Endometrioma?

Kyllä, minun sairaalasta tulleissa papereissani näkyy otsikon kaltainen kysymys kahteenkin otteeseen. Molemmat ovat viime keväältä ja saman lääkärin arveluja. Hän on siis kahdella eri ultrakerralla (folliultria ennen punktioita) havainnut jotain sameaa vasemmassa ovariossa, endometrioma?. Ja mikä tässä on kummallisinta: minä kuulen/luen asiasta vasta nyt! Lääkäri ei siis kokenut tarpeelliseksi mainita minulle asiasta, mikä kummastuttaa kovin. Vaikka kyseessä olisi vain pieni epätodennäköinen epäilys, niin minun olisi pitänyt saada tietää! Vasta nyt, vuoden päästä noista käynneistä, saan lukea asiasta.

Tässä sitten muutaman päivän asiaa mietittyäni ajattelin, että asia varmaan selviää, jos siellä Dextrassa ensi viikon käynnillä minut ultrataan. En vaan tiennyt, että kuuluuko ultra siihen ensikäyntiin, kun kyse on lahjamunasoluhoitokeskustelusta. Tunti meille on varattu aikaa, mutta riittääkö se? Soitinkin sitten tänä aamuna Dextraan ja huojennus oli suuri, kun sain vastauksen, että tottakai ultrataan, jos me sitä toivomme. Tässäpä selkeästi tämä julkisen ja yksityisen ero. Julkisella tehdään se, mitä pitää tehdä, mutta yksityisellä otetaan asiakkaan henkilökohtaiset toiveet huomioon. Tottakai tuosta ultrauksesta sen ensikäynnin hintakin sitten nousee, mutta olen sen todellakin valmis maksamaan, että nähdään, onko aihetta epäillä vielä endometrioosiakin. Muutenkin minusta on ihan hyvä nähdä, mikä munasarjojen ja kohdun tämänhetkinen kunto on, kun viimeksi on ultrattu vuosi sitten.

Tällä tekstillä en halua mollata julkista puolta. Ainakin meillä kyllä tehtiin ihan kaikki, mitä meidän hyväksi siellä voitiin tehdä, ja olen kiitollinen polin henkilökunnalle, vaikkei toivottuun lopputulokseen päästykään. Resurssit ovat rajalliset, tottakai. Ja tietysti yksityisellä saa yksilöllisempää palvelua, kun siitä maksetaan itse. Silti jotenkin tuo puhelu rauhoitti minua.. Tuntuu, että me ollaan menossa hyvään paikkaan, jossa meitä todellakin kohdellaan yksilöinä. On jotenkin ihan turvallinen olo mennä sinne. Ihan pelottaa, kun odotuksen ovat niin korkealla :D Mutta kyllä Lilakin oli saanut Dextrasta niin hyvän ensivaikutelman, että hyvällä mielellä sinne voi mennä.

Julmia totuuksia

Tyhjä.

Se on ensimmäinen sana kuvaamaan tämänhetkistä olotilaani. En oikein tiedä mitä ajatella, mitä tuntea.

Melko menestyksekkäästi onnistuin taas toukokuuksi unohtaa nämä lapsettomuusasiat ja elää muuta elämää. Tällä viikolla ahdistus kuitenkin alkoi kalvaa, kun perjantaina oli tiedossa polilla The Keskustelu. Tiesin kyllä, että todennäköisesti se on viimeinen käyntimme tuolla, mutta jotenkin sitä yritti pikkuisen toivoa, että jospa ne kumminkin vielä yrittäisivät, kun nämä hoidot nyt ovat menneet niin kuin ovat. Meille on tehty jo yhteensä 5 hoitoa julkisella (joista tosin yksi keskeytynyt, jota ei lasketa), ja kuulemma kenellekään ei ole tämän enempää tehty. Ymmärrän se kyllä täysin, varsinkin kun meidän ennuste on niin huono. Se iski päin naamaa aika rankasti: alle 10% . Siis minulla on alle 10% mahdollisuus saada biologinen lapsi omilla soluilla koeputkihoidoilla. Yli 90% varmuudella siis näin ei tule koskaan käymään. Tämä tieto järkytti kyllä kovasti. Munasarjojeni kapasiteetti on siis todellakin dramaattisesti alentunut eikä sille voi tehdä mitään. En minä eivätkä lääkäritkään.

Kysyimme sitten lääkärimme rehellistä mielipidettä siitä, kannattaako meidän enää yksityistä sitten harkitakaan tällä ennusteella. Lääkäri sanoi, että hänen mielipiteensä on, että ehkä yhtä hoitoa omilla soluilla voisi kokeilla, koska yksityisellä on kuitenkin vähän erilaiset resurssit käytettävissä ja hoito voidaan kuitenkin suunnitella vielä yksilöllisemmin. Tätä mieltä hän on lähinnä siksi, kun olen kuitenkin suhteellisen nuori ja kohtuni tilanne on kuitenkin ollut koko ajan erinomainen. Tuskin kuulemma enempää ainakaan kannattaa yrittää, vaan alkaa miettiä sitten, olisiko luovutettu munasolu meille vaihtoehto. Siinä onnistumismahdollisuus olisi kuitenkin 50% luokkaa. Tuo tieto kyllä läsähti tajuntaani aika kovaa, 50? Alle 10% versus 50% on kyllä aika paljon!

Aiemmin olen ollut sitä mieltä, etteivät luovutetut solut ole meidän juttu. Mies on ollut samoilla linjoilla. Mutta kummallisesti se vaan on niin, että kun vaihtoehdot alkavat käydä vähiin, myös ajatukset alkavat muuttua. Lääkärikin sanoi, että hän näkee kuinka tärkeä tämä asia meille on ja minulle olisi tärkeä kokemus raskaudesta ja synnytyksestä. Vaikka lapsen geenit tulisivatkin luovuttajalta, se olisin minä, joka sen lapsen kohdussani kasvattaisin ja hänet synnyttäisin ja sillä tavalla hän olisi yhtä lailla osa minua kuin miestänikin. Kyllä hän olisi kaikin tavoin minun lapseni, kuten siskonikin sanoi juteltuani asiasta hänen kanssaan puhelimessa (ja oikeustieteiden opiskelijana latoi vielä kaikki lakifaktatkin tiskiin ;D). Hinta on tietysti tosi iso ongelma. Hedelmöityshoito luovutetuilla munasoluilla maksaa jopa 7000 euroa. Ei meillä ole tuollaisia rahoja. Lainaa siis tarvittaisiin, ja entäs jos silti jäätäisiin tyhjon käsin? Tosin lainaa me tarvitaan silloinkin, jos lähdetään omilla soluilla yhtä hoitoa vielä kokeilemaan, mutta summa jäisi kuitenkin paljon pienemmäksi. Jos lapsen saisimme, silloin tuolla rahalla ei tietenkään olisi mitään merkitystä. Silloin maksaisimme lainaa pois onnellisina vanhempina. Mutta jos emme saisi, niin olisi kyllä kammottavaa maksaa sitä takaisin ikuisesti lapsettomina...

On tässä meillä isoja asioita mietittävänä. Nyt täytyy ehkä pikkuisen aikaa kuitenkin ensin hengähtää. Onneksi tätä nyt ei yhdessä yössä tarvitse päättää. Ja onneksi on kesä aluillaan. En ole ihan varma, tajuanko vielä tätä asiaa oikeastaan kunnolla. Pelottaa se hetki kun se tulee täysillä päälle. Että ihan oikeasti tilanne on nyt se, että on todennäköistä, että jäämme lapsettomiksi ikuisesti.

Huh. Miten minä jaksan tällaisia ajatuksia?

Lapsellemme.

Pohjalla

Miten se voikaan mennä näin? Aina kun luulee, ettei voi enää huonommin mennä, vetäistään taas matto jalkojen alta ja lujaa. Ja miten se voi mennä näin, että ensin annetaan toivoa, ja sitten tulos on nolla? Minun pääni ei enää ymmärrä. Ei jaksa ajatella. Ei näe tulevaisuutta. Ei nyt.

Aamulla mentiin polille jännittäen, montako follikkelia löytyy ja lisäksi jännitimme tulevaa punktiota, koska sen tiedettiin jo etukäteen olevan vaikea. Polillaoli työvuorossa fertipuolelle erikoistumassa oleva gynekologi ja hän ilmoittikin ensimmäiseksi, että punktioon tulee toinenkin lääkäri, koska toimenpide on kohdallani niin haasteellinen. Huokaisin helpotuksesta, kun kuulin että tämä eniten luottamani lääkäri tulee paikalle. Hänethän kutsuttiin viimeksikin kesken punktion avuksi.

Aluksi meinasin haljeta riemusta, kun ultrassa näkyi, että vasemmallakin olisi nyt kuitenkin pari rakkulaa ja oikeallakin neljä! Eihän meillä ole koskaan ollut vielä noin "paljon"! Toinen lääkärikin saapui paikalle ja totesi taas oikean puolen ongelmaisuuden: munasarja on ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi siinä on suoli edessä. Olin vaan niin iloinen munarakkuloistani, että vitsailinkin, että ihan sama mitä teette, leikatkaa vaikka maha auki kunhan saatte ne rakkulat tyhjennettyä. Isosti laitettiin lääkitystä suoneen menemään. Ja sitten se alkoi. Vasen tyhjeni suht helposti, mutta se oikea oli todella hankala. Yhteensä makasin siinä pöydällä yli 20 minuuttia. Ja teki kipeää. Toinen lääkäri painoi molemmin käsin vatsasta ja toinen yritti parhain päin saada munasarjani niin, että neula saadaan sinne menemään. Jossain vaiheessa se juttu, millä se munarakkulaneste imetään, meni tukkoon kun vuotoa tuli niin paljon. Mieheni sanoikin jälkeenpäin, ettei ole nähnyt ikinä niin paljon verta... No, hän ei ollutkaan näkemässä minua heräämössä laparoskopian jälkeen. Mutta siis vuoto oli runsasta ja kipu kova. Lääkäri joutui vaihtamaan punktioneulaakin välillä. Lopulta rakkulat oli tyhjennetty. Se suoli oli tosi pahasti tiellä ja lääkäri sanoi, että pitää nyt varalta aloittaa viikon antibiottikuuri, tai siis kaksi, siltä varalta, että neula on osunut suoleen ja on tulehdusvaara. Nyt siis syön Trikozolia ja Kefexinia 3 kertaa päivässä kuurit loppuun. Tulehdusriski on tosi pieni, mutta riski kuitenkin, ja siksi nämä antibiootit pitää syödä. Lähtiessään tämä kokeneempi lääkäri vielä taputteli minua olkapäälle ja toivoi, että sieltä joku hyvä solu löytyisi.

Siinä sitten hoitajan hakiessa minulle sänkyä tulikin labrasta se musertava tieto: "valitettavasti emme löytäneet yhtään solua". Epäusko. Romahdus. Me emme voineet miehen kanssa uskoa korviamme, siis mitä??? Ei. yhtään. solua. Sitten vaan kipulääkettä naamaan ja toipumaan lepotilaan. Itkin. Mies silitteli siinä minua ja kehotti lepäämään ja nukkumaan. Väsytti, pää vieläkin sekaisin lääkkeistä. Mieli sekaisin tuloksesta. Kipeä, mutta fyysisellä kivulla ei ole nyt mitään merkitystä. En minä voi nukkua. En uskalla. En jaksa nyt mitään. Mitä me nyt teemme?

 

Toukokuun lopulla menemme polille keskustelemaan tilanteestamme. Nyt täytyy kuulemma levätä kunnolla. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Mitä väliä enää millään on? Minä en tiedä.

 

Minä, joka en ole luovuttaja. Mutta entä nyt? Miten minä tästä ikinä selviän? Miten me tästä ikinä selviämme? Onko millään enää ikinä mitään merkitystä? Mitä pahaa me olemme tehneet ansaitaksemme tämän kaiken paskan? Olisimmeko niin surkeita vanhempia, ettei meille vaan voi lasta antaa? MIKSI? Sydämeni on rikki.

Stressivapaa suklaaviikonloppu?

Kävin tänään 2. folliultrassa. Kohdun limakalvo oli erinomainen 11 mm, niin kuin mulla on aina ollut. Vasen munasarja ultrattiin ensin ja uutiset olivat ikäviä. Se ainokainen folli siellä oli kuukahtanut ollen sen 9,8 mm kuten oli tiistainakin. Sieltä ei siis ole tulossa todennäköisesti mitään. Oikealla oli sitten kolme follikkelia, mitat olivat 19 mm, 16 mm ja 15 mm. Vähiinhän tämä taas jäi. Nyt toivotaan vaan kaikki sormet ja varpaat ristissä, että ne kaikki sisältäisivät hyvän solun.

Punktio on nyt sitten maanantaina, eli tänään vielä pistän Menopurin ja Orgalutranin ja huomenillalla on Pregnylin vuoro. Oikea munasarja on taas kohdun päällä ylhäällä, joten on kuulemma taas vaikea punktio tiedossa. Ihan sama mulle miten paljon sattuu ja miten paljon joudutaan runnomaan, kunhan vaan jotenkin saavat kaikki rakkulat sieltä tyhjennettyä. Lääkäri tsemppasi tosi ihanasti ja sanoi todellakin toivovansa ja pitävänsä peukkuja, että nyt päästäisiin siirtoon. Viikonlopuksi hän määräsi stressikiellon, lepoa, ja suklaata saa syödä niin paljon kuin maistuu.

 

Näillä siis mennään, maanantaita odotellessa...

Viimeistä viedään

Hiljaiseloa on kestänyt jälleen. Nyt on kuitenkin taas täysi tohina päällä ja ICSI nro 4 käynnissä. Perjantaina aloitin Menopurin annoksella 350 IU ja sunnuntaina se laskettiin 300 IU:hun. Samalla alkoi Prednisolon ja Disperin. Tänään kävin sitten ekassa folliultrassa ja siellä näkyi olevan oikealla tulossa kaksi ja vasemmalla ehkä yksi folli. Eli eipä tässä taas juuri hurrattavaa ole, mutta meidän tapauksessa pitänee olla kiitollinen edes noista. Olen ollut myös flunssassa perjantaista asti ja mikäs sen mukavampaa... Tänä iltana aloitan Menopurin rinnalla pistämään Orgalutrania. Kuulemma nuo kaksi oikean puolen follia olivat jo sen kokoisia, että punktio saattaa olla jo ensi maanantaina. perjantaina tsekataan vielä tilanne.

Olo on kyllä jokseenkin omituinen. En oikein jaksaisi ajatella koko asiaa. Sitä tosiasiaa, että tämä on viimeinen hoitomme ainakin julkisella puolella. Ja onnistumismahikset eivät kyllä näytä kovin kummoisilta, näkeehän sen jo tuosta folli"saaliista". En tiedä, miten kestän, jos tässäkään ei päästä siirtoon asti. Minä en yksinkertaisesti tiedä. Toisaalta en edes uskalla toivoa ja odottaakaan oikein mitään. En tiedä sitäkään, olenko valmis vielä luovuttamaankaan, vaikka tämäkin hoito menisi puihin. Mutta onko järkeä ottaa sitten pankista lainaa ja mennä yksityiselle, ja sitten maksaa sitä lainaa takaisin tyhjästä, jos meillä ei tämän kummoisempaa tulosta ole odotettavissa? En jaksa nyt miettiä vielä tuotakaan loppuun asti. Mennään nyt päivä kerrallaan. Tai ainakin yritetään mennä. 

Kokoa ajan kuitenkin takaraivossa paukuttaa maailman pelottavin ajatus: minusta ei ehkä tule koskaan äitiä.

Today's feelings...

Ei siirtoa

Näin tämä meidän tarina vaan jatkuu samalla kaavalla kuin tähänkin asti. Epäonnistuminen. Taas. Toivoa (ja rakko) täynnä mentiin polille kun ei sieltä mitään kuulunut. Epäusko olikin suuri, kun lääkäri heti ekaksi sanoi, että hänellä on huonoja uutisia ja käski mennä vessaan että jaksan paremmin kuunnella. Eli meidän Pikku-Möttönen oli hyytynyt. Vielä eilen se oli ollut jakautunut 4-soluiseksi, mutta oli kuulemma aika hitaanlainen ollut. Tänään päivällä se oli vaan taantunut ja jäänyt 6-soluiseksi. Lisäksi oli ollut rakenteeltaan luokkaa 4, eli roskiskamaa. Siinä oli ollut liikaa perimää sisällä. Ei tämä vaan voi taas olla totta. En oikein edes tiedä mitä ajatella, itkeä vai nauraa? Kaksi muuta punktoitua munasolua olivat olleet kypsiä, mutta hedelmöittyminen oli epänormaali, olivat monitumaisia. Itkuhan siinä tietysti tuli... Mutta ei tälle vaan voi mitään.

 

Tilanne on nyt se, että asiat eivät tästä ainakaan korjaannu. Nyt kuulemma jo munasarjojenikin rakenteesta näkee sen hiipumisen (vielä viime syksynä ne olivat rakenteeltaan normaalit). Viimekeväisen pakastuskatastrofin (Shokki ja Very bad luck) takia meille on kuitenkin luvattu yksi ylimääräinen hoito ja lääkäri sanoi, että he kyllä seisovat lupauksen takana, vaikka tilanne on mikä on. Paradoksaalista tässä on nyt se, että mieheni spermatilanne on nykyään normaali, kun alussahan epäily oli, että hänessä on vika. Nyt kun hänkin on saanut elämäntaparemontin hienoon vaiheeseen, näkyy se varmaankin siittiötuloksissa. Mutta kuten lääkärikin sanoi, sillä ei ole nyt meidän tilanteessa juuri merkitystä, kun minun munasarjojeni kapasiteetti on käynyt noin heikoksi.

 

Viimeiseen hoitoon lähdetään niin pian kuin mahdollista. Heti kun seuraava vuoto alkaa, varaan polilta ajan. Jos munasarjat ovat palautuneet tästä edellisestä rääkistä, voidaan hoito aloittaa sitten jo seuraavaan kiertoon. Siitä olemme mieheni kanssa yhtä mieltä, että me ei siltikään luovuteta. En edes ole varma mistä tämä voima (vai onko se jo joku epärealistinen pakkomielle??) tulee, mutta luovuttaminen ei meille ole vielä edes vaihtoehto. Mieheni sanoikin ihanasti, että onneksi meillä on vielä se vaihtoehto, että on mahdollisuus uuteen yritykseen. Noista sanoista aion nyt pitää kiinni ja kiitinkin miestäni kun hän minulle noin sanoi <3.  

 

Lääkäri sanoi lopuksi, että yritetään silti ajatella optimistisesti. Realiteetit ovat tiedossa, mutta silti optimismi täytyy pysyä mukana. Pessimistisellä asenteella hoitoon ei kannata lähteä. Olen nyt tuosta samaa mieltä ja pyrin keskittämään kaiken henkisen voimani tuohon ajattelutapaan, että tämä loppukevät nyt jaksetaan viedä läpi. Nyt tuntuu tosin, että tunteeni eivät oikein edes pääse ulos. Luulen, että Sepram-lääkitykseni on blokkaamassa niitä. En ole ihan varma, onko se hyvä vai paha asia. Ehkä se nyt on hyvä, etten pääse putoamaan liian alas ja jaksan paremmin nyt kevättä eteenpäin. Tunnen toki surua, mutta en halua antaa sille nyt sijaa. Vielä en halua käsitellä luopumisen tunteita, koska enhän minä vielä ole luovuttamassa... Pahin tunne on nyt se, että tunnen itseni niin vajaaksi, niin vialliseksi. Koska se on totuus.

 

Onneksi on työ (huhtikuun loppuun asti). Onneksi on rakkaat ihmiset tukemassa. Onneksi on sali. Onneksi on Fazerin sininen tuossa vieressä. Tämä blogikin saattaa nyt keväällä tulla taas tarpeeseen. Kiitos teille, jotka eilen tsemppasitte postaukseeni ja jaksoitte olla tukena! <3

 

 

ICSI nro 3

Ensiksikin, olen pahoillani hiljaisuudesta! Mieltäni lämmittää suuresti joulukuussa kirjoittamaani postaukseen tulleet kommentit, joissa kysellään minun voinnistani ja tilanteesta. Kiitos teille! <3 Tarkoitus ei ole ollut pimittää mitään, oon vaan ollut niin ulkona kaikesta lapsettomuusaiheista etten ole aikoihin edes kirjautunut näillä tunnuksilla bloggeriin. Treeniblogi onkin sitten päivittynyt tiuhempaan tahtiin, jos joku haluaa sinne osoitteen, voin kyllä sen antaa. Tämän blogin jatkosta en vielä osaa sanoa.

 

Nyt on tilanne kuitenkin se, että lapsettomuusasiat ovat taas päällimmäisenä mielessä. Ja usko, toivo, kaipaus, pelko, kaikki ne tunteet, jotka ovat viimeisten vuosien aikana tulleet liiankin tutuiksi. Elämme tällä hetkellä 3:nnen ICSI:n loppuvaihetta. Punktio oli maanantaina ja siirto toivottavasti huomenna. Meidän polilla on siirrytty nyt vähän pidempään viljelyyn, ja siksi siirto on vasta 3 päivän päästä punktiosta.

 

Eihän tämä tietenkään ole taskaan mennyt mitenkään loistavasti. Ensin Primolutilla ajoitettiin menkat. Menopurin aloitin jättiannoksella 325 IU kolme ekaa päivää, ja loppuaika mentiin 300 IU:lla. Nyt mukana olivat sitten Orgalutranin lisäksi vielä Prednisolon (kortisoni) ja disperiini päivittäin. Tämä cocktail jatkuu siis edelleen ja myös mahdollisen siirron jälkeenkin. Maanantain saalis oli kolme munasolua. Eilen sain tiedon, että niistä vain yksi oli hedelmöittynyt. Tänään ja huomisaamun sitten odotan paniikissa, että tuleeko polilta soittoa. Toivottavasti ei. Sillä jos soitto tulee, se tarkoittaa ettei ole mitään siirrettävää. Meidän pieni Möttönen siellä, ole nyt kiltti ja jaksa kasvaa! Huomenna pääsisit sitten sinne minne kuulutkin, oman äidin kohtuun. Tämä on taas nyt yhtä piinaavaa kuin ennenkin.

 

En saa purkaa oloa edes liikuntaan. Punktio oli vaikea, vaikka soluja vähän. Lääkäri oli punktoinut jo vasemmalta ainokaisen rakkulan ja sitten oikeaa puolta tarkastellessaan totesi, ettei saa sieltä punktoitua, kun munasarja on niin ylhäällä kohdun päällä ja lisäksi on suoli välissä. Paikalle kutsuttiin sitten kokeneempi lääkäri avuksi, oli meidän onni että hän kuitenkin oli sinä päivänä talossa, vaikkei ollutkaan fertipolin puolella töissä. Yhdessä he sitten saivat oikealtakin ne kaksi rakkulaa tyhjennettyä. Tuskaahan se oli, kun tökittiin ja sitten mahan päältä paineltiin aika kovaa. Kipulääkettä onneksi sain tarpeeksi, mutta tekihän se sitten olon pökkyräiseksi.

 

Nyt on fiilikset vähän kaksijakoiset. Toisaalta olen onnellinen siitä yhdestäkin, jos se vaan nyt jaksaa huomiseen asti kehittyä. Toisaalta mielessä vaan pyörii, että onko tässä mitään järkeä? Kerta toisen jälkeen lääkeannoksia kasvatetaan, mutta tulos tuntuu huononevan. Miten kauan tätä enää oikeasti jaksaa? Miten jaksan loppuelämää, jos meille ei sitä kaivattua lasta tule? Tällä hetkellä kaipaan sitä omaa lasta syliini niin että sattuu. Kaipaan eloa tyhjään kohtuuni. En osaa tämän paremmin selittää.

 

Nyt yritän pysyä kasassa huomiseen. Jos soitto polilta tulee, en tiedä miten romahdan.

 

 

Uuteen nousuun

Noniin, josko nyt nopeasti ehtisin kirjoittaa tännekin blogiini kuulumiset ennen töihinlähtöä. Heh, jos ketään enää kiinnostaa, kun olen niin hiljainen ollut viime aikoina tästä aiheesta enkä ole juuri muitakaan kommentoinut. Ihanaa on ollut vaan keskittyä ihan muihin asioihin ja aiheisiin.

Muttamutta, uhkaavasti lähenee seuraava ICSI-kierros. Kävimme tiistaina polilla ja sain jo reseptit virtuaaliseen kouraan. Eli meidän sairaalassa on siirrytty E-reseptiin ja olikin outoa lähteä ilman sitä paksua reseptinivaskaa, johon on tottunut. Lyhyellä kaavalla jatketaan, mutta erona edelliseen on, että nyt tulee kuvioon myös Primolutit, jolla siis pyritään tasaamaan se kierto sopivaan ajankohtaan. Sitten tulee mukaan Menopur, eli viimekertaiseen erona on, että Puregon jää kokonaan pois. Orgalutran tietty tulee sitten aikanaan kuvioihin jarruksi ja Pregnyl lopuksi. Ja jos joskus (siihen tuntuu olevan kaaaamalan pitkä matka) päästään siirtoon, niin Luget ovat taas "sulostuttamassa" elämääni. Polin joulutauon takia ei vielä päästä pistoksiin ensi kierrossa, vaan vasta seuraavassa. Eli hoito sijoittuisi sitten todennäköisesti tuonne tammi-helmikuun vaihteeseen. Kävin jo lääkket apteekista ja olihan tuo taas oikeasti mahtavaa nähdä se laskun oikea loppusumma, joka oli reilut 1800 €, josta itse jouduin maksamaan vain 19 €. Kiitos Kela! Pregnyliä oli YA:ssa varastossa vain 2 kpl, eli ilmeisesti taas saatavuusongelmia siinä...

Kovasti saimme lääkäriltä ja hoitajalta molemmat kehuja laihtumisesta ja aika paljon he kyselivätkin siitä, miten olemme painoa pudottaneet. Minä sain myös hyvää mieltä siitä, kun kuulemma näytän muutenkin niin erilaiselta kuin viimeksi polilla käydessäni. Olemukseni oli kuulemma paljon valoisampi ja pirteämpi. Kyllähän minä olenkin voinut nyt paremmin ja on vain mukavaa, jos se näkyy ulospäin. Lääkäri ultrasi myös munasarjat ja siellä oli vasemmalla (!!) 16 mm folli (silloin oli kp 12). Ok, vasemmalla puolella olevalla follillahan me ei näin luomukierrossa tehdä mitään, mutta kyllähän se rohkaisee, että jospa sitten stimulaatio laittaisi vähän vauhtia sinne huonolle vasemmallekin puolelle.

Muuten on nyt parempi fiilis hoitoonlähdöstäkin. "Uusin voimin uuteen nousuun", niinkuin lääkärikin meille sanoi :). Kyllähän se silti taas pelottaa aika rankasti, mutta yritän nyt olla vielä panikoimatta ainakin siihen asti, kunnes se rumba taas alkaa.

Tutkimusmatka sieluun ja elämän jäsentelyä

Minun täytyy jäsentää elämääni jotenkin, että pääsen nyt eteenpäin. Tänään oli käynti polin terapeutilla, ja se oli kieltämättä menestyksekäs. Meillä molemmilla oli vedet silmissä tunnin lopussa, kun minä tajusin muutaman tärkeän asian. Tajusin ne ihan itse, vaikkakin pienellä avustuksella. Lopuksi sanoin, että nyt väsähdin. Terapeutin mielestä se ei ollut mikään ihme, olin tehnyt kovasti töitä. Menimme syvälle, lapsuuteenkin, ja onhan se ihmeellistä, miten jotkut kokemukset ja ihmissuhteet vaikuttavat vieläkin. Lapsena rakennetaan ihmisen perusta ja sinne perustaan jää ne tietyt muistot, asenteet ja muut asiat, vaikka niitä vuosikymmeniin ei tiedostaisikaan. Joskus niistä voi saada vastauksia siihen, miksi olen sellainen kuin olen. Välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja omaan itseen, pitäisikö sanoa, että sieluun, jos uskaltaa. Minulle se on yleensä pelottavaa ja vaikeaa, mutta tutun ammatti-ihmisen seurassa se tuntuu turvallisemmalta. Joskus se palkitaan helpottavilla oivalluksilla.

Nyt aion jäsennellä elämääni ja rakentaa aikataulun, jota noudatan. Merkitsen selkeästi ajan opiskelulle ja muulle ajalle. Opiskeluaikana sitten kanssa opiskelen. Ja omalla ajalla en mieti opiskelujuttuja ja ahdistu niistä. Eikä minun tarvitse mennä sata lasissa, minulle täytyy riittää huonommatkin arvosanat kuin vitonen. Minä en nyt pysty parempaan. Enkä voi tehdä enempää kuin parhaani. Muutama kuukausi enää, eihän se ole paljon! Kun nyt vaan jaksan painaa.

Hoitoon lähdetään tämän vuoden puolella, jos jaksan. Se on nyt tärkein kriteeri aloitusajankohdaksi. Paineet hoidon aloittamiselle on, koska maksukatot ovat täynnä. Mutta kai se oma terveys ja jaksaminen on sitäkin tärkeämpää? Jotenkin vaan tuntuu, ettei moni ulkopuolinen ymmärrä sitä. Minä tiedän, mitä hoito minulle aina tekee henkisesti ja fyysisesti. Mutta minä tiedän myös, mitä tämä lapsettomuus minulle tekee. Hirveä ristiriitahan siinä on. On niin iso vääryys, että tällaisia pitää ajatella. Että tällaisia pitää käydä läpi. Se vaan on niin väärin, mutta ei sille mitään mahda.

Viime yönä näin unta pienestä poikavauvasta. Se oli suloinen ja lämminhenkinen uni, josta jäi hyvä fiilis. Unessa pidin pientä vauvaa ihoani vasten, mieheni oli hänet aamulla unessa siihen tuonut. Ajattelin, että tämä on elämäni paras aamu, saada tällainen herätys. Ajattelin, että tämä on nyt meidän oma rakas lapsemme, mikään eikä kukaan ei vie sitä meiltä enää pois. Sitten heräsinkin oikeasti. Untahan se oli, taas. Silti uskalsin viipyillä hetken unen tunnelmassa. Kerroin myös tästä terapeutille ja hän oli iloinen puolestani. Hänen mukaansa oli rohkeaa, että uskalsin viipyillä unen tunnelmassa enkä työntänyt sitä heti pois, niinkuin yleensä. Se kertoo siitä, että uskallan vielä toivoa. Ja joo, olihan tuo uni tervetullutta vaihtelua viimeaikaisiin väkivaltaisiin painajaisiin, joista on tullut miltei jokaöisiä vieraita. Huomenna otan vihdoin itseäni niskasta kiinni ja soitan terveyskeskukseen. Nyt on oikeasti aika hieman lisätä Sepramin annostusta. Että jaksaisin.

Huomenna aion muuten myös mennä ensimmäistä kertaa uudelle salille! JOS ei tämä flunssainen olo pahemmaksi mene. Kurkku on ollut kipeä jo pari päivää ja silmien taakse sattuu. Kuumetta ei kyllä ole. TTC United lähti kohdallani verkkaisesti käyntiin. Viime viikolla kävin vain kaksi kertaa salilla. Lisäksi pyöräilyt töihin ja kotiin muutamana päivänä (6 km suuntaansa). Ei siis alkanut hyvin. Eikä mitään selityksiä. Puhti vaan on ollut vähän poissa. Toivottavasti uusi sali saa aikaan uuden innostuksen!

Laparoskopia

Yritetäänpä nyt istua tässä koneella sen verran, että saisin kirjoitettua laparoskopiakokemuksestani. Saattaa tulla pitkä juttu, ja istuminen on edelleenkin hieman hankalaa, kun kaksi alinta haavaa ovat niin alhaalla, että hankautuvat istuessa. Tässä seuraa sitten eritevaroitus, älä lue jos ällöttää. Lisäksi haluan muistuttaa, että tämä kertomus koskee vain ja ainoastaan minun kokemaani. Eli jos joku lukija siellä on menossa itse laparoskopiaan ja etsii netistä kokemuksia, niin muista, että kaikki ovat yksilöitä ja yleensä laparoskopiasta toipuminen on nopeaa ja suht kivutonta. Kuten jo arvata saattaa, minulla ei valitettavasti näin ollut.

Perjantai
klo 8 menimme sairaalaan. Sain kuulla olevani toisena leikkausvuorossa ja ajattelin, että pääsen saliin jo ennen puoltapäivää ja miehellekin sanoin, että enköhän jo illalla kotiin pääse. Leiko-yksikön potilashuoneessa vaihdoin sairaalavaatteet ylleni: reiden yläosaan asti yltävät tukisukat, verkkoalushousut, ne "ihanat" pinkit pitkät housut, leikkaussalipaidan sekä aamutakin ja -tossut. Mies lähti puoli 10 maissa pois ja minä makoilin sängyllä. Esilääkkeeksi sain Panadolia ja Diapamia klo 11 aikaan ja siitä reilun tunnin päästä vasta haettiin leikkaussaliin. Salissa minut autettiin leikkauspöydälle, joka muistutti gynekologista tutkimuspöytää, mutta oli pehmeämpi ja jalkatuet olivat korkeammalla. Siellä kyseltiin kaikenlaista, minua esimerkiksi pyydettiin kertomaan mitä minulle ollaan tekemässä. Sillä varmistettiin, että olen itse varmasti tietoinen, mitä leikkauksessa tapahtuu. Anestesialääkäri tuli myös juttelemaan ja rauhoittelemaan, kun jännitti niin. Kyllä siellä aika monta ihmistä hääri ympärillä ja koneet ja laitteet piippailivat. Rintaan ja kylkeen laitettiin lätkät, joilla seurattiin sydämen toimintaa, käteen tuli tippakanyyli ja sormeen se juttu, millä mitataan happisaturaatiota (?). Housut riisuttiin ja jalat aseteltiin jalkatukiin ja kiinnitettiin remmeillä. Sittenpä olikin aika hengitellä happea ja nukutusaine lähti menemään. Filmi poikki.

Olisikohan ollut hieman yli 14 kello, kun heräsin tokkuraisena ja kipu oli alavatsalla sietämätön. En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua. Kuvaavaa on se, että ensin luulin, että minut on herätetty kesken leikkauksen ja siksi sattuu niin paljon ja olin kamalan vihainen siitä. Näin sumuisia häilyviä kasvoja yläpuolellani ja yhtä heistä luulin miehekseni (oli ollut mieshoitaja) ja kuulin jostain, kuinka nimeäni toisteltiin ja kehoteltiin heräämään. Melkein välittömästi menin jonkinlaiseen horkkaan, koko kehoni jännittyi kireäksi ja aloin tärisemään kauttaaltani. Hampaat kalisivat yhteen ja kädet löivät loukkua. Kuulin vain kuinka siihen pyydettiin lisää hoitajia ja käskettiin lisäämään lääkitystä ja minusta pidettiin kiinni, jotta rauhoittuisin. Ja käskettiin rauhoittumaan. Olin ihan hiessä ja seuraavaksi ihan jääkylmä. Vihdoin tärinä lakkasi, mutta kipu ei hellittänyt. Lisää lääkettä suoneen, happinaamari kasvoille, päässä pyöri ja olin ihan sekaisin. Minulle vakuuteltiin, että leikkaus on ohi ja se on mennyt hyvin. Kuulin, kuinka joku hoitaja sanoi, että ilmoitetaan osastolle, ettei tämä kotiudu tänään. Sain päälleni taivaallisen ihanan lämpöpeiton, ja sen alle alavatsalleni kylmäpakkauksen. Vihdoin rentouduin, mutta alavatsa oli edelleen kireänä ja se lisäsi kivuntunnetta. Kyselin hoitajilta, onko tavallista että olen näin kipeä. He sanoivat, että ei ole, normaalisti ei ole noin kovia kipuja. He kyllä olivat nähneet kuulemma, että tuskat ovat kovat ja siksi minulle oli annettu jo todella suuret määrät suoneen opiaattia. Sain vielä suun kautta vahvaa lääkettä, kun pystyin ottamaan pienen määrän vettä. Seuraavaksi sanoin, että nyt tuntuu, että alapää vuotaa. Vuoto on kuulemma normaalia, mutta sanoin että onkohan näin kova vuoto. Hoitajat käänsivät minut kyljelleen ja koitti uusi säikähdys kun huomasin heidän ilmeistään, että verta on enemmän kuin pitäisi. Kaikki housut ja lakanat olivat veressä. Eikun vaan pesulle ja housujen- ja lakananvaihtoon. Siinä minua pestiin ja pyöriteltiin kuin jotain mummoa vanhainkodissa... En jaksanut edes tuntea häpeää, kun olin niin kivuissani ja uupunut. Sanoin kyllä, että olen pahoillani kun sotkin lakanat. Ei kuulemma haitannut :). Tuo verenvuoto ei siis ollut normaalia ja siksi minulta mitattiin hemoglobiiniakin pariin otteeseen, mutta se oli onneksi hyvä. Samoin verenpaine. Silti he hälyttivät ensin anestesialääkärin ja sitten päivystävän gynekologin tarkistamaan tilanne. Ja vatsaa paineltiin ja alapäähän kurkittiin. Sattui taas. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että verta olisi päässyt vatsaonteloon tai jotain olisi mennyt rikki. Kohtu vaan ilmeisesti vuosi tavallista enemmän. Lisäksi epäiltiin, että käyttämäni kalaöljykapselit lisäsivät verenvuotoa. Jos olette menossa leikkaukseen, lopettakaa kalaöljykapseleiden syöminen viikkoa ennen toimenpidettä! Minä sain tuon ohjeen vasta 2 päivää ennen leikkausta ja se saattoi olla osana verenvuodon runsauteen.

Yö
Ennen osastolle menoa sain vielä kipulääkettä sekä suoneen että lihakseen. Hoitaja osastolta tuli hakemaan vähän ennen klo 18, joten olin ollut heräämössä tarkkailussa nelisen tuntia. Mies oli jo osastolla tunnin ollut odottamassa ja oli vähän huolissaan, kun niin pitkään kesti. Minä olin mahdottoman uupunut koko illan. Samassa huoneessa oli nainen, joka oli leikattu aamulla ensimmäiseksi ja hän lähti kotiin joskus 19 jälkeen. Minä olin ihmeissäni, miten joku voi lähteä kotiin jo samana päivänä. Itse olin niin kipeä ja tokkurassa. Vessaanmenostakaan ei ollut puhettakaan. En ollut syönyt koko päivänä mitään enkä saanut muuta alas kuin vettä hieman ja ehkä puoli desiä mehukeittoa. Kuulin, että yöhoitajani on mies ja panikoin, että mites vessareissut sitten. Mutta yöstä tuli niin hirveä, että ei siinä paljon ajatellut, kuka siellä vessassa käyttää ja pesuja suorittaa, kunhan vaan itse pysyn jotenkin kasassa. Sitä paitsi se hoitaja oli todella huolehtivainen, ystävällinen ja jotenkin lämmin ja piti minusta todella hyvää huolta. Ennen puolta yötä hän tuli sanomaan, että nyt täytyy kokeilla vessareissua tai joudutaan katetroimaan. Minä halusin mieluummin kokeilla vessareissua. Verta oli taas aika paljon tullut ja leikkaussalipaita (joka oli edelleen päälläni) oli myös tahriintunut. Kun hoitaja auttoi minut vessaan, pönttöön loiskahteli jotain tosi isoja juttuja ja ihmettelin, että ihan kuin ulostaisin väärästä reiästä. Ne olivatkin tosi isoja verihyytymiä, jotka olivat kerääntyneet emättimeen makuun aikana. Pissaa en paljon saanut tulemaan ja sitten alkoi heikottaa. Pyysin hoitajan vessaan ja hän sanoi heti, että nyt taidat pyörtyä, ja kutsui toisen hoitajan avuksi. Minä yritin tahdonvoimalla pysyä tajuissani, mutta eihän se auttanut. Kamala tunne! Jotenkin he saivat minut sänkyyn, nostivat jalat ylös ja laskivat sängyn pääpuolen alaviistoon. Hikoilin ja aloin taas täristä, henkikin salpautui, ja minulle annettiin lisähappea. Jalkani ja käteni olivat kuulemma jääkylmät ja verenpainetta ja pulssia mitattiin. Kun tilanne tasoittui, sain lisää vahvaa kipulääkettä ja minut peiteltiin nukkumaan. Koko ajan olin ollut tipassa, ja nyt siihen vaihdettiin vauhdilla menemään jotain sokeripitoista liuosta "jotta voimistuisit", kuten yöhoitajani sanoi. Välillä olin horroksessa, mutta hoitaja kävi niin ahkerasti tarkistamassa vointiani, etten siksikään saanut nukuttua. Ja joka kerta kysyi, haluanko kipulääkettä. En halunnut, vaikka kipuja oli. Selkäkään ei tykännyt, kun en voinut kuin yhdessä asennossa maata. Kolmen jälkeen halusin taas vessaan ja nyt se onneksi sujui paremmin enkä pyörtynyt. Paljoa ei edelleenkään pissaa kuitenkaan tullut. Nyt hoitaja ei edes kysellyt, että haluanko lääkettä, vaan ilmoitti pistävänsä nyt pakaralihakseen vahvaa lääkettä, koska olet selvästi tuskainen. Ja sitten päässä taas pyöri. Hoitaja myös käänsi minut kyljelleni ja asetteli tyynyjä selän taakse, että pystyin olemaan paremmassa asennossa selän kannalta. Nukahdin pariksi tunniksi vihdoinkin. Aamulla hoitaja toi aamulääkkeet ja kertoi lähtevänsä kohta. Kiittelin häntä oikein hyvästä huolenpidosta ja ne kiitokset olivat todella ansaittuja. Vaikka olin kamalan kipeä ja sekava, tunsin olevani turvassa ja hyvässä huolenpidossa.

Lauantai
Aamuhoitajan kutsuin klo 7:30 katsomaan mahaani, jota koski taas ja se pullotti ja oli ihan kova. Hoitaja käski vessaan ensin ja katsotaan sitten uudelleen. Ja vihdoin kykenin pissaamaan kunnolla. Voi sitä taivaallista tunnetta, vaika kipeää teki. Hidastahan se oli eikä pissa tuntunut lakkaavan ikinä. Hoitaja tuli katsomaan ja sanoi, että nyt sänkyyn ja äkkiä. Tunsin taas pahoinvoinnin aallon ja pyörrytyksen tunteen, mutta onneksi päästiin sänkyyn ilman pyörtymistä. Hoitaja epäili, etten pääse vielä tänäänkään kotiin, olin kuulemma niin huonon värinen. Nyt vatsa ei ollut enää kova, eli virtsarakko vaan oli ollut aivan liian täynnä. Sain aamuvelliä (leivästä ja puurosta en halunnut edes kuulla), jota meni alas noin kaksi lusikallista. Koko aamupäivä meni nukkuessa kevyessä horroksessa. Pääsin tipasta vihdoin pois. Lounaaksi oli riisiä ja jotain kanajuttua. Sain pari haarukallista alas. Tomaatti maistui hyvältä ja raikkaalta, muu ei vielä oikein mennyt alas. Mies tuli puolen päivän jälkeen ja kerroin, että pääsen varmaan illalla kotiin, en ainakaan ennen sitä. Hän oli tuonut jo perjantaina minulle suklaata, jota en voinut edes maistaa. Nyt maistoin kaksi palaa ja ensin sekin maistui pahalta. Mutta sitten huomasin, miten se paransi oloa ja söin enemmän. Miehen kanssa käytiin varovasti käytävällä vähän kävelemässä enkä pyörtynyt. Mutta sänkyyn tuli silti jo kiire. Hoitaja tuli sanomaan, että kotiinpääsyn ehtona on, että pystyn syömään päivällistä edes jonkin verran ja että pystyn kävelemään itse. Kävinkin vähän kävelemässä uudestaan yksikseni ja tuntui tuo jo sujuvan paremmin. Ja lihakeittoakin sain alas melkein puoli lautasellista ja leipäpalankin syötyä. Halusin kotiin. Ja sain luvan lähteä! Päivystävä naistentautien lääkäri kävi antamassa sairauslomatodistuksen (8 päivää) ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos ongelmia tulee. Kotiin lähdin joskus 18:30.

Toipilas olen edelleen. Eilen soitin polille ja pyysin lääkäriäni soittamaan minulle, koska halusin kuulla leikkauksesta. Melkein heti hän soittikin ja kertoi, että se vasen munanjohdin oli kauttaaltaan tulehtunut ja se siis poistettiin. Ei ihme, ettei raskaus ole päässyt alkamaan. Lisäksi hän oli poistanut vasemmasta munasarjastani jonkun patin, joka on lähetetty patologin tutkittavaksi. Lääkäri oli itse sitä mieltä, että kyseessä on ollut vain edellisestä kierrosta jäänyt keltarauhasen jämä, mutta tutkitaan se tietysti varalta. Oikean puolen kromopertubaatio oli osoittanut sen puolen munanjohtimen terveeksi ja se oli auki. Myös munasarjat olivat näyttäneet terveiltä. Kohtua on myllätty ja paikat olleet kovilla ja lääkäri määräsikin lepoa nyt muutamaksi päiväksi. Ensin hän mietiskeli, että kannattaisiko seuraava hoitokin tehdä vasta ensi kevään puolella, että ehdin toipua varmasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että voin ottaa yhteyttä polille heti, kun tuntuu siltä että jaksan jatkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuitenkin aikaisintaan loppuvuodesta. Lääkärin mielestä olen tämän vuoden aikana sen verran kovia kokenut, että hiukan vielä olisi hyvä huilata. Samaa mieltä olen minäkin. Jymy-yllätys oli, kun hän sanoi että voimmehan me nyt halutessamme yrittää myös spontaania raskautta, kun sairas munanjohdin on poissa häiritsemästä. Kun se spermakin oli ollut kevään hoidossa hieman parempaa kuin aiemmin. No, kai me voimme sitten yrittää, mutta en minä voi alkaa toivoa mitään ihmettä nyt. En minä enää jaksa sitä.

Nyt olen ollut pari päivää tosi alamaissa. Toki olen iloinen, että toimenpide on ohi, mutta se oli niin rankka, että onko tässä joku trauma vai mistä tämä johtuu? Itkettää jatkuvasti ja ahdistaa kun en pääse salille enkä lenkille. En jaksa istua pitkään ja nytkin tuntuu siltä, että pitkälleen on päästävä, vuotoa on edelleen. Tänään täytän 33 vuotta, itkin sitäkin. En ole edelleenkään äiti. Viimeisen 1,5 vuoden hoitorumban aikana olen joutunut kärsimaan aika paljon. En ole ainoa, tiedän sen. Moni on joutunut kestämään vielä paljon enemmän ja kauemmin. Pelkään tavattomasti seuraavaa hoitoa. Entä jos kaikki kärsimykset ovat olleet turhia? Tällä hetkellä en yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta. Pakkohan meidän on onnistua! Kun on kärsinyt näin paljon kipua, epätoivoa, ulkopuolisuutta, kaikkea mikä tähän vaan liittyy, ei voi olla oikein, että kaikki on ollut ihan turhaa. Nyt tarvitsen voimia. huh kun alkoikin väsyttää.

Valmistautumista

Kävin eilen sairaalassa otattamassa verikokeita, Leiko-hoitajan (Leiko-yksikkö on se, jonne mennään leikkauspäivän aamuna vaihtamaan vaatteet, saamaan esilääkitys ja odottamaan omaa leikkausvuoroa) haastattelussa sekä omalla polilla tutun, leikkaavan lääkärin tutkittavana. Veriarvot olivat ok, hemoglobiini oli tosin pikkuisen alakantissa (120), mutta vielä ihan normaali. Eilen oli kp 5, joka voi osaltaan selittää tuota arvoa. Hoitajan luona vierähtikin tovi, kun hän kyseli kaikenlaista ja käytiin läpi leikkauksen kulkua. Minulle siis tehdään laparoskopiassa vasemman munanjohtimen poisto ja oikean toimintakunto tarkastetaan ruiskuttamalla kohdun kautta varjoainetta munanjohtimeen ja seuraamalla sen läpimenoa. Ennen toimenpidettä minut katetroidaan, joka onneksi tapahtuu vasta nukutuksen jälkeen. Vatsaan tulee kolme reikää, joiden kautta leikkaus tehdään. Aluksi vatsaonteloon pumpataan hiilidioksidia, jolloin vatsaontelo laajenee, näkyvyys paranee ja suolisto pysyy poissa tieltä. Meitä on kuulemma kolme huomenna siellä leikattavana, järjestys ei ollut vielä tiedossa.

Lääkäri ultrasi ja totesi "ihan mukavannäköiset munasarjat". Alkoi naurattaa, kiva kun joku joskus kehuukin munasarjaparkojani, minä kun olen aika kovin sanoin niitä vaan haukkunut toimimattomiksi paskoiksi. Hän selitti myös, miksi munanjohtimen poisto on tilanteessani perusteltu. Se nestekertymän sakka kuulemma sisältää toksiineja (myrkkyjä), jotka voivat vaikuttaa siihen, että alkio ei selviä eikä siis pysty kiinnittymään. Hui! Joutaa pois tuommoinen. Minä luulin, että kyse on vain ihan jostain vedenkaltaisesta nesteestä, mutta että ihan jostain myrkystä..? Lääkärin mukaan leikkauksen jälkeen kyllä alkion kiinnittymisen mahdollisuudet tutkitusti ovat paremmat. Sain vielä kuulla pahoitteluja keväisestä pakastuskatastrofista ja kyllä siellä kyseltiin jaksamisestanikin. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Kyllä siellä välitetään muustakin kuin pelkästään kropan toiminnasta. :)

Menemme aamulla mieheni kanssa sairaalaan ja siellä se leikkausjärjestyskin sitten selviää. Mies sanoi tekevänsä päivän töitä kotona etänä, että pystyy aamulla lähtemään aluksi mukaan ja sitten iltapäivällä tulemaan sairaalaan, kun pääsen osastolle. Sanoin kyllä, että minun puolesta voi mennä töihinkin, mutta kuulemma parempi näin. Aika ihana <3 En vielä tiedä, pääsenkö jo huomenna kotiin, vai jäänkö yöksi sairaalaan. Se riippuu leikkauksen ajankohdasta ja minun kunnostani. Huomenaamulla pitää vielä ottaa virtsanäyte ja viedä se mukana tutkittavaksi sekä aamulla juoda sellainen hiilihydraattijuoma, jonka sain eilen mukaani.

Jännittää. Viime yön jo nukuin tosi huonosti. Miten lie ensi yönä sitten..? No, huomenna saa sitten nukkua vaikka koko päivän siellä sairaalassa, jos niikseen tulee.

"Kesälomalla"

Kävin tänään taas polin terapeutin luona. Jätin sinne murhelastin muhimaan kesän ajaksi ja olen nyt sitten "lomalla" niistä. Kylläpä oli taas hyvä käydä siellä purkamassa tuntoja, vaikka nyt onkin ollut parempi olla. Selkeästi tämä olon paraneminen liittyy siihen, että on taas jokin tärkeä etappi, jota odottaa, eli laparoskopia. Vaikka se on alkanut minua myös kauhistuttaa -  ajatus siitä, että mahan sisäpuolta ronkitaan, herättää ikäviä väreitä. Ja se nukutus. Se minua pelottaa. Se tilanne, kun on ihan pihalla siitä mitä tapahtuu ja kuitenkin operoidaan aika herkillä alueilla. Tietysti olen mieluummmin ihan pihalla kuin että tuntisin jotain. Mutta ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. Turhiahan nämä pelot varmaan ovat, mutta luulisin, että ihan normaaleja. Näistä keskustelimmekin ja terapeutti kehotti ehdottomasti tulla puhumaan tästä vielä ennen toimenpidettä, jos yhtään tuntuu siltä.

Helpotus on osaksi myös sitä, että tosiaan nyt tulee muutaman kuukauden tauko hoidoista. Siitäkin tunsin vähän huonoa omaatuntoa, eikös minun pitäisi olla into piukeana menossa kohti seuraavaa mahdollisuutta ja olla ärräpäät viuhuen manaamassa polin kesätaukoa? Terapeutti sanoi, että todellakin se on vain oma etuni, jos tunnistan nyt hoitoväsymyksen ja osaan ottaa tauon helpotuksella vastaan. Kulunut kevät on ollut hyvin kuluttava henkisesti ja fyysisesti, ja tauko onkin tarpeen. Ei ole ihme, että väsyttää. Minähän jopa vähän mietin sitäkin vaihtoehtoa, että jospa seuraava ICSI olisikin vasta joulun jälkeen, koska opinnot pitää saada loppuun vuodenvaihteeseen mennessä ja sitten keväällä olisi se stressi pois hoidon aikana. Mutta en usko, että jaksan kuitenkaan ihan niin kauan odottaa. Sitä paitsi vaakakupissa painaa melko paljon se, että tämän vuoden puolella saamme kuitenkin lääkkeet Kelan piikkiin, kun katto tuli täyteen nyt keväällä. Siinä on satojen eurojen säästöstä kuitenkin kyse.

Puhuimme myös ajatuksistani siitä, että lapsettomuudesta ei saa lomaa. Kuinka selviän niistä mustista hetkistä, joita epäilemättä tulee kesänkin aikana? Kirjoitan, ja saan surra sen hetken, kun surettaa. Mutta sitten pitää muistaa se toivo, että ei meille ole vielä lyöty otsaan leimaa ikuisesta lapsettomuudesta. Ei meille olisi luvattu ylimääräistä hoitoa julkisella, jos lääkäreiden mielestä olisimme täysin toivoton tapaus. Tätä terapeutti vakuutteli tiukkaan sävyyn, ja nyt pidän toivon tuossa ajatuksessa. Murehdin jo tulevaa syksyä ja tiedossa on tiukka opiskeluaikataulu, laparoskopia ja hoidot. Syksyn työtilanteesta ei ole tietoa. Sain kuitenkin kehotuksen olla murehtimatta etukäteen, koska ei niille asioille ainakaan just nyt vielä mitään voi. Leikkausaikataulua voidaan kuulemma sumplia myös omien menojen mukaan, ja jos ensiksi annettu aika ei käy, sitten vaan sovitaan uusi aika.

Terapeutilla oli selvästi missiona lähettää minut kesälomille mahdollisimman kevyellä mielellä ja siinä hän kyllä onnistui. Kun puhuimme kesästä, hän sanoi myös, että täytyy ottaa myös rentoutumisaikaa tarpeeksi, koska kuitenkin on melko rankka syksy edessä. Vaikka aion opiskella kesälläkin, minun täytyy luvata itselleni myös vapaa-aikaa. Nyt olenkin jo päättänyt, että juhannusviikon pidän täysin lomaviikkona. Sen viikon miehenikin on lomalla, ja se onkin kesän ainoa viikko, kun meillä on yhteistä lomaa. Kun miehen pidempi lomajakso alkaa heinäkuun puolivälissä, minä aloitan muutaman viikon työrupeaman. Eli edes tuo yksi kokonainen viikko täyttä lomailua. Sen olen luvannut itselleni.

P.S. Blogi ei jää kesälomalle, se olisikin ihan mahdoton ajatus! :D

Laparoskopiajonossa

Tänään oli tarkistuskäynti polilla. Käytiin hieman läpi tilannetta ja lääkäri ultrasi. Ei kauaa mennyt, kun hän totesi, että vahva epäilys sactosalpinxista vasemmassa munatorvessa. Se siis tarkoittaa, että sinne on kertynyt sakkaa ja/tai nestettä. Se saattaa valua välillä pois, mutta kertyä uudestaan. Tässä tapauksessa lääkäri sanoi, että munatorven poisto on perusteltu toimenpide. Seuraava etappi on siis laparoskopia, joka tapahtuu todennäköisesti alkusyksystä. Minut sijoitettiin 4 kk:n jonoon, koska lääkärin mielestä meidän olisi hyvä päästä seuraavaan stimulaatioon jo syksyn aikana. Onneksi en siis joutunut siihen pidempään puolen vuoden jonoon. Olen myös peruutuspaikka-jonossa, eli oikein hyvällä säkällä pääsisin leikkaukseen jo aiemminkin. Tosin juhannuksen jälkeen ja heinäkuussa sairaalassa ei ole leikkaustoimintaa (paitsi tietysti kiireelliset tapaukset), kun sielläkin vietetään kesälomia. Olen siis varautunut odottamaan syksyyn asti. Lääkäri puhui, että munatorveen olisi muodostunut jotain lokeroita, joihin sitä nestettä kertyy. Viallinen munatorvi voi vaikeuttaa alkion kiinnittymistä, joten siksi se poistetaan. Samalla kuulemma tarkistetaan oikean tuuban kunto ruiskuttamalla sinne nestettä, ja sen takia toimenpiteeseen ei saa mennä kuukautisten aikana. Kyllähän reilu vuosi sitten aukkarissakin munatorviin ruiskutettiin nestettä, mutta laparoskopian yhteydessä ne virtaukset kai sitten nähdään jotenkin paremmin (?)

Lääkäri totesi samalla ovulaation tapahtuneen tässä kierrossa oikealta (nyt on kp 18) ja munasarjat näyttivät siisteiltä ja kohtu oli oikein hyvännäköinen tähän kierron ajankohtaan nähden. Vaikka eipä moisilla minulle enää niin väliä ole, kun ei noita oviksia enää samalla tavalla bongaile ja loppukierrossa jännittele kuin aiemmin. Seuraavan kerran pääsen piinailemaan siis vasta joskus noin puolen vuoden päästä, jos silloin siirtoon asti päästään. Usko luomuplussaan on olematon, joten eipä tässä välillä siis ole muuta jännitettävää kuin se, milloin tulee kutsu siihen leikkaukseen. Kävin jo labrassa kuitenkin antamassa verinäytteen, jotain verimäärityksiä pitää tehdä leikkausta varten. Veriryhmä varmaan nyt ainakin heillä pitää olla tiedossa.

Minulla alkoi nyt siis loma näistä hommista. Loma hoidoista tuleekin tarpeeseen, todellakin! Kunpa vielä saisikin lomaa lapsettomuudesta. Se ei onnistukaan ihan niin helposti.

Kadonnut minä?

Minulla on ollut jotenkin omituinen olo viime aikoina. En oikein tiedä, miltä tuntuu. Tai miltä pitäisi tuntua. Minun suruni on paketissa jossain taustalla. Yritän pitää sitä siellä, että jaksaisin keskittyä muihin asioihin. Mutta huomaan, etten silti jaksa. Luen puoli sivua kirjaa ja silmät alkavat lupsua tai ajatukset karkaavat. Minua ei oikein mikään innosta. Yhä enemmän tuntuu, että haluaisin eristäytyä kotiin maailmalta. En halua törmätä kaduilla pikkulapsiin ja raskaanaoleviin. Kunpa saisin vaan olla kotona ja katsoa televisiota tai lukea jotain hyvää romaania. Itse asiassa romaanienkin lukeminen tuottaa vaikeuksia ja se on yksi hälytysmerkki. En jaksa oikein keskittyä siihenkään. Pelkään vapauttaa sitä surupakettiakaan, sillä en nyt jaksaisi mennä siihen tilaan, joka vie kaikki voimat.

Tänään kävin juttelemassa polin terapeutilla. Ihan yllätyin, kuinka hän taisi huolestua olotilastani. Hän ehdotti, että jos annan luvan surulle tulla ja päätän, että saan olla siinä tietyn ajan ja sitten yritän eteenpäin. Pelkään vaan, että jos se ei jää siihen. Puhuimme myös, että jos se suru voisi olla siellä taustalla nyt hetken. Mutta kun se siellä on koko ajan häiritsemässä keskittymistä. Ja kun olen niin väsynyt. Ja nyt pitäisi oikeasti jaksaa tehdä opintoja. Minusta tuntuu edelleen turralta, en oikein jaksaisi tuntea mitään. Terapeutti otti nyt taas puheeksi, että olisinko halukas harkitsemaan jonkinlaista lääkitystä. Tuosta oli puhetta keväälläkin. Minä en haluaisi. En minä halua yhtään ylimääräistä lääkettä. Minä olen ollut aikanaan mielialalääkityksillä ja olin niin iloinen, kun pääsin niistä eroon. En haluaisi palata siihen. Toki nyt olisi kyse ihan eri asiasta ja silloin minulla oli oikeasti aika hurjat cocktailit pahimmillaan. Silti se arveluttaa.Terapeutti vaan on nyt vähän sitä mieltä, että jos arkea ei jaksa, täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin. Seurataan nyt. Asia pitäisi ottaa puheeksi myös tulevalla lääkärikäynnillä. Muistankohan tai uskallankohan.

Sen tiedän, että tunnun jotenkin vieraalta, ihan kuin olisin itseltäni kadoksissa. Välillä tuntuu, kuin tarkastelisin itseäni ulkopuolelta. Kehoni tuntuu vieraalta. Olen joutunut altistamaan sen kaikenlaisille muodonmuutoksille ja lääkityksille puhumattakaan niistä vieraista käsistä ja silmistä (joistakin on kuitenkin jo hieman tutumpiakin tullut ajan myötä), joiden tutkailujen alla se on ollut. Kyllähän noihin tutkimuksiin on jo tottunut eikä se enää juuri miltään tunnu, mutta silti. Hormonihoidot muokkaavat kehoa. Siinä välissä yrittää aina tiristää niitä turvotuksia pois ja samalla muuten kertyneitä lisäkiloja. Välillä ei ruoka maistu, välillä syön suruuni liikaa. Liikunta tulee välillä pakkomielteiseksi, kun sitten taas on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä edes kävelylle. Nyt pitäisi saada itseni taas liikkeelle. Siitä tulee hyvä olo. Kaikki tekeminen vaan tuntuu nyt niin ylivoimaiselta.

Olevinaan olin jo menossa eteenpäin, mutta tänään tajusin, millaisessa kuopassa taidan nyt olla. Sanoinkin terapeutille, että en oikeastaan nyt tiedä, missä olen ja mihin olen menossa. Kerroin terapeutille siitä, kuinka onnellinen olin alkionsiirtopäivänä. En muista, milloin viimeksi olen ollut niin onnellinen. Ja sitten tultiin ryminällä alas. Kysyin, kuinka kauan ihmisen mieli kestää tällaista näin rajua vuoristorataa? Ei ole kuulemma kyse siitä, kuinka kauan yleensä, vaan siitä, kuinka kauan minä jaksan. Ja mitkä ovat jaksamisen keinot? Minulle ne ovat ne hyvät hetket. Niiden takia jaksan vielä uskoa ja jatkaa hoitoja. Ja se, että haluan niin kovin äidiksi. En yksinkertaisesti vaan voi luovuttaa. Siksi nyt olisikin ensiarvoisen tärkeää hoitaa mieltä, että se kestää taas seuraavan vuoristoradan sitten syksyllä. Mutta missä minä olen nyt? En tunne iloa alkavasta kesästä. Pelkään vaan, että pilaan senkin, jos mieli pysyy tällaisena. Pelkään, miten ihmiset minuun suhtautuvat, jos en jaksa olla sosiaalinen ja iloinen. Enkä minä halua olla tällainen. Haluan olla minä. Tiedän, etten koskaan ole enää se sama minä, joka joskus olin. Mutta en silti halua kadota itseltäni kokonaan. Miten minusta voi tulla edes hyvää äitiä, kun tunnen näin? Tai kun en tiedä miten minun pitäisi tuntea. Tai kun en jaksa tuntea yhtään mitään. Ja silti tekisi mieli itkeä ja huutaa täysillä, miten väärin ja epäreilua kaikki on. Anteeksi, sekavaa tekstiä, mutta parempaan en juuri nyt pysty.

Tilanneanalyysi

Olen taas niin kiitollinen teille kaikille tuesta ja kaikista rohkaisevista sanoistanne! <3 Uskomatonta, miten tärkeitä teistä, tavallaan ihan tuntemattomista ihmisistä, on minulle tullut! Ennen netin aukaistuani säntäsin ensimmäisenä Facebookiin. Nykyään ensimmäinen osoite on blogistania ja tsekkauskierros seuraamistani blogeista. Minua kiinnostaa paljon enemmän, onko joku edennyt hoitojonossa, kenellä on milloinkin ovulaatio, kuka kärvistelee kp1 kourissa, kenellä on tänään punktio, ja kuka onnellinen on saanut kauan kaipaamansa plussan raskaustestiin. Te olette todella tärkeitä!

Minä soitin aamulla polille negauutisen. Puhelimessa ollut ihana sairaanhoitaja oli todella pahoillaan. Hän kertoi myös, kuinka järkyttynyt oli ollut kuultuaan siitä pakastealkioiden jäädytyslaitteen viasta, joka tuhosi meidän alkiot. Hän sanoi, että ei tietenkään kenellekään tällaista toivo, mutta oli ajatellut, että varsinkin meidän kohdalla tämä nyt on niin väärin, koska ne alkiot olivat meille niin arvokkaita munasarjojeni huonon lääkevasteen vuoksi ja hoitotaipaleemme on ollut niin täynnä pettymyksiä. Ihan omaa sydäntäkin puristi kuulla, kuinka pahoillaan hän oli. Lääkäri oli tietoihini kirjoitellut siitä, että tosiaankin saamme ylimääräisen hoitokerran, vaikka olenkin poor responder (eli munasarjoilla huono vaste). Tämä siksi, koska hoitotulos oli kuitenkin niin hyvä edellisessä hoidossa ja samalla kaavalla kannattaa vielä jatkaa. Olen helpottunut, että minun ei siis tarvitse enää käydä sitä pitkää kaavaa läpi, vaan antagonistina jatketaan syksyllä. Lääkäri oli kirjoittanut kuitenkin myös, että ennen seuraavaa IVF-stimulaatiota on selvitettävä vasemman munatorveni tilanne. Siellähän näkyi nestekertymää hoidon 2.folliultrassa. Menen 14.5. polille, jossa tilanne katsotaan ja lääkäri päättää, pitääkö munatorvi poistaa. Se tehtäisiin ilmeisesti kesällä, että pääsisimme syksyllä jatkamaan hoitoja. Itse olen poiston kannalla, jos yhtään vaikuttaa siltä. Olen nimittäin googlaillut (joo, tosi fiksua taas, mutta kuitenkin), että neste munatorvessa voi haitata alkion kiinnittymistä! Voisiko tuossa sitten olla se syy, miksi meidän alkiomme eivät kiinnity? Jos sieltä munatorvesta vuotaa sitä nestettä kohtuun, niin sehän huuhtoo pikkuisen, vielä kiinnittymättömän alkion mennessään. Mietin myös, olisiko sillä viime viikolla kokemallani värittömällä nestemäisellä vuodolla jotain osuutta tuohon? Sekä niillä hirveillä vatsakivuilla, jotka ovat tulleet aina siirtoa seuraavalla viikolla? Tässäpä kysymyksiä kerrakseen. Onneksi hoitaja varasi minulle puolen tunnin ajan lääkärille, että saamme rauhassa keskustella tilanteesta ja jatkosta. Me taidamme kyllä olla todella haastava tapaus, kun ei ole kyse vain yhdestä tai kahdestakaan ongelmasta.

En ole edelleenkään surrut tätä negatulosta läheskään sillä intensiteetillä kuin edellistä. Luulen, että tässä vaikuttaa se, että koin niin raskaasti sen PASsiin aiottujen alkioiden menetyksen. Kun ne eivät saaneet edes mahdollisuutta. Tämä yksi sai, mutta ei tarrannut. Ja nyt kun asioita taas tutkitaan lisää, niin sekin helpottaa omaa oloa. Tunnen kyllä itseni sen verran hyvin, että kaikki ei ole vielä tullut ulos. Mutta se tulee sitten kun tulee. Onneksi on ensi viikolla se terapeutin vastaanottoaika. Siellä on sitten hyvä purkaa tätä kaikkea. Vuoto ei ole vielä alkanut pientä vaaleanruskeaa tuhrua lukuunottamatta. Eipä se taida alkaakaan vielä Lugejen vaikutuksen takia.

Mies lähti aikaisin aamulla reissuun ja palaa maanantai-iltana. Ihan hyvä hänelle päästä vähän tuulettumaan. Tänä iltana minä aion nauttia karpalolonkeron. Ja erittäin hyvällä omallatunnolla!

Very bad luck

Soitin aamulla polin hoitajalle. Hänkin oli toki hyvin pahoillaan tapahtuneesta, mutta ei osannut vastata kysymyksiin ja antoi polin labran puhelinnumeron, johon voin soittaa. Kysyin hoitajalta, että onko toivo nyt tämänkin siirretyn osalta menetetty, kun on nyt ollut menkkatuntemuksia. Kuulemma ei todellakaan vielä ole, päinvastoin moni kokee alkuraskaudessa ja kiinnittymisen aikoihin menkkamaisia tuntemuksia. Vielä siis on toivoa tämän pikkuisen suhteen. Kovasti hän valoi minuun positiivisuutta ja tsemppasi ja toivoi voimia jännittäviin päiviin.

Soitin sitten labraankin ja siellä vastasi sama labran vastaava hoitaja, joka soitti eilen minulle. Hän piti hyvänä asiana, että soitin vielä, koska asia oli jäänyt kaihertamaan enkä muistanut oikein mitään siitä eilisestä selonteosta. Eli se vahinko oli tapahtunut jo torstaina myöhään iltapäivällä alkioiden jäädytysvaiheessa. Samassa oli menetetty toisen samana päivänä siirrossa olleen parin alkiot. Alkioiden lämpötilaa oltiin siis normaalisti alettu laskea ja aluksi jäädytys oli näyttänyt menevän niinkuin pitääkin. Prosessia oli seurattu tarkasti, kuten täytyykin. Tämä labran vastaava hoitaja ei itse silloin ollut töissä, mutta sai siis selonteon silloiselta työntekijältä. Yhtäkkiä systeemi oli vain pettänyt, oli tullut katkos tietokoneen ja jäädytyslaitteen välillä. Mikä tässä vielä tekee katastrofaalisemman on se, että nyt oli ollut käytössä varalaite, koska varsinainen sammio (vai mikä lie se nyt olikaan) oli ollut huollossa. Eli harvinainen tilanne jo sinänsä, ettei ollut varajärjestelmää käytössä. Juuri nyt sitten piti tapahtua tuollainen tietokonevirhe! Ei ole koskaan meidän labrassa aiemmin moista sattunut. Ja laitteet ovat kuulemma kansainvälisellä tasolla huippuluokkaa, mutta toki labran vastaavakin myönsi, ettei mikään ole ikinä 100% varmaan, ainahan voi jotain tapahtua. Eihän tälle nyt yksinkertiasesti vaan mitään voi. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, ettei meillä siellä ollut vielä enempää alkioita. Perjantaina sitten lääkäri oli yrittänyt meitä tavoitella tuosta tilanteesta. Huomasinkin, että puhelimeeni oli soitettu jostain numerosta, mutta en ollut soittanut takaisin, koska viime viikolla minulle soitteli niin monta lehtimyyjää, joten ajattelin kyseessä olevan taas sellaisen. No eipä ollut.

Labrahoitaja lohdutteli vielä, että kuitenkin nyt lupaavaa jatkon kannalta on, että meidän solut hedelmöittyivät ja jakautuivat niin hyvällä prosentilla, että ei kannata luovuttaa. Hänkin peräänkuulutti nyt sitä, että ensisijalla on nyt se pieni, joka siirrettiin kohtuuni torstaina ja nyt vaan pitää yrittää löytää positiivista energiaa ja voimaa ylläpitää sellaista mielialaa, että tämä pieni nyt tarttuisi kiinni. Juuri nyt onkin kriittiset ajat menossa kiinnittymisen suhteen (pp5, hedelmöittymisestä 7 päivää). Labrahoitaja vielä sanoi, että olisi hyvin positiivisella mielellä onnistumisen puolesta, koska olosuhteet sille ovat nyt niin hyvät ja se siirretty alkio oli niin huippuluokkaa. Saa nyt nähdä. Kyllähän minun voitontahdostani eilen aika iso osa mureni, mutta nyt yritän unohtaa tämän episodin ainakin siihen asti, kunnes tiedämme, miten tässä tulee käymään. Eilinen oli kyllä aika kauhea päivä, yökin meni tosi huonosti. Tänään pitäisi lukea palvelujen markkinointia. Voitte arvata, ettei voisi vähempää moinen kiinnostaa!

Aurinkokin hymyilee!

Minä hymyilen leveästi enkä ole tuntenut tällaista onnentunnetta todella, todella pitkään aikaan. Aurinkokin paistaa ja tuntuu, että sekin hymyilee kanssani. Minun kohdussani on 4-soluinen 1. luokan TOP-alkio! Lääkäri vakuutti, että tämä luokitus on paras mahdollinen eikä alkio voi saada parempaa luokitusta. Siis meidän alkio parasta luokkaa? Lisäksi meillä on nyt pakkasessa toinen samanlainen samassa oljessa yhden 6-soluisen 2. luokan alkion kanssa. Eli pakkaseenkin saimme 2 alkiota! Tämä meni oikeasti niin paljon paremmin kuin olisin uskaltanut odottaa. Eilen illalla nimittäin vielä iski paniikki, että kohtuuni olisi mennyt verta punktion yhteydessä, kun alkoi vuotaa sellaisia mustia klönttejä ja pelkäsin, että nyt sinne ei voisi mitään laittaa. Lääkärin mukaan se ei ole kuitenkaan kohdun sisältä peräisin, joten ei hätää siinä suhteessa.

Siirto oli taas vaikea, niinkuin viimeksikin. Nyt lääkäri kertoi, että kohtuni on eteenpäin kallistunut ja kohdunkaula miltei 95 asteen kulmassa, joten katetria on vaikea siksi saada sisään. Kyllä siinä taas kädet taisivat kaikilla hikoilla (minun ainakin olivat ihan märät!), kun oli niin tuskaista. Miehenikin joutui yhdessä vaiheessa toimimaan sairaanhoitajana ja ojentamaan instrumenttia, kun lääkärillä ja hoitajalla oli kädet täynnä. Kyllä se taas sattui ihan tarpeeksi, ja aikaakin siinä kului. Mutta pääasia, että meidän pikkuinen on nyt siellä, minne se kuuluukin. Lääkäri sanoi, että nyt saattaa vuotoa tulla jonkin verran kohdunsuulta, mutta siitä ei pidä huolestua. Kyllä sekä lääkäri että hoitajakin olivat niin iloisia puolestamme ja hoitaja antoi lähtiessämme lujan halauksen.

Olen ihan ällikällä lyöty, kun vielä viime viikon alussa spekuloitiin, että täytyykö tämäkin hoito keskeyttää ja sitten kävikin näin! Niin pitkän synkän ajan jälkeen aurinko vihdoin paistaa meillekin! Kyllähän se antaa jatkoakin ajatellen ihan hyviä viitteitä, että 4:stä hedelmöittyneestä munasolusta 3 lähti jakautumaan, ja vielä ICSIllä. Monesti kuulee sanottavan, että icsatut jakautuisivat huonommin kuin IVF:lla hedelmöitetyt. Jatkossa siis tuskin kannattaa miettiä enää pitkää kaavaa, kun kerran näyttää, että lyhyellä minulle kehittyy parempilaatuisia soluja, vaikka niitä vähän tulee näinkin. Ensimmäisessä ICSIssähän pitkällä kaavalla saimme vain 3 solua ja niistä yksi jakautui normaalisti ja oli siirtovaiheessakin vielä 2-soluinen.

Tiedän kyllä, että vaikka alkio on parasta luokkaa, se ei vielä todellakaan takaa kiinnittymistä. Nyt kuitenkin haluan vähän aikaa olla tässä onnentunteessa ennenkuin alan panikoida. Ja oikein mielelläni aloitan Lugetkin tänä iltana: kolme palleroa aamuin illoin, vaikka se onkin niin sottaista. Minä teen kaikkeni sen eteen, että pikkuinen nyt haluaisi jäädä kohtuuni, vaikka tiedän, ettei se juuri minusta kiinni ole. Nyt pieni täydellinen vauvantaimemme, ole kiltti ja tarraudu tiukasti kiinni! Tekisit meidät niin onnellisiksi! <3

Vuorokausi pähkinänkuoressa

Aikamoista pyöritystä niin henkisesti kuin fyysisestikin ollut eilen ja tänään. Olin eilen punktion jäljiltä niin kipeä, etten voinut edes istua enkä voinut tulla raportoimaan tännekään. Itse punktio meni ihan hyvin. Kyllähän se sattui, mutta se nyt kuuluu asiaan eikä kipu ollut sen pahempaa kuin viime syksynäkään. Tuskat alkoivat toipumistilassa toimenpiteen jälkeen ja olivat jo melko kovat ennenkuin hoitaja toi lääkettä. Siellä oli toinen punktio minun jälkeeni, ja vasta sen jälkeen sain lääkettä suun kautta. Ensin itkin kivun kyyneleitä, jotka sitten sekoittuivat ilonkyyneliin. En ollut uskoa korviani, kun hoitaja kertoi hymyillen, että saalis oli 5 munasolua. Siis viisi?? Minä kun ajattelin etukäteen, että hyvä jos kaksi tulee. Tiedän, että suurin osa IVF/ICSI-hoitolaisista olisivat hyvin pettyneitä moisesta tuloksesta, mutta meille se on tosi hyvä tulos ottaen huomioon, että ensimmäisessä hoidossa saldo oli kolme solua ja toinen yritys keskeytettiin, kun munasarjat eivät vastanneet hoitoon juuri ollenkaan. Ja kun vielä 2. folliultrassakin oli näkyvillä vain neljä follia sen kystan lisäksi, niin loppukiriin ovat munasarjat vielä pääsiäisen aikana ryhtyneet. Pelkoni follien karkaamisestakin oli turha, kaikki ne olivat tallessa punktion alkaessa.

Reilu kaksi tuntia minun piti siellä maata ennenkuin kotiutettiin, koska olin sen verran kivulias. Kotona olo paranikin hetkeksi, mutta iltaa kohti maha taas turposi ja näytti ihan jalkapallolta, ja lähelle sitä se näyttää vieläkin. Myös alavatsan kivut vaan pahenivat iltaa kohti enkä voinut juuri liikkua. Varovasti köpöttelin etukumarassa sängyn ja sohvan väliä. Alkoi myös tulla ruskeaa vuotoa ja sitä tulee vähän vieläkin. Yö meni puoliksi valvoen, kun ei löytynyt hyvää asentoa ja jännitin tietysti tämän päivän soittoa polilta.

Soitto tuli jo 9 aikaan aamulla ja vuorossa oli taas uusi iloinen yllätys! Nimittäin viidestä munasolusta 4 oli hedelmöittynyt normaalisti! Se yksi oli ollut epäkypsä. Mutta että neljä! En olisi uskaltanut moista toivoa edes unissani. Viimeksihän meillä siitä kolmesta normaalisti hedelmöittyi vain se yksi, joka siirrettiin. Kaksi muuta olivat monitumaisia. Ja nyt kävi näin hienosti. Nyt vaan odotetaan ja toivotaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että ne lähtevät myös jakautumaan ja huomenna saataisiin pikkuinen alkio siirrettyä kohtuun. On tämä taas niin jännittävää. Ja olisi kyllä vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, jos tällä kertaa saisimme jopa pakkaseenkin jotain. Mutta sitä en uskalla vielä ajatella, tuskin uskallan vieläkään uskoa siihen, että siirtoon päästään. Tässä on vielä se vaara, että alkiot kuolevat tai eivät ala jakautua.

Kerroin hoitajalle myös näistä oireista ja sain käskyn juoda tänään paljon ja levätä. Olin huolissani myös vuodosta, että jos se tulee kohdusta ja siellä ei olekaan nyt olosuhteet hyvät alkionsiirtoon. Hoitaja vakuutteli, että se vuoto tulee punktion pistopaikoista eikä siitä tarvitse olla huolissaan. Kohtuun ei ole koskettukaan, joten siellä pitäisi olla kaikki hyvin. Maha on edelleen arkana ja tämä istuminen alkaa tehdä kipeää. Mutta jospa tämä tästä. Kyllä tämä on kaiken kivun ja piinan arvoista, jos nyt vihdoin näyttää siltä, että meillä olisikin vielä mahdollisuus saada oma vauva. Kunpa vaan ei huomenna mattoa vetäistäisi jalkojen alta!

Valoa tunnelin päässä?

Eilen kävin kaupungilla, ja loppuilta menikin lepäillessä. Kävely aiheutti taas turvotuksen lisääntymisen ja illalla oli selkeitä kipuja mahassa. Myös vasen puoli kipuili ja todellakin ihmettelin, että miten siellä ei muka mitään tapahdu. No, syitä selvisi tänään polilla.

Aamulla jännitti tosi paljon, ja kun menimme polille, ilmoitin melkein heti, että jännittää ja katsotaan nyt heti se tilanne. Kohtu sai taas kehuja, miten se on niin erinomainen ja ihanteellinen, kun sinne vaan se hyvä alkio saataisiin. Oikealla se yksi folli oli kuin olikin kehittynyt kystaksi ja oli nyt läpimitaltaan 2,5 cm. Sehän se kipujakin aiheuttaa, kun koko ajan kasvaa. Toivottavasti ei kasva enää. Mutta lisäksi oli vielä 3 follikkelia! Yksi oli tosin jo iso, 17 mm, toinen 15 mm ja kolmas 13 mm. Sanoin lääkärille, että vasen puoli kipuilee myös. Ja kappas vaan, siellä olla möllöttikin yksi 13 mm folli! Tuo oli todellinen yllätys lääkärillekin, koska maanantaina hän oli sitä mieltä, ettei vasemmalta saada yhtään mitään. Minä melkein hihkuin riemusta siinä pöydällä. Tiedän, että yleensä 4 follikkelia 2. ultrassa on ihmisille iso pettymys, mutta kaikki on niin suhteellista. Minulle tuo oli nyt ihan hyvä tulos, vaikka tässä nyt saakin edelleen jännätä, miten käy. Vasemmalta puolelta paljastui nyt silti jotain ikävämpääkin. Lääkäri sanoi, että vasempaan munanjohtimeen on kertynyt nestettä ja se olisi jotenkin koteloitumassa (?). Vasemman tuuban aukiolohan on ollut vähän kyseenalainen koko ajan ja nyt lääkäri epäili, että se on kuin onkin tukossa ja nyt kerryttää nestettä. Sinänsä tilanne ei ole vaarallinen, jos se pysyy tuollaisena kuin nyt on. Mutta sitä on seurattava ja tarpeen vaatiessa täytyy leikata. Ja se täytyisi kuulemma tehdä ennen seuraavaa IVF-hoitoa. Eli jos tämä hoito ei nyt tärppää, niin seuraava varmaan venyy ties minne asti, jos ensin joutuisin leikkausjonoon. Mutta eipä murehdita sitä vielä. Tuo neste munanjohtimessa voi osaltaan myös tätä kipua ja painetta aiheuttaa.

Lääkäri kyllä tuskaili sitä, että punktio olisi parasta tehdä jo maanantaina, mutta ei se onnistu, kun silloin on pääsiäispäivä. Eli toimenpide tehdään vasta tiistaina ja nyt jännitetään, ehtivätkö follit jo mennä ylikypsiksi ennen sitä. Tai ainakin nuo kaksi isompaa. Menopurin annostusta laskettiin taas hieman, nyt pistän vielä lauantai-iltaan asti sitä 225 IU sekä lisäksi tietysti Orgalutrania. Sunnuntai-iltana sitten irroituspiikki Ovitrelle. Pregnyl on loppu apteekeista, kun siinä on ollut kuulemma jo pidempään toimitusvaikeuksia. Ärsyttävää, kun tuo Ovitrelle maksoi n. 50 € eikä ole Kela-korvattava. Pregnylhän on monta kertaa halvempi ja Kela-korvattava, ja sen olisin saanut 1,5 eurolla, kun lääkekatto on täyttynyt. Nyt jouduin siis maksamaan vielä tuosta Ovitrellestä sen viisikymppiä. Lääkäri ja hoitaja olivat myös iloisia puolestamme, kun tilanne nyt näyttää kuitenkin hieman paremmalta kuin miltä se maanantaina näytti. Toivottavasti nyt saataisiin edes pari solua saaliiksi tiistaina. Ja kun ne vielä hedelmöittyisivät, tai edes yksi, että pääsisimme siirtoon. Nyt tiistaihin asti pitäisi ottaa rennosti. Mitenhän se onnistuu? :D

Julmaa

Korkealta tultiin ja kovaa. Tänään oli ensimmäinen folliultra. Minulla oli hyvä fiilis, olin iloinen. Oloni on ollut viikonlopusta lähtien tukala, aiemmissa hoidoissa ei ole ollut läheskään sellaista turvotusta kuin nyt. Munasarjoja on vähän jomotellutkin jo tässä vaiheessa. Aiemmin ei ole vielä ihan tähän malliin. Ajattelin, että pakko nyt on olla asiat paremmin kuin aiemmilla kerroilla, kun kerran tältä tuntuu. Haaveilin jo, miltä minusta tuntuisi, kun lääkäri sanoisi, että molemmilla puolilla on neljä tai viisi follia kasvamassa. Se olisi riittänyt minulle vallan mainiosti ja olisin ollut onnellinen.

Mutta eihän niin voi käydä, ei minulle. Kohtalo taas nauraa ivallisesti ja on niin julma. Kaikista oireista huolimatta tulos oli: vasemmalla ei mitään, oikealla 1 kpl 18 mm, eli se on ihan liian iso ja saattaa jopa kehittyä kystaksi. Lisäksi 2 kpl 13-14 mm ja yksi kpl 9-10 mm. Ja se limakalvo taas niin erinomainen 10 mm. Mutta mitä sillä oikeasti tekee? Ei mitään, jos sinne ei sitä alkiota koskaan saada! Aluksi lääkäri kertoi hormonitestien tulokset. FSH oli normaali, mutta AMH matala, ja sitähän minä pelkäsinkin. Eli se viittaa todellakin heikentyneeseen fertiliteettiin ja hiipuviin munasarjoihin. Toki tuon kuultuani alkoi se ultrauskin hirvittää, mutta olin niin luottavainen näistä oireista, että jaksoin vielä uskoa. Menopurin annostusta laskettiin silti ja tästä illasta lähtien pistän 250 IU. Tämä siksi, etteivät nuo pari follia kasvaisi liian nopeasti, koska pääsiäisen takia punktio voi olla aikaisintaan tiistaina ensi viikolla. Torstaina on 2. ultra ja silloin selviää, miten nyt käy. Joudutaanko hoito taas keskeyttämään vai varataanko aika punktioon. Tilanteemme on huonoin mahdollinen, koska luomusti meille niitä lapsia tuskin koskaan tulee ja kun vastetta hoidollekaan ei tule tämän kummemmin, punktio kannattaa tehdä parillekin follille. Jos edes toisen sisällä olisi munasolu ja se hedelmöittyisi ICSIllä. Kyllä minä olen nyt niin kateellinen niille, jotka saavat niitä alkioita pakkaseenkin. Meille se yhdenkin tekeminen on niin vaikeaa. Nyt pelottaa se, että jos ne parikin follia kasvavat liian nopeasti eikä niistä ole viikon päästä tiistaina enää mihinkään. Ja jos siitä yhdestä tulee kysta ja se puhkeaa, siitä seuraa kamalat kivut. Tervetuloa takaisin pelko ja epätoivo, tervemenoa toivo, luottamus ja positiivinen mieli.

Ensimmäistä kertaa minulle tuli tunne, että pitääkö luovuttaa? Miksi kidutan itseäni noilla kaikilla hormoneilla ja ikävillä sivuvaikutuksilla kun tulos on aina tämä? Miksimiksimiksi? Miksi meille kävi näin? Nyt pelkään ihan todella, että en ikinä näe plussaa raskaustestissä, en ikinä saa kokea raskautta, synnytystä ja onnea omasta lapsesta. Tai pääse enää koskaan edes alkionsiirtoon. Mitä minä sitten elämälläni teen? Minä en tiedä. Sitä ei tiedä kukaan. Eikä kukaan tai mikään voi auttaa. Nyt vaan pelolla odotan torstaita ja piikitän kaksi piikkiä mahaani iltaisin, vaikka sekin tuntuu nyt niin turhalta.