Laparoskopia

Yritetäänpä nyt istua tässä koneella sen verran, että saisin kirjoitettua laparoskopiakokemuksestani. Saattaa tulla pitkä juttu, ja istuminen on edelleenkin hieman hankalaa, kun kaksi alinta haavaa ovat niin alhaalla, että hankautuvat istuessa. Tässä seuraa sitten eritevaroitus, älä lue jos ällöttää. Lisäksi haluan muistuttaa, että tämä kertomus koskee vain ja ainoastaan minun kokemaani. Eli jos joku lukija siellä on menossa itse laparoskopiaan ja etsii netistä kokemuksia, niin muista, että kaikki ovat yksilöitä ja yleensä laparoskopiasta toipuminen on nopeaa ja suht kivutonta. Kuten jo arvata saattaa, minulla ei valitettavasti näin ollut.

Perjantai
klo 8 menimme sairaalaan. Sain kuulla olevani toisena leikkausvuorossa ja ajattelin, että pääsen saliin jo ennen puoltapäivää ja miehellekin sanoin, että enköhän jo illalla kotiin pääse. Leiko-yksikön potilashuoneessa vaihdoin sairaalavaatteet ylleni: reiden yläosaan asti yltävät tukisukat, verkkoalushousut, ne "ihanat" pinkit pitkät housut, leikkaussalipaidan sekä aamutakin ja -tossut. Mies lähti puoli 10 maissa pois ja minä makoilin sängyllä. Esilääkkeeksi sain Panadolia ja Diapamia klo 11 aikaan ja siitä reilun tunnin päästä vasta haettiin leikkaussaliin. Salissa minut autettiin leikkauspöydälle, joka muistutti gynekologista tutkimuspöytää, mutta oli pehmeämpi ja jalkatuet olivat korkeammalla. Siellä kyseltiin kaikenlaista, minua esimerkiksi pyydettiin kertomaan mitä minulle ollaan tekemässä. Sillä varmistettiin, että olen itse varmasti tietoinen, mitä leikkauksessa tapahtuu. Anestesialääkäri tuli myös juttelemaan ja rauhoittelemaan, kun jännitti niin. Kyllä siellä aika monta ihmistä hääri ympärillä ja koneet ja laitteet piippailivat. Rintaan ja kylkeen laitettiin lätkät, joilla seurattiin sydämen toimintaa, käteen tuli tippakanyyli ja sormeen se juttu, millä mitataan happisaturaatiota (?). Housut riisuttiin ja jalat aseteltiin jalkatukiin ja kiinnitettiin remmeillä. Sittenpä olikin aika hengitellä happea ja nukutusaine lähti menemään. Filmi poikki.

Olisikohan ollut hieman yli 14 kello, kun heräsin tokkuraisena ja kipu oli alavatsalla sietämätön. En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua. Kuvaavaa on se, että ensin luulin, että minut on herätetty kesken leikkauksen ja siksi sattuu niin paljon ja olin kamalan vihainen siitä. Näin sumuisia häilyviä kasvoja yläpuolellani ja yhtä heistä luulin miehekseni (oli ollut mieshoitaja) ja kuulin jostain, kuinka nimeäni toisteltiin ja kehoteltiin heräämään. Melkein välittömästi menin jonkinlaiseen horkkaan, koko kehoni jännittyi kireäksi ja aloin tärisemään kauttaaltani. Hampaat kalisivat yhteen ja kädet löivät loukkua. Kuulin vain kuinka siihen pyydettiin lisää hoitajia ja käskettiin lisäämään lääkitystä ja minusta pidettiin kiinni, jotta rauhoittuisin. Ja käskettiin rauhoittumaan. Olin ihan hiessä ja seuraavaksi ihan jääkylmä. Vihdoin tärinä lakkasi, mutta kipu ei hellittänyt. Lisää lääkettä suoneen, happinaamari kasvoille, päässä pyöri ja olin ihan sekaisin. Minulle vakuuteltiin, että leikkaus on ohi ja se on mennyt hyvin. Kuulin, kuinka joku hoitaja sanoi, että ilmoitetaan osastolle, ettei tämä kotiudu tänään. Sain päälleni taivaallisen ihanan lämpöpeiton, ja sen alle alavatsalleni kylmäpakkauksen. Vihdoin rentouduin, mutta alavatsa oli edelleen kireänä ja se lisäsi kivuntunnetta. Kyselin hoitajilta, onko tavallista että olen näin kipeä. He sanoivat, että ei ole, normaalisti ei ole noin kovia kipuja. He kyllä olivat nähneet kuulemma, että tuskat ovat kovat ja siksi minulle oli annettu jo todella suuret määrät suoneen opiaattia. Sain vielä suun kautta vahvaa lääkettä, kun pystyin ottamaan pienen määrän vettä. Seuraavaksi sanoin, että nyt tuntuu, että alapää vuotaa. Vuoto on kuulemma normaalia, mutta sanoin että onkohan näin kova vuoto. Hoitajat käänsivät minut kyljelleen ja koitti uusi säikähdys kun huomasin heidän ilmeistään, että verta on enemmän kuin pitäisi. Kaikki housut ja lakanat olivat veressä. Eikun vaan pesulle ja housujen- ja lakananvaihtoon. Siinä minua pestiin ja pyöriteltiin kuin jotain mummoa vanhainkodissa... En jaksanut edes tuntea häpeää, kun olin niin kivuissani ja uupunut. Sanoin kyllä, että olen pahoillani kun sotkin lakanat. Ei kuulemma haitannut :). Tuo verenvuoto ei siis ollut normaalia ja siksi minulta mitattiin hemoglobiiniakin pariin otteeseen, mutta se oli onneksi hyvä. Samoin verenpaine. Silti he hälyttivät ensin anestesialääkärin ja sitten päivystävän gynekologin tarkistamaan tilanne. Ja vatsaa paineltiin ja alapäähän kurkittiin. Sattui taas. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että verta olisi päässyt vatsaonteloon tai jotain olisi mennyt rikki. Kohtu vaan ilmeisesti vuosi tavallista enemmän. Lisäksi epäiltiin, että käyttämäni kalaöljykapselit lisäsivät verenvuotoa. Jos olette menossa leikkaukseen, lopettakaa kalaöljykapseleiden syöminen viikkoa ennen toimenpidettä! Minä sain tuon ohjeen vasta 2 päivää ennen leikkausta ja se saattoi olla osana verenvuodon runsauteen.

Yö
Ennen osastolle menoa sain vielä kipulääkettä sekä suoneen että lihakseen. Hoitaja osastolta tuli hakemaan vähän ennen klo 18, joten olin ollut heräämössä tarkkailussa nelisen tuntia. Mies oli jo osastolla tunnin ollut odottamassa ja oli vähän huolissaan, kun niin pitkään kesti. Minä olin mahdottoman uupunut koko illan. Samassa huoneessa oli nainen, joka oli leikattu aamulla ensimmäiseksi ja hän lähti kotiin joskus 19 jälkeen. Minä olin ihmeissäni, miten joku voi lähteä kotiin jo samana päivänä. Itse olin niin kipeä ja tokkurassa. Vessaanmenostakaan ei ollut puhettakaan. En ollut syönyt koko päivänä mitään enkä saanut muuta alas kuin vettä hieman ja ehkä puoli desiä mehukeittoa. Kuulin, että yöhoitajani on mies ja panikoin, että mites vessareissut sitten. Mutta yöstä tuli niin hirveä, että ei siinä paljon ajatellut, kuka siellä vessassa käyttää ja pesuja suorittaa, kunhan vaan itse pysyn jotenkin kasassa. Sitä paitsi se hoitaja oli todella huolehtivainen, ystävällinen ja jotenkin lämmin ja piti minusta todella hyvää huolta. Ennen puolta yötä hän tuli sanomaan, että nyt täytyy kokeilla vessareissua tai joudutaan katetroimaan. Minä halusin mieluummin kokeilla vessareissua. Verta oli taas aika paljon tullut ja leikkaussalipaita (joka oli edelleen päälläni) oli myös tahriintunut. Kun hoitaja auttoi minut vessaan, pönttöön loiskahteli jotain tosi isoja juttuja ja ihmettelin, että ihan kuin ulostaisin väärästä reiästä. Ne olivatkin tosi isoja verihyytymiä, jotka olivat kerääntyneet emättimeen makuun aikana. Pissaa en paljon saanut tulemaan ja sitten alkoi heikottaa. Pyysin hoitajan vessaan ja hän sanoi heti, että nyt taidat pyörtyä, ja kutsui toisen hoitajan avuksi. Minä yritin tahdonvoimalla pysyä tajuissani, mutta eihän se auttanut. Kamala tunne! Jotenkin he saivat minut sänkyyn, nostivat jalat ylös ja laskivat sängyn pääpuolen alaviistoon. Hikoilin ja aloin taas täristä, henkikin salpautui, ja minulle annettiin lisähappea. Jalkani ja käteni olivat kuulemma jääkylmät ja verenpainetta ja pulssia mitattiin. Kun tilanne tasoittui, sain lisää vahvaa kipulääkettä ja minut peiteltiin nukkumaan. Koko ajan olin ollut tipassa, ja nyt siihen vaihdettiin vauhdilla menemään jotain sokeripitoista liuosta "jotta voimistuisit", kuten yöhoitajani sanoi. Välillä olin horroksessa, mutta hoitaja kävi niin ahkerasti tarkistamassa vointiani, etten siksikään saanut nukuttua. Ja joka kerta kysyi, haluanko kipulääkettä. En halunnut, vaikka kipuja oli. Selkäkään ei tykännyt, kun en voinut kuin yhdessä asennossa maata. Kolmen jälkeen halusin taas vessaan ja nyt se onneksi sujui paremmin enkä pyörtynyt. Paljoa ei edelleenkään pissaa kuitenkaan tullut. Nyt hoitaja ei edes kysellyt, että haluanko lääkettä, vaan ilmoitti pistävänsä nyt pakaralihakseen vahvaa lääkettä, koska olet selvästi tuskainen. Ja sitten päässä taas pyöri. Hoitaja myös käänsi minut kyljelleni ja asetteli tyynyjä selän taakse, että pystyin olemaan paremmassa asennossa selän kannalta. Nukahdin pariksi tunniksi vihdoinkin. Aamulla hoitaja toi aamulääkkeet ja kertoi lähtevänsä kohta. Kiittelin häntä oikein hyvästä huolenpidosta ja ne kiitokset olivat todella ansaittuja. Vaikka olin kamalan kipeä ja sekava, tunsin olevani turvassa ja hyvässä huolenpidossa.

Lauantai
Aamuhoitajan kutsuin klo 7:30 katsomaan mahaani, jota koski taas ja se pullotti ja oli ihan kova. Hoitaja käski vessaan ensin ja katsotaan sitten uudelleen. Ja vihdoin kykenin pissaamaan kunnolla. Voi sitä taivaallista tunnetta, vaika kipeää teki. Hidastahan se oli eikä pissa tuntunut lakkaavan ikinä. Hoitaja tuli katsomaan ja sanoi, että nyt sänkyyn ja äkkiä. Tunsin taas pahoinvoinnin aallon ja pyörrytyksen tunteen, mutta onneksi päästiin sänkyyn ilman pyörtymistä. Hoitaja epäili, etten pääse vielä tänäänkään kotiin, olin kuulemma niin huonon värinen. Nyt vatsa ei ollut enää kova, eli virtsarakko vaan oli ollut aivan liian täynnä. Sain aamuvelliä (leivästä ja puurosta en halunnut edes kuulla), jota meni alas noin kaksi lusikallista. Koko aamupäivä meni nukkuessa kevyessä horroksessa. Pääsin tipasta vihdoin pois. Lounaaksi oli riisiä ja jotain kanajuttua. Sain pari haarukallista alas. Tomaatti maistui hyvältä ja raikkaalta, muu ei vielä oikein mennyt alas. Mies tuli puolen päivän jälkeen ja kerroin, että pääsen varmaan illalla kotiin, en ainakaan ennen sitä. Hän oli tuonut jo perjantaina minulle suklaata, jota en voinut edes maistaa. Nyt maistoin kaksi palaa ja ensin sekin maistui pahalta. Mutta sitten huomasin, miten se paransi oloa ja söin enemmän. Miehen kanssa käytiin varovasti käytävällä vähän kävelemässä enkä pyörtynyt. Mutta sänkyyn tuli silti jo kiire. Hoitaja tuli sanomaan, että kotiinpääsyn ehtona on, että pystyn syömään päivällistä edes jonkin verran ja että pystyn kävelemään itse. Kävinkin vähän kävelemässä uudestaan yksikseni ja tuntui tuo jo sujuvan paremmin. Ja lihakeittoakin sain alas melkein puoli lautasellista ja leipäpalankin syötyä. Halusin kotiin. Ja sain luvan lähteä! Päivystävä naistentautien lääkäri kävi antamassa sairauslomatodistuksen (8 päivää) ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos ongelmia tulee. Kotiin lähdin joskus 18:30.

Toipilas olen edelleen. Eilen soitin polille ja pyysin lääkäriäni soittamaan minulle, koska halusin kuulla leikkauksesta. Melkein heti hän soittikin ja kertoi, että se vasen munanjohdin oli kauttaaltaan tulehtunut ja se siis poistettiin. Ei ihme, ettei raskaus ole päässyt alkamaan. Lisäksi hän oli poistanut vasemmasta munasarjastani jonkun patin, joka on lähetetty patologin tutkittavaksi. Lääkäri oli itse sitä mieltä, että kyseessä on ollut vain edellisestä kierrosta jäänyt keltarauhasen jämä, mutta tutkitaan se tietysti varalta. Oikean puolen kromopertubaatio oli osoittanut sen puolen munanjohtimen terveeksi ja se oli auki. Myös munasarjat olivat näyttäneet terveiltä. Kohtua on myllätty ja paikat olleet kovilla ja lääkäri määräsikin lepoa nyt muutamaksi päiväksi. Ensin hän mietiskeli, että kannattaisiko seuraava hoitokin tehdä vasta ensi kevään puolella, että ehdin toipua varmasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että voin ottaa yhteyttä polille heti, kun tuntuu siltä että jaksan jatkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuitenkin aikaisintaan loppuvuodesta. Lääkärin mielestä olen tämän vuoden aikana sen verran kovia kokenut, että hiukan vielä olisi hyvä huilata. Samaa mieltä olen minäkin. Jymy-yllätys oli, kun hän sanoi että voimmehan me nyt halutessamme yrittää myös spontaania raskautta, kun sairas munanjohdin on poissa häiritsemästä. Kun se spermakin oli ollut kevään hoidossa hieman parempaa kuin aiemmin. No, kai me voimme sitten yrittää, mutta en minä voi alkaa toivoa mitään ihmettä nyt. En minä enää jaksa sitä.

Nyt olen ollut pari päivää tosi alamaissa. Toki olen iloinen, että toimenpide on ohi, mutta se oli niin rankka, että onko tässä joku trauma vai mistä tämä johtuu? Itkettää jatkuvasti ja ahdistaa kun en pääse salille enkä lenkille. En jaksa istua pitkään ja nytkin tuntuu siltä, että pitkälleen on päästävä, vuotoa on edelleen. Tänään täytän 33 vuotta, itkin sitäkin. En ole edelleenkään äiti. Viimeisen 1,5 vuoden hoitorumban aikana olen joutunut kärsimaan aika paljon. En ole ainoa, tiedän sen. Moni on joutunut kestämään vielä paljon enemmän ja kauemmin. Pelkään tavattomasti seuraavaa hoitoa. Entä jos kaikki kärsimykset ovat olleet turhia? Tällä hetkellä en yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta. Pakkohan meidän on onnistua! Kun on kärsinyt näin paljon kipua, epätoivoa, ulkopuolisuutta, kaikkea mikä tähän vaan liittyy, ei voi olla oikein, että kaikki on ollut ihan turhaa. Nyt tarvitsen voimia. huh kun alkoikin väsyttää.