Pahuus?

Minun ei pitäisi lukea nettiuutisia. Eilen kun luin iltapäivälehden nettisivuilta pienen 8-vuotiaan tytön raa'asta murhasta, minut valtasi fyysinen paha olo. Oksennus oli lähellä. Minä en voi ymmärtää. Miten kukaan voi tehdä toiselle ihmiselle noin? Miten kukaan voi tehdä avuttomalle lapselle noin? Miten kukaan, jonka pitäisi olla sen pienen lapsen lähin turva ja suojelija, voi tehdä jotain noin pahaa ja julmaa? Ovatko jotkut ihmiset vain läpeensä niin pahoja? Voiko kaikkea laittaa mielenterveyden piikkiin? Ja tässä tapauksessa hirvittävää on myös se, että lastensuojeluilmoituksia oli tehty, mutta isälle oli haluttu antaa vielä mahdollisuus. Mahdollisuus mihin? Entä sen pienen lapsen mahdollisuus, ei vaan pikemminkin oikeus, tasapainoiseen turvalliseen lapsuuteen ja kasvuun nuoreksi ja aikuiseksi. Yksi elämä, hukkaan heitetty ja niin julmalla tavalla. Miten paljon pelkoa ja ahdistusta tuo pieni ihminen onkaan kärsinyt. Ja miten paljon noita tapauksia sitten onkaan?

Ahdistavaa. Minä olen niin surullinen kaikkien niiden pienten puolesta, jotka joutuvat kärsimään niiden käsissä, joiden pitäisi antaa rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Minä haluaisin pelastaa heidät kaikki.

Sekalainen tunteenpurkaus

Hohhoijaa, kyllä alkaa ahdistaa tämä kotona kökkiminen. Toipuminen ei ole ollut mitenkään nopeaa enkä sitä odottanutkaan, kun itse toimenpiteen jälkimainingit olivat niin rajut. Ovulaatio on päällänsä vissiin kyllä nyt, mutta siinähän on. Ei tuonne sisuksiin kyllä nyt mitään ylimääräistä, kiitos. Eilen kävin kävellen kaupassa (n. 850 m suuntaansa) ja huhhuh. Onneksi otin kaupassa kärryt, joihin sain nojailla. Pari tyyppiä minua kaupassa vähän vilkuili siihen malliin, etten varmaan ihan terveeltä näyttänyt. Kauppakassi oli vähän liikaa, olisi pitänyt ottaa reppu. Eilisen pärjäsin jopa ilman kipulääkettä tuohon asti, mutta kotona piti heti ottaa ja makuuasentoon. Loppuillan olinkin ihan väntti. Uskomatonta, mihin kuntoon tämä on minut vetänyt, vaikka peruskuntoni pitäisi kyllä olla hyvä. Illalla kyllä venyttelin ihan pikkuisen, pelkään että lihakseni jäykistyvät ja surkastuvat tästä ainaisesta paikallaanolosta. Reisivenytyksessäkin alkoi jo mahassa tuntua.

Leikkauksen jälkeen pissaaminen on kyllä onnistunut, mutta rakon ollessa täynnä se on vähän hankalaa. Lisäksi minusta tuntuu edelleen, että kohtu on melko arkana, ja vasemmalle puolellekin juilii vielä välillä. Koko alavatsa on myös pinnalta arka ja siinä on aikamoiset mustelmat. Kolmesta haavasta kaksi on lähtenyt paranemaan ihan hyvin, mutta kolmas, juuri se vasemmalla alavatsalla oleva (jota kautta ilmeisesti se munatorvi poistettiin) on ihan erinäköinen. Siinä on sellainen kohouma ja reunat punoittavat. Haava on myös arempi kuin muut. Äitini, joka on sairaanhoitaja, on tulossa tänään käymään ja saa vilkaista tuota samalla.

Henkisesti on ollut nyt vaikeaa. Itsearvostus on nollassa. En tiedä, voiko kukaan ymmärtää tätä ajatusta, mutta tuntuu kuin taas pala naiseuttani olisi viety pois. Ymmärrän, että toimenpide oli tarpeellinen raskautumisen kannalta, mutta tunnen itseni niin vialliseksi, niin vialliseksi... Tunnen myös syyllisyyttä, kun en jaksa nyt opiskella, vaikka pitäisi. Tuntuu, että olen jo valmiiksi rikki ja lopussa, vaikka syksy on vasta alkamaisillaan. Onneksi ensi viikon perjantaina menen polin terapeutille. Ja sitten olisi muutaman viikon työrupeama, se tekee varmaankiin hyvää. Minun on jotenkin vaikea nyt pukea sanoiksi tätä psyykkistä oloa, nyt tuntuu että olen tilassa, jota kukaan ei ymmärrä. Minä haluaisin huutaa ääneen, itkeä itseni läkähdyksiin, vetää kehoni ihan piippuun jollain kunnon rääkillä... En vaan voi. En voi huutaa, en jaksa itkeä, jos se ei sitten lopukaan enkä pysty rääkkäämään kehoani liikunnalla. Olen kuin pienessä häkissä. Kaipaan kunnon treeniä. Kateellisena kuuntelin miestäni tänä aamuna, kun hän töihin lähtiessään suunnitteli iltapäivän salikäyntiä, millaisen treenin aikoo vetää. Minäkin haluan. Tarvitsisin sitä.

Kaipaan myös turvaa. Halauksia, kainalossaoloa. Mies on vaan nyt vähän säikky tuon vatsani kanssa eikä oikein illallakaan samalla tavalla uskalla ottaa kainaloon ja pidellä kiinni kuin normaalisti. Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa ajatella positiivisesti? Pelkään koko ajan tulevaa. Negatiiviset kokemuksetko tämän ovat tehneet? Onneksi ylihuomenna on ystävien häät, jotain mukavaakin siis tiedossa. Ongelmana vaan nyt on se, että jos mahani on vielä silloin kipeä, mitä laitan päälle ja pystynkö istumaan siellä kovin pitkään.

Mielessä on nyt myös pyörinyt heräämössä viereisessä pedissä sermin takana ollut potilas. Hän oli juuri tullut äidiksi, sektiolla. Muistan, kun tokkurassa ja kipujen keskellä ajattelin, kuinka haluaisin vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Hoitajat onnittelivat terveestä pojasta, äidillä oli kiire päästä pian osastolle vauvan luo. Kun se hetki koitti, tuore isä tuli heräämöön hoitajan kanssa hakemaan häntä ja käveli ohitseni. Näin sen onnentunteen tuoreen isän kasvoilla, hänen koko olemuksensa loisti sellaista onnea, jota ei varmaan missään elämän muussa tilanteessa voi kokea. Kuulin kun he yhdessä iloitsivat pienestä, jonka luo äitikin oli vihdoin pääsemässä. Minä itkin kivun ja surun kyyneleitä.

P.S. Kävin muuten googlaamassa saikkulapussa olevan tautiluokituksen (N70.1), kun niin moni on kommenteissa ihmetellyt sitä, että munanjohtimeni sanottiin olleen tulehtunut. Tosiaan tuo koodi kertoo, että kyse on pitkäaikaisesta munanjohdin- ja/tai munasarjatulehduksesta, mukaan lukien munanjohtimen nestekertymä: Kela - kansallinen koodistopalvelu.

Laparoskopia

Yritetäänpä nyt istua tässä koneella sen verran, että saisin kirjoitettua laparoskopiakokemuksestani. Saattaa tulla pitkä juttu, ja istuminen on edelleenkin hieman hankalaa, kun kaksi alinta haavaa ovat niin alhaalla, että hankautuvat istuessa. Tässä seuraa sitten eritevaroitus, älä lue jos ällöttää. Lisäksi haluan muistuttaa, että tämä kertomus koskee vain ja ainoastaan minun kokemaani. Eli jos joku lukija siellä on menossa itse laparoskopiaan ja etsii netistä kokemuksia, niin muista, että kaikki ovat yksilöitä ja yleensä laparoskopiasta toipuminen on nopeaa ja suht kivutonta. Kuten jo arvata saattaa, minulla ei valitettavasti näin ollut.

Perjantai
klo 8 menimme sairaalaan. Sain kuulla olevani toisena leikkausvuorossa ja ajattelin, että pääsen saliin jo ennen puoltapäivää ja miehellekin sanoin, että enköhän jo illalla kotiin pääse. Leiko-yksikön potilashuoneessa vaihdoin sairaalavaatteet ylleni: reiden yläosaan asti yltävät tukisukat, verkkoalushousut, ne "ihanat" pinkit pitkät housut, leikkaussalipaidan sekä aamutakin ja -tossut. Mies lähti puoli 10 maissa pois ja minä makoilin sängyllä. Esilääkkeeksi sain Panadolia ja Diapamia klo 11 aikaan ja siitä reilun tunnin päästä vasta haettiin leikkaussaliin. Salissa minut autettiin leikkauspöydälle, joka muistutti gynekologista tutkimuspöytää, mutta oli pehmeämpi ja jalkatuet olivat korkeammalla. Siellä kyseltiin kaikenlaista, minua esimerkiksi pyydettiin kertomaan mitä minulle ollaan tekemässä. Sillä varmistettiin, että olen itse varmasti tietoinen, mitä leikkauksessa tapahtuu. Anestesialääkäri tuli myös juttelemaan ja rauhoittelemaan, kun jännitti niin. Kyllä siellä aika monta ihmistä hääri ympärillä ja koneet ja laitteet piippailivat. Rintaan ja kylkeen laitettiin lätkät, joilla seurattiin sydämen toimintaa, käteen tuli tippakanyyli ja sormeen se juttu, millä mitataan happisaturaatiota (?). Housut riisuttiin ja jalat aseteltiin jalkatukiin ja kiinnitettiin remmeillä. Sittenpä olikin aika hengitellä happea ja nukutusaine lähti menemään. Filmi poikki.

Olisikohan ollut hieman yli 14 kello, kun heräsin tokkuraisena ja kipu oli alavatsalla sietämätön. En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua. Kuvaavaa on se, että ensin luulin, että minut on herätetty kesken leikkauksen ja siksi sattuu niin paljon ja olin kamalan vihainen siitä. Näin sumuisia häilyviä kasvoja yläpuolellani ja yhtä heistä luulin miehekseni (oli ollut mieshoitaja) ja kuulin jostain, kuinka nimeäni toisteltiin ja kehoteltiin heräämään. Melkein välittömästi menin jonkinlaiseen horkkaan, koko kehoni jännittyi kireäksi ja aloin tärisemään kauttaaltani. Hampaat kalisivat yhteen ja kädet löivät loukkua. Kuulin vain kuinka siihen pyydettiin lisää hoitajia ja käskettiin lisäämään lääkitystä ja minusta pidettiin kiinni, jotta rauhoittuisin. Ja käskettiin rauhoittumaan. Olin ihan hiessä ja seuraavaksi ihan jääkylmä. Vihdoin tärinä lakkasi, mutta kipu ei hellittänyt. Lisää lääkettä suoneen, happinaamari kasvoille, päässä pyöri ja olin ihan sekaisin. Minulle vakuuteltiin, että leikkaus on ohi ja se on mennyt hyvin. Kuulin, kuinka joku hoitaja sanoi, että ilmoitetaan osastolle, ettei tämä kotiudu tänään. Sain päälleni taivaallisen ihanan lämpöpeiton, ja sen alle alavatsalleni kylmäpakkauksen. Vihdoin rentouduin, mutta alavatsa oli edelleen kireänä ja se lisäsi kivuntunnetta. Kyselin hoitajilta, onko tavallista että olen näin kipeä. He sanoivat, että ei ole, normaalisti ei ole noin kovia kipuja. He kyllä olivat nähneet kuulemma, että tuskat ovat kovat ja siksi minulle oli annettu jo todella suuret määrät suoneen opiaattia. Sain vielä suun kautta vahvaa lääkettä, kun pystyin ottamaan pienen määrän vettä. Seuraavaksi sanoin, että nyt tuntuu, että alapää vuotaa. Vuoto on kuulemma normaalia, mutta sanoin että onkohan näin kova vuoto. Hoitajat käänsivät minut kyljelleen ja koitti uusi säikähdys kun huomasin heidän ilmeistään, että verta on enemmän kuin pitäisi. Kaikki housut ja lakanat olivat veressä. Eikun vaan pesulle ja housujen- ja lakananvaihtoon. Siinä minua pestiin ja pyöriteltiin kuin jotain mummoa vanhainkodissa... En jaksanut edes tuntea häpeää, kun olin niin kivuissani ja uupunut. Sanoin kyllä, että olen pahoillani kun sotkin lakanat. Ei kuulemma haitannut :). Tuo verenvuoto ei siis ollut normaalia ja siksi minulta mitattiin hemoglobiiniakin pariin otteeseen, mutta se oli onneksi hyvä. Samoin verenpaine. Silti he hälyttivät ensin anestesialääkärin ja sitten päivystävän gynekologin tarkistamaan tilanne. Ja vatsaa paineltiin ja alapäähän kurkittiin. Sattui taas. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että verta olisi päässyt vatsaonteloon tai jotain olisi mennyt rikki. Kohtu vaan ilmeisesti vuosi tavallista enemmän. Lisäksi epäiltiin, että käyttämäni kalaöljykapselit lisäsivät verenvuotoa. Jos olette menossa leikkaukseen, lopettakaa kalaöljykapseleiden syöminen viikkoa ennen toimenpidettä! Minä sain tuon ohjeen vasta 2 päivää ennen leikkausta ja se saattoi olla osana verenvuodon runsauteen.

Yö
Ennen osastolle menoa sain vielä kipulääkettä sekä suoneen että lihakseen. Hoitaja osastolta tuli hakemaan vähän ennen klo 18, joten olin ollut heräämössä tarkkailussa nelisen tuntia. Mies oli jo osastolla tunnin ollut odottamassa ja oli vähän huolissaan, kun niin pitkään kesti. Minä olin mahdottoman uupunut koko illan. Samassa huoneessa oli nainen, joka oli leikattu aamulla ensimmäiseksi ja hän lähti kotiin joskus 19 jälkeen. Minä olin ihmeissäni, miten joku voi lähteä kotiin jo samana päivänä. Itse olin niin kipeä ja tokkurassa. Vessaanmenostakaan ei ollut puhettakaan. En ollut syönyt koko päivänä mitään enkä saanut muuta alas kuin vettä hieman ja ehkä puoli desiä mehukeittoa. Kuulin, että yöhoitajani on mies ja panikoin, että mites vessareissut sitten. Mutta yöstä tuli niin hirveä, että ei siinä paljon ajatellut, kuka siellä vessassa käyttää ja pesuja suorittaa, kunhan vaan itse pysyn jotenkin kasassa. Sitä paitsi se hoitaja oli todella huolehtivainen, ystävällinen ja jotenkin lämmin ja piti minusta todella hyvää huolta. Ennen puolta yötä hän tuli sanomaan, että nyt täytyy kokeilla vessareissua tai joudutaan katetroimaan. Minä halusin mieluummin kokeilla vessareissua. Verta oli taas aika paljon tullut ja leikkaussalipaita (joka oli edelleen päälläni) oli myös tahriintunut. Kun hoitaja auttoi minut vessaan, pönttöön loiskahteli jotain tosi isoja juttuja ja ihmettelin, että ihan kuin ulostaisin väärästä reiästä. Ne olivatkin tosi isoja verihyytymiä, jotka olivat kerääntyneet emättimeen makuun aikana. Pissaa en paljon saanut tulemaan ja sitten alkoi heikottaa. Pyysin hoitajan vessaan ja hän sanoi heti, että nyt taidat pyörtyä, ja kutsui toisen hoitajan avuksi. Minä yritin tahdonvoimalla pysyä tajuissani, mutta eihän se auttanut. Kamala tunne! Jotenkin he saivat minut sänkyyn, nostivat jalat ylös ja laskivat sängyn pääpuolen alaviistoon. Hikoilin ja aloin taas täristä, henkikin salpautui, ja minulle annettiin lisähappea. Jalkani ja käteni olivat kuulemma jääkylmät ja verenpainetta ja pulssia mitattiin. Kun tilanne tasoittui, sain lisää vahvaa kipulääkettä ja minut peiteltiin nukkumaan. Koko ajan olin ollut tipassa, ja nyt siihen vaihdettiin vauhdilla menemään jotain sokeripitoista liuosta "jotta voimistuisit", kuten yöhoitajani sanoi. Välillä olin horroksessa, mutta hoitaja kävi niin ahkerasti tarkistamassa vointiani, etten siksikään saanut nukuttua. Ja joka kerta kysyi, haluanko kipulääkettä. En halunnut, vaikka kipuja oli. Selkäkään ei tykännyt, kun en voinut kuin yhdessä asennossa maata. Kolmen jälkeen halusin taas vessaan ja nyt se onneksi sujui paremmin enkä pyörtynyt. Paljoa ei edelleenkään pissaa kuitenkaan tullut. Nyt hoitaja ei edes kysellyt, että haluanko lääkettä, vaan ilmoitti pistävänsä nyt pakaralihakseen vahvaa lääkettä, koska olet selvästi tuskainen. Ja sitten päässä taas pyöri. Hoitaja myös käänsi minut kyljelleni ja asetteli tyynyjä selän taakse, että pystyin olemaan paremmassa asennossa selän kannalta. Nukahdin pariksi tunniksi vihdoinkin. Aamulla hoitaja toi aamulääkkeet ja kertoi lähtevänsä kohta. Kiittelin häntä oikein hyvästä huolenpidosta ja ne kiitokset olivat todella ansaittuja. Vaikka olin kamalan kipeä ja sekava, tunsin olevani turvassa ja hyvässä huolenpidossa.

Lauantai
Aamuhoitajan kutsuin klo 7:30 katsomaan mahaani, jota koski taas ja se pullotti ja oli ihan kova. Hoitaja käski vessaan ensin ja katsotaan sitten uudelleen. Ja vihdoin kykenin pissaamaan kunnolla. Voi sitä taivaallista tunnetta, vaika kipeää teki. Hidastahan se oli eikä pissa tuntunut lakkaavan ikinä. Hoitaja tuli katsomaan ja sanoi, että nyt sänkyyn ja äkkiä. Tunsin taas pahoinvoinnin aallon ja pyörrytyksen tunteen, mutta onneksi päästiin sänkyyn ilman pyörtymistä. Hoitaja epäili, etten pääse vielä tänäänkään kotiin, olin kuulemma niin huonon värinen. Nyt vatsa ei ollut enää kova, eli virtsarakko vaan oli ollut aivan liian täynnä. Sain aamuvelliä (leivästä ja puurosta en halunnut edes kuulla), jota meni alas noin kaksi lusikallista. Koko aamupäivä meni nukkuessa kevyessä horroksessa. Pääsin tipasta vihdoin pois. Lounaaksi oli riisiä ja jotain kanajuttua. Sain pari haarukallista alas. Tomaatti maistui hyvältä ja raikkaalta, muu ei vielä oikein mennyt alas. Mies tuli puolen päivän jälkeen ja kerroin, että pääsen varmaan illalla kotiin, en ainakaan ennen sitä. Hän oli tuonut jo perjantaina minulle suklaata, jota en voinut edes maistaa. Nyt maistoin kaksi palaa ja ensin sekin maistui pahalta. Mutta sitten huomasin, miten se paransi oloa ja söin enemmän. Miehen kanssa käytiin varovasti käytävällä vähän kävelemässä enkä pyörtynyt. Mutta sänkyyn tuli silti jo kiire. Hoitaja tuli sanomaan, että kotiinpääsyn ehtona on, että pystyn syömään päivällistä edes jonkin verran ja että pystyn kävelemään itse. Kävinkin vähän kävelemässä uudestaan yksikseni ja tuntui tuo jo sujuvan paremmin. Ja lihakeittoakin sain alas melkein puoli lautasellista ja leipäpalankin syötyä. Halusin kotiin. Ja sain luvan lähteä! Päivystävä naistentautien lääkäri kävi antamassa sairauslomatodistuksen (8 päivää) ja kehotti ottamaan yhteyttä, jos ongelmia tulee. Kotiin lähdin joskus 18:30.

Toipilas olen edelleen. Eilen soitin polille ja pyysin lääkäriäni soittamaan minulle, koska halusin kuulla leikkauksesta. Melkein heti hän soittikin ja kertoi, että se vasen munanjohdin oli kauttaaltaan tulehtunut ja se siis poistettiin. Ei ihme, ettei raskaus ole päässyt alkamaan. Lisäksi hän oli poistanut vasemmasta munasarjastani jonkun patin, joka on lähetetty patologin tutkittavaksi. Lääkäri oli itse sitä mieltä, että kyseessä on ollut vain edellisestä kierrosta jäänyt keltarauhasen jämä, mutta tutkitaan se tietysti varalta. Oikean puolen kromopertubaatio oli osoittanut sen puolen munanjohtimen terveeksi ja se oli auki. Myös munasarjat olivat näyttäneet terveiltä. Kohtua on myllätty ja paikat olleet kovilla ja lääkäri määräsikin lepoa nyt muutamaksi päiväksi. Ensin hän mietiskeli, että kannattaisiko seuraava hoitokin tehdä vasta ensi kevään puolella, että ehdin toipua varmasti. Päädyimme kuitenkin siihen, että voin ottaa yhteyttä polille heti, kun tuntuu siltä että jaksan jatkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuitenkin aikaisintaan loppuvuodesta. Lääkärin mielestä olen tämän vuoden aikana sen verran kovia kokenut, että hiukan vielä olisi hyvä huilata. Samaa mieltä olen minäkin. Jymy-yllätys oli, kun hän sanoi että voimmehan me nyt halutessamme yrittää myös spontaania raskautta, kun sairas munanjohdin on poissa häiritsemästä. Kun se spermakin oli ollut kevään hoidossa hieman parempaa kuin aiemmin. No, kai me voimme sitten yrittää, mutta en minä voi alkaa toivoa mitään ihmettä nyt. En minä enää jaksa sitä.

Nyt olen ollut pari päivää tosi alamaissa. Toki olen iloinen, että toimenpide on ohi, mutta se oli niin rankka, että onko tässä joku trauma vai mistä tämä johtuu? Itkettää jatkuvasti ja ahdistaa kun en pääse salille enkä lenkille. En jaksa istua pitkään ja nytkin tuntuu siltä, että pitkälleen on päästävä, vuotoa on edelleen. Tänään täytän 33 vuotta, itkin sitäkin. En ole edelleenkään äiti. Viimeisen 1,5 vuoden hoitorumban aikana olen joutunut kärsimaan aika paljon. En ole ainoa, tiedän sen. Moni on joutunut kestämään vielä paljon enemmän ja kauemmin. Pelkään tavattomasti seuraavaa hoitoa. Entä jos kaikki kärsimykset ovat olleet turhia? Tällä hetkellä en yksinkertaisesti kestä sitä ajatusta. Pakkohan meidän on onnistua! Kun on kärsinyt näin paljon kipua, epätoivoa, ulkopuolisuutta, kaikkea mikä tähän vaan liittyy, ei voi olla oikein, että kaikki on ollut ihan turhaa. Nyt tarvitsen voimia. huh kun alkoikin väsyttää.

Kotona!

Nopeasti käyn vain kirjoittamassa, että olen kotona ja hengissä! :D Pääsin sairaalasta vasta eilen illalla, oli laparoskopian jälkimainingit sen verran melkoiset. Olisivat vielä toisenkin yön pitäneet, mutta päästivät onneksi jo viime yöksi kotiin, kun niin halusin. Enpä nyt jaksa pidempään tässä istuakaan, huono olo tulee, hengitys hankalaa, vatsaan koskee ja alapää vuotaa. Ettäjotta semmoista. Kerron tarkemmin kun voin paremmin.

Valmistautumista

Kävin eilen sairaalassa otattamassa verikokeita, Leiko-hoitajan (Leiko-yksikkö on se, jonne mennään leikkauspäivän aamuna vaihtamaan vaatteet, saamaan esilääkitys ja odottamaan omaa leikkausvuoroa) haastattelussa sekä omalla polilla tutun, leikkaavan lääkärin tutkittavana. Veriarvot olivat ok, hemoglobiini oli tosin pikkuisen alakantissa (120), mutta vielä ihan normaali. Eilen oli kp 5, joka voi osaltaan selittää tuota arvoa. Hoitajan luona vierähtikin tovi, kun hän kyseli kaikenlaista ja käytiin läpi leikkauksen kulkua. Minulle siis tehdään laparoskopiassa vasemman munanjohtimen poisto ja oikean toimintakunto tarkastetaan ruiskuttamalla kohdun kautta varjoainetta munanjohtimeen ja seuraamalla sen läpimenoa. Ennen toimenpidettä minut katetroidaan, joka onneksi tapahtuu vasta nukutuksen jälkeen. Vatsaan tulee kolme reikää, joiden kautta leikkaus tehdään. Aluksi vatsaonteloon pumpataan hiilidioksidia, jolloin vatsaontelo laajenee, näkyvyys paranee ja suolisto pysyy poissa tieltä. Meitä on kuulemma kolme huomenna siellä leikattavana, järjestys ei ollut vielä tiedossa.

Lääkäri ultrasi ja totesi "ihan mukavannäköiset munasarjat". Alkoi naurattaa, kiva kun joku joskus kehuukin munasarjaparkojani, minä kun olen aika kovin sanoin niitä vaan haukkunut toimimattomiksi paskoiksi. Hän selitti myös, miksi munanjohtimen poisto on tilanteessani perusteltu. Se nestekertymän sakka kuulemma sisältää toksiineja (myrkkyjä), jotka voivat vaikuttaa siihen, että alkio ei selviä eikä siis pysty kiinnittymään. Hui! Joutaa pois tuommoinen. Minä luulin, että kyse on vain ihan jostain vedenkaltaisesta nesteestä, mutta että ihan jostain myrkystä..? Lääkärin mukaan leikkauksen jälkeen kyllä alkion kiinnittymisen mahdollisuudet tutkitusti ovat paremmat. Sain vielä kuulla pahoitteluja keväisestä pakastuskatastrofista ja kyllä siellä kyseltiin jaksamisestanikin. Siitä tuli ihan hyvä mieli. Kyllä siellä välitetään muustakin kuin pelkästään kropan toiminnasta. :)

Menemme aamulla mieheni kanssa sairaalaan ja siellä se leikkausjärjestyskin sitten selviää. Mies sanoi tekevänsä päivän töitä kotona etänä, että pystyy aamulla lähtemään aluksi mukaan ja sitten iltapäivällä tulemaan sairaalaan, kun pääsen osastolle. Sanoin kyllä, että minun puolesta voi mennä töihinkin, mutta kuulemma parempi näin. Aika ihana <3 En vielä tiedä, pääsenkö jo huomenna kotiin, vai jäänkö yöksi sairaalaan. Se riippuu leikkauksen ajankohdasta ja minun kunnostani. Huomenaamulla pitää vielä ottaa virtsanäyte ja viedä se mukana tutkittavaksi sekä aamulla juoda sellainen hiilihydraattijuoma, jonka sain eilen mukaani.

Jännittää. Viime yön jo nukuin tosi huonosti. Miten lie ensi yönä sitten..? No, huomenna saa sitten nukkua vaikka koko päivän siellä sairaalassa, jos niikseen tulee.

Pelkoa ja rakkautta

Minulle on nyt jotenkin kauhean vaikeaa tämä asennoituminen tulevaan. Edelleen haluaisin pitää päätä pensaassa. Miten voikaan suhtautuminen muuttua!! Aiemmin minä odotin niin innokkaasti seuraavan hoidon alkua, en olisi millään malttanut odottaa. Nyt kun takana on kaksi loppuunvietyä ICSI-yritystä laihaakin laihempine tuloksineen sekä se yksi keskeytetty, en todellakaan puhku intoa. Tiedän, että pitäisi ajatella, että seuraava yrityskin on mahdollisuus. Ja yllätysyllätys, on aivan mahdollista, että siitä seuraisi raskaus. Eihän sitä muuten tehtäisi. Minua vaan pelottaa niin paljon! Minä en jaksaisi enää käydä läpi niitä samoja asioita kuin aiemmissa hoidoissa. Fyysisen kivun, turpoamiset ja muut epämukavuudet kestän, mutta se henkinen puoli. Se jatkuva pelko. Jos taas käy huonosti. Jos taaskaan ei onnistu.

Miksi minä sitten kiusaan itseäni ja haluan jatkaa? Toive omasta lapsesta kantaa silti kaiken tämän yli. Se kaikki rakkaus, mikä on koteloituneena jossain tuolla sydämen sopukoissa sen pelkomöykyn takana, odottaa vapautumistaan. Välillä se välähtää pienesti, jos sallin itseni ajatella pienen hetken, miltä tuntuisi pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Sitten työnnän ajatuksen äkkiä pois. Se sattuu liikaa. Mutta minä tiedän, että se valtava rakkaus on siellä odottamassa. Se odottaa niin kauan, kunnes löytää kohteensa, meidän oman pienokaisen. Jos niin ei koskaan tapahdu, en tiedä mitä sille käy. Ehkä se hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi leikaten samalla sydämeeni ikuisen, parantumattoman haavan.

Viikon päästä perjantaina olisi edessä laparoskopia. Jos nyt ne menkat tulisivat ajallaan! Mikähän siinäkin on, että silloin aina kun niitä odottaa tulevaksi, ne takuulla viivästyvät. Laparoskopian aikana ei saa olla vuotoa, leikkaus peruuntuu, jos vuoto on silloin päällä. Nyt on kp 29/25-28. Viime hoidon jälkeen kiertoni on pidentynyt parilla päivällä kylläkin. Saisivat nyt alkaa viimeistään viikonloppuna, että vuoto ehtisi loppua ennen ensi perjantaita. Oloja on ollut jo viikon verran, mutta jotenkin samanlaiselta vaikuttaa kuin viimeksi kun stressasin tätä vuodon alkua. En kyllä halua, että toimenpide siirtyisi vain siksi, että kroppa taas temppuilee.

Paluu todellisuuteen

Nyt kai se on vaan yritettävä nostaa pää pois puskasta ja alkaa orientoitua tähän lapsettomuusrumbaan. Paluu karuun todellisuuteen tapahtui tänään puhelinsoiton muodossa. Sairaanhoitaja soitti, että minulle on varattu aika laparoskopiaan 24.8. Sepäs tulikin äkkiä, minä olin ajatellut, että leikkaus on vasta syys-lokakuussa. Kaksi päivää ennen toimenpidettä täytyy käydä vielä labrassa joissain kokeissa, sairaanhoitajan haastateltavana ja leikkaavan lääkärin juttusilla ja tutkittavana. Onneksi lääkäri on yksi polimme omista lääkäreistä, tuntuu helpommalta mennä tutun lääkärin käsittelyyn kuin ihan vieraan. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Tiedän, ettei laparoskopia ole mikään iso operaatio, mutta silti se pelottaa. Sekä itse toimenpide, nukutus (vaikka onkin siitä kokemusta) ja tietysti se, mitä siellä selviää ja mitä siitä seuraa.

Blogitaukoa ehti vierähtää lähes kuukausi. Olen autuaasti pitänyt päätäni tosiaan puskassa koko asian suhteen. En ole uskaltanut ja jaksanut juurikaan ajatella tulevia toimenpiteitä ja hoitoja tai koko lapsettomuutta enkä ole muidenkaan blogeja seurannut. Hyvää tauko on tehnytkin ja kun olen töissäkin ollut, on aika mennyt nopeaan. Mielialani on parantunut Sepramin aloituksen jälkeen. Välillä kyllä käyn vähän ylikierroksillakin. Olen mielestäni "liian" iloinen, tai saan sellaisia iloisuuskohtauksia, jotka sitten saattavat yhtäkkiä vaihtua valtavaan väsymykseen. Heti jos ajattelen tulevia hoitoja, alkaa ahdistaa. Ne hormoniannokset ja mitä ne minun mielelleni ja kropalleni tekevät. Paniikki siitä, että hoito ei tehoa. Jännitys ultrissa, mikä on tuomio. Pahimpana se pelko, että joudutaan taas hoito keskeyttämään. Kun ajattelen kokemiani hoitoja, niin siinä on ollut sellaiset stressinpaikat, että ajatus sen läpikäymisestä taas kauhistuttaa. Mutta kun ei meillä ole vaihtoehtoja. Kai tässä on vaan yritettävä alkaa pikkuhiljaa tehdä asennemuutosta asian suhteen. Mutta näillä kokemuksilla on pikkuisen vaikea enää yrittää ajatella positiivisesti. Nyt kuitenkin ensin se laparoskopia ja sitten katsotaan jatkot.