Tutkimusmatka sieluun ja elämän jäsentelyä

Minun täytyy jäsentää elämääni jotenkin, että pääsen nyt eteenpäin. Tänään oli käynti polin terapeutilla, ja se oli kieltämättä menestyksekäs. Meillä molemmilla oli vedet silmissä tunnin lopussa, kun minä tajusin muutaman tärkeän asian. Tajusin ne ihan itse, vaikkakin pienellä avustuksella. Lopuksi sanoin, että nyt väsähdin. Terapeutin mielestä se ei ollut mikään ihme, olin tehnyt kovasti töitä. Menimme syvälle, lapsuuteenkin, ja onhan se ihmeellistä, miten jotkut kokemukset ja ihmissuhteet vaikuttavat vieläkin. Lapsena rakennetaan ihmisen perusta ja sinne perustaan jää ne tietyt muistot, asenteet ja muut asiat, vaikka niitä vuosikymmeniin ei tiedostaisikaan. Joskus niistä voi saada vastauksia siihen, miksi olen sellainen kuin olen. Välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja omaan itseen, pitäisikö sanoa, että sieluun, jos uskaltaa. Minulle se on yleensä pelottavaa ja vaikeaa, mutta tutun ammatti-ihmisen seurassa se tuntuu turvallisemmalta. Joskus se palkitaan helpottavilla oivalluksilla.

Nyt aion jäsennellä elämääni ja rakentaa aikataulun, jota noudatan. Merkitsen selkeästi ajan opiskelulle ja muulle ajalle. Opiskeluaikana sitten kanssa opiskelen. Ja omalla ajalla en mieti opiskelujuttuja ja ahdistu niistä. Eikä minun tarvitse mennä sata lasissa, minulle täytyy riittää huonommatkin arvosanat kuin vitonen. Minä en nyt pysty parempaan. Enkä voi tehdä enempää kuin parhaani. Muutama kuukausi enää, eihän se ole paljon! Kun nyt vaan jaksan painaa.

Hoitoon lähdetään tämän vuoden puolella, jos jaksan. Se on nyt tärkein kriteeri aloitusajankohdaksi. Paineet hoidon aloittamiselle on, koska maksukatot ovat täynnä. Mutta kai se oma terveys ja jaksaminen on sitäkin tärkeämpää? Jotenkin vaan tuntuu, ettei moni ulkopuolinen ymmärrä sitä. Minä tiedän, mitä hoito minulle aina tekee henkisesti ja fyysisesti. Mutta minä tiedän myös, mitä tämä lapsettomuus minulle tekee. Hirveä ristiriitahan siinä on. On niin iso vääryys, että tällaisia pitää ajatella. Että tällaisia pitää käydä läpi. Se vaan on niin väärin, mutta ei sille mitään mahda.

Viime yönä näin unta pienestä poikavauvasta. Se oli suloinen ja lämminhenkinen uni, josta jäi hyvä fiilis. Unessa pidin pientä vauvaa ihoani vasten, mieheni oli hänet aamulla unessa siihen tuonut. Ajattelin, että tämä on elämäni paras aamu, saada tällainen herätys. Ajattelin, että tämä on nyt meidän oma rakas lapsemme, mikään eikä kukaan ei vie sitä meiltä enää pois. Sitten heräsinkin oikeasti. Untahan se oli, taas. Silti uskalsin viipyillä hetken unen tunnelmassa. Kerroin myös tästä terapeutille ja hän oli iloinen puolestani. Hänen mukaansa oli rohkeaa, että uskalsin viipyillä unen tunnelmassa enkä työntänyt sitä heti pois, niinkuin yleensä. Se kertoo siitä, että uskallan vielä toivoa. Ja joo, olihan tuo uni tervetullutta vaihtelua viimeaikaisiin väkivaltaisiin painajaisiin, joista on tullut miltei jokaöisiä vieraita. Huomenna otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja soitan terveyskeskukseen. Nyt on oikeasti aika hieman lisätä Sepramin annostusta. Että jaksaisin.

Huomenna aion muuten myös mennä ensimmäistä kertaa uudelle salille! JOS ei tämä flunssainen olo pahemmaksi mene. Kurkku on ollut kipeä jo pari päivää ja silmien taakse sattuu. Kuumetta ei kyllä ole. TTC United lähti kohdallani verkkaisesti käyntiin. Viime viikolla kävin vain kaksi kertaa salilla. Lisäksi pyöräilyt töihin ja kotiin muutamana päivänä (6 km suuntaansa). Ei siis alkanut hyvin. Eikä mitään selityksiä. Puhti vaan on ollut vähän poissa. Toivottavasti uusi sali saa aikaan uuden innostuksen!