhusi ja tuloksena oli kurssin arvosana 4. Olen todella tyytyväinen tuohon, kun suhteutan sen viime aikoina vallinneeseen mielentilaani. Mukava oli saada palautetta erityisesti "hyvästä otteesta kirjoittamiseen". Minä yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista. Eniten tietysti silloin, kun saan kirjoittaa minua kiinnostavista asioista. Esseissäkin aina vaikein osuus on se lähteiden läpikäyminen ja niiden analysointi. Omaa pohdintaa ja mielipiteitä kyllä syntyisi vaikka sivukaupalla. Kyllähän se kirjan kirjoittaminen on ollut minun unelmani jo pikkutytöstä asti. Luulen sen unelmaksi jäävänkin. Ei minulla ole resursseja moiseen. Eikä tarpeeksi taitoakaan. Kirjoittamiseni on liiankin luovaa, siihen pitäisi saada kurinalaisuutta mukaan. Tuskin saisin mitään julkaistuksi. Ja sitten jos saisinkin, pelkäisin sitä, mitä muut ajattelevat tekstistäni. Se olisikin kaikkein kauheinta koko hommassa.
Onnistumisen tunne tuli myös eilen lenkillä kun selvisin siitä kunnialla, vaikka puolivälistä asti satoi vettä ja kastuin ihan läpimäräksi ja kylmäkin tuli. Tänään on vuorossa salilla kuntosaliohjelman päivitys, saadaan lisää haastetta sinnekin. Verenpainekin näytti edes vähän paremmalta tänä aamuna: 1. 134/87 ja 2. 123/88. Olin kyllä jo lääkkeen ottanut ennen mittausta. Ja mittari pitäisi kalibroida, mutta en nyt ehdi viedä sitä ennen lääkärikäyntiä. Tämmöistä tänä aamuna. Ehkä nyt saatte pienen käsityksen siitä, millaista ylös-alas -sahaamista tämä mielialani on viimeaikoina ollut. Rankkaa!
torstai 24. toukokuuta 2012
Synnynnäisesti herkkä
Pidin luovaa taukoa esseen kirjoittamisesta ja nautiskelin kupillisen kahvia tänään postilaatikkoon tullutta uusinta Kauneus ja Terveys -lehteä selaten. Pakko oli heti tänne rynnätä kirjoittamaan aiheesta! Herätys. Pysähdys. Jopa tyrmistys. Näitä tunteita koin lukiessani juttua, jossa Janna Satri kertoo herkistä ihmisistä. Olen toki aina tiedostanut herkkyyteni, mutta en jotenkin osannut edes kuvitella, että on olemassa jopa määritelmä synnynnäisesti herkistä ihmisistä. Samaistuin artikkelin tekstiin niin voimakkaasti, että ihan kuin olisin lukenut omia ajatuksiani ja kokemuksiani. Lapsesta asti olen usein tuntenut hieman ulkopuolisuutta monessakin ryhmässä, vaikka minulla onkin aina ollut hyviä ystäviä. Minua on kiusattu, josta on jäänteenä ikuiset arvet mielessä, vieläkin näen joskus painajaisia niistä ajoista. Minulla on todella rikas sisäinen maailmani, ja voin uppoutus siihen pitkäksikin aikaa. Pidän seurasta, mutta tarvitsen myös yksinoloa. Kuormitun helposti ulkopuolelta tulevista paineista. Ja niin edelleen. Jos aihe koskettaa, suosittelen ehdottomasti tuota artikkelia, jos lehden saatte käsiinne!
Tässä poiminta artikkelin osiosta "Pohdi tätä" (K&T 7/2012):
"Synnynnäisesti herkkiä on 15-20 prosenttia ihmisistä. Tunnistatko näitä piirteitä itsestäsi tai läheisestäsi? Oletko herkkä ympäristösi vaikutuksille, aistiärsykkeille, ilmapiirille, fyysiselle epämukavuudelle? Huomaatko pieniä yksityiskohtia ja jäätkö pohtimaan asioita, joista useimpien on helppo irrottautua? Muututko helposti ylivirittyneeksi uusissa tilanteissa, kiireessä tai toisten tarkkaillessa? Ovatko yksinolon hetket sinulle välttämättömyys, vaikka viihtyisit ihmisten seurassa? Voimakkaat, kokonaisvaltaiset ja tunteelliset reaktiot ovat herkille ihmisille luontaisia. Useimmilla reaktiot suuntautuvat sisäänpäin, mutta vihastuneena tai kuormittuneena kuka tahansa voi reagoida voimakkaasti uloskinpäin..."
Artikkelin yhteydessä oli myös osoite blogiin Päivilän sanktuari, jossa käsitellään tätä herkkyysteemaa. Pikaisesti sitä vilkaistuani löysin jo Janna Satrin kirjoituksen Herkkyysvaikutelmia, ja taas sama oivallus valtasi mieleni: jokainen kohta tuossa kirjoituksessa voisi kertoa minusta! En tiedä, mitä tästä seuraa vai seuraako mitään. Nyt ymmärrän paremmin kuitenkin esimerkiksi sen, miksi olen vasta aikuisiällä löytänyt ammatillisesti sen tien, jota haluan seurata. Tai miksi tartun pikkuasioihin ja päätösten tekeminen on usein minulle vaikeaa. Miksi vellon niin syvällä näissä lapsettomuustuntemuksissakin. Minä olen synnynnäisesti herkkä! Oppisinko näiden oivallusten myötä ymmärtämään itseäni enemmän ja ajan myötä helpottamaan sitä suorituskeskeistä ja ahdistunutta minäkuvaa, joka on hallinnut elämässäni jo niin kauan?
Tässä poiminta artikkelin osiosta "Pohdi tätä" (K&T 7/2012):
"Synnynnäisesti herkkiä on 15-20 prosenttia ihmisistä. Tunnistatko näitä piirteitä itsestäsi tai läheisestäsi? Oletko herkkä ympäristösi vaikutuksille, aistiärsykkeille, ilmapiirille, fyysiselle epämukavuudelle? Huomaatko pieniä yksityiskohtia ja jäätkö pohtimaan asioita, joista useimpien on helppo irrottautua? Muututko helposti ylivirittyneeksi uusissa tilanteissa, kiireessä tai toisten tarkkaillessa? Ovatko yksinolon hetket sinulle välttämättömyys, vaikka viihtyisit ihmisten seurassa? Voimakkaat, kokonaisvaltaiset ja tunteelliset reaktiot ovat herkille ihmisille luontaisia. Useimmilla reaktiot suuntautuvat sisäänpäin, mutta vihastuneena tai kuormittuneena kuka tahansa voi reagoida voimakkaasti uloskinpäin..."
Artikkelin yhteydessä oli myös osoite blogiin Päivilän sanktuari, jossa käsitellään tätä herkkyysteemaa. Pikaisesti sitä vilkaistuani löysin jo Janna Satrin kirjoituksen Herkkyysvaikutelmia, ja taas sama oivallus valtasi mieleni: jokainen kohta tuossa kirjoituksessa voisi kertoa minusta! En tiedä, mitä tästä seuraa vai seuraako mitään. Nyt ymmärrän paremmin kuitenkin esimerkiksi sen, miksi olen vasta aikuisiällä löytänyt ammatillisesti sen tien, jota haluan seurata. Tai miksi tartun pikkuasioihin ja päätösten tekeminen on usein minulle vaikeaa. Miksi vellon niin syvällä näissä lapsettomuustuntemuksissakin. Minä olen synnynnäisesti herkkä! Oppisinko näiden oivallusten myötä ymmärtämään itseäni enemmän ja ajan myötä helpottamaan sitä suorituskeskeistä ja ahdistunutta minäkuvaa, joka on hallinnut elämässäni jo niin kauan?
maanantai 21. toukokuuta 2012
Lapsettomuusväsymys
Minä olen nyt niin väsynyt tähän lapsettomuuteen. Muutama kuukausi, ja tulee täyteen 3 vuoden rajapyykki yrityksen aloittamisesta. Hassua, kun ajattelee, että eikös ne lapselliset ole yleensä niitä väsyneitä? Vauvojen ja pikkulasten vanhemmat oravanpyörissään, vähillä yöunilla ja vailla omaa aikaa. Minä, lapseton, olen väsynyt siihen, että en ole onnistunut lasta saamaan. Tokihan tähän liittyy myös rankat hedelmöityshoidot, jotka ovat verottaneet sekä kehoani että mieltäni. Kuinka ihanaa ollakaan pitkästä aikaa ilman minkäänlaista oman kehoni ulkopuolelta tulevaa hormonia! Onko minulla oikeutta olla väsynyt siksi, että olen lapseton? Luulisi, että tässä tilanteessa olevahan saa levätä silloin kun haluaa, kukaan ei sotke yöunia, saa tehdä kaikkea, mitä haluaa silloin kun haluaa, ei tarvitse olla koko ajan jakamassa huomiotaan muille ja elää vain itseään (ja ehkä puolisoaan) varten. No, eihän se ihan niin mene. Pahimpina aikoina lapsettomuus sekä hormonit sotkevat minun yöuneni, minua ei huvita enkä jaksa edes miettiä mitään, mitä haluaisin tehdä. Hoitojen aikana kaikki ylimääräinen on pois laskuista jo siksikin, että oloni on silloin niin huono isojen lääkeannosten vuoksi. Lapsettomuusahdistuksen takia keskittymiskykyni on surkea ja opiskelu kärsii. Sitten tunnen kamalaa huonoa omaatuntoa, kun mikään ei onnistu. Kiukkuilen puolisolleni. Enkä todellakaan halua elää vain itseäni varten.
Viha omaa, mahoa kroppaa kohtaan lisääntyy. Se ei tee hyvää, sillä olen jo muutenkin aina vihannut kroppaani. Lapsesta asti. Nyt, kun se on pettänyt minut vielä tässä maailman luonnollisimmassakin (ja minulle tärkeimmässä) asiassa, en voi tuntea mitään muuta kuin vihaa. Miksi minä? Inhoan peilissä näkyvää ulkoista kuvaa ja vihaan sisälläni olevaa toimimattomuutta. Minusta tuntuu, että naiseudestani on riistetty valtava osa pois. Mikä nainen tämä tämmöinen on? Jos olisin kymmenen vuotta vanhempi, tilanne olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta että tässä iässä! Joojoo, tiedän, ettei naiseus ole äitiyden synonyymi, mutta tällä hetkellä minusta vaan tuntuu niin pahalta, etten toimi niinkuin normaalit naiset. En edes, vaikka mentäisiin niinkin pitkälle, että valmis alkio viedään kohtuuni. Joojoo, tiedän, että yleensä siinä vaiheessa se on siitä alkiosta kiinni eikä minusta. Mutta silti. Konkreettisestikin yksi osa naiseudestani viedään sitten laparoskopiassa, kun munatorvi poistetaan. Onneksi tuota voin pitää kuitenkin positiivisena asiana.
Yleensä ottaen olo on ollut parempi viime aikoina verrattuna tähän kevääseen muuten. Tieto laparoskopiasta helpotti. Ja tieto siitä, että nyt on muutaman kuukauden tauko. En olisi millään jaksanut jatkaa taas uuteen hoitoon. Onnellisia te, jotka pääsette PASseihin! Minä kun näköjään joudun joka kerta aloittamaan hoidon alusta. Mutta tästä lapsettomuudesta tosiaan sitä lomaa ei saa. Siitä tunteesta, että se tärkein puuttuu, katkeruudesta kadulla vastaantulevia pallomahoja ja vauvanvaunuja työntäviä kohtaan. Pienet perheet pyöräretkellä reitin varrella, missä minä hölkkään ja yritän saada kelvottomasta kehostani edes sen irti, että se laihtuisi. Kuvotus, mikä valtaa mielen, kun näkee kaksi emäntää työntävän vauvanvaunujaan röökit huulessa. Idiootit!!
Ehkä tästä tekstistä ei uskoisi, että oloni on vähän parempi. Minä nyt vain suollan tänne blogiin ne negatiivisuudet, että edes osaksi helpottaisi ja se auttaisi minua edes hieman nauttimaan kesästä ja keskittymään muihin asioihin. Kyllähän se on nyt onnistunutkin hetkittäin. On päiviä, jolloin olen hyvällä mielellä ja opiskelukin onnistuu. Sitten taas on päiviä, kun lapsettomuuden tuska tuntuu taas niin valtavana kipuna sielussa ja kehossa, että olen lamaantunut. Hoitotauosta olen helpottunut, mutta samalla siihen liittyy se ristiriita, että seuraava kerta, kun meillä on edes pientä toivoa raskautumisesta, on vasta loppuvuodesta. Aika tuntuu niin kamalan pitkältä. Voi kunpa tuona aikana ei tarvitsisi kuulla yhtään raskausuutista. Olen ilkeä, mutta näin toivon. Ehkä tästä ilkeästä toiveesta seuraa se, että itse en koskaan tee positiivista raskaustestiä?
Viha omaa, mahoa kroppaa kohtaan lisääntyy. Se ei tee hyvää, sillä olen jo muutenkin aina vihannut kroppaani. Lapsesta asti. Nyt, kun se on pettänyt minut vielä tässä maailman luonnollisimmassakin (ja minulle tärkeimmässä) asiassa, en voi tuntea mitään muuta kuin vihaa. Miksi minä? Inhoan peilissä näkyvää ulkoista kuvaa ja vihaan sisälläni olevaa toimimattomuutta. Minusta tuntuu, että naiseudestani on riistetty valtava osa pois. Mikä nainen tämä tämmöinen on? Jos olisin kymmenen vuotta vanhempi, tilanne olisi ehkä helpompi hyväksyä. Mutta että tässä iässä! Joojoo, tiedän, ettei naiseus ole äitiyden synonyymi, mutta tällä hetkellä minusta vaan tuntuu niin pahalta, etten toimi niinkuin normaalit naiset. En edes, vaikka mentäisiin niinkin pitkälle, että valmis alkio viedään kohtuuni. Joojoo, tiedän, että yleensä siinä vaiheessa se on siitä alkiosta kiinni eikä minusta. Mutta silti. Konkreettisestikin yksi osa naiseudestani viedään sitten laparoskopiassa, kun munatorvi poistetaan. Onneksi tuota voin pitää kuitenkin positiivisena asiana.
Yleensä ottaen olo on ollut parempi viime aikoina verrattuna tähän kevääseen muuten. Tieto laparoskopiasta helpotti. Ja tieto siitä, että nyt on muutaman kuukauden tauko. En olisi millään jaksanut jatkaa taas uuteen hoitoon. Onnellisia te, jotka pääsette PASseihin! Minä kun näköjään joudun joka kerta aloittamaan hoidon alusta. Mutta tästä lapsettomuudesta tosiaan sitä lomaa ei saa. Siitä tunteesta, että se tärkein puuttuu, katkeruudesta kadulla vastaantulevia pallomahoja ja vauvanvaunuja työntäviä kohtaan. Pienet perheet pyöräretkellä reitin varrella, missä minä hölkkään ja yritän saada kelvottomasta kehostani edes sen irti, että se laihtuisi. Kuvotus, mikä valtaa mielen, kun näkee kaksi emäntää työntävän vauvanvaunujaan röökit huulessa. Idiootit!!
Ehkä tästä tekstistä ei uskoisi, että oloni on vähän parempi. Minä nyt vain suollan tänne blogiin ne negatiivisuudet, että edes osaksi helpottaisi ja se auttaisi minua edes hieman nauttimaan kesästä ja keskittymään muihin asioihin. Kyllähän se on nyt onnistunutkin hetkittäin. On päiviä, jolloin olen hyvällä mielellä ja opiskelukin onnistuu. Sitten taas on päiviä, kun lapsettomuuden tuska tuntuu taas niin valtavana kipuna sielussa ja kehossa, että olen lamaantunut. Hoitotauosta olen helpottunut, mutta samalla siihen liittyy se ristiriita, että seuraava kerta, kun meillä on edes pientä toivoa raskautumisesta, on vasta loppuvuodesta. Aika tuntuu niin kamalan pitkältä. Voi kunpa tuona aikana ei tarvitsisi kuulla yhtään raskausuutista. Olen ilkeä, mutta näin toivon. Ehkä tästä ilkeästä toiveesta seuraa se, että itse en koskaan tee positiivista raskaustestiä?
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Toivo ja luottamus
Ensimmäistä kertaa uskaltauduin mukaan blogistanian "raskautumisprojektiin", Helmin vetämään Kesän korvalla kantavana -nimiseen proggikseen, joka alkoi maanantaina ja päättyy 24.6. Nyt lähdin mukaan, koska myös muita hoitolaisia on siihen osallistunut. Ja kaikilla muillakin taitaa yritystä olla takana reippaasti. Silti vähän mietin osallistumista, koska oloni on ollut niin negatiivinen koko kevään enkä halua levittää sitä negatiivisuutta muille. Sitten ajattelin, että jospa tuon projektin myötä saisin vähän valoa tähän tilanteeseen ja pystyisin ajattelemaan asioita myös positiivisemmalta kantilta. Ryhmässä on kuitenkin aina voimaa! Nyt muutenkin mieleni on ollut koko ajan paranemaan päin enkä tunne enää sitä hirveää jokapäiväistä ahdistusta tulevasta hoidosta, vaan päinvastoin vielä ainakin toistaiseksi uskallan toivoa siltä paljon. Luotan, että minä jaksan. Enemmän ja enemmän olen vakuuttunut, että se pitkä hoitokaava ei sopinut minulle ja ne oman hormonitoiminnan lamauttajat ovat olleet yksi iso tekijä viime syksystä asti alkaneeseen synkkyyden aikakauteen. Toki vuodenajallakin on merkitystä ja aina kesän lähestyessä mielikin piristyy. Voi kuinka toivon, että tämä positiivisempi mielialani nyt kestäisi ja hoito menisi hyvin. Sitä pelkään, että jos se menee niinkuin viimeksi, romahdus on liian vaikea kestää, koska nyt olen lähtökohdiltani paljon positiivisemmalla mielellä kuin silloin. Mutta nyt asiaan: ensimmäisellä projektiviikolla meidän tehtävänämme on miettiä kaksi sanaa, jotka ovat tärkeitä juuri nyt. Minun sanani ovat Toivo ja Luottamus. Kaksi sanaa, joita olen käsitellyt paljon polin terapeutin kanssa, viimeksi eilen, ja ne ovat nyt minun tärkeimmät sanani, joista pidän kiinni kynsin hampain! Ja tässä yhteydessä linkitän ne siis tähän tilanteeseen, jossa me nyt olemme.
Toivo
Niin kauan kun on toivoa, kannattaa yrittää! Viimeksi (tulevan hoidon suunnittelukäynnillä) lääkäriltä uskaltauduin kysymään pienellä äänellä, että onko meillä toivoa? Hän sanoi, että jos ei olisi, eivät he hoitoa meille enää yrittäisi. Toivoa antaa myös saman lääkärin kirjoittamat sanat tietoihini, joista terapeutti minulle ne luki. Sanat menivät jotenkin näin: "molemmat ovariot yllättävänkin hyväkuntoisen näköiset enkä olisi tässä vaiheessa täysin pessimistinen onnistumisen suhteen". Kun kuulin tuon, leveä hymy levisi kasvoilleni. Lääkäri ei ole täysin pessimistinen! Meillä on toivoa! Minäkin uskallan toivoa. Nyt. Ja niin kauan, kunnes meille sanotaan, että toivoa ei enää ole.
Luottamus
Luottamus itseeni, parisuhteeseen sekä meidän hoitohenkilökuntaan. Hirmuisen tärkeitä asioita, joista vaikein on tuo ensimmäinen. Varsinkin nyt, kun se vuoto ei ole alkanut vieläkään. Eilen sain terapeutilta lisää luottamusta, kun hän sanoi, että annat nyt vaan sen kehon olla rauhassa ja se vuoto tulee sitten kun tulee. Minä kun olen paniikissa laskenut päiviä, että jos se alkaa vääränä päivänä ja sen takia hoito siirtyy, kun kerran pääsiäinenkin tulee. Eilen sain helpotuksen tuosta, kun kuulemma voin aloittaa pistokset kp 2 riippumatta siitä, minä päivänä vuoto alkaa. Aikatauluista huolehtimisen voin jättää henkilökunnan harteille. Jospa minä nyt luottaisin, että tämä menee niin kuin pitää. Enkä pelkäisi koko ajan pahinta, niinkuin aiemmilla kerroilla. Ja silloinhan ne pahimmat skenaariot ovatkin tapahtuneet! Voisiko tämä toimia käänteisesti? Silti, haluaisin, että se vuoto alkaisi tänään. Se olisi paras vaihtoehto. Mutta ei tunnu siltä yhtään, että alkaisi. Yritän kuitenkin olla murehtimatta sitä. Viime yönä nukuin parhaat unet pitkään aikaan, joten ainakin osa huolista jäi eilen sairaalalle! :)
Toivo
Niin kauan kun on toivoa, kannattaa yrittää! Viimeksi (tulevan hoidon suunnittelukäynnillä) lääkäriltä uskaltauduin kysymään pienellä äänellä, että onko meillä toivoa? Hän sanoi, että jos ei olisi, eivät he hoitoa meille enää yrittäisi. Toivoa antaa myös saman lääkärin kirjoittamat sanat tietoihini, joista terapeutti minulle ne luki. Sanat menivät jotenkin näin: "molemmat ovariot yllättävänkin hyväkuntoisen näköiset enkä olisi tässä vaiheessa täysin pessimistinen onnistumisen suhteen". Kun kuulin tuon, leveä hymy levisi kasvoilleni. Lääkäri ei ole täysin pessimistinen! Meillä on toivoa! Minäkin uskallan toivoa. Nyt. Ja niin kauan, kunnes meille sanotaan, että toivoa ei enää ole.
Luottamus
Luottamus itseeni, parisuhteeseen sekä meidän hoitohenkilökuntaan. Hirmuisen tärkeitä asioita, joista vaikein on tuo ensimmäinen. Varsinkin nyt, kun se vuoto ei ole alkanut vieläkään. Eilen sain terapeutilta lisää luottamusta, kun hän sanoi, että annat nyt vaan sen kehon olla rauhassa ja se vuoto tulee sitten kun tulee. Minä kun olen paniikissa laskenut päiviä, että jos se alkaa vääränä päivänä ja sen takia hoito siirtyy, kun kerran pääsiäinenkin tulee. Eilen sain helpotuksen tuosta, kun kuulemma voin aloittaa pistokset kp 2 riippumatta siitä, minä päivänä vuoto alkaa. Aikatauluista huolehtimisen voin jättää henkilökunnan harteille. Jospa minä nyt luottaisin, että tämä menee niin kuin pitää. Enkä pelkäisi koko ajan pahinta, niinkuin aiemmilla kerroilla. Ja silloinhan ne pahimmat skenaariot ovatkin tapahtuneet! Voisiko tämä toimia käänteisesti? Silti, haluaisin, että se vuoto alkaisi tänään. Se olisi paras vaihtoehto. Mutta ei tunnu siltä yhtään, että alkaisi. Yritän kuitenkin olla murehtimatta sitä. Viime yönä nukuin parhaat unet pitkään aikaan, joten ainakin osa huolista jäi eilen sairaalalle! :)
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Viallinen nainen
Kateellisena luen toisten blogeja tai keskustelupalstoilla toisten ultrajuttuja, kuinka folliultrissa on nähty niin ja niin monta munarakkulaa. Kuinka punktiossa on saatu 10 tai 15 hyvää solua, kuinka munasolut ovat hedelmöittyneet ja pakkaseenkin on saatu huuruneniä odottamaan. Minulle tähänastiset folliultrat ovat olleet kaikki kovia pettymyksiä. Olen niin pettynyt itseeni. En voi todellakaan olla ylpeä itsestäni. Minusta tuntuu, että kehoni on pettänyt minut. Välillä tuntuu, että en minä ole edes oikea nainen. Miksi? Mitä minulta puuttuu, että minusta ei voisi tulla äitiä? Enhän ole koskaan mitään muuta niin paljon halunnut. Eikö minun kuulu saada lapsia? Olisinko minä niin huono äiti, että luonto on päättänyt näin? Toisaalta järki sanoo, että silloin ei kukaan lapsiaan huonosti kohtelevakaan saisi lapsia.
Tiistai jännittää ihan kamalasti. Silloin siis on polilla suunnittelukäynti seuraavaa hoitoa varten. Minulla pyörii päässä niin paljon kysymyksiä. Miksi hoidot ovat menneet näin? Miksi stimulaatio ei ole toiminut? Miksi yksi folli kasvoi niin suuresti ja puhkesi itsestään? Onko oikeassa munasarjassani jokin vika? Onko normaalia, että menkkojen jälkeen tulee ruskeaa tuhrua usean päivän ajan? Ovatko munasarjani hiipumassa? Otetaanko lisää hormonikokeita? Ainakin AMH-testi? Millä tavalla lyhyt kaava olisi minulle sopivampi kuin pitkä? Eikös sillä saada yleensä vähemmän munasoluja kuin pitkällä, ja minulla ei ole varaa ainakaan vähemmän saada? Miten voin luottaa mihinkään jarruun, ettei munarakkulani poksahda ennen aikojaan? Mitä minun pitäisi tehdä tai jättää tekemättä? Entäs jos lyhyt kaavakaan ei toimi sen paremmin? Onko varma, että Primolut toimii minulla oikein? Minulla on niin kamalasti nyt huolenaiheita... Joka päivä ne vaan pyörivät päässä, ei sille mitään voi.
Pelkään tiistaita. Pelkään, että siellä ei anneta kovin paljon toivoa. Pelkään, että romahdan siellä. Mieheni ei luultavasti pääse mukaan ja minun pitää yksin kestää kaikki. Ja minä en muuta halua kuin saada oman lapsen! Tulla äidiksi! Mikä on niin luonnollinen ja suurimmalle osalle ihmisistä itsestäänselvä asia. Sen takia minulla on kohtu, munasarjat ja rinnat. Sen takia olen kärsinyt kuukautisista 11-vuotiaasta asti. Siihen olen tähdännyt koko elämäni. Että saisin olla äiti. Nyt minusta tuntuu, että en ole oikea nainen. Olen toisen luokan nainen, en oikea, koska en täytä sitä tehtävää, johon minut on tarkoitettu. Tai johon luulin, että minut on tarkoitettu. Olen viallinen.
Ainoa valopilkku tässä nyt on alkanut kevät ja tuleva kesä. Onneksi valo lisääntyy koko ajan. On minulla ollut parempiakin päiviä, jopa pari hyvää päivää tällä viikolla. Yritän takertua niihin hyviin hetkiin, mutta tiedän niiden olevan vain silmänlumetta ja hetken helpotus. Silti yritän antaa itselleni luvan nauttia hyvästä olosta silloin, kun siltä tuntuu. Pahaa oloa saan kestää ihan tarpeeksi muutenkin.
Tiistai jännittää ihan kamalasti. Silloin siis on polilla suunnittelukäynti seuraavaa hoitoa varten. Minulla pyörii päässä niin paljon kysymyksiä. Miksi hoidot ovat menneet näin? Miksi stimulaatio ei ole toiminut? Miksi yksi folli kasvoi niin suuresti ja puhkesi itsestään? Onko oikeassa munasarjassani jokin vika? Onko normaalia, että menkkojen jälkeen tulee ruskeaa tuhrua usean päivän ajan? Ovatko munasarjani hiipumassa? Otetaanko lisää hormonikokeita? Ainakin AMH-testi? Millä tavalla lyhyt kaava olisi minulle sopivampi kuin pitkä? Eikös sillä saada yleensä vähemmän munasoluja kuin pitkällä, ja minulla ei ole varaa ainakaan vähemmän saada? Miten voin luottaa mihinkään jarruun, ettei munarakkulani poksahda ennen aikojaan? Mitä minun pitäisi tehdä tai jättää tekemättä? Entäs jos lyhyt kaavakaan ei toimi sen paremmin? Onko varma, että Primolut toimii minulla oikein? Minulla on niin kamalasti nyt huolenaiheita... Joka päivä ne vaan pyörivät päässä, ei sille mitään voi.
Pelkään tiistaita. Pelkään, että siellä ei anneta kovin paljon toivoa. Pelkään, että romahdan siellä. Mieheni ei luultavasti pääse mukaan ja minun pitää yksin kestää kaikki. Ja minä en muuta halua kuin saada oman lapsen! Tulla äidiksi! Mikä on niin luonnollinen ja suurimmalle osalle ihmisistä itsestäänselvä asia. Sen takia minulla on kohtu, munasarjat ja rinnat. Sen takia olen kärsinyt kuukautisista 11-vuotiaasta asti. Siihen olen tähdännyt koko elämäni. Että saisin olla äiti. Nyt minusta tuntuu, että en ole oikea nainen. Olen toisen luokan nainen, en oikea, koska en täytä sitä tehtävää, johon minut on tarkoitettu. Tai johon luulin, että minut on tarkoitettu. Olen viallinen.
Ainoa valopilkku tässä nyt on alkanut kevät ja tuleva kesä. Onneksi valo lisääntyy koko ajan. On minulla ollut parempiakin päiviä, jopa pari hyvää päivää tällä viikolla. Yritän takertua niihin hyviin hetkiin, mutta tiedän niiden olevan vain silmänlumetta ja hetken helpotus. Silti yritän antaa itselleni luvan nauttia hyvästä olosta silloin, kun siltä tuntuu. Pahaa oloa saan kestää ihan tarpeeksi muutenkin.
sunnuntai 28. elokuuta 2011
32 ja muita numeroita
Päivän luku. Vuosia tänään tuli täyteen tuon verran. Jo 32! Mihin nämä vuodet ovat vierineet? Vieläkin jos ikää kysytään spontaanisti, minulta meinaa lipsahtaa kakskytjotain. En minä osaa olla kolmekymppinen, vaikka onhan tässä jo pari vuotta harjoiteltu.
Tuskin minulla edes mitään ikäkriisiä olisi, jos olisin jo äiti. Jos olisi edes se yksi lapsi. Voisin olla jopa ihan tyytyväinen tähän ikään. Vielä kaksvitosena minulla oli erittäin huono itsetunto. Ei se ole mitään huippuluokkaa vieläkään ja tuskinpa tulee koskaan olemaankaan, mutta kehitystä on tapahtunut. Noihin aikoihin painoindeksini oli pahimmillaan 41. Se oli kamalaa, vaikka olevinaan olin ihan tyytyväinen niin. Mutta nyt kun ajattelen niitä aikoja ja katson kuvia, niin muistan ja näen onnettoman tytön, joka ei oikeasti edes uskaltanut elää ja olla oma itsensä. Oleminen ihmisten ilmoilla oli ahdistavaa. Nyt minulla on rohkeutta pukeutua ja laittautua niinkuin itse haluan, muiden mielipiteistä viis. En väitä, etteikö minkä kokoinen tahansa voisi pukeutua niinkuin haluaa, mutta minusta ei ollut siihen. Nyt painoindeksi on kesäkilojen kerryttyä 28.5. En ole todellakaan tyytyväinen vallitsevaankaan tilanteeseen, mutta pahan itseinhon iskiessä katson vanhoja kuvia ja voin edes hetken olla himpun verran tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Mutta vielä on matkaa ihannepainoon. Voi kun joskus BMI olisi alle 25. Minulle riittäisi 24.9 mainiosti.
Lihoin 19-20 -vuotiaana kymmeniä kiloja sairastuttuani vaikeaan masennukseen. Sairauden voitin ajan myötä, mutta kilot jäivät. Vasta nyt noin 3 vuoden aikana olen saanut pudotettua reilusti pois. Jojoiluakin on ollut. Mutta minua harmittaa, kun elämästäni meni lähes 10 vuotta puolivaloilla eläen. Näennäisesti tietysti elin ja viiletin, mutta lähteminen oli aina kamalan vaikeaa ja joka paikassa häpesin itseäni. Minulla on onneksi aina ollut ihania ystäviä, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samoin mieheni. Mutta itseinho on sellainen tunne, jota ei muiden sanomiset juurikaan voi muuttaa. Se täytyy lähteä omasta itsestä. Olen vuosien varrella tehnyt siis kovasti töitä sekä mieleni että kehoni kanssa, niiden hallitseminen on vieläkin välillä todella vaikeaa ja varmasti aina tulee olemaankin. Mutta minä olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, kuinka minun tulee käsitellä elämän ongelmatilanteita. Voisin sanoa, että tänään tunnen itseni todella hyvin, vaikka itsetunto saisikin olla parempi. Se itsetuntemus (joka on siis eri asia kuin itsetunto) tuleekin todella tarpeeseen tässä elämäntilanteessa. Lapsettomuuspolin terapeuttikin on sanonut minulle, että on vain etu, että olen tottunut työskentelemään oman mieleni kanssa ja tiedän mikä minua voi auttaa vaikeissa tilanteissa. Mutta ei se silti tätä asiaa helpoksi tee.
Tästä tuli nyt melkoinen sillisalaatti, juttu pomppii asiasta toiseen. Mutta tällainen minä olen, ja tällainen tämä blogini tulee olemaan. Asioiden ja tunteiden kaatopaikka, jonne kirjoitan mielen päältä asioita pois. Nyt se lähti tuosta ikäkriisistä ja jatkui paino-ongelmiin ja itsensä tuntemiseen. :D
Mutta se 32. Hartain toiveeni syntymäpäivänäni on, että tämä olisi viimein se ikävuosi, kun minustakin tulisi äiti.
Tuskin minulla edes mitään ikäkriisiä olisi, jos olisin jo äiti. Jos olisi edes se yksi lapsi. Voisin olla jopa ihan tyytyväinen tähän ikään. Vielä kaksvitosena minulla oli erittäin huono itsetunto. Ei se ole mitään huippuluokkaa vieläkään ja tuskinpa tulee koskaan olemaankaan, mutta kehitystä on tapahtunut. Noihin aikoihin painoindeksini oli pahimmillaan 41. Se oli kamalaa, vaikka olevinaan olin ihan tyytyväinen niin. Mutta nyt kun ajattelen niitä aikoja ja katson kuvia, niin muistan ja näen onnettoman tytön, joka ei oikeasti edes uskaltanut elää ja olla oma itsensä. Oleminen ihmisten ilmoilla oli ahdistavaa. Nyt minulla on rohkeutta pukeutua ja laittautua niinkuin itse haluan, muiden mielipiteistä viis. En väitä, etteikö minkä kokoinen tahansa voisi pukeutua niinkuin haluaa, mutta minusta ei ollut siihen. Nyt painoindeksi on kesäkilojen kerryttyä 28.5. En ole todellakaan tyytyväinen vallitsevaankaan tilanteeseen, mutta pahan itseinhon iskiessä katson vanhoja kuvia ja voin edes hetken olla himpun verran tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Mutta vielä on matkaa ihannepainoon. Voi kun joskus BMI olisi alle 25. Minulle riittäisi 24.9 mainiosti.
Lihoin 19-20 -vuotiaana kymmeniä kiloja sairastuttuani vaikeaan masennukseen. Sairauden voitin ajan myötä, mutta kilot jäivät. Vasta nyt noin 3 vuoden aikana olen saanut pudotettua reilusti pois. Jojoiluakin on ollut. Mutta minua harmittaa, kun elämästäni meni lähes 10 vuotta puolivaloilla eläen. Näennäisesti tietysti elin ja viiletin, mutta lähteminen oli aina kamalan vaikeaa ja joka paikassa häpesin itseäni. Minulla on onneksi aina ollut ihania ystäviä, jotka ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samoin mieheni. Mutta itseinho on sellainen tunne, jota ei muiden sanomiset juurikaan voi muuttaa. Se täytyy lähteä omasta itsestä. Olen vuosien varrella tehnyt siis kovasti töitä sekä mieleni että kehoni kanssa, niiden hallitseminen on vieläkin välillä todella vaikeaa ja varmasti aina tulee olemaankin. Mutta minä olen oppinut paljon itsestäni ja siitä, kuinka minun tulee käsitellä elämän ongelmatilanteita. Voisin sanoa, että tänään tunnen itseni todella hyvin, vaikka itsetunto saisikin olla parempi. Se itsetuntemus (joka on siis eri asia kuin itsetunto) tuleekin todella tarpeeseen tässä elämäntilanteessa. Lapsettomuuspolin terapeuttikin on sanonut minulle, että on vain etu, että olen tottunut työskentelemään oman mieleni kanssa ja tiedän mikä minua voi auttaa vaikeissa tilanteissa. Mutta ei se silti tätä asiaa helpoksi tee.
Tästä tuli nyt melkoinen sillisalaatti, juttu pomppii asiasta toiseen. Mutta tällainen minä olen, ja tällainen tämä blogini tulee olemaan. Asioiden ja tunteiden kaatopaikka, jonne kirjoitan mielen päältä asioita pois. Nyt se lähti tuosta ikäkriisistä ja jatkui paino-ongelmiin ja itsensä tuntemiseen. :D
Mutta se 32. Hartain toiveeni syntymäpäivänäni on, että tämä olisi viimein se ikävuosi, kun minustakin tulisi äiti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)